Päiväkodin aloitus ja ristiriitaiset tunteet

Heippa!

Voi että miten hyvältä tuntuu istua kunnolla alas, avata läppäri ja olla hetki vain omissa ajatuksissa ja päästä kirjoittamaan. Mulla on ollut oikein ikävä tänne blogiin!

Tällä viikolla on ollut kyllä suurten myllerrysten viikko. 

Maanantaina mulla alkoi koulu. Aamu oli syksyisen kirpeä, kuuntelin The Beatlesia ja pyöräilin yliopistolle. Tuntui tosi hassulta jättää tyttö miehen kanssa kotiin ja lähteä yksin jonnekin – moneksi tunniksi! Tuuli hulmusi hiuksissa, olotila oli odottavan jännittynyt ja hymy oli herkässä. Istuin luentosaliin ja silmäilin ympärilleni. Ei mennyt varmaan minuuttiakaan, kun ryhdyttiin puheisiin vieressä istuvan naisen kanssa. Hän opiskeli varhaiskasvatusta, minä hallintotiedettä, mutta yliopistossa kaikki ovat osa tiedeyhteisöä, tiedättehän. Kenen kanssa vain voi jutella! 

Luento alkoi juhlallisesti Oppimisen ylistyksellä, ja tunsin kuuluvani joukkoon. Ajattelin, että tässä mä nyt istun vihdoin. Ensimmäinen päivä yliopistossa! 

Päivä meni nopeasti, ja sen aikana hyvä tunne vain vahvistui. Viimeksi kun aloitin opinnot (ammattikorkeassa), mulle tuli sellainen olo heti, ettei tää ole yhtään mun juttu, mutta kokeillaan. Oikeasti olisi tehnyt mieli juosta ihan päinvastaiseen suuntaan kuin sinne kouluun. Vuoden vitkuttelin ja sitten lopetin. Nyt en olisi halunnut lähteä kotiin!

Paitsi että niin, mites se järjetön ikävä Liljaa, mikä kasvoi siinä päivän mittaan ihan uusiin mittasuhteisiin. Poljin kotiin hurjaa vauhtia, niin että reidet meni ihan maitohapoille, mutta kun tuli kova kiire päästä rutistamaan tuota rakasta pientä ihmistä.

Kun avasin oven, vastaanotto oli niin hellyyttävä, etten tiedä miten päin olisin ollut. Lilja konttasi eteiseen niin että läpsytys vain kuului, ja hymyili niin leveästi että tuttikin putosi suusta. Seuraavaksi Lilja kiipesi syliin, ja halasi oikein tiukasti. Oli selvästikin ollut äitiä ikävä, ja tunne oli molemminpuolinen.


Jotain kertoo tämän viikon tahdista, kun puhelimesta löytyy sen tavallisesti tuhannen kuvan sijaan kolme pimeää ja rakeista kuvaa, jotka kaikki näkyvät tässä postauksessa.

Ps. Tuntuu oudolta laittaa jotain muutakin päälle kuin imetyksestä virttynyt ja venynyt t-paita ja kotivaatteet. Äitiyslomalla ei tullut myöskään kovin usein harjattua hiuksia tai meikattua... Kuvan oton jälkeen tein molemmat, hah!

Pps. Jos sulla on yhtä huono (mun mielestä hyvä) huumorintaju kuin mulla, ja jos sua kiinnostaa mitä meidän päivään kuuluu, niin tervetuloa seuraamaan mua Instagramissa – mut löytää sieltä nimimerkillä Ikkunalaudalla. Ensi viikolla lainaan muutaman päivän Perhekuplan-instatiliä, ja päivittelen enemmän sinne, joten kannattaa ottaa myös Perhekuplan Instatili seurantaan! 


Pelätty päiväkodin aloitus


Mutta, miten meidän päiväkodin aloituksen kanssa kävi? Äitiä hirvitti liikaa ja perui koko jutun. No ei sentään! Perinteisesti päivää ennen päiväkodin aloitusta poukkoilin Ratinassa ja Koskikeskuksessa metsästämässä kahta asiaa, jotka voisi oikeastaan rinnastaa aarteeseen sateenkaaren päässä, Graalin maljaan, tai vaihtoehtoisesti johonkin historiallisesti merkittävään arkeologiseen löydökseen... 

Välikausihaalari
Tarpeeksi pienet kengät

M i s t ä, te hyvät ihmiset, löydätte elokuussa lapsillenne välikausihaalarin? Kaikkialla on toppahaalareita, kurahaalareita ja pilkkihaalareitakin varmaan löytyy, jos oikein etsii. Mutta ei välikausihaalareita, ja silti niistä puhutaan kuin niitä olisi joka nurkalla. Tulin siihen johtopäätökseen, että olen tyystin väärään vuodenaikaan liikkeellä. Tai sitten sen ratkaisevat pari päivää liian aikaisin – ehkä jo ensi viikolla kauppoihin tulvii välikausihaalareita? Suuntasin lastenvaatekirppikselle, mutta sieltäkään ei tällä kertaa napannut. Entäs ne kengät sitten. Sanotaan vaikka niin, että ihan kuin olisi oikeasti yrittänyt laittaa kanoottia toisen jalkaan. Onneksi on nettikaupat!

Tulin kotiin nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä, ja olin ostanut pari perusvaatetta, ohuen takin (Liljalla on vain toppatakki viime keväältä) ja kangastussin. Hienoa Essi. Käytit kaupungilla tunteja, ja tulit kotiin tussin kanssa.

Niin kuin voitte varmaan hysteerisestä shoppailureissustakin päätellä, mua alkoi hermostuttaa päiväkodin aloitus ihan älyttömästi! Pakkasin Liljan päiväkotireppua (mun isältä peritty Kånken 80-luvulta. Löytynyt hyvässä kunnossa roskiksen vierestä Läntiseltä Pitkäkadulta Turusta) ja ravasin edestakaisin ympäri kämppää ja hoin vaihtovaatteet, vaipat, tussilla, vaatteet, entä sukat, uninalle, tuttipullo, tussia siihenkin, kuva meistä, tussi. 

Mies seurasi vierestä tätä mun touhua pieni hymynkare huulillaan ja katsoi parhaaksi olla vain hiljaa. Lilja istui miehen kanssa sohvalla ja näytti ihan yhtä kummastuneelta kuin isänsä. No, loppujen lopuksi selvittiin kaikki nukkumaan, ja saatiin ihan hyvät yöunet nukuttua kaikesta huolimatta.

Aamulla tein siis jotain aivan järjenvastaista: menin päiväkotiin, ojensin mun vauvan jollekin vieraalle naiselle ja lähdin pois. Siltä se oikeasti tuntui, vaikkei kyseessä olekaan mikään epätavanomainen juttu. Mutta jos rehellisesti haluan kertoa kaikista tunteista, joita vauva-arki herättää, tässä niitä tulee. Lilja jäi oikein tyytyväisen näköisenä tutustumaan muihin lapsiin, hän ei vierastanut hoitajia ja lähtö sujui oikein hyvin. Kävellessä yliopistolle taisin ehkä pari kyyneltäkin siinä saada aikaan, kun tuntui hetkellisesti niin haikealta. Ja väärältä! Melkein vuoden olen tuon pikkuruisen tyypin kanssa joka aamu herännyt, syönyt yhdessä aamupalaa, leikkinyt, laulanut, käynyt vaunulenkillä ja harrastamassa, nukkunut yhdessä päiväunia ja seurannut tiivisti jokaista pientäkin kehitysaskelta ja uutta oivallusta.

Koululle päästyäni menin ostamaan kahvin, istuin alas ja tein tilannearvion, jonka julkaisin välittömästi Instastoryssa:



Kyllä, mieli muuttui siinä saman tien, kun ymmärsin, että Lilja on hyvässä hoidossa sen kokonaiset kolme tuntia kun mä olen luennolla. Mun pisimmät koulupäivät on neljä (4) tuntia. Opiskellakin täytyy jossain välissä, mutta kiitos oikiksen pääsykokeiden (mikään ei ole turhaa), olen tottunut lukemaan nopeassa tahdissa vaikeaselkoisiltakin tuntuvia tekstejä läpi. En tiedä missä kunnossa mun muisti on äitiysloman jälkeen, mutta kyllä se uuden oppiminen on vaan niin kivaa ja hauskaa.

Luennon jälkeen kävelin (pikakävelin) päiväkodille, ja siellä leikkipuistossa istui rattaissa Lilja, joka nauroi syvältä vatsanpohjasta edessä seisovan pikkupojan ilveilylle. Kaikki oli mennyt hyvin, Lilja oli ollut hyväntuulinen ja iloinen eikä pelännyt muita lapsia. Kalakeitto ei ollut maistunut, mutta se nyt ei tullut minään yllätyksenä. Voi miten helpottunut olo mulle tuli! Lilja oli tavallista hyväntuulisemman oloinen koko loppupäivän, vaikka yöunille rauhoittuminen oli hieman vaikeaa, kun päivä oli ollut niin jännittävä. Musta on jo vähän aikaa tuntunut, että Lilja kaipaisi leikkiseuraa muista lapsista, ettei äidin leikit enää riitä.



Nukkumishommat on taas muuttuneet ihan kertaheitolla. Nykyään nukahtaminen tapahtuu niin, että Lilja pyörii 365 astetta moneen kertaan ympäri, heittäytyy koko painollaan jomman kumman vanhemman naamalle, hyörii ja höpöttää siinä hetken, ja sitten käy nukkumaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Tässä tämän aamun taidonnäyte yhden tällaisen hyörimiskohtauksen jälkeen.


Uusi rytmi arkeen


Nyt kahden päiväkotipäivän jälkeen ei voi vielä tietää, mitä tuleman pitää, mutta ainakin alku on lähtenyt sujumaan paremmin kuin hyvin. Se jos mikä helpottaa näitä mun ristiriitaisia tunteita. Tänään oli tiedossa vain kahden tunnin hops-tapaaminen, mutta ystävällinen päiväkodin täti sanoi pilke silmäkulmassa topakasti, että pitäähän Liljan päästä syömään muiden mukana, ja että voisin ehdottomasti tuoda hänet aiemmin. Vein siis samaan aikaan kuin eilen, ja ennen luentoa istuin kirjastossa ja tein rästissä olleita hommia. 

Ennen koulun ja päiväkodin aloitusta hermostutti tuleva, kun en tiennyt miten Lilja reagoi muutoksiin ja että tuleeko tästä mitään. Nyt voin huokaista helpotuksesta, kun alan hahmottaa miten tämä uusi arki alkaa tästä rullata. Onneksi yliopisto-opiskelu on omatoimista ja joustavaa, ja opinnot pystyy suunnittelemaan pitkälti oman aikataulun mukaan. Osa luennoista videoidaan, ja ne voi katsoa myöhemmin kotona jos ei pääse paikan päälle. Suurimman osan kursseista voi suorittaa etänä, kieliopintoja lukuunottamatta. Akateeminen vapaus! Ja vastuu.

Tästä eteenpäin Lilja on siis päiväkodissa suunnilleen kolmena päivänä viikossa, loput mun kanssa kotona. Ihanan pehmeä lasku uuteen arkeen, sekä Liljalle että minulle.

Lopuksi vielä, että hyvin kaikki taas sujui! Milloin oppisin olemaan murehtimatta turhia? Asioilla todella on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Jos siis epäröit, että onnistuisiko yliopistossa opiskelu pienen lapsen kanssa, niin ainakin mun kokemuksen perusteella se on ihan järjestettävissä. Varmasti riippuu ihan lapsesta, ja opinnoistakin, esim. lääkiksessä opiskelu on sen verran lähiopetuspainoitteista (ymmärrettävästä syystä), että siellä ei tälläinen kolmen päivän päiväkotirytmi välttämättä onnistuisi. Mutta elämäntilanteita on monenlaisia, ja lapset ovat loppujen lopuksi aika sopeutuvaisia, kunhan jokaisen yksilölliset ominaisuudet ja luonne otetaan huomioon. Monet ovat sanoneet myös, että jos aikoo laittaa lapsen päiväkotiin, kannattaa se tehdä kun lapsi on noin 1-2 -vuotias. Tämä tieto perustuu täysin mutu -nimiseen tutkimustulokseen, mutta olen kuullut paljon hyviä kokemuksia varhain aloitetusta päivähoidosta. 

Tunteita on siis ollut laidasta laitaan, mutta päällimmäisenä tunteena juuri nyt on varmaankin helpotus. 
Saa jakaa päiväkodinaloitus-tunnelmia! Ja muitakin tunnelmia. Mitä teidän syksyyn kuuluu? 😊

2 kommenttia

  1. Meillä elettiin tämä kohta taakse jäänyt viikko samanlaisissa tunnelmissa, kun aloitin opinnot ja kohta 10-kuinen vauvani aloitti päiväkodin. Tosin meidän tilanteessa hän on oli oikeastaan joka päivä klo 8-15.30 hoidossa ja jatkaa nyt sellaisella 8-16/17 tahdilla. Tämä siitä syystä, että omat opinnot on nyt ensimmäisen lukukauden hyvinkin paikkaan sidottuja. Mutta onneksi poitsu on sopeutunut päiväkotiin hurjan hyvin. Hän on syönyt hyvin (jopa niin hyvin, että hoitajat naureskelivat hänen ruokahalulleen :D), nukkunut päiväunia ilman ongelmia ja touhunnut joka päivä rohkeammin muiden lasten mukana. Ja huomaan itse, millaisen spurtin hän on ottanut kehityksessä: ennen päiväkotiin menoa hän seisoi tukevasti ilman tukea ja otti muutamia haparoivia askelia ja nyt tänään hän käveli itsekseen pitkiä matkoja kaatumatta.
    Kyllä siis ainakin omasta kokemuksesta voisin sanoa, että pienen lapsen on helpompaa sopeutua uuteen arkeen, eikä minua enää harmita, että päätin aloittaa koulun. Toki jos koulua ei olisi ja olisin ollut palaamassa työpaikalleni, olisin varmasti ollut vuoden loppuun asti kotona.
    Tsemppiä teille uuden arjen harjoitteluun ja opintoihin! :)

    VastaaPoista
  2. Hirveän huojentavaa kuulla, että on muitakin, joilla lapsi on aloittanut päivähoidon jo kymmenkuisena :) Ja kiva kuulla että teillä on mennyt kaikki noinkin hyvin, meillä on myöskin alku lähtenyt liikkeelle lupaavasti. Syömiset eivät ihan noin mallikkaasti ole sujuneet, meidän tyttö on vähän nirso – en tosin ymmärrä millä energialla hän jaksaa puuhata, kun aina pitäisi olla menossa :D

    Multa kanssa vierähti kivi sydämeltä kun huomasin miten iloinen tyttö oli päiväkodissa ja sen jälkeenkin vielä! Selvästi hän viihtyy yleisesti ottaen paremmin, kun pääsee leikkimään muiden lasten kanssa ja päiviin tulee vaihtelua. Meillä myös keväällä todennäköisesti muuttuu niin, että tyttö on päiväkodissa ihan täyspäiväisesti.

    Kiitos vielä kommentistasti, siitä tuli hyvä mieli. Tsemppiä sinnekin ja onnea opintoihin! :)

    VastaaPoista

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *