Synnytyskertomus osa 1/2

rv35
rv39Tiistaina 17.9. rv 39+4

Nyt olisi vuorossa paljon toivottu synnytyskertomus! En jotenkin ole saanut edes aloitettua tämän kirjoittamista viimeiseen pariin viikkoon (siis edes itseäni varten pöytälaatikkoon), osittain siksi etten ole halunnut palata ajatuksissani synnytykseen, osittain siksi etten ole ehtinyt vauvan nuuhkuttelulta ja taaperon touhuilta. Tarinasta tuli niin pitkä, että katsoin parhaaksi jakaa sen suosiolla kahteen osaan. Tämän kirjoittaminen oli mulle terapeuttista, mutta hienoa jos jaksat lukea loppuun koko stoorin!

Sisältövaroitus: jos kavahdat synnytyskertomuksia/olet herkkä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Kun loppuraskaudesta ajattelin lähestyvää synnytystä, ajatukseni olivat lähinnä positiivisia. Mieli oli odottava ja rauhallinen, vaikka tietysti välillä hieman malttamaton. Ei pelottanut, mutta hieman jännitti tottakai. Se kuuluu asiaan. Ensimmäinen synnytykseni oli unohtumaton ja upea kokemus, josta jäi ihana muisto ja hyvä mieli. Ajatuksia esikoisen synnytyksestä voit lukea täältä, en ole tainnut varsinaista synnytyskertomusta kirjoittaa tai sitten muistan väärin.

Tiistaina 17.9. postasin instagramiin kuvan, johon kirjoitin että saa heittää arvauksia milloin vauva syntyy. Enpä olis uskonut että tuosta hetkestä vuorokausi eteenpäin olenkin jo synnyttämässä! Jotenkin sitä aina kuvittelee ettei mitään tapahdu ennen laskettua aikaa, joka minulla oli perjantaina 20.9. Vielä tuolloin tiistaina käytiin Liljan kanssa muskarissa, ja aiheutin ihmetystä muissa muskarilaisissa saapumalla yhtenä kappaleena paikalle. Siellä mä ihan mukana heiluttelin Liljaa ilmassa ja pyörin ja hyörin, vaikkakin ehkä hieman raskaan oloisesti toki. Tultiin kotiin ja puuhattiin ihan normaalisti päivä. Illalla olin suunnitellut leipovani korvapuusteja, koska ajattelin että kiva saada vähän pullaa pakkaseen jos se vauva nyt vaikka syntyisikin torstaina tai täsmällisesti laskettuna päivänä perjantaina. Keskiviikkoa en edes pitänyt vaihtoehtona! Leivoin puustit ja juotiin vielä iltateet naapureiden kanssa. Tuntui kyllä siltä, että vauva on tosi alhaalla ja oli jo tosi epämukavaa kävellä.

7:30

Nukuin paremmin kuin muutamaan viikkoon olin nukkunut, mikä tietenkin oli selvä merkki siitä että nyt voi jo odottaa jotain tapahtuvan. Mulla oli kello soimassa 7.30, koska suunnitelmissa oli viedä Lilja päiväkotiin, heittää mies töihin, ja iltapäivästä hakea Lilja päikystä, mun äiti juna-asemalta ja mies töistä ja sitten viedä kotiin koko kööri. Heräsin kuitenkin itse ihan muutama sekunti ennen kellonsoittoa siihen, että näin unta että synnytän. Sanoin unessa jollekin, että mun pitää nyt lähteä sairaalaan kun tämä on toinen lapsi eikä tiedä miten nopeasti synnytys etenee.

Nousin ylös ja kävelin olohuoneeseen, jossa mies ja Lilja jo istuivatkin. Istuin Liljan viereen ja otin pienen unisen tytön kainaloon. Tunsin että ahaa, nyt tulee muuten harjoitussupistus, paitsi että hetkinen – se sattuu enemmän kuin normaalisti? Mieleeni juolahti ajatus, etten ehkä nähnytkään vain unta synnytyksestä, vaan että ensimmäiset supistukset tulivat nukkuessani itse sitä tiedostamatta. En sanonut miehelle vielä mitään. 

Siinä istuessani tuli puolen tunnin sisään varmaan 6-7 supistusta, ja ne tuntuivat kipeytyvän aika nopeasti. Totesin miehelle hymyillen että "no, eilen sain korvapuustit leivottua niin nyt voi lähteä synnyttämään", johon mies vastasi että nytkö se syntyy. Sanoin etten tiedä ja nousin ylös. Jotain tuntui tulevan housuihin, mutta ei omasta mielestäni lapsivettä (ekassa synnytyksessä synnytys alkoi lapsivesien menolla, just silleen elokuvamaisesti lattialle), ja epäilin sen olleen limatulppaa. Älähdin ääneen ja siinä kohtaa oli pakko paljastaa miehelle että joo, synnytys on varmaan käynnissä. Totesin aika nopeasti myös, ettei miehen ole mitään järkeä lähteä töihin, koska tuntuu että homma etenee aika rivakkaan tahtiin. Lähdettiin viemään Liljaa päiväkotiin, ja päiväkodin porteilla jouduin jo hieman puuskuttamaan supistuksen tullessa. Latasin "synnytyspoltot" sovelluksen puhelimeen ja supistuksia tuli sen mukaan 3-5 minuutin välein ja ne kestivät vajaan minuutin. Käytiin vielä apteekista hakemassa Panadolia, sillä joku lahopää (minä siis) ei ollut muistanut tarkistaa burana/panadol-tilannetta ennen h-hetkeä. 

rv39
Sovellus, jolla voi kellottaa supistuksia. Jäi kyllä välillä klikkailematta noita ylös, kun meininki oli aikamoista.

9:00

Mentiin kotiin ja aloin pakata sairaalakassia valmiiksi. Onneksi olin etukäteen pakannut osan ja miettinyt mitä mukaan pakkaisin, sillä ajatus ei kyllä kulkenut kovin hyvin, kun supistukset oli jo aika kovia ja niitä tuli suht tiheästi. Taisin jopa tarkistaa omasta postauksestani täältä että mitäs sitä pitikään ottaa mukaan. :D Välillä supistukset sai jo ölisemään sellaista "synnytyslaulua", ja olin aika ihmeissäni miten puolessatoista tunnissa ehtii näin paljon tapahtumaan. Viimeksi olin tuossa ölinävaiheessa vasta monen tunnin supistelujen jälkeen.

Oltiin tosiaan ostettu pieni lahja vauvalta Liljalle, ja sen pakkaamisen olin jättänyt jostain syystä viime tinkaan. Kai se oli joku epäusko sitä ajatusta kohtaan, että vauva syntyisi ajallaan saati etukäteen. Kun aloin kääriä Muumi -piirustuslehtiötä, kyniä ja tarroja paperiin, purskahdin ihan hillittömään itkuun! Nyt se loppuu, meidän aika kolmihenkisenä perheenä. Lilja ei ole kohta enää ainoa lapsi. Tuli omituinen ikävä. Kaiken kukkuraksi Taysista soitettiin juuri  kun vollotin siinä tunteiden sekamelskassa (Taysin synnytyspäivystyksessä on käytössä takaisinsoittopalvelu, jonne olin aiemmin jättänyt soittopyynnön). Vastasin, ja kun piti kertoa asiani aloitin puheluni itkemällä kovaäänisesti puhelimeen ja sopertamalla jotakin hormoneista. Rauhoitun ja kerroin asiani, ja kätilö luurin toisessa päässä oli sitä mieltä, että kertomani perusteella meidän kannattaa lähteä sairaalaan heti.

10:00


rv39
Ennen via dolorosaa, eli automatkaa Taysiin. Otin oman tyynyn mukaan niin voin nojailla kojelautaan matkan aikana :D

Kello oli suunnilleen 10, eli synnytys oli ollut käynnissä vasta 2,5h. Lähdettiinkin siitä aikalailla saman tien, ja niin alkoi tuskien taival eli matkustaminen autossa supistuskivuissa. Voi jeeveli että se on muuten kamalaa! Viimeksi asuttiin Helsingissä Mechelininkadulla Taka-Töölön päässä, eli käytännössä Naistenklinikalle oli parin minuutin automatka. Se nyt meni ihan helposti, mutta meiltä Taysiin ajaa suunnilleen vartin, ja pysähdyttiin muuten joka jeesuksen risteyksessä punaisiin liikennevaloihin. Saavuttiin sairaalalle ja mies lähti viemään autoa parkkiin. Hetken odottelin ulkona, kunnes totesin että ei ole aikaa odottaa, pakko mennä sisälle jo ilmoittautumaan. Sain kerrottua asiani, mutta homma piti keskeyttää pariin otteeseen kun tuli niin kipeitä supistuksia. 

11:00

Pääsin "ilmoittautumishuoneeseen" ja siitä käyrille makaamaan. Siis synnyttäessä ehkä top 5 inhottavimpiin asioihin kuuluu: autossa matkustaminen sairaalaan, käyrillä makaaminen ja pysyminen paikoillaan kun laitetaan epiduraalia/spinaalia. Siinä maatessani tuli pari niin järkyttävän kipeää supistusta että mun huuto kuului varmaan käytävälle asti :D Kuulin kun siellä käännytettiin joku onneton takaisin kotiin vielä odottelemaan (ehkä se oli Mungolife Anna?) ja ajattelin että jätin varmaan lähtemättömän vaikutuksen häneen, toivottavasti ei ollut ensisynnyttäjä. Kiva lähteä kotiin ja kuulla mikä meininki on sitten kun oikeasti tulet synnyttämään. Ja siis ei – ekalla kerralla en huutanut varmaan koko synnytyksen aikana noin, koska silloin supistukset tulivat paljon pidemmällä aikavälillä ja jotenkin tasaisemmin. Nyt homma eteni sellaista vauhtia että oli vaikea pysyä mukana.

12:00

Kätilö tutki tilanteen, ja olin 4 cm auki. Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja siirryin yläkertaan synnytyssaliin – vasta tässä kohtaa mies pääsi autonvientireissultaan mukaan! Taas käyrille makaamaan (ja ulvomaan...) ja sanoin kätilölle että voisin nyt ottaa kyllä jonkun kivunlievityksen, oli nimittäin aika massiivisia ne supistuskivut kun tota vauhtia avautuu. Kätilö oli sitä mieltä että spinaali olisi paras vaihtoehto, koska se vaikuttaa nopeammin kuin epiduraali. Sanoin sen olevan ok, ja kohdunsuun tilanne tarkistettiin taas. Katsoin vähän kummissani, kun kätilön silmät suurenivat ja hän ilmoitti toinen jalka jo ovesta ulkona, että hakee anestesialääkärin paikalle. Selvä, ok. Lääkäri tulikin nopeasti, hoidettiin selänpesut ja puudutukset, kaikki meni hyvin. Uskalsin vasta nyt kysyä kätilöltä, että niin mikäs tilanne nyt sen kohdunsuun kanssa oli. Kymmenen senttiä auki! Oliskohan kello ollut tässä kohtaa noin 11? Avauduin vajaassa tunnissa kuusi senttiä. Ja kyllä, se sattui! Vaati ihan älyttömästi keskittymistä ja taitoa pysyä rauhallisena, jotta sai otettua supistukset vastaan. Kieltämättä olen aika ylpeä itsestäni että kestin pelkän panadolin voimalla tuon avautumisvaiheen, vaikkei luomusynnytys mulle mikään missio ole koskaan ollutkaan.

Spinaali alkoi vaikuttaa ja sain hetken hengähdystauon ennen ponnistusvaihetta, sillä vauva oli vielä liian ylhäällä. Yritettiin ponnistamista hetken, mutta todettiin että säästetään voimia siihen kun vauva on laskeutunut tarpeeksi alas.

Keikuin unen ja valveen rajamailla, mutta tunsin kuitenkin voimistuvaa painetta ja pientä tarvetta ponnistaa. Sain luvan "ähkiä" jos ponnistutti, jotta vauva laskeutuisi. Spinaalin vaikutus alkoi pikkuhiljaa hälvetä, ja samalla paineen tunne lisääntyi entisestään. Paineen tunteen lisäksi alkoi tuntua taas aika järkyttävää kipua lantion alueella, joka ei siis ollut supistuskipua. Ihmettelin tätä vähän, kun ensimmäisessä synnytyksessä epiduraalin vaikutus oli aikapäiviä sitten kadonnut, mutta ponnistusvaiheessa tunsin vain hirveää painetta mutta en oikeastaan kipua. Kätilö kokeili vauvan päätä ja epäili, että vauva on avosuisessa tarjonnassa, eli kasvot ylöspäin. 


* * *

Huh, pahoittelut kunnon cliffhangerista, mutta tästä tulisi vaan niin super pitkä postaus että blogi menisi varmaan tilttiin jos yrittäisin postata koko jutun kerralla. Joten ärsyttävästi: ensi kertaan, heippa!


Ei kommentteja