Epäonnen viikko

Tällä viikolla asiat eivät ole menneet ihan putkeen. Raatamista, päivystyksessä juoksemista, kuumeilua – eilen viikko huipentui siihen että soitettiin 112:een. Jos nyt riittäisi jo meininkiä?

 Alkuviikosta huhkittiin talolla aamusta iltaan kolme päivää, jotta saataisiin kaikki valmiiksi ennen ensimmäistä näyttöä varten. Päivät olivat rankkoja, mutta motivaatiota riitti kun tiedettiin, että kohta tämäkin projekti on vihdoin ohi. Saatiin kuin saatiinkin kaikki valmiiksi, ja ensinäyttöön jopa eksyikin yksi potentiaalinen asiakas kovasta helteestä huolimatta, hurraa!

Kolmannen päivän iltana löydettiin itsemme kuitenkin istumasta jälleen kerran päivystyksessä, kun Liljan silmä/korvatulehdus oli uusinut. Alkoi jo usko loppua odottaessa kun sisään tuli vaan lisää potilaita ja yritin viihdyttää 2,5 h sylissä kiemurtelevaa kahdeksankuista. Tuhahtelin ja ihmettelin miksi korvatulehduksen takia pitää mennä alle vuoden ikäisen vauvan kanssa päivystykseen tunneiksi odottelemaan, miten ei koko kaupungissa saa tavallista lääkäriaikaa varattua? Kirosin koko systeemin alimpaan helvettiin ja mutisin itsekseni että mitä järkeä tässä on. Ymmärrän että päivystyksessä hoidetaan potilaat kiireellisyysjärjestyksessä, ja ymmärrän myös sen että aika moni muu vaiva menee ehdottomasti korvatulehduksen edelle. Mutta oikeasti, miksi edes alunperinkään ohjeistetaan menemään päivystykseen jos kyseessä ei ole akuutti vaiva?

No, lopulta päästiin lääkärin vastaanotolle ja saatiin uusi, tällä kertaa hieman pidempi antibioottikuuri. Kotiin koukattiin ihan rehellisesti kaupan ja Alkon kautta, koska oltiin totisesti ansaittu kuohuvaa monen kuukauden uurastuksen päättymisen kunniaksi! Illalla nukahdin nopeasti, mutta yöllä kävin edelleen ihan ylikierroksilla ja heräilin mihin milloinkin.


Seuraavana aamuna katettiin skumppa-aamiainen takapihalle ja kilisteltiin kaikelle ja nautittiin just siitä hetkestä. Se päivä oltiin vaan; nukuttiin, syötiin ja leikittiin. Torstaina mun sisko tuli kylään. Grillattiin, juteltiin ja käytiin yöuinnilla. Parasta! Perjantaina sisko jo jatkoi matkaa kaverinsa mökille, me suunnattiin taas mieheni tädin syntymäpäiväjuhliin. Juhlissa huomasin olevani aika uupunut, mutta pistin sen vain rankan viikon piikkiin. Iltaa kohden alkoi kurkussa tuntua kaktus, ja eiköhän se kuume alkanut nousta oikein kunnolla yötä vasten.

Se on muuten hirveän hauskaa olla tälläisillä helteillä kovassa kuumeessa. En oikein meinannut saada nukuttua, ja välillä heräsin siihen että oli aivan älyttömän kuuma, välillä siihen että tärisin siitä huolimatta että nukun kahden peiton alla. Kuumehoureissani kävin kuumassa suihkussa keskellä yötä, ihan vain koska oli niin kylmä! Eilen illalla olo alkoi vähitellen mennä hieman parempaan suuntaan, ja jaksoin jopa syödäkin jotain ja leikkiä vähän Liljan kanssa. Mies kunniaan kun hoiti Liljaa sen ajan kun vapisin sängynpohjalla!

Liljalla on nyt sellainen vaihe, että aivan kaikki, siis kaikki, menee suuhun. Ihan pikkuruisetkin pisteet tuo mittarimato löytää lattialta. Lisäksi ovet ovat kiinnostavia, niitä pitää availla ja sulkea. Jos ovi on lukossa, tulee hirveä huuto kun ei pääse katsomaan mitä oven takana on.

Kello oli melkein yhdeksän illalla, kun Lilja oli möngertänyt taas jälleen kerran kylpyhuoneeseen ihmettelemään vesipisaroita suihkun lattialla. Mies oli saunassa, ja Lilja hyvin päättäväisesti kerta toisensa jälkeen ryömi olohuoneesta kylpyhuoneen ovelle, ihmetteli oven toimintaperiaatetta avaamalla ja sulkemalla oven pari kertaa, kunnes ryömi hoitamaan vauvanhommiaan kylpyhuoneeseen. Kuulin vaan kun mies sanoi Liljalle "mitä sä syöt!" Kiisin huterasta olotilastani huolimatta salamana paikalle ja katsoin oliko lattialle eksynyt jotain ylimääräistä. Ollaan imuroitu ahkerasti ja lähes neuroottisesti poimittu lattioilta kaikki pikkukivistä pölyhahtuviin sen jälkeen kun Lilja oppi ryömimään. 

Tarkistin Liljan suun ja totesin, että hän oli varmaankin löytänyt vain sen ainoan pölyhuitulan, joka pyykkikorin takaa oli löytynyt. Nostin Liljan syliini, ja kannoin mukanani olkkarin lattialle. Kerettiin hetki olla siinä yhdessä, kun Lilja alkoi kakoa, yskiä ja sitten oksentaa. Mukana tuli myös vähän verta. Hätäännyin hirveästi ja kannoin itkevän vauvan takaisin kylpyhuoneeseen, jossa oksentaminen ja kakominen jatkui, ja tajuttiin että Lilja oli luultavasti rapsuttanut ja syönyt saunan ovenkarmista varissutta maalia (missä ajassa, miten ihmeessä se kerkesi?!) Menin aivan totaalisesti paniikkiin, kun kakominen ei millään loppunut, ja soitettiin heti hätänumeroon. Apu tuli nopeasti paikalle, ja ambulanssin kaartaessa pihaan tilanne oli jo hieman rauhoittunut, mitä nyt kaikki kolme oltiin säikähtäneitä ja me vanhemmat ihan shokissa. Oma kuumeinen olo tuntui aika mitättömältä sillä hetkellä.

Ensihoitajat tutkivat vauvan ja arvioivat tilanteen olevan ihan ok, mutta päätettiin silti varmuuden vuoksi lähteä vielä päivystykseen ottamaan kuva keuhkoista. Parin viikon sisällä jo kolmatta kertaa oltiin taas kolkuttelemassa päivystyksen ovia, tällä kertaa päästiin onneksi heti tutkimuksiin. Lilja alkoi olla jo oma itsensä, jutteli vauvanjuttujaan ja leikki odotushuoneen leluilla. 

Reipas pikkupotilas. Nuken kanssa oli kiva leikkiä, kuin peiliin katsoisi?

Mä olin ihan sydän syrjällään enkä saanut järkytykseltäni edes kerrottua hoitajalle mitä oli tapahtunut, aloin vain itkeä. Ajattelin että ei taas jotain, kun istuttiin siellä odotushuoneessa. Edellisestä kunnon shokista on liian vähän aikaa, ja huomasin ajattelevani, että jotain mussa on vielä rikki. Ei varmaankaan lopullisesti, mutta vielä toistaiseksi. Pelkään jatkuvasti, että jotain kamalaa tapahtuu, ja välillä on vaikea uskaltaa olla onnellinen ja uskoa siihen että kaikki järjestyy. Ettei elämä ole kuin jotain sairasta vaihtokauppaa, jossa aina omasta onnesta joutuu maksamaan kovan hinnan. 

Keuhkot olivat ok, ja päästiin lähtemään kotiin. Mitä Lilja oli syönytkin, oli luultavasti mennyt ruokatorven puolelle ja mahaan. Lääkäri lohdutti keuhkokuvan nähtyään, että on minimaalisen pieni todennäköisyys että keuhkoissa olisi mitään, ja että voidaan nyt huokaista helpotuksesta. Me molemmat oltiin ihan vauhkona ja valmiina valvomaan koko yö tarkkailemassa että hengittääkö vauva. Lääkäri vakuutti että ei tarvitse ja sai rauhoitettua meidät. Kotiin päästyämme pieni potilas oli ihan loppu ja nukahti ennätysnopeasti heti iltapalan jälkeen. 

Tuli nyt kirjoitettua aika henkilökohtainen teksti, mutta oli pakko päästä johonkin purkamaan ajatuksia. Täälläkin olen usein kertonut siitä, miten ihanaa vauva-arki on ollut – no, tässä nähdään ettei se aina sitä ole. Tämä on se vanhemmuuden varjopuoli, tämä jatkuva huolehtiminen. Sitä menee aivan sekaisin huolesta kun jotain sattuu omalle vauvalle. Eipä nyt ihan ensimmäisenä tullut mieleen tarkistaa, variseeko ovenkarmista maalia. Tästä eteenpäin ollaan entistä tarkempia ja osataan varautua tälläiseenkin. 

Erityiskiitos muuten ensihoitajille, teette aivan mielettömän tärkeää työtä. Yksi meillä käyneistä ensihoitajista totesi Liljalle "Vau! Kahdeksan kuukautta ikää ja näin vauhdikas aloitus!" Vaikkei ihan hirveästi siinä tilanteessa naurattanut, niin kiitos kuitenkin piristyksestä ja (äidin) rauhoittelusta. Kiitos.

Jospa nyt riittäisi hetkeksi tuolla päivystyksessä ravaaminen. Sellainen tasaisen tylsä arki olisi myös nyt vaihteeksi ihan tervetullutta tänne meidän talouteen. 

Olkaahan varovaisia siellä pienten kanssa ♡



Ei kommentteja

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *