Kaiken antoi maailmaan tullessaan

Synnytyksestä on kulunut kohta kaksi kuukautta, ja vähitellen alkaa tuntua siltä että voisin kirjoitella ajatuksiani ylös ilman että alan välittömästi vollottaa. Mielestäni tärkeintä synnytykseen valmistautumisessa on ottaa selvää synnytyksestä ja ylipäätään uskaltaa ajatella synnytystä ja käydä läpi mielessä synnytyksen eri vaiheita. Voin paljastaa tulevasta jo sen verran, että mun synnytys oli oikein onnistunut ja ensisynnyttäjäksi synnytys eteni aika sutjakkaasti. Koska mua ärsytti/nauratti/hirvitti kaikki kauhutarinat synnytyksestä, joita netti on pullollaan, ajattelin jakaa oman hyvän kokemukseni.




Ennen synnytystä kehitin itselleni muutamankin kerran sellaset parin päivän intensiiviset synnytyspelkokohtaukset katsomalla jotain kauhusynnytysvideoita ja lukemalla niitä perinteisiä nettipalstakeskusteluja aiheesta. Tyyliin "tätä et tiennyt synnytyksestä: Maikku85: repesin kahtia!!" Mikä siinä on, että vaikka tietää ettei niitä keskusteluja kannata lukea niin niitä lukee silti? Kauhu sisällä kasvaa ja senkun luet vaan eteenpäin, tomppeli. Juuri kun olin saanut ajatukseni järjestykseen ja rauhoiteltua itseni takaisin synnytys on maailman luonnollisin asia -moodiin, meidän neuvolatäti sanoi että tuleva isä voi sitten kertoa siellä Naistenklinikalla sun tiedot, kun sä et siinä vaiheessa muista ees omaa nimeäs! 

???

Anteeksi mitä? Muuten niin asiansa osaava hoitaja ryhtyikin ykskaks lietsomaan synnytyspelkoa. Onko nykyään neuvolassa tarkoitus saada turhat luulot pois maalailemalla tälläisiä kauhukuvia ensisynnyttäjä-poloisten päähän? Sopersin jotain takaisin ja menin kotiin pohtimaan (itkemään) miten selviän tulevasta jos en muista edes omaa nimeäni kun lähden synnyttämään, hjälp. Päätin että ei tä näin voi olla, vauvoja syntyy koko ajan eikä se jokaiselle voi olla sellainen kidutussessio kuin nettipalstoilla annetaan ymmärtää. Päätin myös, että nyt lopetan kaikki nettipalstailut ja annan asioiden mennä omalla painollaan ja nautin ihan rauhassa raskaudesta. 

---

Olin siinä mielessä onnekas, että mulla oli tosi helppo raskaus. Teen seisomatyötä, ja ainoastaan töissä mulle tuli ajoittain harjoitussupistuksia, mutta ne ei ollut kipeitä kuitenkaan. Olin töissä ihan loppuun asti, ja jäin äitiyslomalle silloin kuin pitikin. Viimeinen kuukausi ennen laskettua aikaa meni kavereiden kanssa kahvitellessa, kokkaillessa ja kotia puunatessa. Koitin tarkkailla merkkejä lähestyvästä synnytyksestä, mutta en huomannut kyllä mitään tavallisesta poikkeavaa ja ajattelin että aivan varmasti menee yli lasketun ajan. Synnytystä edeltävinä päivinä kävin "synnytyksenkäynnistyslenkillä" pariin kertaan, joten en tiedä auttoiko ne vai vaapersinko Seurasaaren edustaa turhaan selkä kipeänä etanavauhtia.


Heräsin keskiviikko-torstai välisenä yönä siihen, että mulla on aivan järkyttävä jano. Nousin juomaan varmaan litran vettä (tässä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, heräsinhän joka yö noin 137 kertaa muutenkin) ja menin takaisin nukkumaan. Vain herätäkseni noin puolen tunnin päästä uudestaan tunteeseen, että nyt jotain tapahtuu. Taisin sanoa ääneen ei helkkari, ja mietin hetken että näinkö unta vai tapahtuuko nyt oikeasti jotain. Nousin uudestaan ylös, ja kappas, lapsivedet lorahti siihen sängyn viereen! Menin kylpyammeeseen tärisemään jännityksestä ja innostuksesta: nyt se tapahtuu! Ei tarvinnut käynnistää! Vihdoin me tavataan meidän vauva! A soitti Naistenklinikalle ja kysyi että mitäs nyt tehdään. Sieltä sanottiin että menkää takaisin nukkumaan jos supistuksia ei ole. No ei ollut, ja vuorattuani patjan pyyhkeillä kipusin takaisin sänkyyn. Nukkumisestahan ei tullut enää juuri mitään, sillä kuulostelin supistuksia ja olin muutenkin niin täpinöissäni. Sain ehkä lopulta tunnin torkuttua.


Aamulla pakattiin loputkin kamat sairaalakassiin ja lähdettiin Naistenklinikalle. Supistuksia alkoi olla epäsäännöllisesti, enkä ensin ollut ihan varma onko nää nyt niitä The Supistuksia. Olin lukenut että sen kyllä sitten tietää kun ne on niitä (Niih, odotas vaan!!). Automatka kesti sen 5min., mutta ihan tarpeeksi siltikin, sillä supistuksia alkoi tulla eikä istuminen tuntunut hyvältä. Saavuttiin synnytysosaston päivystykseen ja pääsin siitä "käyrille". Vauvan sydänäänet oli hyvät, supistuksia tuli ja sain varmistuksen sille että en kuvitellut kaikkea ja pissannut kotona lattialle, vaan lapsivesi tosiaan oli lapsivettä. Meitä oltiin lähettämässä takaisin kotiin, koska supistukset olivat epäsäännöllisiä, mutta jäätiin odottamaan aulaan vielä jonkun testin tuloksia. Testin tulos oli ok, voidaan lähteä kotiin, mutta kätilö halusi vielä tarkistaa tilanteen kun supistuksia oli kuitenkin ollut. Olinkin siinä odotusaulassa auennut sitten 3cm, jes! Ei tarvinnut lähteä kotiin, vaan lähdettiin siitä suoraan synnytyssaliin.


viimeinen vauvamasukuva

Olin ihan riemuissani että jaahas, nää olikin jo niitä The Supistuksia, ja kestin ne oikein hyvin! Tsemppasin johonkin 7-8 senttiin asti käymällä suihkussa, pyörimällä jumppapallon päällä, lantiota liikuttelemalla ja tens-laitettakin kokeilin. Ilokaasusta tuli vähän huono olo, eikä se ollut muutenkaan mun juttu.

Tähän asti synnytys oli vain vähän epämukavaa mutta ihan siedettävän rajoissa vielä. Kunnes kipu muuttui erilaiseksi kuin aiemmin; sen lisäksi että supistukset tuntuivat tasaisena jomotuksena koko lantiolla, ilmestyi vain vasemmalle puolelle kylkeen/selkään tosi inhottavaa pistävää kipua. Ilmoitin reippaasti että nyt en enää pärjää! Mulle luomusynnytys ei ollut mikään pyhä asia, ja ainoa suunnitelma oli ettei mulla ole mitään suunnitelmaa - meen fiiliksen mukaan enkä arkaile ottaa kivunlievitystä.

Sain ensin spinaalipuudutuksen, joka hieman auttoi, mutta vasemman puolen ihmeellinen pistävä kipu sen kuin jatkui. Seuraavaksi sain epiduraalin niin että makasin vain vasemmalla kyljelläni, mikä vihdoin auttoi. Halleluja! Olin viimeiset pari tuntia ollut ihan sumussa omassa kipumaailmassani, mutta nyt "heräsin" ja muistaakseni sanoin miehellenikin että kiva nähdä suakin. Epiduraali on ihan taivaanlahja, kiitos vain sille joka senkin on keksinyt. A oli myös ihana kun kiikutti mulle vettä ja suklaata ja kannusti mua jaksamaan, se auttoi yllättävän paljon. Lähettelin sukulaisille ja muutamalle ystävälle viestit että hengissä ollaan ja kaikki hyvin.

Nyt päästiin ns. takaisin hommiin, ja pian olinkin auki vaadittavat 10 cm, mutta vauva oli vielä vähän liian ylhäällä. Kokeilin eri asentoja ja huljuttelin lantiota ties miten, kunnes alkoi tuntumaan siltä kuin suoraan sanottuna olisi hirveä pee-askahätä. Niin tosiaan tässä kohtaa on hyvä ilmoittaa että synnytyskertomuksissa voi olla ällöjä yksityiskohtia, minkä nyt sinänsä ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Sanoin kätilölle että mulle saa todellakin tehdä episiotomian jos yhtään näyttää siltä ettei vauva mahdu tulemaan. Ja kyllä nainen paikkansa tuntee (heh), sillä eihän se mahtunut. Olin ponnistanut vauvaa ulos melkein tunnin, epiduraalin vaikutus oli aikaa sitten kadonnut, ja mulle alkoi tulla jo vähän epätoivoinen olo, kun kätilö vihdoin sanoi että nyt leikkaan tänne vähän lisää tilaa. Ja seuraavalla supistuksella klo 00:52 vauva syntyi ja nostettiin siihen mun rinnalle.

Siinä hän vihdoin oli.<3

Kyyneleet vaan valui meillä molemmilla, miten täydellinen joku voikaan olla. Vauva tapitti meitä suurilla silmillään ja me oltiin vaan niin sekaisin onnesta. Ja surustakin, sillä oltiin juuri viikkoa aiemmin menetetty meille todella tärkeä ja rakas ihminen. 

Kaikki meni synnytyksen jälkeen hyvin, tuore isä pääsi kylvettämään vauvaa, mä sain pari tikkiä, mutta muuten kaikki ok. Kävelin itse suihkuun, mikä autuus! Mulla oli arvatenkin aivan älytön nälkä ja jano, ja pyysin että saadaan yöpalaa. Kätilö keitti myös kahvit, vaikka kello olikin kaksi yöllä. Meillä kävi tuuri ja saatiin perhehuone, ja olen siitä tosi kiitollinen, sillä niissä tunnemyrskyissä tuntui ihan kauhealta ajatukselta jos A:n olisi pitänyt lähteä kotiin. Päästiin huoneeseen, ja A meni vauvan kanssa saman tien nukkumaan. Vaikka olin juuri synnyttänyt vauvan neljän tunnin yöunilla ja kello oli jo viisi aamulla, en malttanut nukkua. Jäin sydän pakahtuen tuijottamaan kun vauva nukahti pienet sormet kietoutuneena A:n etusormen ympärille.

Synnytys ei ollut läheskään yhtä kauheaa kuin olin etukäteen kuvitellut, ja annan synnytyksen arvosanaksi 9/10. Vastoin neuvolatädin uhkailuja muistin oman nimeni, ja suurimman osan ajasta olin ihan oma itseni. Ilmoitin päivä vauvan syntymän jälkeen A:lle että mulla on vauvakuume! Johon A vastasi että ymmärtää kyllä. Täh? Oisin odottanut täystyrmäystä tälle mun onnellisuushuuruiselle ajatukselleni. Meidät kotiuttaneelle kätilölle ilmoitin myöskin että varmasti tuun uudestaan, jos toinen lapsi meille suodaan.

Synnytys oli rankka, mutta ainutlaatuinen ja ihan mielettömän upea kokemus. Sinä päivänä musta tuli äiti.

Ei kommentteja

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *