Pieni avautuminen ja vauvaperheen kuulumisia

Leppoisaa sunnuntaiaamua ♡

Multa kysytään jatkuvasti, miten meillä nyt menee, joten ajattelin tänne bloginkin puolella nyt kirjoitella hieman enemmän mitä tänne vauvakuplaan kuuluu!

* * *

Ennen kuin menen kuulumisiin, haluan vielä hetkeksi palata synnytyskertomukseen. Kaksplus jakoi postaukseni Facebook-sivuillaan imukuppisynnytyksen näkökulmasta. Tein virheen ja menin lukemaan muutaman kommentin julkaisusta, ja totesin että noup, ei kannata. Joku kyseenalaisti, olinko tietoinen imukuppisynnytyksen vaaroista, ja jo siinä kohtaa olisi pitänyt lopettaa lukeminen.

Synnytys on tosi henkilökohtainen aihe, ja siitä kirjoittaminen ei ole maailman helpoimmasta päästä. Halusin kuitenkin kirjoittaa kokemuksestani, sillä se ei ollut mikään läpihuutojuttu, ja arvelin että saisin kirjoituksen kautta vertaistukea, ja ehkä kenties myös voisin antaa sitä jollekin. Näin kävikin - kiitos siitä. ♡ Mutta ei, suoraan sanottuna mua ei kiinnosta ollenkaan saada aiheeseen liittyen mitään kyseenalaistavaa tai negatiivista kommenttia. Kommentoikaa vaan kaikkea muuta niin paljon kuin sielu sietää, mutta luulisi nyt jokaisen tajuavan, että jos joku jakaa todella henkilökohtaisen tarinansa, pitää olla aika lempeä sitä kommentoidessaan. Tietysti konteksti oli hieman eri Kaksplussan nostossa, mutta kuitenkin. Oma vikani toisaalta että menin lukemaan kommentteja.

Haluan vielä korostaa, että kyllä, olen tietoinen imukuppisynnytyksen vaaroista. Ja synnytyksen vaaroista. Ja raskauden vaaroista. Ja sektion vaaroista. Ja alatiesynnytyksen vaaroista. Ja lääkkeellisen kivunlievityksen vaaroista. Olen myös tietoinen niistä vaaroista, jotka vasta alkaakin synnytyksen jälkeen. Pelko ja huoli ei ikinä lopu – se on vanhemmuuden kääntöpuoli. Lapset ovat maailman rakkainta ja tärkeintä, mutta tuovat mukanaan kyllä aivan järkyttävän painon harteille, ja siitä ei pääse eroon koskaan. En tiedä mitä kommentoija olisi itse samassa tilanteessa tehnyt – varmaankin jaksanut paremmin kuin minä? Tai valinnut sektion? Sitä en saa koskaan tietää, mutta nostan kyllä hattua niille jotka jaksavat kahden millin tuntivauhtia ponnistella vauvaa ulos. Siinä saa olla aika supernainen! Ja siis yhtään en vähättele toisten traagisia kokemuksia. Ehkä silti lempeästi suosittaisin, että jos oma kokemus on käsittelemättä tai on jättänyt jäljen joka ei koskaan katoa, kannattaisi ehkä jättää lukematta muiden synnytyskertomukset. Jos ei siihen ole vielä valmis. Tai näin itse tekisin. Haavoittuvana sitä tulee sanoneeksi sellaista, mitä ei ehkä pitäisi.

Lisäksi painottaisin vielä, että synnytyksen loppumetreillä en jaksanut enää ponnistaa supistuksen tullessa. Silmissä ja päässä alkoi sumeta, sillä kipu oli niin lamaannuttava. Olin ponnistanut tunnin, eikä vauva ollut liikkunut kuin muutaman millimetrin synnytyskanavassa. Jos imukuppisynnytys on vaarallista vauvalle, niin voidaanko tässä nyt tieteellisesti todistaa, että sektio olisi ollut vaarattomampi ratkaisu? Olisiko vauva välttänyt hengitysvaikeudet ja teho-osaston ilman imukuppia? Itse uskon että tuskin. Vauva oli virheellisessä tarjonnassa, mikä vaikeutti synnyttämistä huomattavasti ja pitkästä ponnistamisesta johtuen hän veti lapsivettä keuhkoihin, ei imukupin käytön takia. Tarjontaa ei tarkistettu etukäteen, sillä esikoinen syntyi ihan normaalisti alateitse raivotarjonnassa. Enkä tiedä olisinko siltikään valinnut sektiota, jos olisin tiennyt virhetarjonnasta synnyttämään mennessä. Niin kuin sekä lääkäri että kätilö minulle kertoivat, vauva ei olisi todennäköisesti syntynyt ilman imukuppia tai sektiota. Luotan heihin, enkä muutenkaan harrasta turhaa jossittelua. Myös kätilöystäväni sanoi, etteivät lääkärit turhaan turvaudu imukuppiin, ja tekevät suosituksen sektiosta jos vauva ei muutamalla varovaisella vedolla lähde liikkumaan. 

Pääpointti synnytyksessä on kuitenkin varmasti kaikilla se, että sekä itse että vauva selviää synnytyksessä hengissä ja terveenä, niin kuin nyt kävikin. Ja ehkä vielä lopuksi sanon, että älkööt olko hoopoja ja luulko, että olisin haluamalla halunnut imukuppisynnytyksen, vaan tottakai olisin ollut kiitollinen mutkattomasta synnytyksestä, niin kuin esikoisen synnytys oli. Sen sijaan olen kiitollinen että selvisimme loppujen lopuksi vähällä ja pääsimme kotiin – vieläpä kolme päivää synnytyksen jälkeen!

Mutta, nyt aihe on omalta osaltani loppuun käsitelty, tämä avautuminen siis riittää tällä erää. Kiitos ja anteeksi, tämä oli ehkä enemmänkin itselle tarkoitettu terapeuttinen jälkipuinti (lue uudestaan kohta siitä, että haavoittuvana tulee joskus sanottua asioita, joita ei pitäisi – kukaan meistä ei ole täydellinen), tarkoituksenani ei ole loukata ketään eikä vähätellä synnytyksen riskejä.

* * *

Mutta sitten kevyempiin aiheisiin, eli niihin kuulumisiin!


Viikon vanha ruusunnuppu.

Ensinnäkin, Liljan uhma on laantunut noin 80%, luojan kiitos. Olen saanut takaisin sen ihanan iloisen, älykkään, uteliaan ja hauskan pienen tyttöni. Tottakai tähän ikään ja kehitysvaiheeseen liittyvää uhmaa on edelleen, mutta aikalailla saman verran mitä oli ennen kuin vauva syntyi. Silloinkin Lilja jo osasi lattialle heittäytymisen jalon taidon, mistä onkin kertynyt jo ihan mukavasti kuvamateriaalia muistoksi perhealbumiin. Mutta sellainen yltiöpäinen 24/7 uhma on onneksi tiessään ja nyt neidin harmituksia on taas paljon helpompi ottaa vastaan. Tosin, on tässä "tavallisessakin" uhmassa tekemistä, ja ihan päivittäin ilmeeni on aina jossain kohtaa tämä 😳😟 Eli tästäkin varmasti jossain kohtaa tulossa postausta! :D

Toisekseen, Liljasta on kuoriutunut aivan ihana isosisko. Hän on silminnähden onnellinen siitä, että meille on tullut vauva. Ja siitähän äidin ja isin sydän sulaa<3 Pelkäsin etukäteen, että Lilja olisi todella mustasukkainen ja jopa aggressiivinen vauvaa kohtaan, mutta onneksi pelkoni on osoittautunut turhaksi. Jos kehdosta tai pinnasängystä kuuluu pienikin ähkäisy, on isosisko heti paikalla kertomassa vauvalle ettei ole mitään hätää. Lilja haluaa osallistua vaipanvaihtoon, pukemiseen ja syömiseen. Kyllä, myös syömiseen. Kun kerron, että vauvalla on nyt nälkä ja äidin pitää antaa vauvalle äidinmaitoa, juoksee Lilja keittiöön ja sanoo että hakee vauvalle leipää. Tässä kohtaa on Liljan pettymykseksi sanottava, ettei vauva ihan vielä voi syödä leipää. Banaaniakin on ehdotettu, mutta ei sitäkään vielä. Lilja on myös muutaman kerran kokeillut pitää vauvaa sylissä (mun avustuksella tietenkin), muttei oikein tiedä miten pitäisi olla. Lopputuloksena Lilja istuu jähmettyneenä sohvalla ja katsoo vauvaa silmät suurina, silittää hieman ja sitten nostankin jo vauvan pois. On kyllä muuten hyvin erikoista nähdä sen oman "vauvan" sylissä toinen vauva. Kun vasta hetki sitten se oma 2-vuotias oli se vauva. Pää ei pysy perässä!

Kaksi viikkoa vanha syysvauva.

Ja mites sitten tämä meidän uusi tulokas.<3 Hän on kyllä isosiskonsa tavoin maailman helpoin tapaus. Nyt jo sanoisin, että luonteeltaan vauva tuntuu olevan Liljaa hieman rauhallisempi ja vähemmän temperamenttisempi. Hän jaksaa ihan hirveän kauan odottaa ennen kuin alkaa itkeä. Itkua edeltää parhaimmillaan puolen tunnin jalkojen vispaus, pöhinä ja tuhina ja vasta sitten jos tyhmä äiti ei tajua tulla nostamaan syliin hän päästää pienen kokeilu-itkun. Ja vasta sen jälkeen tulee kunnon itku, ja siinä vaiheessa olenkin jo syöksymässä vauvan luokse. Yleensä nostan hänet syliin jo pöhinävaiheessa, mutta joskus en vaan yksinkertaisesti kuule taaperon ilakoinnilta vauvan pöhinöitä.

Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan, eli siihen miten se riittämättömyyden tunne hiipii helposti tämänkin äidin mieleen kahden lapsen kanssa. Periaatteessa meillä menee tosi hyvin kun ollaan tyttöjen kanssa kolmistaan kotona. Saan Liljan päiväunille, ehdin pestä pyykit, tehdä ruokaa ja jopa välillä kirjoitella blogia Liljan nukkuessa tai keskittyessä omiin leikkeihin. Mutta toisaalta taas tuntuu välillä siltä ettei tekeminen lopu koskaan – kun et voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Jossain kohtaa päivää huomaan, etten ole syönyt aamupalan jälkeen mitään, tai että rintavarustus kiristää niin paljon, ettei vauva enää saa rinnasta kiinni eikä syöminen onnistu ennen kuin pumppaan enimmät pois. Ja sitä varten pitää tietysti pakastaa aamulla pumpattu maito, pestä ja steriloida rintapumpun osat, sitten pumpata se maito ja sitten vasta päästään tositoimiin. Tai sit vaan voisin antaa sen pumpatun maidon vauvalle, mutta tuntuu että vaikka käytössä on tuo Aventin tuttipullo, vauva tuppaa hotkimaan liian nopeasti pullosta ja puklailee normaalia enemmän. Niin ja tietenkään tämä tapahtumaketju ei ole näin suoraviivainen, vaan jokaisen vaiheen väliin mahtuu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lilja piirtämässä sohvaan, kiipeilemässä tuolilla ja putoamassa lattialle, syömässä matolta viikon vanhoja sinihomejuuston murusia etc. Aika usein myös havahdun siihen, että nyt on liian hiljaista. Parhaimmillaan olen löytänyt Liljan lukemasta itsekseen huoneessaan, mutta joskus hiljaisuus johtuu myös siitä, että Lilja on hiippaillut äidin helmilaatikolle, ja tytsy on parhaillaan tunkemassa helmiä jonnekin pieneen koloon kirjahyllyn taakse. Josta helmet saa pois vain irroittamalla porakoneella ruuvit seinästä ja vetämällä hyllyn irti. 

Joskus ehtii kaiken sohelluksen keskellä juoda kahvin kuumana.

Voinkin todeta, että sanonta kaksi lasta menee siinä missä yksikin, on mielestäni puppua. Yhden helpon lapsen kanssa oli helppoa, kahden helpon lapsen kanssa ei niin helppoa. Tai lähinnä se on aikaa vievää ja tekemistä riittää, nyt on todellakin kädet täynnä! Voisin tietysti skipata kotityöt, mutta seuraukset olisivat vähintäänkin katastrofaaliset. Vauvalta loppuisi vaatteet ja harsot päivässä, jos en pesisi pyykkiä. Kuivausrumpu on kovassa käytössä viikon aikana, koska joskus on niitä päiviä, kun vauvan vaatelipasto ammottaa tyhjyyttään jo puolenpäivän tienoilla, ja puhdasta vaatetta pitäisi saada heti. Kun en sit myöskään viitsisi ostaa kahtakymmentä koon 56 bodya vain siksi, kun niitä ehditään käyttää niin vähän aikaa. Harsoja pitäisi kyllä varmaan hankkia muutama lisää. Jos taas en tiskaa, on aika hankala laittaa ruokaa. Jos en siivoa, kompastun Liljan leluihin vähintään iltaan mennessä. 

Yöt ollaan saatu onneksi nukkua hyvin, vaikkakin vauvan rytmissä. Muu perhe nukkuu normaaliin tapaan, mutta minä valvon vauvelin kanssa yleensä yhteen tai kahteen, sitten heräillään joskus 4-5 aikaan syömään ja parhaimmillaan nukutaan jonnekin 9.30-10 asti. On onni, että Lilja käy päiväkodissa, ja A aina vie hänet sinne. Muuten joutuisin ensin valvomaan vauvan kanssa, ja sitten kuitenkin heräämään taaperon rytmin mukaan. Kyllä se muutamana päivänä viikossa menee helpostikin, mutta on huojentavaa saada nukkua välissä aika ruhtinaallisestikin. Lisäksi tietysti kaikkea helpottaa se, että A ottaa ihan yhtälailla lastenhoidosta vastuun ollessaan kotona. Esimerkiksi eilen illalla nukahdin sohvalle vauvan nukkuessa mooseskorissa sohvan vieressä, ja aamulla heräsin niin, että A oli tehnyt aamupalat hänelle ja Liljalle ja mennyt vauvoineen päivineen makuuhuoneeseen katsomaan Teletappeja (tai Kelepatteja niin kuin Lilja tällä hetkellä niitä nimittää), jotta saisin nukkua pitkään. Hymyilin puoliunessa kun tajusin tilanteen, nousin ylös ja liityin muun perheen seuraan makkariin.

Olen kietonut itseni harsoliinaan ja vanhempani pikkusormeni ympärille. Terveisin, vauva.

Alku vauvaperheessä on siis vaatinut totuttelua, ja kestää varmasti hetken löytää uusi rytmi, mutta kyllä se tästä. ♡

Translation: May your coffee be stronger than your toddler.

2 kommenttia

  1. Epäreilua, että kukaan kokee oikeudekseen arvostella toisten synnytyskertomuksia netissä tuohon sävyyn... Toivottavasti pystyt unohtamaan ikävät kommentit!
    Harso- ja bodypyykistä kirjoittaessasi tuli mieleen, että olis ihana lukea sun kokemuksia pikkuvauvan (ja tuoreen äidin) "must have" tavaroista ja vaatteista! Näin esikoista odottaessa ei meinaa olla oikeen mitään käsitystä, montako harsoliinaa kannattaisi hommata ja mitkä tarvikkeet voisivat olla OIKEASTI tarpeellisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se oli enemmänkin arvostelua imukuppisynnytystä kohtaan, mutta särähti korvaan kun hän spekuloi olinko tietoinen tämän synnytystavan vaaroista! Jotenkin otti se päähän ja hetkellisesti alkoi ärsyttää. Mutta onneksi en ole pitkävihaista sorttia, ja turha nettikirjoittelua niin tosissaan on ottaa :) Hei kiitos postausideasta! Olinkin ajatellut tällaista kirjoitella, koska olisin kaivannut sellaista itse ennen esikoisen syntymää. Kiitos kommentista ja ihanaa odotusta sulle <3

      Poista