Mitä tapahtuu vuonna 2018

Haahuilen lähikaupan käytävillä ja alkaa melkein itkettää.

Ton hyllyn edessä me lokakuussa seistiin ja valittiin Muumi-heijastimia lastenvaunuihin. Miten siitäkin on jo kolme kuukautta?!

Jatkan matkaa ja naama kurtussa hoidan ruokaostokset loppuun. Oon taas väistämättä siinä pisteessä, että haikailen menneeseen eikä nykyhetki tunnu enää kodilta. Tuleva hieman jännittää ja olo on jatkuvasti levoton. Herkistyn jopa helkkari sentään ruokakaupassa, ja hetkessä eläminen, ihan tavallinen arki tuntuu vaikealta, kun ajatukset ajelehtivat jatkuvasti jonnekin muualle. Samanlaisia heijastin-hetkiä tulee milloin mistäkin, vaikka nähdessäni kahvilan, jonne mentiin aamupalalle ekan neuvolan jälkeen viime keväänä.


Joillakin ihmisillä on hirveän vahva tunneside tavaroihin. Tietyillä tavaroilla on niin paljon tunnearvoa ettei niistä halua eikä osaa luopua.

Mulle taas paikat on tärkeitä. Vatsanpohjasta oikein kouraisee kun edes ajattelenkin Turkua, tarkemmin sanottuna Tervahovinkatua, Martissa leijailevaa puulämmityksen tuoksua, jokirannasta kantautuvaa Förin kilkatusta - jopa ajatus rannikolta puhaltavasta, merivedeltä tuoksuvasta hyisestä tuulesta saa aikaan kotoisan olon. Kaipaan välillä Turkkusse, kotiin, niimpal kauhiast et ei tiärä kummottos päi olis. Onneksi mieskin on palavasti rakastunut Turkuun, joten eiköhän me sinne vielä joskus palata takaisin. 

Turkuaikojen jälkeen olen asunut vuoden Tampereella, kaksi vuotta Helsingissä Töölössä. Ja nyt saadaankin alkaa pakata kotia jälleen kerran, jo nyt, sillä helmikuun lopussa häämöttää muutto - taas. Alun perin tarkoitus oli muuttaa vasta elokuussa Tampereelle, sillä mulla alkaa koulu viimeistään syyskuun alussa. Taitaa jotain orientoivia viikkoja olla ennen sitä, mutta saas nähdä kuinka vähäisiksi jää tän äidin orientoinnit, kun kotona vipeltää silloin kohtapuoliin 1-vuotias neiti. Mutta, suunnitelmiin tuli siis muutos ja joudutaankin muuttamaan tänä vuonna kaksi kertaa: ensin Mikkeliin ja syksyllä Tampereelle.


Kaunis Töölö

Alkuun mun reaktio oli yksinkertaisesti: ei. Pari päivää asiaa sulateltuani aloin kuitenkin lämmetä ajatukselle, ja viimeistään nyt olen jo valmis taas uuteen seikkailuun, kohti tuntematonta. Sillä niinhän se on, että elämässä mikään muu ei ole pysyvää paitsi muutos. Mutta joku raja siinäkin, kuuletko elämä. Tampereelle muuton jälkeen toivoisin kovasti jonkinlaista pysyvyyttä ja rauhaa. Sitä tunnetta kun tietää että tänne voin rakentaa elämääni, tätä kotia voin laittaa ilman kohtamemuutetaankuitenkin -ajatuksia. 

Ehkä ensi vuodesta tulee rauhallisempi, jopa tylsä! Kivaa arkea, opiskelua ja perhe-elämää. Ainiin ja häät... No sen jälkeen on vain tasaista arkea. Paitsi entäs oman asunnon osto, kandi ja se gradukin, joo...

Rauhoitutaan joskus sitten, ehkä eläkkeellä?

Ei kommentteja

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *