Lilja 11 kuukautta

Siitä hetkestä, kun törmäilin ison mahani kanssa joka paikkaan, heräilin öisin tunnin välein vaihtamaan asentoa tai vauvan potkubileisiin, on kohta kokonainen vuosi. Vielä en tiennyt yhtään mikä meitä odottaa, millaista on olla äiti, millainen isä mieheni on, miten me muututaan, miten kaikki järjestyy. Tuolloin äitiys oli minulle yksi iso kysymysmerkki, enkä edes muistanut milloin viimeksi olisin pitänyt pientä vauvaa sylissäni. 

Vuosi sitten puunasin kotia, järjestelin jokaisen kaapin maustehyllyjä myöten, ostin viimeisetkin hankinnat vauvaa varten (ja söin innokkaasti berliininmunkkeja ja appelsiineja.) Viimein tuli se jännittävä yö, kun heräsin lapsivesien menoon ja seuraavana aamuna lähdettiin Naistenklinikalle. Olin varautunut siihen, että palataan vielä kotiin odottelemaan synnytyksen edistymistä. Palattiin kotiin juu, mutta vasta muutaman päivän päästä – ei kahdestaan, vaan kolmistaan. Muistan miten pikkuruiset varpaat Liljalla oli ja miten hyvältä vastasyntynyt vauva tuoksui. Vauvan itkua hädin tuskin kuuli, niin pienen pieni ääni se oli. Muistan miten ihmeelliseltä kaikki tuntui – minä olen nyt jonkun äiti.

Nyt tuo joku on jo 11 kuukautta vanha tomera pikkuneiti. Viimeksi tänään Lilja viihdytti bussissa kanssamatkustajia virnuilemalla heille maissinaksu suussa, ja taisi hän kikattaen tarjota naksua muillekin – ei ihme kyllä maistunut. Kotiin tullessa Lilja konttasi oitis parvekkeen ovelle harjoittamaan lempipuuhaansa: rytistelemään sälekaihtimia. Seuraavaksi hän kävi valkkaamassa lelukoristaan pienen vaaleanpunaisen puisen vasaran, jolla hän ryhtyi tarmokkaasti paukuttamaan patteria. Tätä harrastetta hän saa tehdä tietyissä rajoissa päivisin, mutta iltaisin on pakko ystävällisesti pyytää, josko paukutuksen kohde voisi patterin sijaan olla vaikka ei-niin-kovaäänisesti sohva. 

Paukutuksen jälkeen Lilja päättäväisesti konttasi syöttötuolille ulisemaan ja kiljumaan. Hidasälyinen äiti kun ei heti tajua antaa välipalaa reippaalle päiväkotilaiselle! Johan siitä on jo melkein kaksi tuntia, kun on viimeksi syöty päiväkodissa kaksi lautasellista puuroa ja kuulemma napattu vieressä istuneen lapsenkin eväät (kyllä, tyttömme on vihdoin päässyt syömisen makuun.) Annan Liljalle 1/4 pari päivää aiemmin tekemästäni vauvan pannukakusta, joka häviää parempiin suihin alle viidessä minuutissa. Vielä maistuu muutama siivu banaania, ja Lilja nostaa banaanin kasvojensa eteen ja menee banaanin taakse "piiloon." Taivastelen että ohhoh, minne vauva meni, jolloin Lilja tulee "esiin" banaanisiivun takaa ja kikattaa niin ettei syömisestä meinaa tulla mitään. Lilja on alkanut tehdä tätä kukkuu-leikkiä viime aikoina niin päin, että itse menee esimerkiksi sohvan taakse kyykkyyn, nousee ylös ja hihityksen saattelemana laskeutuu äkkiä takaisin kyykkyyn kun äiti tai iskä tajuaa lähteä leikkiin mukaan.



Nykyään Lilja voisi käyttää koon 52 vaatteita lähinnä turbaanina, sillä nyt kokolapussa lukee kohta jo 80. Vaippakoko on 4 tai 5, ja teippivaippojen laittaminen on tätä nykyä täysin mahdoton operaatio. Ostin niitä, kun päiväkodissa sanottiin että ne on helpompi laittaa kuin housuvaippa. Ihmettelen tätä suuresti, sillä kun tytön laskee hoitopöydälle, ei mene kuin nanosekunti kun neiti on jo kääntynyt vatsalleen ja noussut istumaan. Taidetaan sanoa hoitopöydälle – ja teippivaipoille – heipat ihan lähiaikoina. Tervetuloa potta ja housuvaipat!

Tänään Lilja sanoi selvällä suomen kielellä vauva. Muutama kuukausi sitten hän osasi sanoa kakka, mutta sitä ei olla kuultu enää hetkeen, harmillista kylläkin. Mutta tuo vauva, se kuulosti jo siltä että siitä sai aavistuksen, miltä Lilja ehkä kuulostaa sitten kun osaa puhua. Olen nähnyt siitä unta, ja miettinyt usein miltä tyttäremme kuulostaa puhuessaan. Puhetta ylipäätään Lilja ymmärtää jo jonkin verran, ja kommunikointi on huomattavasti helpompaa kun edes toinen osapuoli osaa sanoa muutakin kuin kakka ja vauva.




Liljan lempilaulu on Popsi popsi porkkanaa, jolloin hän nousee tv-tasoa vasten, kääntyy ensin hymyilemään minulle ja sitten alkaa heilua jalalta toiselle. Välillä hän tarkistaa katsonko tätä hänen maailman suloisinta tanssiesitystään – miten voisin olla katsomatta?

Vauvavuoden viimeinen kuukausi alkaa nyt. Vaikka Lilja on varmasti aina äidin vauva, on hän silti virallisesti ensi kuussa jo taapero. Tuntuu samaan aikaan haikealta ja myös todella hienolta. Kohta olen ollut kokonaisen vuoden äiti, ja ollaan selvitty ties mistä vaiheista ja uusista tilanteista kunnialla. Vauvavuosi on ollut ihan uskomaton, toivottavasti saamme kokea sen vielä joskus uudelleen – tosin huonoja yöunia en ehkä vielä niin osaa kaivata. 

Äitiys on kyllä kunnia-asia, ja olen niin ylpeä ja kiitollinen että saan olla juuri Liljan äiti. Kukapa nyt ei haluaisi tytärtä, joka tarjoaa bussissa kanssamatkustajilleen puoliksi syötyä maissinaksua? Äidin tyttö ♡


"Hmm, hmm... Mitkäs nämä pallot täällä on? Saisiko ne ujutettua tuosta tuolilta alas, noin...", tuumaa Lilja.

Ei kommentteja

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *