Jännitätkö esiintymistä?

Mä jännitän. Niin paljon että jännitän ainakin koko edeltävän päivän, ellen viikonkin etukäteen. Hetki ennen esiintymistä kädet hikoaa, syke nousee taivaisiin ja pää tyhjenee ajatuksista. Näistä lähtökohdista esiintyminen on aivan mahdotonta, ja on työn ja tuskan takana muistaa edes oma nimi saati saada suusta ulos jotain järkevää.

Kyllä, jännitän esiintymistä siis aivan helkkaristi.

En tiedä mistä kammo on peräisin. Joko siitä ihan ensimmäisestä vapisevalla äänellä pidetystä esitelmästä yläasteella vai jostain muusta. Joka tapauksessa se hankaloittaa elämää ja ennen kaikkea on ihan älyttömän uuvuttavaa ja rasittavaa. Esiintyminen tuntuu samalta, kuin jos pitäisi uida ilman käsiä tai juosta ilman jalkoja. Se tuntuu aivan ylitsepääsemättömän hirveältä. Miksi mä en selviydy näin arkipäiväisestä asiasta niin kuin muut? Miksi se on mulle niin vaikeaa? 

Nyt yliopiston aloitettuani päätin, että tälle tulee loppu. Mä en kertakaikkisesti jaksa enää tätä uuvuttavaa showta. Päätin, että aion puhua ominaisuudestani avoimesti, aion sanoa ihan suoraan että mua muuten jännittää aivan sairaasti.

Ja niin olen tehnytkin. Ainakin Tampereen yliopistossa on mahdollista valita kielikursseja, jotka on tarkoitettu "monenlaisille oppijoille." Kursseilla on todellakin monenlaista oppijaa, yhdellä on kaiken lamaannuttava esiintymiskammo, toisella paha lukihäiriö. Kurssilla ei tietenkään käydä läpi mikä kenelläkin on tai mistä syystä kurssille on tultu, mutta kurssille ilmoittauduttaessa piti perustella opettajalle miksi hakee juuri tähän ryhmään. Olin niin helpottunut tästä vaihtoehdosta kuultuani, että en muista milloin olisin jostain ollut yhtä helpottunut (no okei ehkä synnytyksen jälkeen.) Kurssilla todellakin otetaan huomioon, ettei kaikille ole yhtä luontevaa esiintyä, ettei kaikki vain pysty siihen. Ja mikä kummallisinta, siinä ympäristössä mua ei yhtään tuttuun tapaan alkanut jännittää kun puhuttiin tulevista esiintymisistä. Tuli sellainen olo että  jes, vihdoin pääsen tästä eroon.

Nyky-yhteiskunnassa sosiaalinen, pelkäämätön, puhelias ekstrovertti on ihanne. Näin semi-introverttinä voi kokea paineita olla jotain, mitä vaan ei yksinkertaisesti ole. Tietyissä sosiaalisissa tilanteissa pitää pinnistellä, eikä mikään tule luonnostaan. Linus Jonkman kirjassaan Introvertit toteaa, että vaikka hän esiintyy työkseen ja käy aktiivisesti tapahtumissa, joissa pääasia on verkostoituminen, hän joutuu edelleen katoamaan välillä vessaan "lataamaan akkujaan." Tuttu tunne, teen tätä itsekin. Sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minua, ja tarvitsen niiden vastapainoksi omaa aikaa. Se ei tarkoita, ettenkö  tykkäisi nähdä ihmisiä, mutta pystyn antamaan itsestäni enemmän jos sosiaalisuus-yksinolo-mittari on tasapainossa. Minä vain olen sellainen. Kärjistetysti sanottuna; Kaikista helpointa on nähdä toista introverttia, jonka kanssa hiljaisuus ei ole painostavaa tai kiusallista, vaan osoitus siitä, että ystävyys on sillä tasolla ettei jatkuvasti ole pakko pälättää taukoamatta. Toki itse olen aikamoinen pälättäjä kun sille päälle satun, että ei siinäkään mitään vikaa ole! Ehkä tiedät mitä tarkoitan? Olen huomannutkin, että kaikkia ystäviäni yhdistää se, että tykkäämme viettää aikaa myös yksinään. Ja eihän kukaan ole veitsellä leikaten joko introvertti tai ekstrovertti, kaikissa on yleensä vähän kumpaakin, joissain enemmän toista kuin toista.


Mitä sitten tapahtuu kun tällainen pohdiskeleva introvertti heitetään luokan eteen esiintymään?


Varmaan arvaatkin, ettei se kovin luontevaa ole. Joudun pinnistelemään, että muistan hengittää ja pysyä tolpillani, joudun pakottamaan itseni puhumaan ja yritän muistaa mitä piti sanoa. Kroppa on niin jännittynyt, että harvoin esitys menee putkeen. En ole esiintymässä, olen taistelemassa tai pakenemassa – mun tapauksessa taistelemassa vaikka tekisi mieli paeta. On vaikea sellaisessa mielentilassa yrittää olla rento, luonteva ja älykäs. Lähinnä musta saa sen kuvan, ettei korvien välissä liiku juuri mitään. Joten, mitä esiintyminen kertoo mun ajattelusta tai panostamisesta kurssiin? Ei yhtään mitään. Esitys ei mittaa mun osaamista millään tavalla, se kertoo vain sen, jonka kaikki viimeistään nyt tietää: mulla on paha esiintymiskammo.

Typerintä tässä on turhan jännittämisen lisäksi se, että musta on periaatteessa ihan kiva esiintyä. Tykkään jakaa ajatuksia muiden ihmisten kanssa ja keskustella. Olen kova väittelemään, mutta saatan ihan hetkessä pyörtää kantani jos toisella on vain tarpeeksi hyvät perustelut. Esiintymisessä parasta on se, jos onnistuu herättämään keskustelua ja olemaan vuorovaikutuksessa kuulijoiden kanssa. En pelkää ihmisiä enkä luonnollisia sosiaalisia tilanteita. Minulle on tyypillistä jutella päivittäin täysin tuntemattomien ihmisten kanssa esimerkiksi bussissa. Pidän ihmisistä. Ehkä esiintymisestä itselle tekeekin vaikeaa juuri se, että tilanne on niin luonnoton. Yksin pönöttää jossain luokan edessä puhelemassa "jollekin" tai "kaikille", muttei kenellekään erityisesti. 

Joskus nuorempana saattoi huonolla itsevarmuudellakin olla osuutta asiaan, nyt en kuitenkaan enää koe että kyse olisi siitä. Mulla on itsestäni päivästä riippuen ihan itsevarma olo, enkä pidä itseäni mitenkään tyhmänä tai huonona. Se on totta, että yleensä en viihdy huomion keskipisteenä, mutta en myöskään ole mikään seinäruusu. 


Mitä konkreettista voit tehdä jos kärsit esiintymiskammosta?


Mitä esiintymiskammolle voi sitten tehdä? Vai voiko sille tehdä mitään? Vielä vähän aikaa sitten olisin vastannut tähän yhtään empimättä että: ei yhtään mitään. Mutta nyt asiasta puhuttuani avoimesti ja vertaistukea saatuani voisin varovasti todeta, että valoa näkyy tunnelin päässä. Alan vähitellen uskoa, että voisin joskus tulevaisuudessa jopa selvitä kandi- ja graduseminaarista. Tai mahdollisissa tulevissa työpaikoissa, jos on jotain _täysin arkipäiväisen normaaleja_ työporukalle pidettäviä palavereita sun muita.

- Just do it. Tai älä sittenkään. Usein sanotaan, että kyllä se siitä, pitää vaan mennä ja esiintyä. Mä sanoisin, että älä mene ja esiinny. Tämä on tietysti ihan ihmiskohtaista, mutta mulla se ei missään nimessä ole toiminut. Väkisin esiintyminen on vain vahvistanut traumaa, joka on syntynyt joskus vuosia sitten eikä välttämättä olisi äitynyt näin pahaksi, jos olisin puuttunut asiaan aikaisemmin. Esiintyä pitää, mutta ei tosta noin vain.

- Älä odota muutosta, jos et ole valmis tekemään asioita toisin. Ensimmäiseen kohtaan viitaten, sen sijaan puhu ongelmasta, ja sano ääneen että pelkäät esiintymistä. Niin se vaan on, että puhuminen auttaa, vaikka se kuulostaakin hyvin yksinkertaiselta neuvolta. Mun mielestä ongelmaa pitää lähestyä eri kautta; jos olet vuosia esiintynyt väkisin ja tuloksena on vain entistä pahempi esiintymiskammo, on ehkä aika todeta, että pitää kokeilla jotain muuta. On aika hyväksyä, että tämä nyt ei vain toimi, ja tarvitsen apua. Minä lähetin meidän opintoneuvontaan sähköpostin ja aion mennä tapaamaan häntä kunhan kerkeän. Menen vaikka psykologille, tai jollekin kurssille jolla käydään läpi esiintymiskammoa. Joka tapauksessa, ensin pitää selvittää syyt kammon taustalla, ja yrittää saada uusia tapoja käsitellä tätä. Mä en vaan kertakaikkisesti enää näillä mun eväillä pärjää, ja mun on nyt  vain kohdattava tämä ongelma ja opittava uusia keinoja tulla toimeen sen kanssa.

- Suhtaudu asiaan uudella tavalla. Puhuin aiemmin, että olen jokseenkin introvertti ihmistyyppi, ja introverteille on aika tyypillistä inhota olla esillä ja esiintyä. Miten siis yhtäkkiä mä saisin itseni toimimaan vastoin sitä, mikä on mulle hyvin luonnollista? Mä olen yksinkertaisesti parempi jossain muissa asioissa. En sano ettenkö olisi hyvä esiintyjä, jos sellainen tuuri käy että esitys menee putkeen (mukaan mahtuu ihan hyväkin esityksiä, ehkä noin 10 % luokkaa kaikista mun esiintymisistä), mutta en vain ole siinä luonnostani hyvä. Vertaisin tätä laulutaitoon; toisilla on luonnostaan hyvä sävelkorva, toisilla ei. Esiintyminen tuntuu itselleni vähän siltä, kuin voisi kuvitella miltä tuntuu jos jonkun, joka ei ainakaan omasta mielestään osaa laulaa pitäisi mennä vetäisemään luokan edessä joku Led Zeppelin-tykitys. Vaikka Immigrant song, ole hyvä vain ja nauti tästä mielikuvasta. Olen vain hyväksynyt, ettei esiintyminen ole mun vahvin osaamisalue ja sillä sipuli. Tästäkin huolimatta fakta on se, että esiintyminen on perustaito, joka jokaisen olisi hyvä ainakin jollain tavalla osata – ja siksi tässä yritän kovasti tehdä töitä sen eteen, että jonain päivänä ei tarvitsisi pohtia ennen esiintymistä sitä, että voi harmi kun ei tullut sitä miehen viskipulloa otettua mukaan.

- Ole itsellesi armollinen. Mä olen vuosikaudet piiskannut itseäni tästä, ja aina jännityksen hiipiessä ajatellut että hei nyt oikeesti, lopeta jo, aikuinen nainen. Olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut ja ajatellut, että mussa on jotain vikaa. Ja että mun nyt vaan pitää pystyä suoriutumaan tästä hyvin, vaikka selvästikään en siihen pysty. Olen ollut aivan liian ankara itselleni – miten se onkin niin helppoa olla empaattinen ja ymmärtäväinen toisille, mutta samalla pitää itselleen aivan järkyttävän tiukkaa kuria? 


