Täytyykö elämän olla täydellistä kun perustaa perheen?

On useammin kuin kerran tullut puheeksi kavereiden kanssa: täytyykö elämän olla "valmis" ennen kuin voi perustaa perheen? Tarkoitan tällä sitä, että pitäisi olla maisterin paperit taskussa, vakituinen kokoaikainen työpaikka, omistusasunto, avioliitto, muutaman kymppitonnin puskurirahasto pahan päivän varalle, ja muutenkin kaikilla mittareilla vakaa ja turvallinen elämäntilanne. 

Mun vastaus tähän on: ei, ei tarvitse olla. On muutenkin hieman kyseenalaista sanoa että elämä olisi joskus täydellistä niin kuin täydellinen ehkä mielletään. Elämähän on täydellistä epätäydellisyyksineen. 

Ylipäätään mun mielestä on jo vähän aikansa elänyt käsitys, että pitäisi olla ensin parisuhde, yhteenmuutto, kihlat, häät ja vasta sitten lapsi. Tässä ajatuksessa ei ole sinällään mitään väärää, mutta siinä on, että sitä yrittää tavoitella hampaat irvessä. Ihan vain siksi, kun niin nyt kuuluu elämä elää. Mun mielestä jokainen saa tehdä just niin kuin tykkää, kunhan se tuntuu itsestä oikealta ja hyvältä. 

On mustakin kuoriutunut tässä viime vuosina aikamoinen romantikko, ja onhan musta tosi ihanaa kun ollaan kihloissa ja suunnitellaan häitä. Unelmoidaan omakotitalosta, jossa olisi iso piha täynnä omenapuita ja vähän rönsyilevä puutarha, jossa lapset voisivat juosta ja leikkiä vapaasti. Me halutaan ehdottomasti lisää lapsia, jos vain ollaan niin onnekkaita. Ehkä seuraava lapsi syntyy kun ollaan jo "turvallisesti" avioliitossa. Eli me unelmoidaan just siitä idyllisestä perhe-elämästä, mutta ei siksi, että se on jokin yleisesti hyväksytty käsitys ja siihen muottiin yritetään itseämme ahtaa, vaan siksi että satutaan haluamaan sitä. Ihan yhtä hyvin voitaisi skipata hääjuhla, sanoa tahdon maistraatissa muutaman todistajan edessä, tai jättää kokonaan menemättä naimisiin. Voitaisiin myydä koko omaisuus ja muuttaa Balille joogaamaan. Mutta kun me halutaan mennä naimisiin! Ja me halutaan ne lapset, ja talo. Ja omenapuut tietty. Vaikka kyllä se joogaaminenkin ihan kivalta kuulostaa, täytyy myöntää.


Mikä sitten on mun mielestä tärkeää kun mietitään perheen perustamista? Onpa muuten toikin hassu termi, kun mun mielestä ihan jo parisuhdekin on yhtäkuin perhe. Ihan kuin perhe olisi kokonainen vasta kun siinä on lapsi, hmm. No, mun mielestä silloin kun halutaan lapsia, on tärkeää ensinnäkin se, että on suht tasapainoinen. Siis tasapainossa itsensä kanssa; tuntee itsensä, tietää omat hyvät ja huonot puolet, hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Ei ole riippuvainen toisesta, vaan seisoo omilla jaloillaan. Jos on jotain suurempia käsittelemättömiä asioita, kannattaa ne parhaansa mukaan yrittää käydä läpi ennen kuin ryhtyy vanhemmaksi. Tietenkään kukaan ei ole täydellinen ja täydellisen valmis vanhemmuuteen, mutta ehkä tiedät mitä tarkoitan.

