Narsisti

Vastoin mun aikaisempia puheita, aion julkaista tämän tekstin nyt kuitenkin. Eräs ystävä kannusti mua julkaisemaan tekstin ensin itse luettuaan sen.


Mun eksä on narsisti, ihan oppikirjaesimerkki.


Siinä, sanoin sen, vaikka joskus musta tuntui etten ikipäivänä voisi sanoa totuutta ääneen, niin paljon se hävetti.

Uskaltauduin nyt viimein kirjoittamaan tästä luettuani jutun "Mistä tunnistaa narsistin", ja jälleen kerran tuohduin kun tekstissä mainittiin ohimennen joidenkin pitävän narsismia muotiterminä. Olen itsekin törmännyt tähän ajatusmaailmaan, että vähätellään koko asiaa. Ei, kaikki ex-poikaystävät eivät ole narsisteja, eikä esimerkiksi pettäminen tai valehtelu tee kenestäkään narsistia. Mä toivoisin että voisin sanoa, ettei kukaan mun eksistä ole narsisti. Mutta kun en voi.

Tästä lähtien kun joku kertoo seurustelleensa narsistin kanssa, kannattaa ennemmin uskoa kuin väheksyä. Asian ääneen sanominen pelottaa ja hävettää. On loukkaavaa, jos ensin keräät rohkeutesi ja kerrot että olet päässyt eroon narsistista, ja sitten sua ei oteta todesta. Termin vähättely on mun mielestä narsistin pussiin pelaamista, tehdään narsisteista taruolentoja.

Miten päädyin narsistin uhriksi?


Olin aika hukassa elämäni suhteen niihin aikoihin kun muutin Helsingistä Turkuun. Olin otollista riistaa kulman takana vaanivalle narsistille, sillä olin asunut Turussa vasta puoli vuotta, eronnut syksyllä edellisestä poikaystävästäni ja jotenkin niin sinisilmäisen innoissani uudesta elämästäni, että menetin järkeni hetkellisesti ja elin jossain onnenhuumassa. En muka huomannut varoitusmerkkejä, mutta huomasinhan mä. Sanonta liian hyvää ollakseen totta pitää ainakin ihmisten kanssa täysin paikkansa. 

Tapasin miehen sydäntalvella opiskelijabileissä, ja hän oli ensihetkestä asti, miten sen muotoilisi, koukuttava. Katsoi syvälle silmiin, puhui juuri niitä asioita joita jokainen nainen toivoisi kuulevansa, oli itsevarma, rento, älykäs, hyvännäköinen, kohtelias, kiinnostava. Otti huomioon, tarjosi juotavaa, kuunteli. Laittoi heti seuraavana päivänä viestiä, halusi nähdä. Vei syömään, järjesti ihania treffejä. Romantiikkaa! Sitä saisi ei-narsistimiehetkin enemmän harrastaa, haksahdin ihan täysillä tähän uudenlaiseen tapailuun ja kaikki aikaisemmat treffit ja seurustelusuhteet tuntui häneen verrattuna ihan lastenleikiltä. Nyt olen tavannut sen oikean, tältä sen kuuluu tuntua, ajattelin. Tosin näin jälkikäteen ajateltuna, ottaisin mielummin treffit vaikka Salkkareita sohvalla katsoen kuin jonkun hienon ravintolaillallisen. (Nykyään mun käsitys hyvistä treffeistä on kun vauva nukkuu ja mennään miehen kanssa yhdessä saunaan.)

Miehellä oli kiva asunto, siellä oli tumma puulattia joka tuoksui hyvältä, muistan vieläkin sen tuoksun. Muutettiin nopeasti yhteen. Sehän on helpointa, ja kun muutenkin nukutaan kaikki yöt yhdessä, perustelin naiiville itselleni. Opiskelijana tuntui myös turhalta maksaa vuokraa asunnosta, joka toimi lähinnä varastona. 

Tuli kevät, oli vappu. Jäin yhden opiskelijakaverini kanssa meille kuuntelemaan musiikkia ja fiilistelemään, tarkoitus oli liittyä miehen ja hänen kavereidensa seuraan puistoon istumaan iltaa. Mulla ja kaverillani vähän venähti, ja kun saavuimme puistoon, mies oli todella kylmä ja etäinen. Yltiöihanan kohtelun jälkeen tämä kylmyys tuntui ihan hirveältä. Yritin loppuillan korjailla "virhettäni" ja olla mieliksi miehelle. Hänhän oli niin ihana. Pistin suuttumuksen alkoholin ja väsymyksen piikkiin. Hälytyskellot soi vaimeasti, mutta unohdin koko jutun nopeasti.

On kesä ja juhannus. Ollaan kutsuttu kaverit vuokramökille Paraisille viettämään keskikesän juhlaa. Mun muistikuvat tästä on sumeat, varmaan siksi etten halua muistaa. Mies käyttäytyy epäkunnioittavasti, ylimielisesti ja halveksuvasti mun kavereita kohtaan, ja olen kauhuissani. Mietin että miksi se käyttäytyy näin, mitä mä olen tehnyt? Hän on ollut niin ihana, miksei hän näytä sitä muillekin.


Jossain vaiheessa iltaa kaikki alkaa olla aika humalassa, ja mies saa yhtäkkiä hirveän raivonpuuskan. Hän suuttui siitä etten kuulemma esittänyt tarpeeksi hyvin että pidän hänestä. Jotain sen suuntaista, en muista tarkemmin. Tunnelma on jotenkin epätodellinen. Seuraava muistikuva on että ulkona sataa kaatamalla ja seison miehen kanssa mökin vieressä, hän osoittaa minua sormella hullunkiilto silmissään ja sanoo "se on joko minä tai kaverit." Mies oli luonut tyhjästä jonkun konfliktin, varmaan kohtelemalla mua huonosti niin että mun kaverit tottakai puolusti mua. Näin mies sai "syyn" sanoa että mun kaverit on häntä vastaan, eikä hän voi hyväksyä heitä. Tuosta juhannuksesta alamäki viimeistään alkoi. Hälytyskellot soi nyt jo vimmatusti, mutta sen sijaan että heräisin todellisuuteen, pakkaisin kamani ja lähtisin ihan helvetin äkkiä karkuun, olin todella häpeissäni juhannuksen tapahtumista ja jotenkin jähmetyin. Tunne oli sama kun jos sukeltaa veden alle ja avaa silmät. Vesi kohisee ympärillä ja aika tuntuu pysähtyvän. Hiukset huojuu kasvojen edessä kun ajelehdit vedessä. Liikkeet on hitaita ja kuulet veteen kantautuvat äänet vain vaimeasti.


Mies keksi lisää syitä sille ettei mun läheisiin voi luottaa. Huomasin ettei hänen mielestään kehenkään voi luottaa. Yritin sopertaa ettei mun kavereilla lähtökohtaisesti ole miestä mitään vastaan, mutta eivät he tietenkään katso jos joku kohtelee mua huonosti. Ja juhannuksena mies oli todella törkeä. En voinut ymmärtää miten miehellä oli otsaa väittää ettei hänen käytöksessään ollut vikaa. Narsistit elävät siinä uskossa, ettei normaalit käytöstavat koske heitä. Heitä koskee eri säännöt kuin muita ihmisiä. Narsistin mielestä hänellä on täysi oikeus käyttäytyä juuri niin kuin huvittaa, koska he ovat parempia kuin muut ihmiset.


Mies meni lupaa kysymättä mun Facebook-tilille ja poisti sieltä lähes kaikki mun fb-kaverit, sinne taisi jäädä 20 kaveria. Sitä ennen mies lähetti mun nimissä, mun puhelimesta, mun kavereille viestejä joissa ilmoitti etten halua enää olla heidän kanssaan tekemisissä. Mä poistin koko Facebookin ja sanoin etten tarvitse sitä.


Mies kävi salaa läpi mun puhelimen ja poisti kaikki viestit. Hän syynäsi myös mun läppärin läpi, katsoi jokaisen kuvan, jokaisen kirjoituksen. Hän löysi mun päiväkirjan ja luki sen.


Kun mies oli huolehtinut, että kaikki mun sosiaaliset suhteet oli kadonneet ja mun yksityisyys oli rikottu kaikilla mahdollisilla tavoilla, musta tuntui että olin lyöty. Jotenkin mies oli onnistunut saada mut uskomaan, etten ansaitse ketään ja että mun ystävät oli niin vihaisia ettei uskoisi mitään mitä sanoisin heille. En edes tiennyt mitä mies oli kirjoittanut heille, mutta kuulemma ei kannattaisi enää ottaa mitään yhteyttä. Musta tuntui, että elin, mutta olin kuitenkin poissa. Että pelkkä kuori oli enää jäljellä. Millään ei ollut enää mitään merkitystä.


Ihmiseen on kuitenkin rakennettu aika vahva selviytymisvietti, ja jotenkin mä kuitenkin halusin selvitä päivästä toiseen.


Mies vei mut töihin ja haki. Olin kaupassa töissä, ja sain aikaa 10 minuuttia sulkemisen jälkeen olla työpaikan ulko-ovella. Jos myöhästyin, seurasi siitä aivan järjetön paskamyrsky. Mies ajatteli, että olin jäänyt panemaan vartijaa tai vaikkapa viereisen kaupan työntekijää. Myöhästymisestä seurasi massiivinen kolmen päivän riita.


Jossain vaiheessa henkinen väkivalta muuttui myös fyysiseksi. Enää en muista mistä se lähti. Varmaan jostakin tönäisystä joka oli "vahinko." Vahingot muuttuivat tarkoitukselliseksi. Kuulin usein, että "huutaminen sattuu." En saanut korottaa ääntäni, huutaa, sanoa vastaan, itkeä, kyseenalaistaa tai tehdä mitään muutakaan inhimillistä. Joskus itsehillintäni pääsi pettämään, ja korotin ääntäni. Se hetken hiljaisuus, kun tajusin mitä olin mennyt tekemään ja että nyt muuten sattuu. Mies harppoo sekunnissa huoneen toiselta puolelta ja tarttuu mua hiuksista ja vetää mun pään maahan. Hakkaa mun päätä maahan tai seinään, tukistaa ja hiuksia irtoaa, sattuu aivan helvetisti. Kietoo käsivarren pään ympärille kuristusotteeseen. Mies sanoo "ensin sun tavarat lentää parvekkeelta alas ja sitten sä perässä."


Juu, en uskaltanut lähteä. Ymmärtänette varmaan miksi. Mies sai mut uskomaan, että se tietää kaiken. Se tarkkaili mun puhelutietoja ja näki operaattorin sivuilta kenelle soitin tai laitoin viestin. Olin jo niin vainoharhainen, etten uskaltanut töissäkään soittaa kenellekään, koska uskoin että mies saa tietää siitäkin. Ajattelin, että jos karkaan, mies löytää mut ja tappaa. 


Vaikka mun todellisuudentaju hämärtyi, ja elin päivästä toiseen jatkuvassa pelossa, johonkin ihan mun ytimeen asti mies ei päässyt. Tiesin, että mies pettää, valehtelee, kiukuttelee kuin pieni lapsi, on itsevarman ulkokuoren alla todella epävarma ja heikko, pelkää muita ihmisiä ja sosiaalisia suhteita, ja kaikkea tätä kompensoi sillä jatkuvalla rennon notkealla esityksellä. Kaikki on vain esitystä. Siksi narsisteille on turha puhua järkeä, tai yrittää saada heidät ymmärtämään että teoilla on seuraukset. Koska tiesin, että mä olen tässä se joka on järjissään, ei mies saanut rikottua mua kuin hetkellisesti. Koska tiedostin, että mies on mielisairas, mun oli helpompi pyristellä eroon koko suhteesta. En uskonut enää miehen sanomisia, tiesin mikä oli totta ja mikä ei. Opin puhumaan miehelle niin ettei hän suuttunut. Loppujen lopuksi vaikka narsistit ovat omalla tavallaan arvaamattomia, he ovat todella helposti vietävissä. Pitää vain tietää mistä naruista vedellä. Pitää osata olla sopivassa suhteessa huomaamaton, ymmärtäväinen ja katuvainen. Esittää juuri sopivasti riippuvaista miehestä, niin että miehestä tuntui että hän on kontrollissa.


Kun vihdoin koitti se päivä, jolloin mies halusi erota, esitin loukkaantunutta ja surevaa. Itkin ja olin surullinen. Kun mies lähti töihin, aloin innosta hihkuen pakata tavaroita, soitella vuokra-asunnoista ja järjestää asioita.


Kun pääsin muuttamaan omaan yksiöön, hengitin kunnolla syvään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Mä selvisin. Mä oon nyt yksin, ja se oli parasta mitä tiesin. 


Olin ostanut itselleni uuden sängyn, joka vielä odotti kokoamistaan, ja nukuin ensimmäisen yön uudessa kodissani pelkällä patjalla lattialla. Kävin uudessa lähikaupassani, meri kimmelsi, aurinko paistoi ja lumi suli, vesi kolisi pitkin räystäitä. Ostin kaupasta just sitä mitä mieli teki, ja katoin itselleni aamupalan kotoisasti siihen lattialle. Muistan miltä asunnossa tuoksui (uusi asunto ja vastakeitetty kahvi), miltä lämmin lattia tuntui ja miten aurinko paistoi sisään suurista ikkunoista. Mulla oli niin turvallinen ja ihana olla siinä ihan itsekseni. Tuntui kuin olisin noussut vedestä pintaan, äänet terävöityvät ja kovenevat. Näin taas kirkkaasti.


Tuosta hetkestä on nyt viisi vuotta, enkä välillä jaksa edes uskoa millaista mun elämä on joskus ollut. Suhde jätti omat jälkensä, mutta yllättävän tervejärkiseksi ja tasapainoiseksi tunnen itseni nykyään. Onneksi pääsin pois, ja onneksi uskallan nykyään olla onnellinen.

10 kommenttia

  1. Sannin blogin kautta löysin tänne blogiisi ja oi että miten hieno kirjoitus täältä löytyikään! Tosi hyvin osaat kuvailla sitä, millaista narsistin puolisona voi olla. Ihanaa, että sinun osaltasi kaikki loppui onnellisesti ja pääsit eroon myrkyllisestä suhteesta. Minäkin seurustelin reilu 10 vuotta sitten narsistin kanssa vajaan vuoden ajan. Hän, kuten moni narsisti, oli myös aluksi erittäin hurmaava ja kaikin puolin täydellinen. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen alkoi mustasukkaisuus, joka ei mennyt ihan noin pahaksi mitä sinun kohdallasi, mutta esimerkiksi uimarannalle en saanut enää lähteä kaverin kanssa ilman, että hän tuli minua tarkkailemaan. Henkinen väkivalta oli kamalaa, päivittäin sain kuulla olevani lihava, tyhmä yms. Itsetuntoni oli täysin nollissa. Kun hän sitten kerran riidan aikana löi nyrkin seinään pääni vierestä tajusin, että seuraavan kerran nyrkki ei osukaan enää seinään, vaan minuun. Emme asuneet yhdessä, joten pystyin vaan ilmoittamaan hänelle puhelimitse, että lopetan suhteen. Pitkään hän yritti päästä takaisin elämääni ja tuli jopa yöllä kerrostaloasuntoni ulkopuolelle, onneksi hän ei päässyt sisälle asti. Vaikka suhteemme ei kestänyt kauaa eikä väkivalta koskaan mennyt fyysiseksi asti, on tuo aika jättänyt syvät haavat. Kesti kauan alkaa rakentamaan itsetuntoa uudelleen ja luottamaan miehiin. Vieläkin välillä pelkään, että törmäisin häneen jossain, onneksi niin ei ole käynyt. On surullista ajatella, että mahdollisesti tälläkin hetkellä joku alistettu nainen joutuu kärsimään hänen takiaan. Kiitos sinulle, kun kirjoitit tästä vaikeasta asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hurjan paljon pitkästä kommentista! Ensinnäkin, onneksi ollaan molemmat oltu onnekkaita ja päästy eroon narsistista, kaikki eivät pääse. Kuulostaa sunkin kokemukset ihan tarpeeksi kamalalta, vaikkei väkivalta fyysistä ollutkaan. Narsistit kyllä osaavat vedellä juuri "oikeista" naruista ja sanoa ne hirveimmät sanat ja päästä pään sisälle. Näin jälkikäteen en voi käsittää miten en napannut puhelinta ja lompakkoa mukaani ja lähtenyt taakseni katsomatta. Mun kaikki läheiset asuivat toisessa kaupungissa, mikä ehkä vielä entisestään lisäsi kynnystä pyytää apua. Olisin silti voinut vaikka hypätä bussiin ja tulla hakemaan tavarat (vaikka poliisin kanssa..) myöhemmin. Toisaalta, silloin se pelko oli todellista enkä olisi uskaltanut lähteä. Tai no, kerran yritin lähteä mutta seuraukset olivat aika katastrofaaliset.. Kyllä, hirvittää ajatuskin siitä miten moni elää parhaillaankin jatkuvassa pelossa. Kunpa voisin auttaa! Pistää vihaksi että siellä ne narsistimiehet porskuttaa elämässä eteenpäin pilaamassa yhä uudelleen ja uudelleen jonkun elämää. Toivottavasti sulla on nykyään asiat paremmin ja pystyt taas luottamaan miehiin. Kaikkea hyvää ja oikein ihanaa alkukesää<3

      Poista
  2. Todella kamalaa mitä jouduit kokemaan :( muistan kun oltiin samassa paikassa töissä ja seurasin sivusta sun pahaa oloa. Onneki pääsit siitä pois ♡
    On ollu kiva lukea täältä sun blogista että sulla on tällä hetkellä kaikki asiat niin hyvin
    T. Jenna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanos muuta! Silloin tuntui siltä ettei mikään muutu koskaan enkä ikinä pääse pois. Onneksi pääsin ja elämä kääntyikin ihan uuteen suuntaan. Kaikki narsistien uhrit ei ole yhtä onnekkaita. Ei voi kuin olla kiitollinen nykyhetkestä. Kiitos kommentista Jenna <3

      Poista
  3. On niin totta, mitä kirjoitit siitä, että ihmisten pitäisi ottaa todesta, kun joku kertoo seurustelleensa narsistin kanssa. Oma eksäni oli kaveripiirissäni tykätty ja suosittu, muidenkin kaveri. Hänen pimeät puolensa näin vain minä. Mua ei ehditty pahoinpidellä fyysisesti (uhattiin kyllä), mutta henkisesti senkin edestä. Mies kontrolloi ja oli todella mustasukkainen mun menemisistä, vaikka samaan aikaan itse petti minua. Jos itse olin vaikka bileissä liian myöhään, hän oli todella kylmä ja etäinen monta päivää. Arkielämässä kontrollointi saattoi olla sitäkin, että mies valitti esimerkiksi mun tavasta käyttää shampoota liikaa (hän oli hyvin tarkka rahasta). Kun hän sitten jäi kiinni pettämisestä ja minä itkin ja raivosin hänelle siitä, olivat hänen kommenttinsa mm. "sä nyt et vaan riitä mulle", "olisit ihan hyvännäköinen, jos vähän laihduttaisit" ja lopulta, kun vain itkin ja itkin, "teet mut nyt niin vihaiseksi, että lyön kohta". Hän siis oli oikeutettu pettämään. Minä sen sijaan en olisi saanut edes jutella miesten kanssa. Tai sain toki, sillä vietimme paljon aikaa kaveriporukassa ja kävimme yhdessä esim. opiskelijabileissä, mutta kotona niistä illoista seurasi aina sättimistä ja riita.

    Meidän suhde päättyi lopulta siihen, että mies halusi musta eroon, koska en ollut tosiaan riittävän hyvä hänelle. Jättäminen sai mut todella epätoivoiseksi, itse asiassa yrittämään itsemurhaa, koska ajattelin, etten koskaan halua ketään muuta ja olen arvoton ja huono. Sen jälkeen olinkin sitten kuusi viikkoa psykiatrisella osastolla. Pikkuhiljaa masennuslääkitys ja keskustelut ammattilaisten + oman äitini kanssa saivat myös ymmärtämään, kuinka hullusti olin tilanteen tulkinnut. Itse asiassa juuri äitini oli se, joka ensimmäistä kertaa sanoi ääneen narsisti-sanan.

    Koin, että yhteiset ystävämme eivät oikein uskoneet, mitä kaikkea olin joutunut kokemaan, ja että olin vain niitä ihmisiä, jotka katkeruuttaan nimittelevät eksäänsä narsistiksi. Kun olin itse ymmärtänyt tilanteen ja kerroin ystävilleni, millainen helvetti ulkoisesti täydellisen suhteemme alle kätkeytyi, he olivat periaatteessa ihan myötätuntoisia, mutta eivät silti oikein tuntuneet uskovan. Kaipa he ajattelivat, että olin vain katkera erosta ja halusin mustamaalata eksääni. Erostamme tulee tässä kuussa kuluneeksi jo kuusi vuotta, olen onnellinen uudessa parisuhteessani ja odotan elokuussa syntyvää esikoistamme, mutta jokin tuossa entisessä elämässä on edelleen jäänyt kaihertamaan. Varsinkin nyt raskausaikana olen nähnyt todella paljon unia eksästäni. En osaa enkä oikeastaan edes halua antaa hänelle anteeksi, mitä hän minulle teki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! <3

      Sehän siinä just on, kun narsistit osaavat olla niin pirun hurmaavia halutessaan, sellaisia sosiaalisia kameleontteja. Tuntuu että ne on just sitä mitä toinen haluaa niiden olevan, silloin kun narsisti siis itse tarvitsee jotain ja haluaa manipuloida. Muakin katsottiin tän mun eksän työpaikalla vähän kieroon ja sellainen pieni lähes huomaamaton hymynkare huulilla - luulen että mun eksä oli niille siellä kertonut että oon mustasukkainen kyttäävä pirttihirmu tms. Eihän ne voineet uskoa että mun eksässä oli jotain pielessä, sehän oli niin hauska työkaveri.

      "Mies kontrolloi ja oli todella mustasukkainen mun menemisistä, vaikka samaan aikaan itse petti minua.", tää oli kans ihan yks yhteen mun kokemuksen kanssa. Mun eksä petti myös, en edes tiedä kuinka monen kanssa. Tavallaan ihan yhdentekevää mulle, kun halusin vaan sieltä pois.

      Toi henkinen väkivalta, mitä oot kokenut, on kans aivan hirveetä. Ei parisuhde ole tota, ettei luoteta ja kontrolloidaan ja syynätään paljonko käytät shampoota. Tunnistan noita samoja piirteitä omasta eksästäni. Hänen logiikka meni niin, että naiset on pettäviä, valehtelevia huoria, jotka puhuu paskaa, mistä hän voi vetää suoraan sen johtopäätöksen että hänen on täysin oikeutettua kohdella mua miten tahansa ja pettää. Lisäksi jos sain puhuttua hänet pussiin, hän vetosi siihen faktaan että hän on kaikin tavoin parempi ihminen kuin muut, eikä häntä koske samat säännöt.

      Toi saa mut niin vihaiseksi että sua ei uskota ja luullaan että oot vain katkera. Mä ihmettelen sitä, että kuka muka huvin vuoksi haluaisi sanoa, että eksäni on narsisti? Kuka haluaa sellaisen leiman? Mä en ymmärrä sitä ajatuksenjuoksua että "se vain haluaa mustamaalata eksäänsä." Mä todellakin toivon, että tulevaisuudessa ihmiset osaisivat käyttäytyä ja puhua vaikeistakin aiheista niiden vaatimalla vakavuudella.

      On sydäntäsärkevää luettavaa, mitä olet käynyt läpi, mutta olen kiitollinen siitä että sait apua ja pääsit elämässä eteenpäin. Ihana kuulla että sulla menee hyvin, ja hurjasti onnea vauvasta! Teillä on onnelliset ajat edessä päin <3

      Jos haluat jutella, niin saa laittaa ehdottomasti viestiä! Esim. blogin sähköpostiin: ikkunalaudalla@outlook.com

      Poista
  4. �� Saa edelleen mut itkemään...minkä helvetin oot joutunu käymään läpi (- kaikki te, jotka ootte olleet tai tälläkin hetkellä ehkä olette vastaavassa tilanteessa, I feel for you). ��

    Kaikki nää muistot on omalla kohdalla vieläkin kuin ne ois tapahtunu eilen, miten me yhtäkkiä kadotettiin sut. Kaikki ne illat kun mietittiin tyttöjen kanssa, ettei tiedetä ootko sä enää edes elossa enää, ja miten me voitais pelastaa sut... Ne ikuisuuden pituiset viikot ja kuukaudet, kun ei edes tiedetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mitä oli meneillään, ja oltiin huolesta aivan suunnilltamme, koska sen verran me tiedettiin, että jotain on pahasti pielessä. Meillä ei ollu edes väylää ottaa suhun yhteyttä, ei tiedetty tuliko meidän viestit ikinä perille, mitä ois uskaltanut sanoa jos tuliskin, ettei asiat pahenis.. Kuka niitä toisessa päässä lukis..

    Aina kun saatiin - noin kerran kuukaudessa jos sitäkään - päivityksiä (meillä oli vakooja ��), että sut on nähty siellä tai täällä, että susta oltiin kuultu sitä tai tätä tai olit näyttänyt siltä tai tältä.. Se oli helpotus ...ja samaan aikaan ei. Se, että me tiedettiin, että sä olit elossa edes, oli jotain niin suurta, mutta tietämättömyys ja se tunne, ettei voi tehdä mitään... se oli raastavaa. Mä kuitenkin jaksoin aina uskoa, (koska säkin olet niin helvetin fiksu!), että jonain päivänä - jos vaan oltais onnekkaita ja olisit vielä hengissä.... Sä heräisit ��

    Ja sitten.. Mikään ei voita sitä tunnetta, sitä riemun määrää kun saatiin vihdoin sulta viesti, sinä ihanana uuden vuoden aattona ja onnen kyynelet virtas; sä olit vapaa ❤

    Oot rakas. ❤️❤️❤️ Kiitos että olet näin rohkea ja uskalsit jakaa kaiken tän, toivottavasti joku tuolla maailmalla rohkaistuu sun tekstistä ja rikkoo omat kahleensa. ����

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten omituista kuinka eri tavalla me koetaan tää, musta tuntuu kuin noista tapahtumista olis ikuisuus, ja ihan kuin kirjoittaisin jonkun toisen elämästä. Mä uskon sen että oli raastavaa teillekin <3 Mä ajattelin teitä päivittäin, ja kuvittelin sitä helpotuksen määrää kun pääsisin kertomaan miten asiat oikeasti meni - ja lopulta mä pääsinkin kertomaan! <3 Muistan kans ikuisesti sen riemun ja helpotuksen, kun uskalsin katsoa mitä te olitte kirjoittaneet ja aloin saman tien itkeä ja nauraa!

      Kiitos muru, säkin olet rakas. Kiitos ihanista sanoista, mäkin todellakin toivon että voisin rohkaista muitakin samassa tilanteessa olevia tai olleita. Elämä on niin lyhyt tuhlattavaksi johonkin jonninjoutavaan narsistin turhamaiseen diivailuun ;)

      Poista
  5. (☝�� Safarilla kommentointi ei näytä toimivan!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm mä en käytä kuin Safaria, ja yleensä se on jos puhelimella tulee instan kautta niin ei kommentointi toimi. Mä en jaksa tätä säätämistäää!

      Poista

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *