Anteeksi, että minulla on perhe

Ystäväni linkkasi mulle eilen Laura Frimanin artikkelin Anteeksi, että minulla on perhe (Yle 20.3.2019). Friman kirjoittaa, että yhtäkkiä häpeää kahta lastaan kun menee haastattelemaan pariskuntaa, jotka ovat kirjoittaneet kokonaisen kirjan siitä, miten epähoukuttelevaa lapsiperheen elämä on.

Ystäväni kanssa naureskeltiin, että ollaan aika ajankohtaisista asioista taas puhuttu. Viime aikoina ollaan keskusteltu siitä, miksi nykyään tuntuu siltä, että omia elämänvalintojaan täytyy hirveästi puolustella ja selitellä. Tällä viittaan tietenkin siihen, haluaako lapsia vai ei. Ystävälläni ei siis (ainakaan vielä) ole lapsia, mutta ollaan puhuttu siitä miten nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan yleisesti ottaen aika nihkeä suhtautuminen lapsihaaveisiin. Ehkä elämme jossain negatiivisuuden kuplassa ja kuvittelemme vain, mutta ainakin mulla oli etukäteen perhe-elämästä aikamoiset ennakkokäsitykset, eikä mitenkään hyvällä tavalla.

Mutta niin, artikkeli osui ja upposi, viimeistään tässä kohtaa nauroin ääneen "Jos elämää ylipäätään lähestyisi järki edellä, ei kai olisi muuta vaihtoehtoa kuin tatuoida naamansa täyteen Pentti Linkolan ekofasistisia teesejä ja kävellä sitten suoraan uuniin." Olen viime aikoina pyöritellyt päässäni usein ajatusta siitä, että mitä järkeä missään enää on, jos ympäristön suojelemisen nimissä jättäisi lapset tekemättä? Siis todella ylevää ja jaloa toimia näin, mutta let's face it, ne jotka eivät halua lapsia, eivät halua niitä todennäköisesti siksi, etteivät pidä lapsista/eivät halua luopua sen hetkisestä elämäntyylistään/pelkäävät synnytystä ja kropan pilalle menemistä, mutta en usko pätkääkään että joku, joka todella haluaisi lapsia ei tee niitä ympäristöllisistä syistä. Jos ajatus on se, ettei lapsia voi haluta/tehdä koska maapallo ei sitä enää kestä, mitä järkeä kenenkään elämällä täällä sitten on? Why not kill yourself right away?, kysyin ystävältäni. 

Niin ja tähän väliin pitää lisätä, että juu, kierrätän paperitbiojätteenmetallinlasinpahvitkartonginparistot ja uusimpana muovit (kiikutan ne tuonne kitymarketin pihalle käydessäni perheeni kanssa tekemässä perheruokaostoksia), omistan tasan kolme laukkua ja ehkä 100 vaatetta (jos sukkia ja pikkuhousuja ei lasketa), harkitsen pitkään ostoksiani, harrastan hyötyliikuntaa (paitsi jos lapsen hakemiseen päiväkodista menee julkisilla yhteensä 3 h päivässä, silloin menen ihan suosiolla autolla, sori siitä), en pahemmin lentele ulkomaille, suosin kotimaanmatkailua ja ostan luomua aina kun lompakko siihen venyy – huh mikä puolustuspuhe. Näillähän ei tietenkään ole juuri mitään merkitystä, koska olen tehnyt lapsen, jolle täytyy ostaa usein uusia vaatteita, jonka takia auto on suuri helpotus meidän taloudessa, joka syö ja kuluttaa.

En tiedä mistä olen alunperin edes  kehittänyt tälläisen perhe-gaten päähäni, mutta jostakin se kumpuaa. Ehkä se on lähtenyt siitä, miten mua ihmetyttää ja jopa vähän ärsyttääkin, millaisen kuvan muiden puheista/mediasta/"yhteiskunnalta" sain lapsiperheen arjesta etukäteen. Ja ne ennakkokäsitykset on välillä ajanut Frimanin lisäksi myös mut häpeämään ja puolustelemaan omia valintojani.

Mulla oli joitain ihan ihmeellisiä pelkoja ja ennakkokäsityksiä vanhemmaksi tulosta, äitiydestä ja vauvavuodesta, esimerkiksi:

- Synnytys on ihan hirveetä, etkä muuten enää ikinä halua toista lasta sen kokemuksen jälkeen. Että odotappas vaan!

- Kroppa menee pilalle, tissit ja takapuoli roikkuu, kiloja kertyy vääriin paikkoihin, hiukset lähtee, silmien ympärille tulee ryppyjä, kärsit kroonisesta väsymyksestä, seksi ei tunnu enää miltään – ai mikä seksi, ette te kerkeä vauvavuoden aikana edes ajatella mitään seksiä!

- Musta tulee homssuinen perheenäiti, jonka viikon kohokohta on Prismassa käynti ja tarjousten kyttääminen. En ole enää oma itseni, vaan muutun ihan joksikin toiseksi. Pukeudun kuin lapset. Puhun enää vain lapsestani, kakkavaipoista ja soseista, enkä jaksa keskittyä muiden ihmisten kuulumisiin eikä oikein enää kiinnostakaan.

- Haikailen entiseen elämään ja kadun että tein lapsia, parisuhde menee pilalle ja musta tulee yh-äiti ja tapellaan (tulevan) ex-miehen kanssa siitä kuka hoitaa lasta milloinkin. Katkeroidun ja haukun miestäni kavereilleni (niille joiden kanssa olen enää tekemisissä, kun suurin osa on kaikonnut saatuani lapsen.)

- Kaikki on vaan paskaa.

Vaikka mitä asioita, sokerirasitustestiä myöten, pelkäsin ja jännitin etukäteen. Ja se oli ihan turhaa, pelkkää ajanhukkaa! Loppujen lopuksi raskausaika, synnytys, vauvavuosi ja tämä taaperoarki on ollut yhtä dominopeliä, jossa ennakkoluulot kaatuvat yksi toisensa perään. Miksei puhuta enemmän siitä, miten hauskaa lapsen kanssa voi olla? Miksei puhuta niistä perhe-elämän hyvistä puolista? Itsestä välillä tuntuu, etten voi esimerkiksi blogiin tulla kertomaan taas miten kiva päivä meillä on ollut, että pitäisi ihan tasapainon nimissä vaihteeksi vähän valittaa. Jotenkin todistella että joo katsokaa, tää perhe-elämä on välillä ihan hirveetä te olitte oikeassa! Mä en ainakaan anna liian ruusuista kuvaa vauva-arjesta vaan kerron siitä myös ne huonot puolet! Todellisuutta, raakaa inhorealistista todellisuutta!

Tietenkin osa "peloista" on käynyt toteen. Vauvavuonna oli ajanjaksoja kun väsytti ihan saakelisti. Joskus sitä kaipasi unta, hiljaisuutta ja omaa rauhaa niin että itketti. Välillä (usein) olin homssuinen, kun en jaksanut pukea päälle muuta kuin kotivaatteet ja sutaisin hiukset sotkunutturalle. Äitiyslomalla ei mitenkään erityisen hyvä tulotaso ole, joten kyllä, kyttäsin tarjouksia ja tunsin mielihyvää kun saatiin viikon ruokaostokset tehtyä vähän halvemmalla. 

Mutta siis hetkinen? Oliko sitten ennen lasta niin, etten koskaan ollut kotivaatteissa tukka sotkunutturalla kotona koko päivää, katsoen Netflixiä tuntitolkulla? Eikö mua koskaan ärsyttänyt, oliko mun elämä aina yhtä nousukiitoa? Mitä hohdokasta siinä oli, että kävin nälkäisenä lähikaupassa joka päivä, ehkä parikin kertaa päivässä ostamassa ruokaa ja tuskailin sen kanssa jatkuvasti, että mitä me nyt tänään syödään? Eikö mua ikinä väsyttänyt? Hukuinko siihen rahamäärään, joka pankkitilillä komeili kun en ollut äitiyslomalla? Eikö meillä koskaan ollut miehen kanssa erimielisyyksiä tai riitoja? Niin, en mä oikein tiedä miten meidän elämä olisi huonontunut entisestä. Ei se niin ole mennyt että väsymys, ärsytys ja huonot päivät johtuisivat vain lapsesta, ja ilman lasta niitä ei koskaan olisi. Hah, ihan samalla tavalla ennenkin oli joskus huonoja päivä, oli lapsi tai ei.

Lisäksi on sanottava, että toinen asia mikä äitiyden lisäksi on herättänyt mut kunnolla todellisuuteen oli se, kun menetin todella läheisen ihmisen. Äkkiä ja yllättäen. Sitä väkisinkin alkaa ajatella omaa kuolevaisuuttaan ihan eri tavalla. Kun on kunnolla sisäistänyt sen tosiasian, että voisin kuolla vaikka jo tänään, tulee ajatelleeksi, että miten helvetissä mä olen joskus esimerkiksi tuhlannut järjettömästi aikaa ja energiaa sen miettimiseen, miltä mun perse juuri tänään peilistä näyttää? Paljonko painan ja paljonko mun pitäisi painaa? Siis en sano, että liikunta on turhaa ja omasta hyvinvoinnista ei tarvitse huolehtia. Mutta voi hyvät hyssykät miten itsekeskeiseltä, pinnalliselta ja kapealta se entinen elämä tuntuu nyt. Kyllä ainakin omalla kohdallani allekirjoitan täysin sen, että lapsi tuo elämään enemmän sisältöä – kaikki on paljon hauskempaa kun me ollaan me. Ja kyllä mua edelleen kiinnostaa miltä se takalisto näyttää, mutta sanotaanko näin että prioriteettilistalla pepputreenit jää kyllä todella kauas taakse kun vertaa vaikka siihen miten tärkeää on päivittäin lukea Muumilaakson retkipäivä -kirjaa tytölle. 

Asiat ovat muuttuneet, priorisoin kaikkea eri tavalla ja mun mielestä, siis huom. mun mielestä, elämä on tuhat kertaa parempaa kuin ennen. Voi sitä aina kysyä, että "siis eikö sua muka harmita, kun et voi vaan nukkua niin paljon kuin haluat?", no totta kai välillä harmittaa. Vaikka meillä onkin käynyt ihan hyvä tuuri, ja tuo meidän pelätty pieni ihmishenkilö, joka on tullut viemään meidän elämästä kaikki värit, nukkuukin ihan hyvin. Mutta vaihtaisinko mä tämän elämän entiseen parempien yöunien takia? En missään nimessä! En mä ennen saanut aikaiseksi yhtään sen enempää kuin mitä nyt. Oikeastaan päinvastoin. Mä vaan haahuilin ja mietin mitä haluaisin opiskella ja mitä tehdä elämälläni. Tunsin jatkuvasti sellaista selittämätöntä tyhjää oloa, eikä mitkään taidemuseot, illanistujaiset, salitreenit tai lomamatkat vieneet sitä pois. Ei auttanut lukeminen, kirjoittaminen, itsetutkistelu, unelmointi, tulevaisuuden suunnitelmat, jooga, juoksuharrastus tai valokuvaaminen.

Heti äidiksi tultuani tajusin, että mun "unelma-ammatti" on olla äiti. Se jokin tyhjyys sai vihdoin selityksen, kun se katosi sinä päivänä kun Lilja syntyi. Haluan tehdä elämässäni muutakin, ja teen noita samoja asioita edelleen mitä ennenkin. Mutta nyt se kaikki tuntuu oikealta, mulla ei ole kiire minnekään, juuri nyt tässä on hyvä. Mä nautin elämästä ja äitiydestä! 

Olen siis juuri se nainen, joka valitsi sen joidenkin mielestä maailman tylsimmän elämän; parisuhde, kihlat, häät, lapsia, lomamatkat johonkin tylsään lapsiystävälliseen kohteeseen (unohda ne reppureissut), omistusasunto, ehkä joskus kesämökki. Prisma ja autokärryt, Hoplop, leikkipuisto, kuravaatteet, Teletapit. Jonkun mielestä maanpäällinen helvetti, mun mielestä taivas. Entinen elämä tuntuu kolkolta, tyhjältä, aavemaiselta, liian hiljaiselta, epävarmalta ja kaukaiselta – nyt elämässä vasta on ne värit. Ja se parjattu ihmislapsi toi ne värit meidän elämään. 

Niih, että odotappas vaan mikä elämä sua voi odottaa vaikka siihen kuuluisikin se lapsi.

- Essi





4 kommenttia

  1. Hyvä teksti! Tää toteamus perhe-elämään liittyvistä peloista:"Pukeudun kuin lapset." Nauratti mua kauheesti. 😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna! <3 Joo, täytyy myöntää että itsekin naureskelin kun tota kirjoitin, monessakin kohdassa.. :'D

      Poista