Jos lapsi syntyy parisuhteeseen, niin parisuhteen olisi hyvä olla vakaa. Miten toimitte hankalan tilanteen edessä? Osaatteko riidellä oikein? Puhutteko avoimesti kaikesta? Lapsentuloon ei voi valmistautua täysin, mutta parisuhteen perusasiat pitäisi olla kunnossa. Luottamus, kunnioitus, arvostus, toimiva kommunikointi, siinä varmaan tärkeimmät. En lähtisi sellaisen kumppanin kanssa tekemään lapsia, johon en voisi luottaa, enkä myöskään sellaisen kanssa, jonka kanssa suhde on jatkuvaa on-off -säätämistä. Jatkuvat, isot riidat ja kinastelu on myös merkki siitä, ettei kaikki ole ok. Riitely ja erimielisyydet kuuluvat parisuhteeseen, on ihan tervettäkin välillä puhdistaa ilmaa, mutta suuttuneenakin pitäisi muistaa kenelle puhuu ja mitä suustaan päästää. Riidellä voi, mutta asiasta, ei niin että yrittää vain loukata toista mahdollisimman pahasti. Lapsi ei korjaa mitään eikä ole parisuhteen liima. Lapsen myötä riitely ei todennäköisesti ainakaan vähene, joten kannattaa hoitaa parisuhde kuntoon ennen kuin harkitsee lapsia.

En siis panikoisi vaikkei kaikki elämässä menisi just prikulleen suunnitelmien mukaan. Esimerkki: Silloin kun tulin raskaaksi, olin juuri laittanut hakemukset yliopistoihin ja aloittelemassa pääsykokeisiin lukemista. Olin juuri paria viikkoa ennen positiivisen raskaustestin tekemistä kirjoittanut työsopimuksen osa-aikaisesta työstä, ajatellen siis pääsykokeisiin lukemista. Enkä muuten olisi saanut lisätöitä vaikka olisin halunnutkin. Kokemukseni mukaan kukaan ei ihan oikeasti palkkaa raskaanaolevaa naista, ei edes määräaikaiseen työhön. Tulevaisuus opiskelun/työn kannalta näytti siis hyvin häilyvältä ja epävarmalta.

Me ei yrittämällä yritetty raskautta, vaan meillä oli se mentaliteetti että tulee jos on tullakseen. Meillä ei ollut tilillä kasapäin säästöjä vauvaa varten, mun työ- ja opiskelukuviot oli yhtä isoa kysymysmerkkiä – ylipäätään elämäntilanne ei ehkä ollut se kaikista otollisin tulla raskaaksi. Mutta vauva oli silti hirveän toivottu ja odotettu, ja tultiin vauvauutisista ihan hurjan onnelliseksi. Hyvin saatiin säästettyä rahaa hankintoihin vauvaa varten ja ostettua kaikki tarvittava, sain lisätöitä omasta työpaikastani, kihloihinkin mentiin (vaikkei kihlat tai avioliitto olekaan millään tavalla välttämätöntä perheenlisäystä ajatellen) ja sain kuin sainkin opiskelupaikan, kaikesta myllerryksestä huolimatta. Kaikki järjestyy.

Tottakai mua jännittää mitä siitä tulee, kun yritän yhdistää äitiyden ja opiskelun. Ja vielä mahdolliset työt ja harjoittelut. Aikamoista taiteilua se varmasti vaatii, mutta uskon silti että kaikki tulee menemään ihan hyvin. Mutta jos mun pitäisi valita, että opiskelisinko ensin itseni maisteriksi, sitten hankkisin vakituisen työpaikan ja mielellään muutaman vuoden työkokemusta oman alan töistä, ja sitten vasta tehtäisiin lapsi, vai tekisinkö kaiken niin kuin olen nyt tehnytkin, niin valitsen jälkimmäisen. Monta tulevaa vuotta ilman Liljaa! Voihan surkeus. Hyvässä lykyssä kävisi vielä niin, että kun elämä olisi "täydellistä", en voisikaan enää jostain syystä saada lapsia. Hirveä ajatus. Elämä on tässä ja nyt.

Tälläistä pyöri mun mielessä tänään! Ehkä mun tärkein pointti oli se, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää tätä elämää, eikä kenelläkään ole oikeutta kyseenalaistaa tai arvostella toisen valintoja. Tärkeintä on että kuuntelee omaa vaistoaan ja että itse on elämäänsä ja valintoihinsa tyytyväinen. Lapsi on jotain muuta kuin kohta elämän to do -listalla, lapsi ei ole yksi projekti muiden joukossa. Vanhemmaksi tuleminen on jotain paljon suurempaa ja kokonaisvaltaisempaa.









Ei kommentteja

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *