Ensimmäinen bridezilla -hetkeni ja se täydellinen morsiuspuku

Olen odottanut tätä päivää kärsivällisesti siitä lähtien, kun eräänä sateisena syyskuisena päivänä lähdimme mieheni kanssa viettämään leppoisaa lauantaita Porvooseen. Kävimme syömässä brunssia, pistäydyimme parissa sisustusputiikissa Porvoon vanhassa kaupungissa ja nautimme tunnelmasta vaikka vähän tihuttikin vettä. Tavallisesta lauantaipäivästä tulikin aika ikimuistoinen, kosinnasta voit käydä lukemassa lisää täältä. Kävin muuten itsekin kuikuilemassa tuon vanhan postauksen, olipa ihana lukiessa palata tuohon päivään. Olin silloin (ja olen edelleen) niin onnellinen että hymyilin monta viikkoa!

Päätimme hyvin nopeasti että haluamme kesähäät, mutta koska olin kosinnan aikaan kahdeksannella kuulla raskaana, kesään oli alle vuosi ja ajatus häiden järkkäämisestä arvaamattoman vauva-arjen keskellä tuntui vähän raskaalta, päätimme lykätä häitä vuodella. Häiden piti siis olla kesällä 2019, mutta tulinkin joulukuussa 2018 uudestaan raskaaksi. Joten nyt vihdoin kesällä 2020 on meidän häät, tätä on odotettu! Olen sinällään aika malttamaton luonne, mutta vanhemmiten olen oppinut olemaan kärsivällisempi ja nauttimaan myös odotuksesta. Siitäkin huolimatta odotus on ollut aika pitkä, enkä ole nyt meinannut millään päästä sellaiseen ihanaan pumpuliseen häähumuun enää mukaan.


Mutta tänään oli tosiaan odotettu päivä, sillä olin varannut hääpuvun sovituksen. Edellisen kerran olin ollut sovittamassa Helsingissä vähän ennen toista raskautta, eikä silloin lopulta tuntunut että "se oikea" mekko olisi löytynyt. Oli monta ihan kivaa, mutta ei sellaista josta olisi tullut vahva tunne että tämä se on. Tällä kertaa sovittamaan mennessäni tiesin jo vähän paremmin mitä en ainakaan haluaisi.

Viime sovitus meni vähän niin ja näin muutenkin. Olin varannut sovitukset hyvissä ajoin ja järjestänyt työvuorotkin niin, että pääsen sovittamaan viikonloppuna kun kaikki kaasotkin pääsevät mukaan sovitukseen. Päivää tai kahta ennen sovitusta mies ilmoittaa, ettei hän voikaan hoitaa Liljaa tuona päivänä, koska hänellä on joku tärkeä ryhmätyö-koulujuttu juuri silloin. Olin niin raivona– lähinnä miehen koulukavereille jotka eivät olleet ajoissa saaneet katsottua aikatauluaan ja ilmoittivat ihan viime tingassa että nyt on viimeinen päivä tehdä ryhmätyö että saadaan ajoissa palautettua. Siis voi hitto että pistää vihaksi vieläkin kun ajattelen asiaa. :D Nooooh, sain sitten paniikissa järjestettyä Liljalle hoitopaikan sovituksen ajaksi, mutta se vain teki päivästä aika stressaavan, kun piti ensin hiki hatussa juosta viemään lapsi hoitoon ja sitten ajaa sata lasissa sovitukseen että ehdin. Olin ehkä muutaman minuutin myöhässä, mutta en ollut ehtinyt sen kummoisemmin meikata tai laittaa hiuksia, olin hiestä märkä ja olo oli vaan kaikkea muuta kuin sellainen, että haluaisin mennä sovittamaan pukuja. Ärsytti koko show aikataulujen kanssa, koska silloin harvoin kun mulla olisi joku oma meno, ei sekään sitten onnistu niin kuin olen suunnitellut! Oli tietysti loppujen lopuksi ihana päivä, ja käytiin kaasojen kanssa vielä syömässä sovituksen jälkeen.

Tälle päivälle olin ajatellut, että herään rauhassa, laitan itseni ihmisen näköiseksi ja sitten hiplaamaan hääpukuja. Nooo, mies ilmoitti että lähtee myös mukaan, eli Liljakin tulee. Mulla oli yks kaasoista mukana, ja hänen kanssa oli siis tarkoitus mennä hääpukuliikkeeseen ja ottaa Helmi mukaan, mies ja Lilja sitten omille teilleen. Ihan hyvä suunnitelma, mutta lähdöstä tuli sellainen perus lapsiperheen lähtö, jossa kaikki sinkoilee joka suuntaan ja sählää ja sohlaa, Lilja uhmailee ja kiukuttelee, Helmillä on nälkä, vaipat pitää vaihtaa, vaihtovaatteet kummallekin, entä vaipat – voi hitto, Liljan vaipat loppu, niin mites se oma naama ja hiukset? Paljonko kello on? Hitosti liikaa, kohta ollaan myöhässä. Saatiin kuin saatiin koko kööri autoon ja pakattua ja Liljakin pihan toiselta laidalta napattua autoon, kunnes itse autoon istuessani ihmettelin, mitä lämmintä valuu mun housuille. Termosmuki on auki ja kuuma kahvi lainehtii laukun pohjalla ja on levinnyt myös mun valkoisille housuille ja vaalealle villakangastakille. Fucking great!!!!!!!!!


Ryntäsin sisälle ja alkoi rehellisesti sanottuna itkettää! Naurattaa vähän jälkikäteen, mutta silti ymmärrän itseäni, koska siis vaan otti niin paljon päähän, että taas kun lähden sovittamaan hääpukuja, olen yltä päältä kahvissa, kyyneleet tahrinut meikin ja ripsarit on pitkin poskia, kaikki mun tavarat on kahvissa ja kello on jo niin paljon että aivan varmasti myöhästytään. Onni on ihana mies, joka rientää sisälle kaivelemaan mun laukusta litimärkiä seteleitä ja huulipunia ja alkaa kuivata niitä ja kaikkea muuta sillä aikaa kun mä vaihdan housut. Teki mieli marttyyrina sanoa, että ei tarvitse lähteä ollenkaan, tilaan vaikka wish.com:sta mekon. :D Lampsin autoon ja mökötin puolet automatkasta, mutta vähän alkoi naurattaa kun mies ilveili taustapeilin kautta ja sanoi kaikkea hölmöä, kun tiesi miten mut saa nauramaan. No joo, onhan toi aika kiva, senhän kanssa mä tässä naimisiin menen, enkä sen mekon. Tuli sellainen olo, että ahaa, jos tää meno jatkuu niin oon kunnon bridezilla. En kyllä luonteeltani ole yhtään tällainen, mutta varmaan pitkä odotus ja vähän mönkään mennyt edellinen sovitus latasi päivään paljon odotuksia.

Kuin ihmeen kaupalla oltiin lähes tasalta perillä, meikki näytti olevan ihan ok ja olin jo unohtanut kahviepisodin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sain sovitusmerkit käteeni ja pääsin hiplailemaan mekkovalikoimaa, en muistanut aamuista lähtöpaniikkia enää ollenkaan. Aiemmin sovittamassa käydessäni multa kysyttiin minkä tyylistä mekkoa etsin, ja sitten omien kuvausten mukaan muutama mekko tuotiin mulle sovituskoppiin. En siis aiemmin ole itse suoraan päässyt valitsemaan sovitettavia mekkoja, mikä oli ehkä hieman erikoista. Nyt sain plarata kaikessa rauhassa mekot läpi ja valita sieltä ne, joihin iskin silmäni.

Sovitin yhteensä viittä mekkoa, joista toinen oli heti sellainen, että tiesin sen olevan se mitä etsin. Tuli kylmät väreet, ja olin ihan varma että tässä mekossa haluan astella alttarille! Tiesin, että on ihan turhaa sovittaa muita mekkoja, mutta sovitin ne silti varmuuden vuoksi. Vielä lopuksi sovitin mekkoa uudestaan ja tein ostopäätöksen! Pyörin peilin edessä kuin mikäkin prinsessa ja hymyilin kuin naantalin aurinko. Räpsittiin mekosta muutamat kuvat ja videot, ja lyötiin kaason kanssa yläfemmat mekon löytymisen kunniaksi! 

sneak peek

Kaikki meni siis lopulta oikein hyvin, enkä voisi valintaani tyytyväisempi olla. Ehkä pikkuisen voisin jotain treeniä tässä kevään aikana tehdä, lähinnä yläkroppaan, mutta muuten mekko istuu täydellisesti. Huh helpotus! Nyt voi ruksia yhden tärkeän jutun häiden to do -listalta, ja seuraavaksi keskitytään enemmän häiden ohjelmaan, koristeluihin ja muihin käytännön asioihin.

Ja hei! Tänään on helmikuun viimeinen ja karkauspäivä! Ainakin yhdet kihlat bongasin tänään somesta, onko siellä joku joka on uskaltautunut kosimaan tänään? Vai saitko hamekangasta? Onko siellä muita kesän 2020 morsiamia?


Leppoisaa viikonloppua toivottelee bridezilla-Essi


Yöheräilyt suoraan sanottuna v*tuttaa

Huhhuh, en pidä kiroilusta ja koitan välttää sitä, mutta nyt oli pakko. Ei mikään vaan kuvaa sitä tunnetta yhtä hyvin kuin suoranainen v*tutus, kun heräät kuudennen (tuhannen) kerran aikavälillä 23-04. Etenkin kun kroppa ja aivot huutaa unta viikkojen valvomisen jälkeen, ja joka kerta on vaikeampi ja vaikeampi herätä. Kun painan illalla ensimmäisen kerran pään tyynyyn, ajattelen ensin "aaaaaah, ihanaa", kunnes sellainen pieni ahdistus alkaa taas vyöryä mieleen. Turha edes nukahtaa, kun kohta pitää kuitenkin herätä. Miten mä jaksan huomisen ja taaperon uhmakiukkukohtaukset. Pitäiskö mun nyt keskellä yötä laittaa viestiä, etten pääsekään sovitulle menolle? Jos kello on nyt yksi yöllä, montako kertaa pitää vielä herätä ennen aamukahdeksaa?

Jos ihmettelet että vastaan viestiin keskellä yötä tai näytän jatkuvasti olevan aktiivinen Instagramissa, se johtuu siitä että olen hereillä yleensä klo 1, 3, 5, 7 ja 9. Tai vaihtoehtoisesti klo 24, 00.40, 1.30 jne... Olen siis aina tavoitettavissa! Hehe! 

Täysin harhaanjohtava kuva.

Pahinta näissä yöheräilyissä on tietysti itse se herääminen, kun tuntuu siltä että on juuri laittanut silmät kiinni ja sitten vierestä kuuluu "ääää-ä-ä" ja ajattelet "ei ole todellista". Toiseksi pahinta on tässä vaiheessa se raivo, mikä syttyy kun heräät aamuviideltä aivan lopen uupuneena miljoonannen kerran. Silloin alkaa ärsyttää kaikki, myös vauva. Viime aikoina olen alkanut välillä sanomaan ääneen Helmille, että "kuules öisin nukutaan, ei sulla VOI olla taas nälkä" ja joskus jopa kiroan kun on vaan niin uskomattoman vaikeaa saada itsensä väkisin sängystä ylös. Se tuntuu pahalta. Koska ei se vauva sitä tahallaan ärsyttääkseen tee, eikä se ole vauvan vika. Tai joo on, vauvahan siinä herää, mutta ei hän sille voi mitään. Ainakin Helmi kehittyy normaalisti, se on selvää. Mutta mun puolesta voisi jo riittää tämä kehitysvaihe, on nimittäin tullut harvinaisen selväksi, että meillä hulinoidaan nyt! Ärtymyksestä ja hermostumisesta tulee tietysti jälkikäteen huono omatunto ja paha mieli, ja kun katson kopassaan suloisesti tuhisevaa vauvaa en voi ymmärtää, miten hetkeä aikaisemmin olin tälle ärsyyntynyt. Ja tätä kehää kierrän koko yön, kunnes koittaa seuraava päivä, ja tunnen itseni huonoksi äidiksi ja turhasta valittajaksi.

Asiaa ei auta yhtään se, että olen oikeastaan koko sen ajan ollut kipeä, kun ollaan muutettu uuteen kotiin. Siihen päälle jotain saamarin jyrsijöitä sisätiloissa ja kamppailu sen suhteen, pitäisikö nyt muuttaa pois vai katsoa vielä poistuuko ongelma. Ihan hirveä tilanne pääkopalle kestää! Päässä surisee ja humisee väsymyksen ja nuhan takia, joka tuntuu nyt levinneen poskionteloihin. Soitin alkuviikosta ihan tokkuraisena terveyskeskukseen, että pitäisikö tulla käymään, kun olen ollut niin pitkään jo kipeä. Hoitaja sanoi vain, että käy ostamassa nenäsumutetta. Selvä! Apteekissa huomasin ajattelevani, että jäänköhän nyt väsyneenä nenäsuihkeeseen koukkuun? Se tästä nyt vielä puuttuisi.

elämäneliksiiri

Lisäksi tilanne tuntuu kamalalta myös esikoisen kannalta. Vaikka ihmeellisesti jaksan fyysisesti liikuttaa itseäni ja tehdä asioita, ei ajatus ole mukana ollenkaan. Tuntuu etten ole yhtään läsnä, vaan mun keskittymiskyky on aivan nolla. Lilja yrittää viritellä mun kanssa keskustelua tai leikkiä, ja huomaan vastaavani pahasti viiveellä, ehkä viisi minuuttia myöhässä. Siinä kohtaa Lilja ei enää edes muista mistä puhutaan. Pelkään, etten tule muistamaan tästä ajasta kauheasti mitään ja samalla menetän osan Liljan lapsuudesta. Todennäköisesti näin onkin, jos tätä heräilyä jatkuu vielä pitkään.

On tämäkin ihmiskoe. Varmaan siinä kohtaa yöt helpottaa, kun olen jo ihan luovuttamassa. Oikeastaan sekään ei juuri nyt paljoa jaksa lohduttaa, että tämä on vain vaihe, ja vaiheet alkavat ja päättyvät. Kaiken järjen mukaan tämäkin vaihe siis menee ohi, ainakin esikoisella aikanaan meni. Mutta kun helpottaisi jos tietäisi tarkan päivän, mihin asti pitäisi jaksaa. :D Sitä odotellessa mies keräsi tänä aamuna pisteet kotiin, kun ehdotti, että jos hän voisi nukkua töiden jälkeen päikkärit ja sitten valvoa Helmin kanssa seuraavan yön, jotta mä saisin nukkua. Hyvä etten alkanut itkeä helpotuksesta ehdotuksen kuultuani! Taas rakastuin mieheen ehkä vähän lisää.

EDIT//
Aloin kirjoittamaan tätä pari päivää sitten, ja nyt vasta pääsin julkaisemaan. Musta tuntuu, että noista tuhannesta heräämisestä voi vähentää yhden, jos paria viime yötä katsoo. Ehkä tämä alkaa mennä ohi, ehkä? Olen varovaisen toiveikas. Mun jaksamista taas auttoi tällä viikolla se, että muutama yö sitten mies otti vahtivuoron yöheräilyistä, tai sovittiin että hän valvoo välin 23-04 ja mä loppuyön. Heräsin siis neljältä kun oli "vuoronvaihto" ja oma "kipinävuoro" alkoi, mutta aamukahdeksalta herättyäni tajusin, etten ollut herännyt kertaakaan neljän ja kahdeksan välillä. Siis mitä luksusta oli nukkua peräti neljä tuntia yhteen soittoon, kun on herännyt jo ties kuinka pitkään lukemattomia kertoja joka yö! Oli ihan uudesti syntynyt olo, ja viimeisenä parina päivänä olen ollut ehkä hieman enemmän oma itseni. Tänään jopa käytiin lasten kanssa omalla pihalla puuhastelemassa, tai siis Helmi nukkui päiväunia, mä join kahvia ja Lilja keräili kiviä ämpäriin. Nautittiin auringonpaisteesta ja syötiin välipalaksi voileipiä. Miten hyvältä muuten maistuu kahvi ja välipala ulkona nautittuna? Samalla vähän mallailin mihin voitaisiin laittaa kesäksi hiekkalaatikko ja keinu. Huomaa ettei hiiristä ole kuulunut mitään moneen viikkoon, ja alan lämmetä taas tälle talolle. Pidetään sormet ristissä.

Tätä kirjoittaessa vauva nukkuu (taas) päiväunia takan lämmössä ja me mennään pian Liljan kanssa lukemaan Pupu tupunaa peiton alle, ja katsotaan jos Liljallekin tulisi uni silmään.

Jos seuraavalla kerralla lurittelisin jotain muuta, kuin valitusvirsiä?

Kierrätysaarteita ja hääsuunnitelmia

Kaupallinen yhteistyö / Luv North

____________

Kaiken tämän muuttokaaoksen ja kuukauden kestäneen flunssakierteen keskellä havahduttiin miehen kanssa yksi päivä siihen, että meillä on häät kesäkuussa. Onhan ne tuolla takaraivossa kolkutellut, mutta koska tilanne asumisen suhteen oli yksi iso kysymysmerkki, ei oikein ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Ja no, ei se flunssakaan asiaa auta. Kaikki vuorotellen miestä lukuunottamatta ollaan oltu kipeinä ja ravattu lääkärissä harva se päivä. Itsellä viimeisin ihanuus oli poskionteloihin levinnyt tulehdus, joka kuitenkin näyttäisi nyt menevään itsestään ohi – toivon ainakin!

Onneksi häihin liittyvät suunnitelmat ja varaukset ovat kuitenkin ihan hyvällä tolalla. Hääpaikka, -kirkko ja -kuvaaja on jo aikoja sitten varattu ja osittain maksettukin. Häidenhän piti olla alunperin viime kesänä, mutta koska pieni Helmiläinen päätti tulla ensin, päätettiin siirtää häitä vuodella eteenpäin. Nyt eletään pian jo maaliskuuta, ja tosiaan vihdoin kesäkuun lopussa on häät! Aikamoinen juhlaputki on tulossa, kun ensin juhannusaattona täytän 30 v. ja siitä viikon päästä tanssitaan häitä. Aika ihanaa.


Yksi iso ahdistava tekijä kaikkeen hääsuunnitteluun liittyen, ihan siis mun omassa päässä, on ollut mun häälook ja ulkonäkö ylipäätään. Vähän turhamaista sanoa näin, mutta en voi itselleni mitään! Yleisesti ottaen en ihan hirveästi jaksa stressata esimerkiksi raskauskiloista tai hapsottavasta tukasta, mutta hääpäivänä varmaan ihan jokainen morsian haluaa olla kauneimmillaan. Ja nyt tuntuu että minä olen varmaan kauheimmillaan, sillä en ole nukkunut viikkoihin kunnolla (paitsi toissayönä kun mies otti vahtivuoron ja valvoi Helmin kanssa), en ole päässyt liikkumaan kun olen kipeä ja tosiaan se tukkakin on päässyt venähtämään kunnon leijonanharjaksi, enkä ehdi sitä kovin usein harjata. Kahdessa lapsessa on todellakin hommaa, ja vielä puolikuntoisena niin avot. Vuosisadan kaunein morsian on valmis.

Siksi päätin, että nyt alan panostaa hyvinvointiin ja ulkonäköönkin, jos se tekee itselle paremman mielen. Tässä yksi päivä päätin meikata kevyesti, vaikken ollut edes lähdössä minnekään. Ja miten valtavan piristävä vaikutus sillä oli! Tunsin itseni naiseksi, sen maitotahraisessa paidassa, puklurätti olalla raahustavan olennon sijaan. Oikeastaan meikkasin tänäänkin, vaikken ihan väsymystä ja flunssan riuduttamaa olemusta saanut piilotettua. Lauantaina olen menossa sovittamaan hääpukuja, enkä oikein malttaisi odottaa – löytyykö se oikea nyt? Sitä ennen tekisi mieli myös tehdä tälle tukalle jotakin, mutta katsotaan ehdinkö. Jos ennen hääpäivää ehtisi.

 

Tuohon itseensä panostamiseen liittyen, olen aivan super innoissani, kun saan tehdä yhteistyötä Luv Northin kanssa. Sain heiltä kierrätyshopeasta valmistetun Dot -kaulakorun, ja olen pitänyt sitä joka päivä kaulassa siitä lähtien kun sain sen. Luv North on suomalainen designbrändi, joka suunnittelee koruja kierrätetystä hopeasta ja kullasta. Korut valmistetaan käsityönä Helsingissä. Dot -kaulakoru on saanut inspiraationsa maapallosta, pale blue dot,  the only home that we've ever known. Se onkin hyvä pitää mielessä kun täällä elämme. Toista tilaisuutta ei saa, ja niillä pienilläkin hyvillä valinnoilla on merkitystä.

Jos mun läheiset kuvailee mua, he käyttävät usein sanoja luonnonlapsi tai neiti kesäheinä. Ehkä se on totta, kyllä se mua kuvaa aika hyvin. Siksi olen jotenkin erityisen kiintynyt  tähän pieneen ja siroon kaulakoruun; se ja Luv Northin brändi osuu arvojeni kanssa yhteen. Lisäksi koru mukailee muutenkin tyyliäni, se on yksinkertaisen kaunis.

Yksinkertaisen kaunis on myös se, mitä hääpuvultani toivon. Vähän pitsiä, vähän helmaa, ei liian vartalonmyötäinen. Jotain mikä jää mieleen, ja josta tulee sellainen fiilis, että tämä se on. Puku saa mielellään olla käytetty, se ei mua haittaa ollenkaan. Aion siis selata ahkerasti myös hääkirppiksiä! 


Koodilla ESSIXLUV saat -10% alennuksen kaikista koruista osoitteessa www.luvnorth.com. Koodi on voimassa maaliskuun loppuun asti.



Kotiäidillä ei ole sairauslomaa

Parasta just nyt:


- Ollaan käymässä Mikkelissä, koska saadaan vihdoin hoidettua yksi kauan taakkana ollut taloasia kuntoon. Tosi sekavat fiilikset, kun ei millään voi uskoa että tämä piina nyt oikeasti päättyy! Anteeksi kryptisyys, pointti on se, että yksi todella iso huolenaihe meidän elämästä poistuu ihan just.
- Se, että ollaan ylipäätään täällä reissussa. Kun pääsi talosta (huom. ei kodista) pois, huomaan miten rentoutunut olen. Ruoka maistuu, naurattaa enemmän, en ole niin säikky. Kyllä vain kirkastuu se, ettei hiirten kansoittama "koti" tunnu ollenkaan kodilta...
- Vaikka Helmi hulinoi öisin, on ollut ilo huomata miten helppo hänet on silti nukuttaa tai saada nukahtamaan! Helmi on täysin ehdollistunut tuolle korille jossa aina nukkuu. Korissa on siis sellaiset keinuvat jalat alla, ja kotona ollessa heijailen muutaman kerran jos ei meinaa uni tulla. Nyt otettiin reissuun kori mukaan, koska se on vaan kaikista helpoin laittaa sängyn viereen, etenkin kun Lilja nukkuu meidän välissä. Vaikka koria ei pysty keinuttelemaan, Helmi nukahtaa heti kun hänet laskee koriin. Parasta! Sentään jotain positiivista sanottavaa meidän nukkumisesta tällä hetkellä. :D
- Uutiset Natan raskaudesta ja sitä seuranneet blogikirjoitukset – vaikka Natan näkökulma äitiyteen onkin se, että "oh fuck en ole koskaan halunnut saada lapsia ja nyt olen raskaana", uskon että Natan pohdinnat (=pelot) raskaudesta, äidiksi tulemisesta ja vauva-arjesta kuvaa aika hyvin sitä miltä kaikista tuntuu kun ne kaksi viivaa ensimmäisen kerran piirtyy raskaustestin ikkunaan. Ja vaikka olen niitä viivoja tuijotellut jo kahdesti, ei siihen totu varmaan ikinä! Kyllä sitä toisellakin kerralla oli aika puulla päähän lyöty kun bebe päätti ilmoittaa tulostaan, vaikka oltiinkin sillä mentaliteetilla että tulee jos on tullakseen. Joka tapauksessa, onnea Nata!

Nyt kun tähän alkuun on saatu tällaista positiivista latausta ja jonkinlaista kiitollisuuspäiväkirjaa rustattua, voidaankin hypätä sinne valittamisen syvään päätyyn ja avautua aiheesta sairastaminen lasten kanssa. Mitä se on? Onko se mahdollista? No oman kokemuksen mukaan, ei – ei ole. Lilja on pian 2,5-vuotias, enkä ole kahteen ja puoleen vuoteen saanut parannella itseäni flunssista. Silloin kun olin viime keväänä raskaana ollessani norossa, oli ihan pakko maata raatona sängyn pohjalla. Tasan vuorokauden. Mutta kaikissa muissa tilanteissa olen jatkanut elämääni ihan niin kuin muinakin päivinä, joten flunssa tai joku muu kuumeyskänuha-kyhäelmä ei ole vaikuttanut menoon yhtään mitenkään. Olen vain parantunut siinä ohessa, tai sitten olen itsepintaisesti ollut välittämättä orastavasta kaktuksesta kurkussa ja käskenyt flunssaa pysymään poissa. Toisin sanoen heti kun pääsen kunnolla rentoutumaan, mulle iskee joku megaflunssa – samalla tavalla kuin tunnollisille työntekijöille viikonlopun tai loman koittaessa.

Ja niin kävi nytkin. Heti kun astuimme perhetuttujemme kynnyksen yli aloin niiskuttamaan taukoamatta. Tuloksena aivan järkky flunssa, joka ehkä nyt kotiinpaluun häämöttäessä huomenna alkaa helpottamaan! Kai se oli sitäkin, että kun sai vähän lisäapua lastenhoitoon annoin itselleni luvan olla kipeä. Ja voi veljet, olen nukkunut myöhään, juonut aamuisin pari kuppia kahvia, virkannut keskeytyksettä jopa kymmenen minuuttia putkeen (en ymmärrä itsekään miten saan tilaustyöt joskus tehtyä tämän kaiken keskellä), käynyt saunassa, pariin otteeseen kuumassa suihkussa ilman jalassa roikkuvaa lasta (Lilja usein haluaa tulla mukaan käymään luiskussa = suihkussa), syönyt kunnolla ja katsonut televisiosta tosi tv-ohjelmaa ja liikuttunut. Tämä on mulle lomaa! Flunssasta huolimatta.


Näin jälkikäteen kun muistelen aikaa ennen lapsia, se tuntuu joltain mikämikämaalta, jossa pystyi ottamaan oikein lomaa töistä sitä varten että sai sairastaa. Pyydettiin miestä tuomaan kaupasta herkkuja ja vapistiin peiton alla Netflixiä katsellen ja kuumaa teemukia puristaen. Mitattiin kuumetta vähän väliä ja huokailtiin tuskastuneena.

Kaikki tuollainen tuntuu nyt ihan ihmeelliseltä haihatukselta. Miten olen joskus edes viitsinyt valittaa kipeästä olosta, kun silloin olen saanut ihan luvan kanssa olla kipeä – ja siitä on vielä herranjestas maksettukin! Miten hitossa olen kehdannut närkästyä, kun mies on tuonut väärän merkkistä suklaata kotiin. Nyt unelmoin siitä, että saisin flunssassa ylipäätään maata vaakatasossa muutaman tunnin, mistään suklaista ja pitkistä yöunista puhumattakaan. Ehei, ihan yhtä lailla on hoidettava lapset ja koti (siis ne välttämättömät kotityöt, en nyt todellakaan imuroi kipeänä tai muuta yhtä typerää) halusin tai en. Koska täysimetän Helmiä, en voi valitettavasti ulkoistaa yösyöttäjä miehen hoidettavaksi, hänellä kun ei viimeisimmän tiedon mukaan ole tissejä joista imettää enkä tällä hetkellä saisi mitään pumpattua kun yöunet on mitä on. Olo on kuin sellaisella tyhjiin imetyllä pussilla, joka kaivetaan viinitonkan sisältä viimeisten pisaroiden toivossa. Jep, vertasin itseäni viinitonkkaan, ja kyllä, ei ole toivoakaan että saisin juuri nyt koko yön kymmenelle herätykselle pumpattua maitoa tarpeeksi.

Me vanhemmat olemme siis tällaisia hardcore -sairastajia. Multitaskaamme kaikkea muutakin, niin miksei tätäkin. Flunssa sujahtaa hyvin sinne ruuanlaiton, pyykinpesun ja vaipan vaihtojen sekaan. Yksi tosi huono puoli tässä on vain se, että parantuminen on aika hidasta, kun ei missään välissä saa sitä kaivattua lepoa, jotta pääsisi taas iskuun ja jaksaisi pyörittää arkea. 


Yksi juttu mikä mua jokin aika sitten vähän ärsytti ja huvitti samaan aikaan, oli kun mies oli flunssassa ja tuli työterveyslääkäristä saikkulappu kourassa kotiin. Lääkärirouva oli oikein painottanut, että sanoo kotiin sellaiset terveiset, että mies ei saa nyt sitten oikeasti tehdä mitään tai rasittaa itseään "ei vaikka se puoliso kuinka käskyttäisi sua". Kyllä, juuri näillä sanoilla kuulemma! Siis anteeksi mitä?! Teki mieli ottaa ja lähteä käymään sillä samaisella lääkärillä ja hieman valaista tätä asiaa. Mä olin ihan yhtä flunssainen kuin mies, ja nyt mun pitäisi sitten hoitaa yksin kaikki, jotta mies saa levätä kunnolla. Ei mutta kyllä se flunssa on tietysti virallisempaa, kun siitä on ihan mustaa valkoisella. Mietin, että kirjoittaisikohan se lääkäri mullekin vähän sairauslomaa?

No, kai se tästä pikku hiljaa helpottaa kun lapset kasvaa. Mun köhiessä ja niiskuttaessa Lilja totesi, että "äiti on kipeä, äidin täytyy käydä lääkärissä". Jotenkin se naurattaa kun oma 2-vuotias sanoo niin kirkkaalla ja tietäväisellä äänellä kaikenmaailman ohjeistuksia. Paras on se, jos meinaan riemastua kun mies ja lapset huutaa kaikki samaan aikaan ja mulla alkaa kädet ja aivokapasiteetti loppua kesken kaikille vastatessa/kaikkia auttaessa, ja sitten Lilja jossain kohtaa sanoo napakasti "Äiti, RAAAAUUUHOITU" ja laskee pienen kätensä mun käsivarrelle ja katsoo nappisilmillään. Siinä ei ihan tosi voi muuta tehdä kuin rauhoittua, hengittää syvään ja todeta oman lapsen olevan itseä viisaampi.

Tätä se perhe-elämä kaikessa vaativuudessaan ja ihanuudessaan on. 

Fiksu 2-vuotiaani lempipuuhassaan – oppimassa taas uusia juttuja kirjoista. Lapsille todellakin kannattaa lukea ahkerasti!

Ystävyydestä

Helmin ystävänpäivälook. Liljan oli tarkoitus tulla myös kuvaan, mutta se ei tytölle käynyt. Tänään on ollut Liljalla aika temperamenttinen päivä kaiken kaikkiaan... 


En tiedä mitä olisin ja missä olisin ilman mun ystäviä! Tänään olen ollut kiitollinen heistä kaikista; olen ikävöinyt ystävääni, joka asuu maailman toisella puolen ja saa tsemppiviesteillään mut itkemään ikävästä, olen ajatellut heitä jotka asuvat toisessa kaupungissa mutta keiden kanssa laitamme viestiä päivittäin tai vähintään kerran kuukaudessa, olen ollut iloinen niistä ystävistä, joihin olen tutustunut vasta vähän aikaa sitten. Uusien ystävien löytäminen aikuisiällä ei välttämättä ole kovin helppoa, mutta siitäkin huolimatta olen ystävystynyt useamman ihanan naisen kanssa ihan viime aikoina!

Parhaimpiin ystäviini kuuluu tietysti myös mieheni, mutta minusta ystävänpäivä kuuluu enemmän ystäville! Puolisoille on olemassa niin monta päivää jota juhlistaa, että minusta tämän päivän voisi omistaa ihan vain ystävyydelle. <3 

Ystävyyttä on se, kun toinen jaksaa kuunnella, tukea ja kannustaa silloin kun surettaa tai huolettaa, iloitsee silloin kun menee hyvin eikä karkaa tai jätä yksin silloin kun elämä on kriisissä. Tosiystävät ovat pysyneet matkassa mukana kaikissa elämän käänteissä, eikä esimerkiksi se, että minusta on tullut äiti ole karkottanut heitä pois.

Ystävä osaa sanoa suoraan silloin kun on sen paikka, eikä ystävyys kaadu siihen että puhutaan asioista sellaisina kuin ne ovat. Ystävälle ei tarvitse esittää mitään, ystävän kanssa ei kilpailla ja ystävä ymmärtää ettei toisen onni ole itseltä pois. Ystävälle haluaa kaikkea hyvää, heitä auttaa tilanteessa kuin tilanteessa ja heille on aina aikaa. 

Toivoisin, että ehtisin nähdä ystäviäni useammin ja tehdä kaikkea kivaa. Yllättää jotenkin, lähettää kukkalähetyksiä ja lahjoja, mennä äitiystävän kotiin ja sanoa, että sä lähdet nyt hotelliin hierontaan ja nukkumaan hyvät yöunet, mutta kun itselläkin on kaksi lasta ja omatkin kädet täynnä. Toivottavasti ystäväni ymmärtävät, että vaikka nyt olen aika ylityöllistetty kahden pienen lapsen kanssa, kyllä se tästä kuitenkin jossain kohtaa helpottaa. Arvostan ihan hirveästi ystäviäni ja ajattelen heitä usein. Tuntuu että tässä elämäntilanteessa ehkä otan enemmän kuin annan, mutta lupaan että tulevaisuudessa annan takaisin kaiken sen mihin en nyt ole pystynyt.

Kiitos ystävät että olette tässä, olette hurjan tärkeitä. Hyvää ystävänpäivää kaikille! <3

Neljän kuukauden hulinat



Väsyneet terveiset meidän vauvaperheestä!

Mulle ja Helmille iski flunssa, ja kumpikin aivastellaan ja niiskutetaan vuorotellen. Helmi tosin näyttää yllättävän freshiltä ollaakseen kipeä, samaa ei todellakaan voi puhua tästä väsyneestä äidistä. Silmäpussit on vertaansa vailla, tukka takussa, nenä punainen ja joka paikkaan kolottaa ja särkee flunssan ja väsymyksen takia. Puhuminen on haastavaa ja ajatuksen juoksu takkuaa. Tai mistään juoksusta ei voine edes puhua, ajatuksen matelu olisi kuvaavampi. Ihan hirveä olo! Ja vielä tämän kaiken muun säädön keskellä (ks. edelliset postaukset.)

Helmi on tähän asti nukkunut kuin unelma. Hän on tyytyväinen ja rauhallinen vauva, hän ei raivoa rinnalla eikä kikkaile muutenkaan syömisen kanssa; hän syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää. Välissä jumppaillaan lattialla, maiskutellaan pikkuruisia nyrkkejä ja jutustellaan isosiskon tai vanhempien kanssa. Ja sitten taas syödään ja nukutaan. Aiemmin Helmi siis heräsi yleensä kerran, joskus harvemmin kaksi kertaa yössä. Nyt heräilykertoja on jotain viiden ja sadan välillä... Neljän kuukauden hulinat ovat siis rantautuneet tännekin!

Oikeastaan heräilyt alkoivat sen jälkeen kun muutimme, mutta luulen että ne liittyvät ihan vain näihin hulinoihin, ei itse muuttoon. Ja tietysti flunssakin saattaa valvottaa, kun pieni nenä on tukkoinen ja on vaikeampi hengittää.

Muutamana yönä kirjasin herätyksiä ylös, koska alkoi tosiaan tuntua siltä, että heräilin sata kertaa joka yö. Tässä muutaman yön tutkimustulokset:

8.2. lauantai

23.20
23.45
0.40
3.05
4.35
7.10

9.2. sunnuntai

2.00
4.10
5.20
8.50

10.2. maanantai

0.37
2.50.
3.40
5.45
... ja tähän taisin lopettaa kirjauksen, koska lopussa lukee vain "ääretön"

Eli koska Helmi on nyt oppinut uusia asioita, tai ainakin tajunnut maailmasta vaikka ja mitä, me heräillään hänen hämmentyneiden aivojen kanssa tunnin-kahden välein joka yö. Voi rakas pieni.

Jotenkin olen suht selväjärkisenä selvinnyt herätyksistä, ainakin kun vertaan siihen kun edellisen kerran sain kunnian heräillä hulinoivan vauvan kanssa! Silloin en yhtään tiennyt mitä odottaa, enkä osannut varautua vaikka olin tästä vaiheesta lukenutkin. Silloin itkin ja heräsin, olin epätoivoinen, hajalla ja täysin murtunut :D Voi sitä uunituoretta äitiparkaa. Tällä kertaa tiesin jo mitä odottaa, ja nautin täysin rinnoin (haha) hyvistä yöunista silloin kun Helmi oli vielä parikuinen ja nukkui hyvin. Nyt osaan paremmin ottaa herätykset vastaan, vaikka ei se tietenkään helppoa edelleenkään ole. Mua vähän jopa nauratti, kun sain instassa muutamalta äidiltä viestiä, jossa he ylpeinä ilmoittivat miten hyvin heidän 4-12 viikkoiset vauvansa nukkuvat. En todellakaan harrasta sellaista odotas vaan -ilkkumista, mutta kyllä kieltämättä vähän teki mieli sanoa, että nauti ja nuku nyt niin paljon kun voit, koska saattaa olla että kohta hyvät yöunet on muisto vain. En sanonut! Teinkö karhunpalveluksen kanssasisarilleni?

Ei kaikki vauvat onneksi hulinoi. Olen kuullut tällaisista yksisarvisvauvoista, jotka nukkuvat syntymästään lähtien täysiä öitä ilman sen kummempia heräilyjä. Meidän vauvat eivät valitettavasti kuulu tähän joukkoon. :D

Hulina-Helmin kädet vispaavat niin innokkaasti, että mamman virkkaama nallekin lensi sivuun.


Mutta teille kaikille, joiden vauvat, taaperot tai isommat lapset eivät nuku syystä tai toisesta: TSEMPPIÄ ja kofeiinintäyteisiä päiviä<3 Heräily on kamalaa, ja seuraava päivä väsyneenä aamusta iltaan vielä kamalampaa. Ja tieto siitä, että huonosti nukuttua yötä ja sen jälkeistä väsynyttä päivää seuraa todennäköisesti ihan yhtä huono yö, saa välillä musertumaan ja itkemään. Mutta ei hätää, kyllä se siitä helpottaa. En voi tietenkään luvata mitään, mutta jopa Lilja, joka tässä vaiheessa heräili myös pahimmillaan 45 minuutin välein alkoi nukkua omassa sängyssä täysiä öitä vajaa vuoden ikäisenä. Harvassa on ne kerrat kun hän herää öisin. Nekin kerrat on olleet kun asuimme vielä edellisessä kodissa, ja vieressä vilkkaasti liikennöidyllä tiellä päristeli mopoautot niin että koko perhe heräsi, tai sitten Liljaa valvotti flunssa. Pidän todellakin sormet ja varpaat ristissä, että niin meillä kuin teilläkin siellä vauvan kanssa valvovilla paranisi yöt asap!

Ja vielä extraerityistsempit niille, jotka ei saa enää unta kun ovat heräilleet jo niin pitkään ja uni-valverytmi on aivan sekaisin. Olen itsekin sanonut, että "nuku kun vauva nukkuu", mutta ymmärrän että se voi olla mahdotonta, ja tuollaisen ohjeen kuuleminen suorastaan raivostuttavaa, kun ei se uni sormia napsauttamalla välillä tule. Itse olen toistaiseksi nukahtanut nopeasti heräämisen jälkeen, ja mikä tärkeintä, Helmi on nukahtanut heti saatuaan maitoa (!!!), mutta on mullakin muutaman kerran mennyt väsymys jo niin yli, että olen joutunut kaivamaan puhelimen esiin ja selailemaan jotain turhanpäiväistä kunnes uni tulee uudestaan. Ehkä pystyn nukahtamaan siksi, että päivisin myös taapero pitää tehokkaasti liikkeessä ja pitää huolen siitä, ettei äiti liiaksi laiskistu tai pääse lepäilemään. Toivottavasti kukaan lasta harkitseva ei muuten lue tätä postausta, kjeh.

En tiedä oliko tässä kirjoituksessa mitään päätä eikä häntää (tai puuta ja häntää, niin kuin eräs ystäväni sanoi vahingossa äitiaivoillaan :D), kun en enää edes muista mitä alkuun kirjoitin. Asiani taisi tiivistettynä olla se, että väsyttää, vauvalla on hulinat ja tsemppiä kaikille muille väsyneille äideille. Kyllä me selvitään! <3

Lue myös:

Neljän kuukauden hulinat – Lilja edition  (on muuten t o d e l l a  hassua lukea tuota postausta jälkikäteen! Lilja ensinnäkin näyttää ihan hulvattomalta – en voisi kuvitellakaan Helmiä tuolla tavalla kiukuttelemaan! Helmi on sellainen viilipytty ettei tosikaan)


Lisää asiaa nukkumisesta Liljan ollessa 7 kk (pohdin postauksessa milloin aletaan nukkua täysiä öitä, ja se tapahtui kuin tapahtuikin jo ennen kuin Lilja täytti vuoden!)


Epäonnistunut unikoulu



Edelliseen postaukseen liittyen: Helmillä on päällä h&m body, Liljan vanha Newbien neuletakki, Newbien housut, mamman neulomat villasukat ja Metsolan käytettynä ostettu pipo. Ei kaiken tarvitse olla uutta. <3

Nyt alkoi jo vähän kyllästyttää äidin kuvaussessio.

Puetko lapsesi itseäsi vai lastasi varten

Kuulin tässä muutama päivä sitten, että eräs äiti oli instagramissaan julistanut, ettei Newbien vaatteet ole kunnon vaatteita ja ihmetellyt miten joku voi pukea lapsena sellaisiin vaatteisiin.

Reaktioni oli yksinkertaisesti:

??????

En nyt henkilökohtaisesti hyökkää kenenkään kimppuun, vaan yleisesti ottaen haluan ottaa kantaa tähän ihmeelliseen aikuisten luomaan arvostelukulttuuriin. En vain voi katsoa vierestä ja olla hiljaa, jos joku sönköttää jotain ihan ihme soopaa siitä, miten toisen lapsi on vähemmän arvokas kun häntä ei ole puettu pelkkiin merkkivaatteisiin. Tuntuu kuin autojen, talojen, lomamatkojen, kesämökkien ja muun materian lisäksi lapsistakin olisi tullut nykymaailman statussymboleita, joilla kilpaillaan siitä kuka on parempi.

"Tuntuu kuin autojen, talojen, lomamatkojen, kesämökkien ja muun materian lisäksi lapsistakin olisi tullut nykymaailman statussymboleita, joilla kilpaillaan siitä kuka on parempi."

Kaikkihan rakastaa lastenvaatteita. Tai ainakin melkein kaikki. Tosi monet odottavat into piukassa uusimpia mallistoja ja droppeja, eikä siinä ole mitään väärää. Harrastus se on missä muutkin. Eikä merkkivaatteita ostavat tietenkään kaikki ajattele että niillä olisi mitään tekemistä lapsen arvon kanssa. Kyllä mäkin myönnän, että lastenvaatteita on ihanaa ostaa ja pukea se oma vauva söpösti. Mutta siihen sen pitäisi sitten jäädä. Se, että sun lapsi on puettu päästä varpaisiin kalliisiin merkkivaatteisiin ei tee susta eikä sun lapsesta parempia ihmisiä. Piste.

Musta on kauheaa miettiä, miltä jostain lapsesta tuntuisi, jos hän vaikka vahingossa kuulisi kun muut aikuiset arvostelevat miten rumat vaatteet hänellä on päällä. Miettikää nyt, lapsen rakastama Ryhmä hau -paita muuttuu varmaan lapsenkin silmissä rumaksi, jos vieraat aikuiset kuiskuttavat selän takana, että mitä ihmettä lapsella on päällä. Siis en voisi kuvitellakaan vieväni omilta lapsiltani sitä riemua, kun he saa laittaa päälle lempivaatteensa. Ja he saavat ihan itse sen määritellä, mitkä niitä lempivaatteita on. Esimerkiksi Lilja rakastaa yli kaiken "kissamekkoa", eli h&m:n halpaa mekkoa, jossa on oikeasti kyllä pupun kuva, mutta Liljan mielestä se on kissa. Ja kissamekkoa käytetään harva se päivä, vaikka kaapista löytyisi myös Kaikoa, Metsolaa, Mini Rodinia ja muita kalliimpia merkkejä.

Meidän tytöillä on päällä uutta, vanhaa, käytettyä ja itsetehtyä.

Siispä en voi mitenkään ymmärtää, mitä muuta merkitystä niillä vaatteilla voi olla kuin pitää lapsi lämpimänä ja joskus jopa ilostuttaa lasta? Tärkeintähän on, että lapsella on kuivat, puhtaat ja mukavat vaatteet päällä ja joissa voi leikkiä. Joku laittoi siitäkin viestiä, ettei heidän lapset voi oikein leikkiä naapurin lasten kanssa, kun naapurin lapsilla on niin hienot vaatteet että niitä pitää kuulemma varoa. Onko vaatteissa tärkeintä niiden mukavuus ja käytännöllisyys vai onko ne vain esittelyä varten?

Ja jos tosissaan niin ajattelee, ettei esimerkiksi ne Newbien vaatteet ole kunnon vaatteita, niin pitäisikö nyt ottaa pieni hetki ja miettiä vähän. Ensinnäkin, mun mielestä me täällä yltäkylläisyyden keskellä voitaisiin olla kiitollisia jo ihan siitä, että voidaan tarjota puhtaat, kuivat ja ehjät vaatteet lapselle. Usein voidaan jopa valita mitä merkkiä ostetaan. Toisekseen kannattaisi ehkä pohtia minkälaista ajattelua omalle lapselleen opettaa. Haluatko tosissaan, että lapsesi oppii jo todella nuorena arvottamaan itseä ja muita vaatteiden ja muun omaisuuden sekä ulkonäön perusteella? Mistäköhän esimerkiksi koulukiusaaminen saa alkunsa? Surullisen usein kotona opituista tavoista. Itse en missään nimessä halua ikinä kuulla, että mun lapset arvostelee muita vaatteiden perusteella. Silloin on mennyt meidän kasvatuksessa jokin pahasti pieleen. Toivon, että saadaan kasvatettua meidän lapsista järkeviä, muut huomioon ottavia ystävällisiä tyyppejä, jotka ei valitse kavereitaan rahan vaan luonteen perusteella.

En myöskään haluaisi, että kenellekään vanhemmalle tulee sellainen olo, että on jotenkin huono tai epäonnistunut jos ei syystä tai toisesta ole varaa ostaa kalliita vaatteita lapselleen. Niin kuin instagramissanikin jo kirjoitin‚ lapselle tärkeintä on kuitenkin se, että rakastetaan, halataan, pussataan ja pidetään huolta. Kuunnellaan, annetaan huomiota, leikitään ja luetaan. Ei lapset ajattele mitä heillä on päällä. Ei opeteta lapsia myöskään ajattelemaan että sillä olisi kauheasti väliä.

-Essi