1-vuotias

Se on hassua, miten niin pieni kuin 1-vuotias voi jo olla niin omalaatuinen; iso persoona pienessä ihmisessä. Miten paljon eri piirteitä hänessä jo on, vaikkei elämää ole takana kuin 365 päivää. Ja ne 365 päivää meni muuten ihan silmänräpäyksessä. Noin tuhannetta kertaa totean täälläkin, että aika – se kyllä sai uuden merkityksen äidiksi tultuani. Olen tasan kerran viimeisen vuoden aikana ollut tylsistynyt siihen, ettei aika kulu. Se oli silloin, kun istuin Mikkelin keskussairaalan päivystyksessä kolme tuntia, sillä kesällä ei saanut mistään tavallisia lääkäriaikoja vauvalle, jolla oli korvatulehdus. Jouduimme siis jonottamaan päivystyksessä alle vuoden ikäisen vauvan kanssa, ihan vain jotta saisimme antibiootin pikkuiselle. Ei siitä sen enempää, mutta tuolloin muistan kironneeni sitä miten hitaasti aika mateli. Noin muuten aika on kulunut kuin pikakelauksella!

Kuukausi kuukaudelta on ollut aina vain vaikeampaa kirjoittaa mitään tyttöön liittyvää. Joka kuukausi tulee jotain uutta, jotain persoonallista, jotain sellaista mistä vain tyttö pitää tai ei pidä, jokin uusi taito, hassu sana tai uusi hullunkurinen pylly pystyssä -nukkumisasento. Ne on sellaisia asioita, jotka koko ajan enemmän ja enemmän haluaisi pitää vain itsellään. Tai siis, tottakai kavereille, perheelle ja sukulaisille lähettelen edelleen auliisti katso Lilja syö klementiiniä -videoita, mutta puhunkin nyt tästä blogista. Me nimittäin miehen kanssa tehtiin jo vuosi sitten periaatepäätös, että tytön täyttäessä vuoden ei julkaistaisi enää kasvokuvia netissä. Ajateltiin että katsotaan sitten miltä tuntuu. Aika hyvin me arvattiin, että nyt ei tunnu enää luontevalta jakaa kuvia lapsestaan netissä "koko maailmalle" (no ei nyt sentään, jollekin pari tuhatta lukijaa kuukaudessa on vähän, mutta mulle se on paljon ja se hirvittää.)

Ajattelin joskus, että höpsis, lapsi on niin iso osa elämää että olisi hassua olla jakamatta mitään hänestä! Mutta kappas, tässä sitä ollaan, lyömässä virtuaalisesti ns. luukkuja kiinni. Ehkä syytän tästä hieman jonkinlaista someähkyä, tai uutta tietosuoja-asetusta, tai kaikkia väärinkäytös-, identiteettivarkaus- ja kidnappaus-tarinoita ja muutenkin sellaista lisääntynyttä orwellilaista "isoveli valvoo" -meininkiä, mikä tuntuu vallitsevan yhteiskunnassa. On jotenkin älyttömän virkistävää tulla kotiin, heittää puhelin jorpakkoon ja keskittyä olennaiseen, eli niihin ihmisiin siellä kotona. Huomasin, että tytön aloittaessa päiväkodin ja minun aloittaessa opiskelun/työt, aloin vähentää radikaalisti kaikkien digilaitteiden käyttöä. Hyvä ystävänikin kirjoitti aiheesta hetki sitten, ja sielläkin ollaan huomattu somettomuuden virkistävä vaikutus. Itseä ei tavallaan ahdista some, koska saan sieltä inspiraatiota. Mutta se penteleen aika, sitä kun on nykyään niin vähän, enkä halua kuluttaa sitä turhiin asioihin.

En nyt kuitenkaan ajatellut ihan tuppisuuksi vetäytyä meidän perhe-elämän suhteen, onhan tämä perhepainoitteinen blogi, mutta jonkinlaista uutta rajanvetoa aion tehdä tästä eteenpäin. Voisin myös ehkä kirjoittaa ihan omaan postaukseen enemmänkin aiheesta lapset & some, siitä kun tuntuu riittävän juttua, ja aihe on pyörinyt itsellä mielessä enemmänkin viime aikoina. Mitä on lapsen sananvapaus? Kuka määrittelee missä menee lapsen yksityisyyden raja? Milloin lapsi tosiasiassa ymmärtää mitä on some? Ymmärretäänkö mekään ihan täysin sen voimaa?

Varmasti tulen kirjoittamaan meidän touhuista jatkossakin, mutta ainakin toistaiseksi tämä on viimeinen postaus jossa kerron nimenomaan tytön kuulumisia.



Viime aikoina tyttö on:

- Oppinut laulamaan Ihhahhaa. Oikealla sävelellä ja oikeassa tahdissa, sanat vain puuttuu. Eräänä iltana tyttö vain avasi suunsa ja alkoi laulaa "ihhahhaa, ihhahhaa, ihhahhaaa!" Hän on niin suloinen, kun puuhastelee tärkeitä juttujaan ja samalla hyräilee ihhahhhhaaaaa.
- Seissyt niin tukevasti pikkujaloillaan, että on vain ajan kysymys, milloin hän oppii kävelemään. Muutama tasapainoa korjaava askel ollaan otettu jo, mutta vielä ei uskalleta mennä kunnolla eteenpäin. Minkäänlaista "kävelyavustusta" tyttö ei ota vastaan, hän haluaa selvästikin tehdä kaiken ihan itse.
- Nukkunut ihan mielettömän hyvin. Nukahtaminen on välillä hankalaa, kun pitäisi sängyssäkin seistä ja kokeilla mites se nyt onnistuukaan. Mutta sitten kun tyttö nukkuu, hän myös nukkuu. Harvemmin herää enää öisin, ehkä silloin tällöin kerran yössä. Halleluja sanon vaan, hän nukkuu!
- Juonut antaumuksella maitoa. Yks kaks tyttö hyväksyi nokkamukin osaksi ruokailuaan, ja hörppii siitä kylmää maitoa niin ahneesti, että ihan hengästyttää aina juomisen jälkeen. Mistään maitoallergiasta ei siis ole enää tietoakaan, toisin kuin sitä vähän jossain vaiheessa pelkäsin. Muutaman kerran tyttö on saanut pienempänä allergisen reaktion maitopohjaisesta korvikkeesta, mutta enää ei tule mitään oireita. Kananmunaa en ole uskaltanut sellaisenaan antaa, mutta on tyttö syönyt mm. sen vierustoverilta nappamansa korvapuustin, jossa kyllä oli käytetty kananmunaa, eikä siitäkään mitään tullut. Ainoa este tytön ja kananmunan välillä olen siis minä, kröhöm.
- Lukenut suurella ilolla kirjoja. On niin hellyyttävää, kun tullaan jostain kotiin, ja heti kun tytöltä saa riisuttua vaatteet hän konttaa salamannopeasti kirjojensa luokse ja alkaa "lukea" = käännellä sivuja, osoitella kuvia ja omalla vauvan (taaperon) kielellään kertoilla mitä kuvissa on. Tytön suurinta huvia on kun jompi kumpi vanhemmista lukee hänelle. Toivon todellakin että tyttö oppii meiltä lukemisen ilon! Tein koulutyötä varten hieman tutkimusta digitalisaatiosta kouluissa, ja huolestuin tuloksista. Monet nuoret eivät enää lue, eivätkä jaksa keskittyä pitkiin teksteihin. Siis eivät jaksa lukea edes yhtä artikkelia alusta loppuun, saati sitten kirjaa. Lukemisen tärkeydestäkin saisin varmaan kirjan kirjoitettua (heh), ehkä siitä lisää joskus myöhemmin.


Ei kommentteja

Yhteydenottolomake

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *