Synnytyskertomus osa 2/2


No nyt! En pidä teitä enempää jännityksessä, tässä olisi siis synnytyskertomuksen toinen osa. Ensimmäisen osan voit lukea täältä.

14:00

Aloin ponnistaa kunnolla joskus puoli kahden aikoihin, ja siitä alkoikin aikamoinen show. Ponnistaminen sattui suoraan sanoen aivan helvetisti virhetarjonnasta johtuen. Puolessa välissä hommaa muhun alkoi iskeä epätoivo, sillä tunsin ettei vauva liiku yhtään mihinkään vaikka kuinka ponnistan. Kätilö, mun mies ja kohta lääkärikin tsemppasi mua kovasti, mutta ei siis kerta kaikkiaan vaan tapahtunut oikein mitään. Lähemmäs tunnin ponnistettuani menetin uskoni ihan kokonaan, koska aloin olla aivan loppu ja supistusten tullessa en enää jaksanut ponnistaa. Tuntui siltä että kohta ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin sektio, että mä en vaan saa tätä vauvaa synnytettyä itse. Kipu oli vaan niin lamaannuttava ja mulla alkoi tajunta kanssa mennä vähän jonnekin sivuraiteille niin sanotusti.

Lääkäri pyydettiin taas paikalle ja puhuttiin imukupista. Olin niin sekaisin etten muistanut edes koko imukupin olemassaoloa, ja totesin vaan että nyt se imukuppi tänne heti! Lääkäri katsoi pari ponnistusta, ja sanoi että mä osaan tosi hyvin ponnistaa, ettei me mitään imukuppia tarvita! Mutta hetken päästä lääkärikin näytti siltä, että okei, vaikka osaan ponnistaa, mitään ei tapahdu. Seuraavaksi hän kysyi multa, onko ok jos laitetaan imukuppi. ON! Olin niin helpottunut. Mun synnytyspolitiikka on ollut se, ettei mulla ole synnytyspolitiikkaa. Olen kummassakin synnytyksessä ajatellut, että menen omin voimin niin pitkään kuin jaksan, ja sitten pyydän rohkeasti apua kun tuntuu ettei omat voimat enää riitä. Mulla ei ole myöskään ollut mitään imukuppia vastaan, ja nyt todellakin voin allekirjoittaa imukupin tarpeellisuuden.

14:39

Imukuppi laitettiin, ja seuraavilla kahdella supistuksella vauva syntyi.<3 Oli se taas niin tunteellinen hetki kun oma pieni nostetaan siihen rinnalle. Painoa bebellä oli 3740g ja pituutta huikeat 52,5cm. 

Hetken päästä kätilö huomasi, että vauvan väri ei ole aivan optimaalinen, ja vauva vietiin kiireesti teho-osastolle hengitysvaikeuksien takia. Keuhkokuvasta näkyi, että vauva on vetänyt liikaa lapsivettä keuhkoihin, todennäköisesti pitkän ja rankan ponnistusvaiheen seurauksena. Itse olin aivan finaalissa, enkä ollut kovin huolissani vauvasta. Kaikki oli muuten näyttänyt hyvältä, ja muistan ajatelleeni että no ei ihme että vauvalle tuli ongelmia noin helvetillisen ponnistamisvaiheen jälkeen. Mulle ei tullut kuin pari pientä nirhaumaa, ei tarvinnut leikata epparia eikä tullut repeämiä. Retkotin sängyllä ja keräsin voimia, että jaksaisin käydä suihkussa. Olin vaan niin helpottunut että synnytys oli ohi. Meille käytiin kertomassa, ettei vauvalla ole hätää, mutta hän jää nyt teho-osastolle tarkkailuun.

Kätilö kävi vielä juttelemassa kanssani kun olin palannut taas enemmän elävien kirjoihin, ja muistan niin elävästi kun hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: "Totuushan on se, ettei tää vauva olis syntynyt ilman imukuppia. Sä teit ihan todella hienoa työtä ja ponnistit ihan tosissas viimeiseen asti. Sussa on Essi voimaa ja oot ihan mielettömän sinnikäs!"

Huh, alkaa vähän itkettää kun mietin noita kätilön sanoja.

Kävin suihkussa, syötiin ja juotiin kahvit ja käytiin katsomassa vauvaa. Siellä hän tuhisi keskosten keskellä happiviikset kasvoillaan. Vaikka huoli kalvoi mieltä, olin silti vain niin onnellinen tuosta pienestä ruusunnupusta. Hän oli aivan täydellinen.

Pienen pienet sormet.

Virkkasin vauvalle peittoa osastolla ollessani.

Synnytyksen jälkeen siirryin vuodeosastolle, ja minulle kerrottiin että saan käydä katsomassa vauvaa ihan milloin vain. Mies lähti tässä välissä käymään kotona (mun äiti oli tullut junalla Tampereelle ja oli meidän naapurilla, joka taas oli käynyt hakemassa Liljan päiväkodista), ja tuli vielä illalla käymään ison sushitarjottimen kanssa! Aah, sitä hetkeä olin odottanut kuukausia. Käytiin vielä uudestaan katsomassa vauvaa, ja meille kerrottiin että lisähappi oltiin jo otettu pois. Tiedosta helpottuneena uskallettiin lähteä teholta, ja pian mies lähtikin kotiin nukkumaan. Tekstailin perheen ja kavereiden kanssa, ja aika nopeasti kävin itsekin nukkumaan.

Torstai

Torstai oli se henkisesti pahin päivä. Olin yön aikana palautunut maagisesti, ja olo tuntui yllättävän virkeältä aamulla siihen nähden että olin edellisenä päivänä synnyttänyt. Mies tuli taas aamupäivästä käymään, ja käytiin katsomassa tietysti vauvaa. Meille kerrottiin että kaikki arvot on ok ja hengitys on normaali, ja että happiviikset otettaisiin iltaan mennessä pois.

Mies lähti ja jäin yksin teho-osastolle vauvan kanssa. Yksi hoitaja siellä puhui, ettei vauvaa välttämättä tarvitsisi siirtää teholta ollenkaan tarkkailuhuoneeseen, vaan suoraan mun viereen vuodeosastolle. Tietysti iloitsin tämän kuulemisesta, sillä tuntui kurjalta olla yksin kolkossa sairaalahuoneessa ilman vauvaa. 

Iltavuoro vaihtui, ja seuraava hoitaja teholla sanoikin, että happiviikset otetaan vasta aamulla pois, ja vauva siirtyy ensin tarkkailuosastolle eikä suinkaan mun viereen. Se oli sellainen nuorehko tyttö, joka oli kyllä ystävällinen, mutta josta huomasi ettei hän tiedä tai osaa samaistua siihen mitä on olla äiti. Sitä, kun etenkin vastasyntyneestä erossa pysyminen aiheuttaa melkein fyysistä pahoinvointia ja sellaisen epätoivoisen kylmän tunteen. Lähdin aika apein mielin takaisin omalle osastolleni, ja iltaa kohden tuli sellainen olo, etten halua enää edes käydä katsomassa vauvaani. Iltavuorossa ollut hoitaja sai minulle sellaisen olon aikaan, että olen vain joku vieras tyyppi, joka käy huvikseen katsomassa jotakin vauvaa teholla. Kaiken lisäksi en jaksanut kävellä sitä "pitkää" matkaa kerrosten välillä, ja jouduin aina tilaamaan pyörätuolikuljetuksen vauvan luokse. En jotenkin yhtään olisi jaksanut jutella niitä näitä kenenkään kanssa enkä nähdä ketään muutenkaan.

Kaiken huippu oli synnytys-vuodeosaston iltavuoron hoitaja, joka ehkä hieman välinpitämättömän töksähtävästi totesi mulle, että niin, siis sähän kotiudut hyvin todennäköisesti paaaaaaljon ennen vauvaa. En osannut oikein sanoa tähän mitään, halusin vain olla yksin. Kun hoitaja lähti, purskahdin itkuun ja itkinkin sitten melkein koko torstai-illan. Varmasti siinä hormonimyrskyssä itkettää ihan kaikkia, mutta etenkin tuo hoitajan kommentti teroitti mun mieleen sen, että miten minä typerä olin kuvitellut että saan vauvan tänään mun viereen, kun eihän vauva ole niin hyvässä kunnossa että pääsisi edes sairaalasta pois, kun kotiutuu paaaljon mun jälkeen. Kuvittelin tietysti samantien, ettei vauvalla olekaan kaikki hyvin ja olen ollut ihan hölmö kun en ole tajunnut asioiden todellista laitaa.

Tuntui omituiselta olla kahden lapsen äiti, mutta silti istua yksin siellä sairaalan sängyllä. Missä mun lapset on? Muistan että joku laittoi juuri tuolla hetkellä mulle instagramissa tilauskyselyä käsitöihin liittyen, mutta en kyyneliltäni nähnyt edes kirjoittaa, saati että olisin pystynyt tai jaksanut vastata johonkin työjuttuun sellaisella hetkellä. Harvemmin suutun tuntemattomille ja mulla on aika pitkä pinna. Mutta tähän väliin on kerrottava, että tämä tyyppi laittoi parin päivän päästä viestin "aha, no ei sitten, tilaan muualta." Johon vastasin, että olen ollut synnyttämässä ja mun vauva on teho-osastolla, etten ole nyt valitettavasti ehtinyt vastaamaan. Tyyppi ei vastannut enää mitään, mutta toivon että häntä hävetti. Eihän hän voinut tietää, mutta ihan yleisestikin ottaen: kuka hitto käyttäytyy noin? Joka tuutista pursuaa viestejä ja ilmoituksia, ja joskus saattaa ihan ilman synnytystäkin jäädä joku viesti huomaamatta. Nyt sattui hänelle käymään nolosti, kun tilanne olikin jotakin muuta kuin hänen kuvittelemansa "mua ei kiinnosta niin en vastaa". Kaikenlaisia hiihtäjiä sitä tuleekin vastaan.

Jossain kohtaa iltaa päätin, että tälle itkulle on tultava loppu. Viimeisimmän tiedon mukaan vauvalla on kaikki hyvin, mä olen tosi väsynyt ja nyt on vain parasta käydä nukkumaan – ja niin teinkin.

Perjantai

Aamulla maailma näyttäytyi ehkä jo hieman kirkkaampana mitä edellisiltana. Puhuttiin aamuvuoron hoitajan kanssa, että kotiudun tänään. Käytiin läpi kaikki jutut, jonka jälkeen lähdin omin voimin pyörätuolia kävelytukena käyttäen katsomaan vauvaa. Häneltä oltiin yllätyksekseni otettu viikset pois jo torstai-illalla (eikä suinkaan perjantaina aamulla niinkuin iltavuorolainen oli sanonut) ja teho-osaston hoitaja oli juuri purkamassa piuhoja ja muita systeemejä pois, sillä vauvaa oltiin siirtämässä tarkkailuhuoneeseen. Olin vähän ihmeissäni, kun olin taas jo ehtinyt ajatella, että ei vauvaa vielä tänään siirretä yhtään minnekään. Mieliala koheni saman tien noin 100%, ja oli ihanaa päästä vauvan kanssa vähän ns. normaalimpaan ympäristöön.

Mies tuli hakemaan mua joskus alkuillasta, ja vauvan tuijottelun jälkeen lähdettiin kotiin. Vauvan oli tarkoitus päästä kotiin heti seuraavana aamuna. Ajattelin mielessäni, että joo, viikon päästä seuraavana aamuna, sillä olin skeptinen enkä uskonut yhtään että näin oikeasti kävisi. Kotiin meneminen oli ehkä parasta sillä hetkellä, sillä tajusin heti kotiin päästyäni, että sairaalassa kaikki tuntuu kaksi kertaa kauheammalta. Ja oli niin ihanaa nähdä Lilja ja päästä oikein kunnolla rutistamaan tuota rakasta pikku touhottajaani <3

Lauantai

Lauantaiaamuna ehdin syödä aamupalan, pestä yhden koneellisen pyykkiä ja hermostuneena steppailla ympäriinsä, kun puhelin soi. Lääkäri kävi kierrolla, ja tää teidän vauva pääsis nyt kotiutumaan. Voi elämä miten iloinen mä olin! Itketti ja nauratti samaan aikaan, ja lähdettiin kutkuttavan odotuksen vallassa hakemaan meidän vauvaa sairaalasta.

Olin pakannut mukaan samat kotiutumisvaatteet vauvalle kuin missä Lilja aikanaan kotiutui, ja tuntui hassulta kokea taas tuo sama mutta toisen lapsen kanssa. Meillä on nyt kaksi lasta!!

Tultiin kotiin, ja niin kuin aiemmin jo kerroinkin, Liljan reaktio vauvaan oli ensin suorasukainen "ei". No, tässä reilun kahden viikon aikana Liljasta on kuoriutunut huolehtiva ja rakastava isosisko, joka käy vähän väliä pussaamassa ja halaamassa vauvaa, ja vauvan nukkuessa käy välillä tarkistamassa onko peitto hyvin päällä ja sanoo vauvalle "hyvää yötä ja kauniita unia vauva." 

Helpottunut ja onnellinen äiti, vauva ketarat ojossa ensimmäistä kertaa vaunuissa.

A sai isyyspakkauksessa hienon mukin.

Lopuksi


Tämän miniromaanin lopuksi voisin yleisesti synnytyksestä vetää yhteen, että avautumisvaihe oli vielä kiva, kun pystyi itse osallistumaan aktiivisesti synnytykseen kivusta huolimatta. Ponnistusvaihe oli yksinkertaisesti sanottuna aivan järkyttävän hirveä, enkä haluaisi enää kokea sellaista uudelleen. Jos meille joskus tulisi vielä kolmas lapsi, haluaisin että tarjonta tutkitaan ennen synnytystä (vaikka se voi vielä synnytyksen aikanakin muuttua). Omasta vastasyntyneestä erossa oleminen oli kurjaa, mutta toisaalta lohdutti, kun tiesi että hän on hyvässä hoidossa ja sai varmuuden sille että kaikki on hyvin. Loppujen lopuksi kotiuduttiin aika nopeasti siihen nähden että matkassa oli mutkiakin, ja on huojentavaa sanoa että kaikki on nyt hyvin.

Aikamoinen kokemus oli toinen synnytys, ja jotenkin koko tapahtumaan ja tuohon ajanjaksoon liittyi tällä kertaa tuhat kertaa enemmän erilaisia tunteita kuin viimeksi – ihan jo siis siksi että on jo se yksi lapsi jota ikävöi luokseen. 

Erityismaininnan ansaitsee mies, joka tsemppasi ihan joka hetki, silitti, sanoi just ne oikeat sanat ja toisaalta tiesi milloin kannattaa olla hiljaa. Ilman sitä en olisi pystynyt koko hommaan!

Hieman rankasta alusta huolimatta heti kotiutumisen jälkeen ollaan saatu elää siinä ihanassa vauvantuoksuisessa kuplassa ja ihmetellä rauhassa uutta tulokasta. Vauvan paino nousee samaa tahtia kuin Liljallakin aikoinaan (Lilja vetäisi viikossa 500g lisää painoa, tämä vauveli viidessä päivässä reilut 300g), mulla on täällä maitobaarilla ollut oikein kunnon avajaiset fanfaarien säestyksellä :D ja ainakin toistaiseksi ollaan saatu nukkua ihan hyvin yöt.

Tervetuloa perheeseen pikkuinen <3

8 kommenttia

  1. Mistä tuo isä -kuppi on ostettu? Pakko saada miehelle samanlainen isänpäivää varten!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, se on ihan cittarista kauppareissun yhteydessä ostettu! :D Varmasti löytyy vielä :)
      -Essi

      Poista
  2. Meidän esikoinen syntyi avosuisessa tarjonnassa 28.8.19. lähes tunnin ponnistusvaiheen päätteeksi ja imukupupin avustuksella loppujen lopuksi ja joutui myöskin teholle juurikin samanlaisen syyn vuoksi. Eli olipa ällistyttävä lukea kuin teksti oli siltä osin kuin omasta kynästä :D todellakin tiedän tunteesi tuosta uskomattoman hirveästä kivusta. Minulle tämä oli esikoinen, joten ei ollut muusta tietoa, mutta uskoisin, että tälläista helvettiä ei "normaali" ponnistusvaihe olisi ollut. Minulla leikattiin episiotomia, kuulemma tehdään aina, kun imukuppia käytetään?.. Ilmeisesti ei :o ja tuli toiseen asteen repeämät päälle. Onneksi pahin järkytys ja kivulias toipuminen tulehduksineen ja muine käänteineen on mennyt ohi ja vieressä tuhisee terve pienokainen<3 t. Noora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei<3 mutta hei vitsi että on helpottavaa tietää että on kohtalotovereita! Välillä mietin että kuvittelinko vain että avosuinen tarjonta on kivuliaampi, mutta ei, samaa on kaikki sanoneet. Ja siis ei, ensimmäinen synnytys ei sattunut lähellekään yhtä paljon! Se oli ihana kokemus. Nyt jos edes ajattelen sitä kipua meinaa alkaa itkettää ja halaan henkisesti itseäni.

      Mulla leikattiin eppari ekassa synnytyksessä, mutta koska tää oli toinen synnytys mä luulen ettei siksi tarvinnut?

      Ihana kuulla että oot nyt toipunut ja päässyt aloittamaan elämän vauvan kanssa<3

      Poista
  3. Mun esikoinen syntyi samalla tavalla mutta repesin aivan valtavasti ja paraneminen kesti kauan, onneksi sulla ei käynyt niin. Meidän lapsi joutui myös teholle ja pää ultrattiin koska imukuppi repi päänahkaa vauvalta. Vauva itki puoli vuotta ja joutui fysioterapiaan koska synnytys aiheutti toispuoleisuutta. En siis tosiaan mitenkään pelottele mutta komppaan sua että tarjontaa olisi voinut katsoa ja meillä vauva sai 3 pistettä syntyen sitten tosi huonossa kunnossa kun imukuppia ei otettu tarpeeksi ajoissa. Nykyisin lapsemme täysin terve vaikka synnytys oli todella raju ja siitä jäi synnytys pelko. MUTTA olen tuon jälkeen synnyttänyt toisen lapsen muutamassa tunnissa ja kolmannen reilusti 4kiloisen pitkänä synnytyksenä ilman puudutusta. Toiveena oli enemmän kuin yksi lapsi ja se oli todella voimauttavas kyetä synnuttämäön lapsia vielä tuommoisen jälkeen alslautta vaikka sektio mahdollisuus oli. Toivon teille kaikkea hyvää tulevaisuuteen, ihana synnytyskertomus. Tässä vähän vertaistukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, ihan kamalaa :( Meillä vauva sai jotenkin epämääräisesti 8-9 pistettä, ainoastaan väristä lähti piste. Ja ainakin lääkärin mukaan tosiaan ei johtunut imukupista vaan virhetarjonnasta ja ponnistusvaiheen rankkuudesta.

      Ihan superihana kuulla että muut synnytykset on mennyt paremmin ja sulla on noin hieno kokemus kuitenkin synnytyksestä, vaikka ensimmäinen olikin niin raju. Kiitos ihan todella paljon vertaistuesta, se on tullut tässä tarpeeseen<3

      Poista
  4. Meidän esikoinen syntyi imukupilla 11/2018 avosuisen/otsatarjonnan takia yli tunnin ponnistuksen jälkeen. Meillä vauva voi synnyttyään hyvin, minulle oli tehty eppari. Tunnistan kokemuksesi järkyttävän hirveästä ponnistusvaiheesta ja epätoivosta kun synnytys ei etene. Kaiken sen kivun keskellä en pystynyt tunnistamaan itse vauvan syntymää tai mitään muutakaan mitä siinä operoitiin. Kipu oli jotain ihan käsittämätöntä. Tunsin epäonnistuneeni kun en saanut vauvaa ulos omin voimin, mutta ymmärtääkseni imukuppi oli siinä vaiheessa ainut järkevä vaihtoehto. Vauvan synnyttyä olin vain helpottunut, että se on ohi. En osannut heti olla onnellinen vauvasta ja se jäi vaivaamaan mieltä. Monet vauvan päiväunet tuli käytettyä googlaamalla ko. tarjontavirhe, kokemuksia ja miten sen olisi voinut tunnistaa. Synnytyksen käsittely on vienyt aikaa ja edelleen nämä samankaltaiset kertomukset koskettavat. Kiitos kertomuksesi jakamisesta. Toivon teille kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo samaistun :( Se kipu ja epätoivo oli ihan kauheeta. Synnytys sattuu, mut voi elämä toi tarjontavirhe sattuu ihan oikeasti. Esikoisen synnytys oli lastenleikkiä tokaan verrattuna! Huh, olipa kokemus.

      Kurja kuulla että sua jäi vaivaamaan, mutta mun mielestä ihan täysin ymmärrettävää noin rankan kokemuksen jälkeen<3 Annat vaan toipumiselle aikaa, uskoisin että se on paras lääke. Mua ehkä eniten häiritsi se, etten saanut olla vauvan vieressä kahta ensimmäistä päivää. Kolmantena päivänä vauva pääsi jo kotiin, ja sitten otinkin takaisin kaiken menetetyn. Toisaalta haluan nauttia nyt tästä hetkestä ja suunnata katseen tulevaan, enkä murehtia jotain menetettyä. Ja toinen mikä vaivasi oli tietysti se järkytys ja säikähdys kun tarjonta olikin virheellinen ja aiheutti hankaluuksia.

      Toivon sulle myös kaikkea hyvää<3

      -Essi

      Poista