Rakasta itseäsi sellaisena kuin olet ja muita kliseitä


Viime vuosina mun maailmankuva ja minäkuva ja kaikki mahdolliset kuvat ja ajattelutavat on olleet aikamoisessa myllerryksessä. Olen luopunut turhista odotuksista ja vaatimuksista, tutustunut itseeni paremmin, opetellut olemaan rento ja mukava itsellenikin, enkä vain muille. Puhun itselleni paljon nätimmin kuin vuosia sitten. En arvostele enkä syyllistä itseäni. Muistan tältä vuodelta vain yhden kerran, kun olen sättinyt itseäni, ja silloin sanoin jotain typerää miehelleni ja hävetti jälkikäteen. Yleisesti ottaen mun on tosi helppo olla minä, ja vaikka elämässä tulisi mitä, en pahemmin haikaile sellaisen perään jota mulla ei ole tai jota en ole. Tykkään itsestäni näin. Tämä esiintymisjännitys-case on niitä viimeisiä juttuja, joita joudun tosissani käymään itseni kanssa läpi. Ehkä nyt olisi aika tästäkin vain päästää irti?

Halusin kirjoittaa tästä, koska aika vähän tästä ongelmasta puhutaan. Vai puhutaanko? Avasin suuni asiasta ensimmäistä kertaa  pari viikkoa sitten, kun oli ensimmäinen englannin tunti ja tutustuin pariin muuhunkin jännittäjään, jotka myös olivat tosi sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita, mutta jotka myöskin jännittivät nimenomaan esiintymistä. Hekään eivät olleet puhuneet asiasta ääneen juuri ollenkaan! Kirjoitin tästä myös siksi, että kirjoittaminen itsessään on mulle terapeuttista, tuntuu että tämäkin on osa prosessia. Lisäksi jos saan jonkun toisen jännittäjän rohkaistumaan ja ylipäätään käsittelemään asiaa, niin ihan mahtava juttu. 

Lopuksi: Jännittääkö suakin? Kommentoi anonyymisti jos et halua avautua postauksen verran julkisesti kaiken kansan edessä niin kuin minä. Kyl määki mietin aina välillä et pitääkö sitä ihan kaikesta kirjoittaa. Mutta ilmeisesti pitää, joten laissez-faire!

Ps. Kävin torstaina kampaajalla ja sain uuden tukan. Love it! Ehkä uudella tukalla jännittää vähemmän?



- Essi








2 kommenttia

  1. Tunnistan itseni täysin tästä postauksesta! Esiintymisjännitys on niin ärsyttävä vaiva, joka tuntuu etenkin työelämässä helposti murentavan uskottavuutta. Ääni väristen ja aivot lukittuen on todella vaikeaa vakuuttaa muut omasta pätevyydestään. Mutta ei se auta, jännityksestä ei pääse eroon kuin tekemällä, joten täytyy vaan haastaa itseään ja hakeutua tilanteisiin, joissa joutuu oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Asiasta ääneen puhuminen on helpottanut omalla kohdallani ja useimmiten monet ovatkin sanoneet, että ei olisi esiintymisestäni osanneet arvata, että jännitän niin kovasti. Helpottavaa siis, että ulos päin jännitys ei ehkä näy ihan niin pahasti, mitä itse voisi kuvitella. :) -Tanja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva että on kohtalotovereita! Ja kyllä, on todella ärsyttävä vaiva, ihan turhaa jännittää kun ei olisi mitään hätää.

      Mä yritin tota taktiikkaa, että menen ja teen niin ehkä jännitys helpottaa. Kävin sellaista koulua vuoden, jossa esiinnyttiin lähes viikottain. Mitä enemmän esiinnyin, sitä pahemmaksi ongelma kasvoi ja lopulta aloin olla jo aivan rikki koko tilanteeseen. Mun on siis pakko yrittää jotain toista reittiä lähestyä tätä ongelmaa, toki puhua siitä ääneen, mutta myös päästä kokeilemaan esiintymistä vähän erilaisessa ympäristössä, esim. just näissä erilaisten oppijoiden ryhmissä.

      Missään nimessä en haluaisi että jännittäminen rajoittaisi esim. työpaikan valintaa, sillä olisi todella kurjaa löytää muuten tosi mielenkiintoinen työ, mutta jättää hakematta ajoittaisten palavereiden yms. takia. Silloin ongelma hallitsisi jo aivan liikaa elämää.

      Mäkin oon kuullut ettei musta huomaa että niin paljon jännittäisi! Olen myös kuullut senkin, että huomaa kyllä selvästi että jännittää.

      Kiitos vielä kommentistasi! :)

      -Essi

      Poista

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *