Mitä odotin vauva-arjelta

Kun sain tietää olevani raskaana, rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli että mitä helvettiä me ollaan menty tekemään.

 Seuraavaksi olin aivan järjettömän onnellinen vaikkakin aika paniikissa. Tätä ajatusten sekamelskaa ei onneksi jatkunut kovin kauaa, vaan siitä ne tunteet pikkuhiljaa tasottui raskauden edetessä. 

On muuten ihan sairaan hyvä että odotus kestää sen 9 kuukautta, sillä sen lisäksi että kroppa muuttuu niin myös mieli käy läpi aikamoisen myllerryksen. 

Alkujärkytyksestä selvittyäni ja todettuani että raskaus ja synnytys on ajatuksena ihan ok, siirryin siihen seuraavaan mieltä askarruttavaan kysymykseen: miten, miten me ikinä selvitään vauva-arjesta. 

Suoraan sanottuna pelkäsin, että vauva-arki on ihan painajaista, me ei nukuta koskaan, vauva menee rikki, me ei osata hoitaa vauvaa, me riidellään aamusta iltaan ja väsymyksissämme heitetään kihlasormukset Töölönlahteen (tai esim. vessanpönttöön) ja erotaan.

No, tällättis vähän yli kuukauden kokemuksella voisin varovasti todeta, ettei se vauva-arki nyt ihan niin dramaattista ole. 

Ensinnäkin, nukuin parhaat yöunet kuukausiin kun päästiin vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Raskaana ollessa heräilin tunnin parin välein siihen että on jano, nälkä, pissahätä, huono asento, vauvalla on tsempalot mahassa, veri ei kierrä jne. 

Olin ihan järkyttynyt kun mentiin nukkumaan joskus kahdentoista aikaan illalla ja heräsin vasta NELJÄLTÄ (!!!) aamuyöllä kun vauva sanoi kerran ää-ää ilmoittaakseen että nyt on ruoka-aika. Olin varmaan viimeksi joskus keväällä nukkunut neljä tuntia putkeen.

 Toisekseen me nukutaan yöt pääsääntöisesti oikein hyvin, tosin on niitä hulinaöitäkin ollut muutama, mutta eikös se vähän niinkuin kuulu asiaan. Joskus vauva vaan päättää kello kaksi yöllä että nyt ei nukuta, vaan nyt vispataan jalkoja ja käsiä villisti visp visp.

 Se saattaa hetken ärsyttää, etenkin jos oon fiksuna äitinä valvonut kun vauva nukkuu, mutta ärsytys unohtuu sen siliän tien kun katson oman pikku vauvelini iloista vispaamista ja hampaatonta hymyä<3 




Nyt myös tiedän mistä raskaana olevien naisten pesänrakennusvimma johtuu: ihan siitä että luulee ettei vauvan synnyttyä pysty yksinkertaisesti enää tekemään mitään. 

Toki synnytyksestä palautumisessa menee joo jonkin aikaa, mutta ajattelin että meillä imuroidaan seuraavan kerran ehkä ensi vuonna. Siksi olikin suuri yllätys, että a. vauva nukkuu paljon myös päivällä (mitä olin ajatellut??) ja b. mistä johtuen mulla on aikaa tehdä vaikka mitä. Oon tässä kuukauden aikana siivonnut useammin kuin kerran, kahvitellut ja nähnyt kavereita, käynyt kylvyssä, kokkaillut, leiponut, valokuvannut, rakentanut joulua.




Olen kerennyt juomaan kahvia, lukemaan Koti&Keittiö -lehteä ja vielä jopa kuvaamaankin tätä tapahtumaa.


Parisuhteesta sen verran, että ei olla heitetty sormuksia Töölönlahteen eikä vessanpönttöönkään, eikä muutenkaan olla näillä näkymin laittamassa lusikoita jakoon (mikä olisi harmillista, sillä meidän kaikki lusikat taitaa olla A:n).

 Toki kahdenkeskistä aikaa on vähemmän, tai käytännössä katsoen sitä ei ole sillä vauvahan on koko ajan siinä vieressä, mutta ollaan me keretty vauvan nukkuessa pitämään ns. kotitreffejä. Juodaan lasit viiniä, syödään hyvää ruokaa (ihan jopa ruokapöydän ääressä), jutellaan ja keskitytään se hetki vain toisiimme. 

Välillä tulee väsyneenä sanottua jotain typerää toiselle, mutta sitähän nyt tapahtuu ihan ilman vauvaakin, että en sitä välttis laittaisi vauva-arjen piikkiin. Hyvin menee!


Mä jopa tiivistäisin, että vauva-arki on aika ihanaa. Jotenkin sitä tajuaa ton pötkäleen kasvaessa niin hurjaa vauhtia että tää aika on niin kullanarvoista ja ohikiitävää että haluaa nauttia joka hetkestä. 

Vaikka olisi hiukset ja paita puklussa, kakkaa hoitopöydän lisäksi seinässä ja vauvan kantapäässä ja ylipäätään olemus ei niin hehkeä niin silti, en voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen siitä mitä mulla on.

Ei kommentteja

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *