Joskus kaikki tuntuu liian raskaalta

Tänään on ollut kiva päivä. Vietettiin lasten kanssa pienet halloween-juhlat, ja mies kävi moikkaamassa kavereitansa Tampereella. Hän tuli kuitenkin ajoissa kotiin, syötiin yhdessä suklaakakkua ja leikittiin lasten kanssa. Sormenpääni on kitaransoitosta kipeät – juuri sillä tavalla kuin joskus silloin, kun vasta aloitin soittamisen. Ajan kuluessa sormet tottuvat, mutta nyt soittamisessa on ollut pitkä tauko ja sen tuntee kyllä. Laulettiin Liljan kanssa hänen sanoin Frozen laulua, ja Helmi taputti innoissaan mukana. Lilja sai maistaa kakkua ja Helmi söi yhden muumikeksin, hurjaa. Olipa kerrassaan hyvät Halloween-kekkerit.

Kuitenkin lasten mentyä nukkumaan, halusin avata koneen ja blogin ja tulla vuodattamaan tänne kaiken, mitä mielessäni on viime päivät pyörinyt. Näin se minulla aina menee, en todellakaan ole mikään säntillinen romaanin kirjoittelija tai osaa kirjoittaa täydellistä yliopistotason esseetä, vaikka yliopistossa opiskelenkin – olen enemmänkin sellainen tunteen palossa raapustelija. Ensin sanat helisevät päässäni ja kiertävät kehää, sitten teen epämääräisiä muistiinpanoja puhelimeeni ja lopulta on pakko tulla kirjoittamaan tänne. Tänään ei siis ole luvassa mitään informatiivista, inspiroivaa tai hyödyllistä muille, vaan enemmänkin omaa mielenmaisemaa ja päiväkirjamaista pohdintaa sekä asioiden ja merkityksien yhdistelyä toisiinsa. Skippaa siis tämä jos henkilökohtaiset kirjoitukset ei kiinnosta!

Blogini ihan ensimmäiset kuvat oli nämä, Korppoon saaristossa mieheni nopeasti räpsimät ruudut juuri ennen ukkosmyräkkää. Perustin blogini, koska tykkäsin kirjoittaa ja valokuvata. Se on edelleen pysynyt, mutta kaikki muu onkin sitten muuttunut.

Lamauttavaa väsymystä ja pahaa oloa

Tiedätkö sen tunteen, kun olet paahtanut koko päivän aamusta iltaan liian vähillä yöunilla? Syöminenkin on vähän jäänyt, mistään treeneistä tai muuten omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta puhumattakaan. Illan koittaessa on nälkä, muttei tee mieli syödä enää mitään, koska nälkä on jo mennyt yli. Väsyttää, mutta käyt ylikierroksilla sängyssä pyörien, tai sitten sammut sänkyyn kuin saunalyhty, mutta nukut koko yön levotonta unta. Seuraavana päivänä olo on kuin jyrän alle jääneellä, joka paikkaan kolottaa ja tuntuu siltä, ettei yhdet yöunet todellakaan riitä paikkaamaan riutunutta oloa.

Mulle iski sellainen olo viime viikolla tiistain tapahtumien jälkeen, joista kirjoitin tässä postauksessa: Soitto hätänumeroon ja maailman raastavin morkkis. Helmille kuuluu hyvää, eikä hän oireillut mitenkään enää seuraavina päivinä, ehkä korkeintaan nukkui enemmän kuin normaalisti.

Mutta äiti ei sitten palautunutkaan niin nopeasti. Väsytti ihan tuhottomasti, ja mietin jopa jo sitäkin, että en kai vaan ole taas raskaana. Kun aloin odottaa Helmiä, väysymys oli ensimmäinen selvä oire raskaudesta. Ajattelin myös, että näin pohjaton väsymys johtuu siitä, että Helmi on heräillyt viime aikoina öisin ensimmäistä kertaa kuukausiin, ja päivisin on kitisty ja taisteltu päiväunia vastaan – jokin vaihe taas. Väsymyksen lisäksi huimasi ja välillä iski tosi huono olo. Tuntui että voisin nukahtaa pystyyn, enkä olisi oikein jaksanut tehdä edes normaaleja arkisia asioita.

Torstaina mies lähti kirjastoon töiden jälkeen vielä opiskelemaan, jota Lilja oireili saamalla kauhean uhmakohtauksen eteisessä. Mulla meinasi palaa hermo ihan totaalisesti, ja oli pakko mennä vessaan hetkeksi hengittämään ja rauhoittumaan. Sitä ennen kerkesin kuitenkin tiuskaista jotain pienelle lapsoselleni, jota varmasti vain väsytti ja harmitti, kun iskä tuli kotiin ja lähtikin saman tien pois ilman häntä. Tiesin kyllä, että toimin väärin ja tiesin, mistä uhmaaminen johtui, mutta en ole robotti enkä täydellinen, vaan virheitä tekevä ihminen

Olin vessassa pari minuuttia, joiden aikana olo ei parantunut juurikaan. Pyysin käytöstäni anteeksi Liljalta, ja selitin että tein väärin eikä hänessä ole mitään vikaa. Menin lämmittämään tytöille päivällistä, ja samalla alkoi oma olo vain huonontua. Mietin jo, että nonniin kiva, nyt iskee joku äkillinen vatsatauti kun mies on monta tuntia kirjaston tutkijahuoneessa enkä saa mitään kontaktia häneen. Nieleskelin huonoa oloa ja hoidin ruokailut kunnialla. Turvauduin Pipsa possuun ja koitin rauhoittaa itseäni. Aloin tuntea paniikin oireita, ja vasta nyt ymmärsin, että paniikkikohtaus meinaa tehdä tuloaan. Kun tajusin mistä on kyse, olo alkoikin yhtäkkiä helpottaa. 

Loppuilta sujui vaihtelevasti, mutta nukkumaan mennessä olo oli jo täysin normaali. Yön nukuin pitkästä aikaa hyvin ja heräsin ensimmäistä kertaa viikkoon levänneenä. Lamauttava väsymys oli tipotiessään ja tunsin oloni enemmän omaksi itsekseni.

Tämä oli taas hyvä muistutus siitä, miksi on tärkeää osata kuunnella itseään ja tarpeitaan. Ei voi olla niin kiire, ettei ehdi käsitellä mieltä painavia asioita tai antaa kropalle sitä mitä se tarvitsee. Viime viikko jatkui ihan samanlaisessa arjen kaaoksessa kuin aina ennenkin, ja koko ambulanssikeikka lakaistiin tavallaan vahingossa maton alle –  oli taas kummallakin mukamas niin vähän aikaa, että puhuminen jäi kokonaan. En myöskään osannut itse tehdä asialle mitään, koska en tunnistanut mistä on kyse. Vaadittiin alkava paniikkikohtaus, että tajusin pysähtyä.


Keho ja mieli ovat tiukasti yhteydessä toisiinsa 

Siinä on tavallaan hyvät ja huonot puolensa. Hyvää siinä on se, että omalla asenteella voi vaikuttaa moneen asiaan. Itse uskon vakaasti siihen, että hyvä lisää hyvää. Kun on sujut itsensä kanssa, puhuu itselleen ja muille nätisti, auttaa muita ja jakaa omastaan muille, kun ajattelee toiveikkaasti ja uskoo hyvään, houkuttelee elämäänsä hyviä asioita. Toki asia ei ole näin mustavalkoinen, enkä sano, että vastoinkäymiset on rangaistus negatiivisesta ajattelusta. Ei tämä ole mikään pettämätön logiikka. Tarkoitan enemmänkin sitä, että vaihtamalla näkökulmaa näyttää kaikki aika erilaiselta riippuen siitä, mistä ja miten katsot. Tarkoitan sellaisia asioita, joihin voit itse vaikuttaa.

Huonoa kehon ja mielen yhteydessä on se, että keho voi huonosti silloin kun mieli voi huonosti. Ja joskus sitä ei ymmärrä itsekään kumpi oli ensin, ja mikä johtuu nyt mistäkin. Ainakaan omassa arjessa ei liikaa ole sellaista aikaa, että ehtisin pohdiskella että mistäs tämmöinen väsymys nyt johtuu ja paljonkos sitä tuli viime yönä nukuttua. Ehkä sellaiselle on aikaa taas sitten kun lapset vähän kasvavat. 

Lisäksi tuntuu, että näinä hetkinä kaikki on liian raskasta. Tarkoitan siis oikeasti kaikki. Tuolista ylös nouseminen ja vauvan vaipan vaihtaminen. Omien hampaiden harjaus. Roskien vieminen. Jääkaapin avaaminen ja kauppalistan suunnittelu. Joskus tuntuu, että oma stressinsietokyky on aivan olematon kaikkien elämän vastoinkäymisten jälkeen.


Kun perusturvallisuuden tunne katoaa

Vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias, juuri ennen kuin siirryin yläasteelle. Teini-ikä, uusi koulu, uusi koti, uudet ihmiset ja uudet kuviot olivat silloin vähän liikaa – ja aika pitkään sen jälkeenkin. Ero on tottakai rankkaa vanhemmille, mutta vähintään yhtä rankkaa se on lapsille. Kauhulla joskus luen jostain miten nopeasti jotkut parit eroavat vauvavuoden aikana, ja ajattelen että olisivat odottaneet vielä. Tämä on eroperheen lapsen näkemys, enkä voi tietenkään tietää mitä kahden ihmisen välisessä suhteessa oikeasti tapahtuu, mutta en voi sille mitään että ensireaktioni on mitä on.

Vuosia myöhemmin muutin 21-vuotiaana Turkuun opiskelemaan, ja uusi kaupunki tuntui heti omalta. Oli vapaampi hengittää, sain uusia kavereita ja tulevaisuus näytti valoisammalta kuin pitkään aikaan. Seuraavana keväänä tapasin kuitenkin "unelmieni miehen", joka paljastuikin aivan joksikin muuksi mitä olin kuvitellut. Kahden vuoden suhde narsistin kanssa oli lievästi sanottuna uuvuttava kokemus. Tuntui kun olisi elänyt tunnetasolla 4-vuotiaan kiukuttelevan, ailahtelevaisen, epävarman, manipuloivan lapsen kanssa, joka on kuitenkin aikuinen ja jolla on raivotessaan aikuisen miehen voimat – oh well mikä yhdistelmä. 

Viimeistään tähän mennessä elämääni sellainen perusturvallisuuden tunne oli pahasti järkkynyt, enkä kaivannut tuolloin yhtään lisää seikkailua, ex temporeeta tai jännitystä elämääni. Sen sijaan janosin tavallisen tylsää, rutiininomaista arkea, josta olisi turvallista joskus poiketa ja hullutella. Minulle taivas oli valoisa kaunis yksiöni, tummapaahtoinen aamukahvi, kävely jokirannassa, korvapuusti Cafe Artissa ja lopuksi vapaapäivän huipentuma: käynti pääkirjastossa ja uuden kirjan lainaaminen. Kului joitakin kuukausia, kunnes löysin ihanan nykyisen mieheni, jonka kanssa tuntui että sain jotain menetetystä takaisin, ja uskalsin olla taas oma itseni. Halusin taas tehdä jotain muuta kuin linnoittautua kotiini kirjan kanssa.

Kun täytin 25, sain mieheltäni syntymäpäivänä 25 punaista ruusua.

Onneksi swaippasin Tinderissä oikealle.

Uusi rakkaus ja uudelleen herännyt rakkaus matkusteluun. Tässä New Yorkin paras "ikkunalauta"!

Kuinka monta kertaa maailma voi romahtaa?

Kerroin tässä postauksessa, että lasta ei kuulunut ihan heti: Uskomukseni raskaaksi tulemisesta, ja sitten kun positiivinen tulos pärähti raskaustestiin, olin onnellisempi kuin olin koskaan ollut. Muistan tuolloin puhuneeni ystäväni kanssa ja sanoneeni hänelle, että vihasin lukioaikaa. Siihen oli monta syytä, mutta minulle lukio ei ollut mitään helppoa aikaa, sellaista jolloin mietitään miksi haluaisi isona ja mitä opiskella. Sanoin ystävälleni, että en ole koskaan haikaillut menneeseen, koska ei ole ollut mitään haikailtavaa. Nyt elän elämäni onnellisinta aikaa.

Kunnes tästä keskustelusta parin päivän päästä saimme järkyttäviä uutisia ja olimme aivan shokissa: saimme tietää, että mieheni äiti on kuollut. Kaksi viikkoa ennen esikoisemme laskettua aikaa. Juuri olin puhunut anoppini kanssa puhelimessa, ja sanonut hänelle että tottakai hän saa lähettää postissa vauvalle kirjan. En ehtinyt kiittää kirjasta enkä mistään muustakaan, mitä hän hyväkseni oli tehnyt, sillä kuolema tuli niin yllättäen. Jos olin saanut sitä perusturvaa rakennettua muutaman vuoden ajan, tuolloin tuntui kuin maa olisi järissyt jalkojen alla ja olisimme syöksyneet johonkin pimeään kuiluun, josta ei ikinä päästä pois.

Mutta kyllä me päästiin. Tie oli hirveän pitkä ja kivinen, kaikkea muuta kuin helppo. Tänä keväänä, vihdoin kahden vuoden odotuksen jälkeen, saimme mieheni äidin talon myytyä ja samalla valtava taakka katosi harteiltamme. Jäljelle jäi tietysti suru, joka ei ole vähentynyt mutta muuttunut ehkä siedettävämmäksi näiden vuosien aikana.


Onnellinen, mutta toisinaan helvetin väsynyt

Ja nyt – jos tulee jokin vastoinkäyminen, pieni tai suuri, tuntuu joskus etten vaan jaksa yhtään enempää. Joskus olen vihaisena huutanut universumille, Jumalalle tai jollekin joka on sattunut kuulemaan, että kiitos olen oppinut että elämä on toisinaan yhtä menetystä, eikä mikään tule helposti. Kaiken eteen saa tehdä kyllä töitä niin että sen tuntee kropassaan. Joskus, kun joku sanoo että on minulle jostakin kateellinen, ajattelen että tietäisitpä vaan. Kommentti on tarkoitettu hyvällä, mutta se herättää itsessä ristiriitaisia tunteita. Koskaan et voi tietää mitä joku toinen on käynyt läpi tai mitä käy läpi parhaillaan. Ja harvoin kenelläkään elämä on pelkkää nousukiitoa onnistumisesta ja onnesta toiseen, vaan väliin mahtuu niitä pohjattomia kuiluja ja todella synkkiä hetkiä. Kateus on niin inhimillinen, mutta toisinaan ihan turha tunne.

Sitten kun universumi on saanut huutia, katson lapsiani, perhettäni, kotiani ja elämääni ja kiitän tästä hetkestä. Juuri nyt kaikki on hyvin, mutta erona entiseen on se, että tiedän että se kaikki voidaan ottaa pois milloin vain, minulta, sinulta, kaikilta. Synkkää, mutta totta.

Nyt kuulostaa siltä, kuin olisin ihan äärirajoilla jaksamisen kanssa, mutta en ole. Tämä elämä on todella leppoisaa siihen verrattuna mitä joskus on ollut. 9/10 päivästä on hyvä olo ja tuntuu ettei ole mitään parempaa kuin kotiäitiys ja tämä arki. Sitten toisinaan tulee se päivä, niin kuin tällä viikolla tuli, kun kaikki kasaantuu ja tunnen kropassani jokaisen menneisyyden kolhun. Kunhan vaan tässä avaudun ja yritän kertoa tarinani sellaisena kuin se on. Minusta on kiinnostavaa lukea ihmisistä todellisia tarinoita, ei vain niitä riisuttuja ja siloiteltuja versioita. 

Elämä on kuitenkin oikeasti aika rosoista, eikö vain.

Essi




Soitto hätänumeroon ja maailman raastavin morkkis

Siinä se tuli otsikossa tiivistettynä: ihan hirveä päivä. En kirjoita tätä siksi, että haluaisin retostella kauheilla tapahtumilla, vaan siksi, että pitää päästä purkamaan omia ajatuksia ja muistuttaa kaikkia muitakin vanhempia tekemään taas extra kierroksen kotona ja varmistamaan, että nurkat on baby proofattu!

Aukko kodin turvallisuusstandardeissa

Aamu alkoi meillä ihan tavanomaisesti, syötiin Helmin kanssa aamupuurot ja lähdettiin muskariin. Kotiin tullessa riisuin Helmiltä ulkovaatteet ja jätin hänet eteiseen leikkimään kissan kanssa. Menin itse eteisen vieressä sijaitsevaan keittiöön, jossa olin purkamassa kauppakasseja, kun kuulin eteisestä rämähdyksen ja heti perään huutoitkua. Olin nanosekunnissa paikalla, ja näin että kenkäkaappi oli kaatunut Helmin päälle. Ulkoisesti en havainnut mitään suurempia mustelmia tai muita vaurioita, ja itku oli tietysti hyvä merkki.  Pian kuitenkin huomasin Helmissä uneliaisuutta, mikä on aivotärähdyksen yksi oire – ja olinkin saman tien jo soittamassa hätänumeroon. 

Ambulanssi oli viidessä minuutissa paikalla, eikä tällä välin pienen potilaan tila ollut huonontunut onneksi. Ensihoitajat totesivat melko pian sisään päästyään ja tutkittuaan Helmin, että suurempaa huolta ei pitäisi olla. Jossain välissä olin ehtinyt miehenkin hälyttää töistä paikalle, ja lähdimme omalla autolla vielä käymään lääkärintarkastuksessa. Tällä välin Helmi alkoi olla jo enemmän oma itsensä, ja uskalsimme vähän hengähtää. Lääkärikään ei havainnut mitään hälyttävää, ja kertoi että ilta pitää tarkkailla mutta yön voi jo nukkua ihan normaalisti eikä tarvitse herätellä. No, me varmuuden vuoksi kyllä herätellään, koska ei vaan kestetä odottaa aamuun, vaan on pakko käydä tarkistamassa onko kaikki kunnossa.

Miksi näin sitten kävi? Kenkäkaappi oli hutera, koska eteisen lattia on vanhaa hirsilankkua joka ei mistään kohtaa ole suora. Kaappi odotti eteisen seinustalla myyntiä, eikä sitä siksi oltu kiinnitetty seinään. Kysyn tässä kohtaa itseltäni, että miksi helvetissä en ollut siirtänyt sitä kuistille, kun meillä on niitä kylmäeteisiä vieläpä kaksin kappalein. Siinä kaappi ei olisi ollut tiellä, eikä näin olisi päässyt käymään. Muut vaaranpaikat on kotoa minimoitu, mutta tässä kävi nyt kyllä paha virhearvio/unohdus mikä sitten aivopieru onkaan ollut. Ehdin olla tosiaan keittiössä ehkä puoli minuuttia, juuri kerkesin nostaa ruokakassin käteen ja latoa muutamat piltit siitä pöydälle kun vahinko sattui. Olin lähtenyt eteisestä hymyillen, kun kissan ja Helmin leikkiä oli hellyyttävää katsoa. No sitä hauskuutta ei sitten kauaa kestänyt.

Huono omatunto tästä ikuisuuteen

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät onneksi mene tällaisissa tilanteissa täysin lukkoon vaan ajatus kulkee yllättävän nopeasti. Samalla olen niitä ihmisiä, joille iskee se shokki ja paniikki vasta jälkikäteen. Loppupäivän Helmin vointi oli ok, mutta itsellä morkkis vain kasvoi kasvamistaan, kunnes nyt illalla oli pakko vielä avata läppäri ja kirjoittaa. Illan aikana olen saanut älyttömästi viestejä instagramin puolelle, ja tuntuu että kaikille on käynyt jotain. Kenellä on vauva kiivennyt pinnasängystä alle vuoden ikäisenä ja pudonnut pää edellä lattiaan. Toisilla on vauva pudonnut sängystä, sohvalta tai pöydältä. Kerran kuulin että tuttuni puolivuotias vauva oli kiivennyt leluarkun päälle, pudonnut siitä ja solisluu oli murtunut.

Mutta vaikka kaikki toitottaa että muillekin käy näin ja ei voi olla jatkuvasti 100% varmistunut kaikesta ja nähdä kaikkea, niin silti harmittaa niin paljon että näin pääsi käymään. En nyt soimaa itseäni loputtomiin, koska ei mulla ole aikaa jäädä sänkyyn kierimään itsesyytöksissä – huominen päivä kahden lapsen kanssa on vääjäämättä edessä ja siitä se elämä taas jatkuu. Mutta kyllä huomenna käyn jälleen koko kodin läpi ja varmistelen taas jälleen kerran että onko kaikki nyt turvallista.

Onneksi tälle pienelle nallelle ei käynyt sen pahemmin.

Ja vaikka niinkin tekisin, en voi estää sitä, että joskus tulevaisuudessa jommalle kummalle lapselle taas sattuu jotakin. Tästäkin joku laittoi viestiä, että on paniikissa, kun hän tietää että vaikka kuinka nyt varmistelisi kotiaan ja soimaisi itseään, ei voi sille mitään että jotain tällaista tulee käymään jatkossakin. En voi mitenkään kontrolloida kaikkea, enkä varsinkaan toisia ihmisiä vaikka olisikin kyse omista lapsista ja heidän turvallisuudestaan. Miten monta kertaa päivän aikana minäkin jopa ärsyttävyyteen asti toistelen "älä mene sinne, älä koske siihen, ole varovainen". Juoksen lasten perässä ja nappaan horjahtavan Helmin syliin, juuri ja juuri estän pään kolahtamisen pöydänreunaan, syöksähdän poimimaan lattialta Liljalta siihen jääneen pienen esineen, jota kohden Helmi oli jo päättäväisesti lähtenyt konttaamaan. 

Tämä on myös yksi niistä syistä, miksi kahden pienen lapsen kanssa on rankkaa. Se jatkuva perässä juokseminen, valvominen, vahtiminen, päivittäiset täpärät tilanteet – joskus tuntuu että päivä menee vaan pieniä tulipaloja sammutellessa. Yritän parhaani mukaan selittää 3-vuotiaalle, mitä ei saa tehdä ja mikä on vaarallista, ja hän alkaakin jo onneksi vähän ymmärtää mitkä on niitä vaaranpaikkoja, sekä itsellä että Helmillä. Lilja on monet kerrat kyllä kiusannut pikkusiskoaan joo, mutta myös estänyt Helmiä esim. laittamasta suuhun jotain sinne sopimatonta. Onneksi siis lapset kasvaa ja järkeä tulee päähän.

Vanhemmuus on yhtä virhettä

Kirjoitin tämän tekstin myös siksi, että haluan viestittää ettei kukaan ole täydellinen, vähiten ehkä me vanhemmat. Paineet on kovat, vaatimuksia enemmän kuin kukaan ehtii ikinä täyttää, aika on rajallista ja jaksaminen myös. Vanhemmuus on yhtä virhettä toisinaan, ja olet tavallaan tuomittu epäonnistumaan. Toiset eivät huolehdi ollenkaan, toiset ylisuojelevat. Toisilla ei ole rajoja lainkaan, toisilla niitä on liikaa. Toiset kannustavat – toisilla se menee painostuksen puolelle. Teit niin tai näin, aina löytyy parannettavaa ja jokainen tekee omat virheensä. Yksi asia minkä olen vanhemmaksi tultuani oppinut on se, ettei vanhempana voi olla perfektionisti. Sellaisesta ajatusmaailmasta kannattaa pyrkiä eroon, jos mielii pysyä tervejärkisenä. Nytkin yritän toistella itselleni, että vahinkoja sattuu vaikka niitä kuinka yrittäisin estää parhaani mukaan.

Välillä sitä myös erehtyy keräämään sellaista hiljaista to do -listaa mielessään kaikista niistä asioista, joita pitäisi olla mutta ei vielä ole. Pitäisi huolehtia itsestään, tehdä omiakin juttuja, pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan koska kun äiti voi hyvin perhe voi hyvin, pitäisi pitää koti kunnossa (ja turvallisena), pitää huolehtia että lapsilla on vuodenaikaan sopivat, oikean kokoiset vaatteet ja että niitä on riittävästi, pitäisi myydä pienet vaatteet pois, pitää muistaa varata neuvolat ja hammaslääkärit, maksaa vakuutukset lapsille, säästää lapsille, huolehtia että lapsilla on ikätasoon nähden oikeanlaisia leluja ja tekemistä, pitäisi olla läsnä, ei saa räplätä puhelinta, ei saa käydä "vessassa" eli hengähtämässä hetken, jotta jaksaisi päivän loppuun – koska kuka silloin vahtii lapsia, vaan pitää käydä vessassa ovi auki tai ottaa lapset mukaan, ei saa menettää hermojaan vaikka uhmaikäinen uhmailisi lattialla ja 1-vuotias huutaisi väsymystään ja haluaisi päiväunille, tähän päälle pitäisi vielä hoitaa parisuhdetta ja ystävyyssuhteita, muistaa joskus vastata viestiin ja jos on vielä niin hullu kuin minä, pitäisi ehtiä kirjoittaa blogia, valokuvatakin joskus ja vastata työsähköposteihin. Tämän päivän jälkeen tuli taas sellainen olo, että paskan väliä sillä unohtuneella neuvola-ajalla, tärkeintä on että lapset pysyy hengissä ja toivottavasti mahdollisimman terveinä


Lopuksi vielä muistutus, olethan kiinnittänyt kaikki kaapit, lipastot ja hyllyt seinään? Jos et, kiinnitä ne jo tänään!


Ja ihan viimeiseksi kiitos. Valehtelematta oon tänään itkenyt ihan jokaisesta tsemppiviestistä mitä oon saanut, vaikka on tuntunut että en ansaitse niitä. Mutta niin mäkin tekisin toiselle äidille! Miksi se armollisuus on itseä kohtaan niin vaikeaa? Joka tapauksessa, kiitos. 

Essi



Uskomukseni raskaaksi tulemisesta

mitentullaraskaaksi

En tiedä olenko koskaan täällä kertonut tätä, mutta minä en tosiaankaan tullut heti ensiyrittämällä raskaaksi. Oikeastaan emme missään vaiheessa yrittämällä yrittäneet lasta, mutta jossain vaiheessa aloimme miettiä, onko kaikki kunnossa kun mitään ei tapahtunut. Tämä on tietysti todella arka ja henkilökohtainen aihe, etenkin jos raskautta toivoo kovasti eikä kuitenkaan lasta kuulu. Pakko siis laittaa heti tähän alkuun disclaimer, että tämä on vain minun kokemus raskaaksi tulemisesta, enkä jaa tässä mitään universaaleja totuuksia.

Oikeastaan jo ensitreffeillä puhuttiin mieheni kanssa läpi ne tärkeimmät: mitä mieltä olet avioliitosta, haluatko naimisiin, haluatko lapsia. Kun molemmilla oli heti ensikäsittelyssä aika vahva vastaus kaikkeen yesyesyes, ei kummankaan tarvinnut kuluttaa turhaan aikaa tai energiaa näiden asioiden pohtimiseen. En edes tiedä miten on mahdollista, että olen heti ensi treffeillä tuollaista suustani päästellyt, sillä minulla oli takana ihan hirveä parisuhde ja olin ajatellut, että ei kiitos hetkeen uutta suhdetta mistään lapsista puhumattakaan. Silti olin vaan että jees, sun kanssa lapsia kyllä joo kiitos. Olin aivan mennyttä naista.

Onko minussa jotakin vikaa?

Meni kuitenkin reilusti yli vuosi, eikä mitään kuulunut, vaikka periaatteessa olisin voinut tulla raskaaksi. En kytännyt kuukautiskiertoani, en tiennyt yhtään milloin ovuloin eikä sillä tavalla "yrittämällä yritetty" lasta. En googletellut vinkkejä raskaaksi tuloon, en juonut greippimehua enkä käynyt akupunktiossa. Jossain vaiheessa kuitenkin mieltä alkoi kaihertaa, että onko minussa jotain vikaa? Samaa ajatteli myös mieheni. Yritimme kartella aihetta, sillä tuntui että mitä enemmän asiasta puhuu, sitä todemmaksi se muuttuu. Huoli kasvoi kuukausi kuukaudelta, ja lopulta emme voineet olla ottamatta asiaa puheeksi. Varasimme ajan Naistenklinikalle, jotta saataisiin selvyyttä asiaan. Saimme ajan nopeasti, kun kerroimme että "yritystä" oli takana yli vuosi.

Aika oli varattu perjantaille, ja saimme jo ensi käynnillä kuulla, että kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta minulle varattiin aika vielä varmuuden vuoksi johonkin lisätutkimukseen muutamien viikkojen päähän..

.. Ja lopulta siinä kävikin sitten niin, että soitin Naistenklinikalle peruakseni ajan, sillä olinkin raskaana! Hoitajaakin nauratti langan toisessa päässä, että ette te sitten sen enempää apua tarvinneetkaan, hyvä niin ja paljon onnea

Tämä kuva todistaa sen että tein kaksi testiä! Lilja...

... ja Helmi.

Miten ihmeessä tässä näin kävi, ajattelin tuolloin pitkään. Olin todella taikauskoinen raskaudesta ja raskaaksi tulemisesta, ja oli niin älyttömän ihmeellistä olla raskaana. En meinannut uskoa koko juttua, vaikka minulle tulikin tosi vahva tunne raskaudesta jo muutama päivä ennen positiivisen testin tekoa. Ja kaikesta huolimatta en tainnut tehdä kuin sen yhden ainoan – tai ehkä kaksi? – raskaustestiä, ihan tosi, kaikki ei tee kahtakymmentä testiä. Jotenkin ajattelin että teen sen yhden ja se saa riittää. Lisätestit ei tee asiasta itselleni yhtään sen todellisempaa tai epätodellisempaa. Koska vauvaa oltiin saatu odottaa jo suhteellisen pitkä aika, suhtauduin raskauteen heti alusta alkaen jollain tapaa pelonsekaisin tuntein, ja niin kuin sanoin, aika taikauskoisestikin jopa! 

Ajattelin, että tulin vihdoin raskaaksi, koska...

Kävimme Naistenklinikalla, ja kuulimme ettei meissä kummassakaan pitäisi olla mitään vikaa, eikä pitäisi olla periaatteessa mitään estettä raskaaksi tulemiselle. Tämän kuuleminen oli molemmille niin iso helpotus, että rentouduimme ja siksi tulin heti raskaaksi. Mua ehkä jopa hieman nolottaa/naurattaa, miten nopeasti tulin raskaaksi tuon käynnin jälkeen. Tässä todella on ilmiselvä tapausesimerkki siitä, kun sanotaan että stressaamalla asiasta siitä tulee vain vaikeampaa. Mua ärsytti niin suunnattomasti tuolloin, jos luin jostakin että se on vaan korvien välissä tai se tulee kun on tullakseen tai lakatkaa yrittämästä niin kyllä se haikara sieltä saapuu!, jos joku pari oli yrittänyt lasta pitkään eikä siitä huolimatta ollut tullut raskaaksi. Mutta itselle sitten kävikin juuri niin, että kun joku kertoi että ei ole estettä raskaudelle, niin pam, olenkin paksuna.

Vehnänalkioöljy ja foolihappo. Ennen käyntiä Naistenklinikalla, astelin johonkin luontaistuotekauppaan ja ostin kalleinta foolihappoa, monivitamiinia ja vehnänalkioöljyä mitä kaupasta löytyi. Vanhempi naismyyjä katsoi minua aika tietäväisesti, kun katseli ostoksiani. Tämä oli tammikuun alussa, eli ehdin noin kuukauden lisätä öljyä smoothien sekaan ja napsia foolihappoa, kunnes tulin raskaaksi. En kertonut tästä kenellekään, en edes miehelle, koska pidin itseäni hölmönä ja jotenkin hävetti. En ollut puhunut tästä edes parhaalle ystävälleni, ja raskaus tuli hänellekin ihan puun takaa – mutta niin se tuli meillekin! Oli vaikea puhua, kun ei varsinaisesti yritetty mutta yritettiin vähän salaa kuitenkin. 

Jooga. Muistan, että olin lukenut jostain/saanut jostain päähäni että tietynlaisen mielenrauhan saavuttaminen ja joogaaminen voi edistää raskaaksi tulemista. Tämä tietysti ei auta mihinkään rakenteelliseen ongelmaan lapsettomuudessa, mutta juuri tällaisia minunlaisiani stressaajia se voisi kuulemma auttaa. Joogasin ja yritin tyhjentää mieleni. En onnistunut siinä kovin hyvin, ja lopulta ajattelin herkeämättä sitä, miten olla ajattelematta mitään. Mikä johti aina johonkin uuteen ajatukseen ja sen tukahduttamiseen, ja lopulta olin varmaan stressaantuneempi kuin ilman joogaa ja zen-hetkeäni.

Uusi työpaikka. Olin ollut samassa työpaikassa useamman vuoden, myyjänä isossa tavaratalossa, samalla kun hain yliopistoon. Elämäni tuntui kiertävän kehää aina keväisin koittavan pääsykoerumban ja sitä seuraavan vuorotyöarjen ympärillä, kun en päässytkään opiskelemaan. Pidän asiakaspalvelusta, ja teen sitä edelleenkin, mutta vähän eri muodossa tosin. Myyjän työssä olet kuitenkin koko ajan esillä ja saatavilla, ja saat aika vähän hengähdystaukoja. Tällaisena semi-introverttinä se oli aika raskasta, ja tarvitsin paljon aikaa palautuakseni työpäivien jatkuvasta sosiaalisten tilanteiden tykityksestä. Vapaat ei usein olleet peräkkäin, ja aika pitkiä työputkiakin tein. Lopetin myös salilla treenaamisen jossain kohtaa, koska en palautunut työstä enkä treenistä ollenkaan. Yhdestä salitreenistä palautuminen kesti vähintään viikon, eli kaikki ei ollut tosiaan ok.

Lisäksi ennen nykyistä parisuhdettani olin ollut henkisesti todella raskaassa parisuhteessa, josta eroon pääseminen oli iso helpotus, mutta suhteesta toipuminen kesti jollain tasolla todella pitkään. Vaikka koin olevani onnellinen, helpottunut, rakastunut ja toiveikas, kehoni muisti kyllä kaiken sen pelon, raivon ja adrenaliinin edellisestä suhteesta. Fyysisesti olin edelleen aivan ylikierroksilla ja loppuun palanut. Kärsin ahdistuneisuus- ja paniikkioireista. Sain muutamia paniikkikohtauksia, ja myyjän työssä tuntui, että paniikkikohtaus oli joinain päivinä jatkuvasti ihan nurkan takana. Isot tilat, paljon ihmisiä, jatkuva hälinä = paniikkihäiriöisen painajainen. Lopulta olin tullut siihen pisteeseen, että irtisanoin itseni ja jäin tietoisesti ihan tyhjän päälle työttömäksi ilman jatkosuunnitelmia. Tavoitteenani oli vain ja ainoastaan palautua ja hieman kartoittaa mitä oikeasti haluan ja mihin suuntaan elämässä lähteä. 

Olin tässä tyyliin kuudennella kuulla raskaana ja näytin samalta kuin nykyään aina lounaan jälkeen. :D

Oli pakko lisätä tämä kuva, kun sattui silmään. Tämä todistaa väitteen todeksi, siis siitä että ylähuuli katoaa lapsien jälkeen jonnekin. Milloin mulla on ollut tollaiset duckface-huulet? Johtuuko ylähuulen katoaminen siitä, että kahden lapsen kanssa pitää kiristellä hampaita ja naamaa jatkuvasti? (ÄLÄ OTA SISKOLTA KÄDESTÄ!!)

Tässäkin varmaan rv 35 ja näyttää samalta kuin rv 5 toisessa raskaudessa


Kohti unelmaelämää

Lopulta olin työttömänä vaivaiset 1,5 kk ja päädyin takaisin samalle alalle, mutta yritykseen, jonka arvot kohtasivat omieni kanssa ja vähän eri työtehtäväänkin. Työpaikka oli tosi kiva ja viihdyin ensimmäistä kertaa vuosiin työssäni! Se oli ihanaa, inspiroivaa ja tunsin jonkun taakan kadonneen harteiltani. Paniikki ja ahdistus katosivat tauon ja uuden työpaikan löytymisen jälkeen. Aloitin vuoden tauon jälkeen myös taas treenaamisen salilla, ja voi vitsit se tuntui h y v ä l tä. Oli kannattanut hiljentää tahtia ja kuunnella mitä keho yrittää sanoa.

Aluksi olin uudessa työpaikassani määräaikaisella sopimuksella ensimmäiset kolme kuukautta, jonka jälkeen allekirjoitin paperit vakituisesta työpaikasta helmikuussa, siis vähän sen jälkeen kun Naistenklinikalla käyntiä. Tuolloin olin jo raskaana, tosin en tiennyt sitä vielä.

Hassua on myös se, että tuona keväänä pääsin lisäksi kahteen yliopistoon sisään, kun en viimeiseen 3-4 vuoteen ollut päässyt minnekään. Elämä meni siis uusiksi oikein rytinällä: uusi työpaikka, raskaus ja koulupaikka. Vuosi 2017 oli kyllä ihmeiden vuosi!

Toista lasta ei sitten ehditty edes kunnolla suunnitella, kun tulinkin jo yllättäen raskaaksi esikoisen ollessa vähän päälle vuoden ikäinen. Toinen lapsi oli todellinen yllätys, mutta hyvin iloinen ja toivottu sellainen. En siis ehtinyt edes kaivella mitään foolihappoja tai vehnänalkioöljyjä esiin, kun plussa jo pärähti tikkuun. 

Niin kuin voi huomata, en edelleenkään usko että tulin raskaaksi vain siksi, että me tehtiin sitä juuri otollisena ajankohtana ovulaation kannalta (vaikka toki sekin tarpeellista on), vaan uskon että se oli monien asioiden summa. Ehkä tärkeimpinä tekijöinä pidän sitä, että annoin kroppani palautua ensin menneestä, pysähdyin kunnolla miettimään mitä haluan, ja sen jälkeen aloin mennä rohkeammin kohti itseni näköistä elämää. Olin niin tiltissä menneestä, ettei mikään ihmekään etten ollut aiemmin tullut raskaaksi. Lisäksi raskaus olisi tullut huonoon saumaan, jos edelleen olisin ollut kurjassa työpaikassa ja vain stressannut tulevaa. Raskaus tuli siis juuri oikealla hetkellä, silloin kun olin siihen valmis. Vaikka eihän toisaalta äidiksi tuloon koskaan ole täysin valmis, ei siihen voi oikein valmistautua. Mutta jollain tasolla piti ensin raivata tilaa uudelle elämälle, ennen kuin olin valmis äidiksi.

Lilja kotiintulopäivänä

Ja Helmi. Sama nallepuku, sama sohva, samat kädet – eri nalle. <3

Sellainen oli mun tarina! Onko sulla jotain uskomuksia raskautumiseen liittyen tai poppaskonsteja joita oot kokeillut tullaksesi raskaaksi?

Seuraa meitä myös Instagramissa: Ikkunalaudalla

Essi


Syyskuun parhaat


Syyskuu oli ja meni jo, mutta koska syyskuu oli jotenkin niin erityislaatuisen inspiroiva tänä vuonna, halusin tehdä siitä tällaisen kuukauden parhaat -koosteen! Voin joskus palata itsekin hakemaan motivaatiota, jos päivä tuntuu yhtä harmaalta kuin marraskuinen loskalätäkkö.

Kihlajaispäivä. Istuttiin tuiki tavallisena arkipäivänä olohuoneen sohvilla, kun mies muisti että hei, tänään on meidän kihlajaispäivä. No niinpä onkin, vastasin. Kilisteltiin kahvikupeilla, hurra! Mutta mun mielestä tämä kuvastaa meidän elämää ja parisuhdetta hyvin, joskus juhlitaan oikein pitkän kaavan mukaan, toisinaan retkotetaan pitkän kaavan mukaan sohvalla. Tänä vuonna kihlajaispäivä kului jälkimmäiseen tyyliin.

Lue täältä miten mies kosi minua.

Vauvoja vauvoja vauvoja. Vauva syntyi läheiselle sukulaiselle enkä malta odottaa että pääsen katsomaan häntä! Yritän valmistella itseäni, jotta vauvakuume ei pääsisi niin pahasti iskemään (= mahdotonta). Myös meidän naapuriin syntyi poikavauva, jolle tein ilomielin lahjaksi suloisen sinisävyisen vaunulelun. 

virkattuvaunulelu

Helmin syntymäpäiväjuhlien valmistelu, synttärimekon ompelu ja tietenkin itse juhlat! Kaikki juhliin liittyvä on mun mielipuuhaa: juhlien suunnittelu, reseptien selailu, leipominen, odotus ja lopulta se ikimuistoinen päivä. 

Lue täältä miten ompelin Helmin synttärimekon

tässä postauksessa juhlatunnelmaa ja 

täältä löydät lahjaideoita 1-vuotiaalle.

1vkakku

juhlamekko

Syksy, kauniina leiskuva ruska ja ulkona oleminen kuulaassa ja raikkaassa ilmassa, syksyiset kuvat tytöistä lehtikasojen keskellä omalla kotipihalla.

Iso helpotus on ollut se, että koti on vihdoin valmis. Kaappien tyhjennys etenee ja kirppispöytä on varattu. Olen niitä ihmisiä, joiden mieli korreloi ympäristön kanssa. Kun koti on järjestyksessä, niin on ajatuksetkin. Kun kotona vallitsee kaaos kuukaudesta toiseen, on mun mieli jo aika koetuksella. Olen yrittänyt opetella tästä eroon, ja pärjään kyllä kaaoksen keskelläkin, eihän kyse ole todella mistään oikeasti vakavasta ongelmasta. Mutta huomaan heti, että olen paljon luovempi ja pystyn keskittymään olennaiseen, kun ei tarvitse kuluttaa energiaa jatkuvasti sellaiseen pitäisi tehdä sitä ja tätä -ajatteluun. Siinä taitaa olla jotain perää, kun sanotaan että tavaroiden karsiminen ja läpikäynti siistii myös elämää. Samalla tulee ajateltua mikä on itselle tärkeää ja mikä ei, mihin haluaa panostaa ja keiden kanssa aikaansa viettää. 

hirsitalo
lastenhuonevanhatalo
lastenhuone


Neulonta, virkkaaminen ja ompelu. Kaikki käsityöt on vieneet koko syksyn mennessään, ja jatkuvasti on useampi projekti puikoilla! Tällä hetkellä tuntuu, että olen neulonut viimeiset kahdeksan vuotta Novitan tämän syksyn numerossa ollutta Siiri-neulebodya. Todellisuudessa olen neulonut sitä ehkä kaksi viikkoa, mutta 3,5 mm puikoilla neulebodyn neulominen ei ole mikään nopea projekti, ellei ole pikaneuloja. Kyllä, olen googlannut "how to knit faster", ja todennut että pitäisi ehkä harjoitella lever knitting -tekniikkaa. 

harsokangas
Liljalle ommeltu hame harsokankaasta.

Omenoiden tuoksu, omena-kaurapaistos ja omenapiirakka vaniljakastikkeella.

syksynomenat

Keventynyt olo & säännöllinen ateriarytmi. Osallistuin Ilona Siekkisen 30 days challengeen ja aloin sen myötä syödä säännöllisesti. Olin ajautunut siihen tilanteeseen, että hoidin kyllä lapsille säännölliset ja ravitsevat ruoka-annokset lautasille joka päivä, mutta oman lounaan kuittasin ruisleivällä ja mikrossa lämmitetyllä kahvilla, ja välipalaksi söin suklaata tai keksin. Olo oli sen mukainen. Dieetin jälkeen olen pysynyt ateriarytmissä, ja nykyään suunnittelen paljon paremmin syömiset enkä skippaile aterioita. Mieli pysyy tasaisempana, nukun paremmin ja myös rauhoitun paremmin? En tiedä johtuuko tuo rauhoittuminen syömisestä vai monen tekijän summasta, mutta olo on kaiken kaikkiaan levollisempi ja rauhallisempi. 

Säännöllisen syömisen myötä kiloja on tietysti karissut, koska eihän kenenkään paino laske pelkkää ruisleipää syömällä. Silloin aineenvaihdunta karjuu STOP eikä kukaan tai mikään liiku minnekään. Toimiva keho vaatii hyvässä tasapainossa liikuntaa, lepoa ja ravintoa. Dieetistä voisin kertoa ehkä omassa postauksessaan tarkemmin, koska sen aikana tuli oivallettua monia muitakin asioita.

Oma tyyli & syysvaatteet. Pitkäaikainen syysperinteeni on kaivaa kausisäilytyksestä syysneuleet esiin. Periaatteessa pyrin ylläpitämään sellaista vaatekaappia, jonka vaatteita voi pääsääntöisesti käyttää mihin vuodenaikaan tahansa, paitsi tietysti sandaalit ja toppatakit erikseen. Mutta vaikka neuleitakin voisi käyttää kesällä viileämpinä päivinä, haluan silti että jokaiselle vuodenajalle on omansa. Kymmenenkin vuotta vanhat vaatteet tuntuu kuin uusilta, kun niitä ei hetkeen ole nähnyt! Etenkin tämä syksy on ollut itselläni pukeutumisen kulta-aikaa, kun on kerrankin ollut aurinkoisia, mutta hieman jo viileämpiä syyspäiviä. Luottoasu on ollut paksun neulemekko + rouheat maiharit + hiuspanta tai huulipunaa. On ihanaa pukeutua, kun alkaa palautua raskauksien jälkeen omiin mittoihin, ja tietää ettei lähitulevaisuudessa ainakaan siinnä uutta raskautta tai muita mullistuksia. Helpotuksen huokaus.

Ekat takkatulet, käpertyminen peiton alle lukemaan lasten kanssa kirjaa, yrttien kuivaaminen takan päällä. Kaikki syksyinen myysailu on tietysti kuulunut asiaan. Hirsitaloissa on viileät lattiat, joten puita on kannettu sisään ahkerasti, pärekoreja shoppailtu torista ja hykerrelty takkatulen ääressä. Lapsetkin tuntuu tykkäävän, kun meininki on vallan hygge & mysigt.

hirsitalo

yrttienkuivatus

Melkein unohdin että tämäkin oli syyskuussa, mutta onneksi on puhelimen kuvakansiot. Lähdettiin eräs kaunis syyspäivä päiväreissulle ja leikkitreffeille Turun liepeille erään ihanan ystäväni luokse. Olipa kiva käydä!

Yksi syyskuun kohokohdista oli Helmin päiväkotipaikan selviäminen. Päiväkoti starttaa näillä näkymin tammikuun alussa, jolloin palaan töihin kahtena päivänä viikossa. Katson miten arki näin sujuu, ja jos työt syövät liikaa aikaa opiskelulta, aion harkita töiden jatkoa. Ei ole mitään järkäeä polttaa kynttilää molemmista päistä – tarkoitus on nyt kuitenkin opiskella ja joskus valmistuakin. En jaksaisi ikuisuuksia elää tässä välitilassa opiskellen, vaan mieluiten haluaisin selkeän päämäärään valmistumiselle ja tavoitella sitä. Töitä on ehtinyt – ja ehtii kyllä tässä elämässä tehdä ihan tarpeeksi muutenkin. Olen 16-vuotiaana aloittanut ensimmäisessä työpaikassani, ja ehdin siis olla 11 vuotta työelämässä ennen kuin jäin ensimmäiselle äitiyslomalle. Pienen uran verran sitä kerkesi jo olla työelämässä! 

Yksi miinuskohta syyskuussa on, sillä lampaille jouduttiin sanomaan hyvästit. Lampaat muuttivat takaisin kesälaitumilta oikeaan kotiinsa, nyyh. Säikähdin vielä elokuussakin joskus kuistille mennessäni, kun lampaat näkivät minut kuistin ikkunoista ja yrittivät moikata. Hyppäsin aina varmaan puoli metriä ilmaan! Lampaat rakastivat syödä hopeapajun oksia, joihin he eivät itse ylettyneet. Myös salaatinlehtiä annoin heidän rouskutella kädestäni tuon tuostakin. Ja kuka tiesi, että lampaat saavat myös kunnon intopuuskia, iltavillejä? Joskus kun niitä meni moikkaamaan, ne innostui niin että alkoi juosta ihan hölmöinä ympäri aitausta. Pysähtyivät välillä ja jatkoivat taas. Enpä olisi tätäkään ikinä tiennyt, ellei oltaisi uskallettu ottaa riskiä ja kokeilla täällä vähän syrjemmässä asumista. Kaupungista maalle -postausta on myös paljon toivottu, se on tulossa piakkoin.

Essi


Ihana Newbie Room -mallisto

Mainos Newbie Suomi


newbieroom
newbieroom
newbieroom

Viime viikolla täällä vihjailinkin, että käytiin Helmin kanssa pienellä reissulla. Kyseessä oli siis pikavisiitti Helsinkiin tutustumaan uuteen Newbie Room -mallistoon Kappahlin toimistolle. Ne lukijat, jotka on mua yhtään pidempään seuranneet, ei varmaan ole voinut välttyä huomaamasta minkälainen #newbielover olen. :D Naureskelin parin kaverin kanssa, etten todellakaan ollut mikään cool somemuija, joka ihan muina naisina vierailee Newbien showroomilla. Olin tästä jutusta niin innoissani, että ehkä vähän kiljahdin kun kutsu kilahti blogin sähköpostiin! Oli niin virkistävää sen tavallisen päivärytmin sijaan pakata auto ja lähteä viettämään ihan normaalista poikkeavaa päivää. Aamulla pirkanmaalainen peltomaisema, päivällä syksyinen Bulevardi. Matka sujui hyvin, tosin extravarusteina mukaan lähti tietysti käsidesi ja kasvomaskit.

Itse mallisto oli tietenkin ihan täydellinen, mitä muuta voi Newbieltä odottaa?! Tiedän että siellä ruudun toisella puolella on myös muita, joita jaksaa vuodesta toiseen viehättää röyhelöt, rusetit, kukka- ja eläinprintit, sekä hempeät värit ripauksella vanhan ajan tyyliä. Newbie Room -mallisto vastasi kyllä täysin odotuksia, ja sieltä on tulossa vaikka mitä kaunista. Yöpukuja suloisella bambiprintillä, matkalaukkuja, vuodevaatteita, pehmoleluja, nuken peti + petivaatteet, viirinauhoja, mobileja... Pääsimme samalla myös kurkkaamaan ennen joulua myyntiin tulevia söpöjä pyjamia ja muita ihania juttuja, jotka sopisi esimerkiksi hyvin joululahjaksi. 

Me saatiin tytöille kauniit matkalaukut, jotka Lilja otti saman tien käyttöön. Isompi matkalaukku toimii nyt legojen säilytyspaikkana, ja pienemmässä matkalaukussa on kuulemma salaisuuksia. Sinne ei pikkusisko eikä äitikään saa mennä kurkkimaan. Olen kyllä nähnyt kun Lilja avaa laukun, järjestelee tavarat siistiin riviin ja laittaa sitten kaiken takaisin laukkuun. Liljalla on nyt selvästi sellainen vaihe leikissä, että omat tavarat on hyvin tärkeitä, ja niitä on kiva lajitella ja järjestellä. Lisäksi saatiin Liljan sänkyyn uusi ruusukuvioinen päiväpeitto sekä tytöille malliston uudet bambiyöpuvut.

newbieroom

Blogi: ks. kuvat ylempänä. Todellisuus: tämä kuva ja jatkuvasti toistensa kanssa painivat lapset.

newbieroom

Mallisto tulee myyntiin siis tänään tiistaina 13.10., joten kannattaa pian käydä kurkkimassa ihanuuksia lähimmässä Kappahlin liikkeessä tai olla tarkkana verkkokaupan puolella! Sieltä ainakin kaikista suosituimmat jutut myydään salamana loppuun, joten kannattaa olla nopea. 😍

Essi

*Kuvissa näkyvät matkalaukut, pehmolelu, yöpuku ja päiväpeitto saatu pr-lahjana

Seuraa meitä myös Instagramissa: Ikkunalaudalla


Nelihenkisen perheen viikon ruokaostokset – paljonko maksoi ja mitä ostettiin

viikonruokaostokset

Muutaman kerran minulta on toivottu arkiruokareseptejä, ideoita välipaloihin ja ruokaostosten esittelyä. Mun mielestä on hurjan mielenkiintoista lukea, mitä muut perheet ostavat ja syövät, miten hoitavat kauppareissut ja maksupuolen. Ja okei, nyt kun luin edellisen lauseen uudestaan, totesin, että nyt viimeistään olen jättänyt taakseni entisen elämän ja omaksunut täysin roolini perheen äitinä, kun mua kiinnostaa se mitä muut ihmiset kiikuttavat ruokakaupasta kotiin. Mutta eikö joskus ollut joku sivusto, jolta pystyi seuraamaan kaupan ostoshihnaa ja sitä, mitä asiakkaat siihen latovat? En taida olla ainoa jota ruokaostokset kiinnostaa!

Meidän perheessä on kauppareissut hoidettu vähän vaihtelevalla menestyksellä. Silloin kun ei vielä ollut lapsia, kävimme oikeasti joka ikinen päivä kalliissa lähikaupassa. Hyvä ettei kolme kertaa päivässä. Jompi kumpi raahautui tien toiselle puolelle Taka-Töölön K-marketiin ja osti juuri sen, mitä seuraavaan ateriaan tarvitsi, ja ehkä tuurilla ilta- ja aamupalatarvikkeet. Meidän kaupassa käymisessä ei ollut mitään järkeä, ja muistan että mua ärsytti se sählääminen tuolloin kovasti. Mutta ei ilmeisesti niin paljon, että olisin tehnyt asialle jotain. Perheen myötä on toden totta pitänyt opetella uusia tapoja. Ruokaa ei todellakaan voi alkaa miettiä vasta siinä vaiheessa kun nälkä iskee, vaan tähän erityisesti pätee yksi vanhemmuuden kultaisista säännöistä: ole aina pari askelta edellä.

Nykyään kauppareissut hoidetaan mieluiten kerran viikossa, ja pitkin viikkoa voi muutaman kerran poiketa lähikauppaan jos jotain on unohtunut tai loppuu kesken, yleensä leipää tai hedelmiä. Toissailtana kurvasin lähikauppaan yksin viemään postipaketteja, ja mies pyysi lähtiessäni, että tuon tullessani munkkeja. Eli herkuttelu voi myös olla syynä extra käyntiin.

Kuka maksaa kauppakassin?

Muutamia vuosia sitten avasimme S-pankkiin yhteisen ruokatilin, mutta arvatkaa käytämmekö sitä. No ei, emme käytä. Sen sijaan se maksaa joka siellä kaupassa käy. Joskus sovitaan että "maksetaan puoliksi" isompi lasku, mutta sekin tasaantuu taas jo seuraavalla kauppareissulla, joten ihan turhaa alkaa rahaa siirtelemään tililtä toiselle. Kai se olisi vain viitseliäisyydestä kiinni, että saisi rahat yhteen paikkaan, yhteisiä kun ne kuitenkin ovat, rahat siis. Se olisi mun toiveena senkin takia, että olisi paljon helpompi hahmottaa paljonko meidän perheen muut kulut ruoan lisäksi on. Auton vakuutukset, henkilövakuutukset, kotivakuutus, netti, puhelimet, bensa, lastenvaatteet yms. menee tällä hetkellä sen tililtä, kuka asiaa hoitaa tai kummalle lasku tulee. Välillä on käynyt niin, että joku lasku on jäänyt maksamatta, koska molemmat on luulleet että toinen on maksanut laskun. En ollenkaan tykkää tällaisesta retuperäisyydestä ja epäjärjestyksestä! Mä luulen, että rennon suhtautumisen takana mussa kuitenkin piilee se tyyppi, joka kirjaa jokaisen menon excel-taulukkoon. Katsotaan muuttuisiko tämä taloudenhoito tässä siihen suuntaan lähiaikoina.

Isot ruokaostokset tehdään joko Lidlissä tai Prismassa, sillä ne on lähellä, ja niissä ostoskorin hinta on hyvin kohtuullinen. Meidän lähikaupat on S-market ja K-supermarket, joista käydään vaihtelevasti hakemassa niitä puuttuvia juttuja viikon aikana. Toisaalta aina kun käyn Pirkkalan suunnilla, on pakko käydä Pirkkalan cittarissa koska siellä on ihan mielettömän hyvä valikoima ja jotenkin ihana käydä. Lisäksi en voi lähteä sieltä ilman sushilaatikkoa. Jos jotain kaipaan edellisestä kodista niin ainakin yksi tärkeimmistä on Pirkkalan cittari. :D

Mitä meidän ostoskoriin päätyi

viikonruokaostokset

viikonruokaostokset

viikonruokaostokset

viikonruokaostokset

Tämän kauppareissun ostokset tehtiin suurimmaksi osaksi Lidlissä, ja kauppakasseihin päätyi tällä kertaa seuraavat jutut:

hedelmät ja vihannekset

luumukirsikkatomaatti 500 g 2,19 €
banaani 1,44 €
salaatti 1,29 €
pensasmustikka 250 g 2,79 €
kurkku 2,12 €
paprika 1,12 €
omena 2 kg 2,49 €
purjo 0,39 €
keittojuurekset (pakaste) x 2 1,04 €

leipä, hiutaleet, pasta, riisi yms.

pasta 1,28 €
ruisleipä 0,95 €
riisi 1,79 €
hapankorppu 1,39
mysli 3 €

maitotuotteet, kananmunat

maito x 3 2,04 €
kananmunat x 2 4,18 €
ruohosipuli-tuorejuusto 1,90 €
kermaviili 0,49 €
kuohukerma x 2 1,58 €
ruokakerma x 3 2,04 €
pienet hedelmäjugurtit x 6 2,4 € (näitä on 6 kpl, mutta nyt kuittia katsoessani huomasin että vain kolme on kirjattu kuitille, vahingossa säästin euron!)
maustamaton jugurtti 1,49 €
juusto 3,29 €

liha

tonnikala x 4  5 €
lohifilee 10,34 €
broilerileike 2,98 €
kanasuikaleet 7,79 €

muut

appelsiinimehu x 2 3,98 €
päärynäpillimehu 0,99 €
tomaattimurska 0,99 €
tortillalätyt 1,59 €
pinaattiohukaiset 1,29 €
vauvan soseet noin 6 € (toisesta kaupasta)
kahvi 3,89 €
valmis riisipuuro 3,57 €
vaipat 12 €


Ostokset maksoivat siis 103,10 €

Näistä ostoksista syötiin aika lailla yksi viikko, tietysti joitain juttuja ei tarvitse joka viikko ostaa niin kuin mysli, vaipat tai kahvi. Listalla oli myös jotain erikoisuuksia kuten esimerkiksi pillimehut, jotka ostin kun meille oli tulossa vieraita. Miehellä ja mulla tulee myös välillä jotain kausia, kun himoitaan ihan ihmejuttuja. Esim. nyt nuo pienet maustetut jugurtit, vaikka olen vuosia syönyt maustamatonta jugurttia marjoilla ja myslillä. Ennen nuo sokerijugurtit oli mun suuhun aivan liian makeita, mutta nyt niihin on tullut joku himo. Vaipat myös usein maksavat enemmän, kun käytetään Liberoa, mutta tällä reissulla mies nappasi eri merkkiset mukaan. Kuohukermaakaan en yleensä osta, mutta tonnikalavuoan ohjeessa näin oli, joten tottelin kuuliaisesti. Kaurakermaa ja -maitoa meillä käytetään toisinaan myös.

Ostoskorin sisältö vaihtelee tietysti paljon sen mukaan, mitä meillä sillä viikolla syödään, mutta usein hinta pyörii tuossa 100 eurossa. Mun mielestä se on ihan kohtuullinen nelihenkiselle perheelle, kun olen lukenut että joillain saattaa mennä sama summa kaksinkertaisenakin. Tästä kauppareissusta on jo muutama viikko aikaa, mutta muistaakseni syötiin sillä viikolla tonnikalavuokaa, lohikeittoa sekä kanatortilloja.

Kesällä syötiin enemmän kasvispainoitteisesti, mutta nyt heti syksyn ja pimeän tullen huomaa että energiapitoisempi ruoka maistuu. Tällä viikolla olen tehnyt esimerkiksi pitkään haudutettua kanapataa, naudanlihawokkia ja pinaattilettuja syötiin lounaaksi viimeksi tänään. Loppuviikosta olisi tarkoitus tehdä vielä uunilohta. 

Tänään ollaan Helmin kanssa koko päivä reissussa ja tulee syötyä muualla, ihanaa vaihtelua arjen pyöritykseen! Tästä reissusta varmasti lisää vielä myöhemmin :)

Essi

Varma epäonnistuminen – maisterintutkinto vauva ja taapero jaloissa pyörien?

opiskelulastenkanssa

Aihe josta multa on pyydetty postausta varmaan ensimmäisen kerran jo 1,5 vuotta sitten, mutta josta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa: miten onnistuu opiskelun ja äitiyden yhdistäminen? Aiemmin en saanut ajatuksiani koottua mihinkään muuhun muotoon kuin että ei onnistu, opiskelu pienten lasten kanssa on hullun hommaa. Älä edes yritä!

Totesin että tähän kysymykseen vastaaminen on turhaa silloin kun olen raskaana ja jaloissa pyörii taapero. Niin kuin olen kertonut, mun tapauksessa toinen raskaus aiheutti niin lamaannuttavan väsymyksen, että nukahdin sänkyyn istualteen kun yritin lukea tenttiin. Sain suurin piirtein läpsytellä itseäni kasvoihin että pysyin joten kuten hereillä. Kevään opintopistesaldo jäi ennen äitiyslomaa aika köyhäksi, mutta en jaksa sättiä siitä itseäni. Kukaan ei ole täydellinen, ja tein parhaani.

Nyt kuitenkin kuopus on jo täyttänyt vuoden ja esikoinen palannut kolmena päivänä viikossa päiväkotiin, ja olen pystynyt palaamaan opintojen pariin tänä syksynä. Miltä se on tuntunut? Aionko jatkaa opintoja vai torppaanko koko hankkeen heti alkumetreillä? Mitäs sitten kun kuvioon lisätään vielä maisterikursseja työn ohessa suorittava aviomies?

Opintoihin paluu hävetti

Ihan ensiksi tuntui ihan hirveältä kirjautua yliopiston palveluihin sisään, koska joka paikasta oli salasana vaihtunut ja kaikki mahdolliset ohjelmat ja järjestelmät vaihtuneet. Tunsin itseni niin kalkkikseksi, kun luin kaiken maailman ohjeita ja plarasin tuhanteen kertaan rivejä läpi, ja silti teki mieli vain itkeä ja polkea jalkaa lattiaan kun en tiennyt mitä piti tehdä. Kiroilin kuin merimies ja jollain ihmeen kaupalla sain ilmoittauduttua kursseille, vaihdettua salasanat ja laitettua parit sähköpostit eteenpäin.

Lisäksi edelleen hävetti se, miten vähän sain lopulta suoritettua keväällä opintoja! Ilman raskauttakin varmasti on monia, jotka ei vain saa aikaiseksi, syystä tai toisesta. Ei sitä pitäisi hävetä, vaan todeta että elämä on odottamatonta, ja rohkeasti hypätä takaisin opintojen maailmaan ja pyytää apua. Luulen että häpeä on ihan omassa päässäni, koska en saanut edistettyä opintoja niin paljon kuin olin suunnitellut.

Edellä mainitusta syystä aloitin varovasti tässä ensimmäisessä periodissa kahdella kurssilla, joissa kummassakin kyllä on aika paljon lukemista, mutta niin kaikessa oikeustieteeseen ja talouteen liittyvissä aihekokonaisuuksissa tuntuu aina olevan, siltä ei voi välttyä. Kiitos koronan, kaikki on etänä, ja lukemisen vastapainoksi on ollut myös muutamia live-luentoja sekä valmiiksi tallennettuja luentoja. Kaikkea materiaalia pystyy katsomaan myös jälkeenpäin, jos vaikka sattuu käymään niin, ettei säännöllisen vauvelin rytmi olekaan juuri sinä päivänä niin säännöllinen, ja luento menee ohi. 

Miten opiskelu käytännössä onnistuu

Käytännössä opiskelut siis sujuvat niin, että katson joko live-luentoa tai tallennetta, yleensä esikoisen ollessa päiväkodissa ja kuopuksen nukkuessa päiväunia. Lukemisen olen jättänyt enimmäkseen iltaan, eli siihen hetkeen kun lapset menevät nukkumaan. Olen iltaihminen, ja saan kaikista parhaimmat ja luovimmat ideani iltaisin tai öisin. Ajatus kulkee parhaiten iltaisin, vaikka takana olisikin vauhdikas päivä lasten kanssa. Päivisin lukemisesta ei tulisi yhtään mitään, koska keskeytyksiä on päivän aikana miljoona. Tosin tänään on ollut siitä erikoinen päivä, että luin tosi intensiivisesti koko aamupäivän ja tein samalla muistiinpanoja. Kun vertaan siihen raskauden aikaiseen lukemiseen, tämä on noin 300 % tehokkaampaa. Pääasia on se, että päivästä riippuen tekee sen mitä on itselleen luvannut, mutta jos energiaa riittää johonkin ylimääräiseen, käyttää sen ehdottomasti hyödyksi!

opiskelulastenkanssa

opiskelulastenkanssa

Aika veitsenterällä opiskelut siis lasten takia ovat, koska tilanne olisi ihan toinen jos esimerkiksi a) lapset heräisivät kukonlaulun aikaan ja olisin todella väsynyt koko päivän b) lapset eivät nukkuisi öitä kunnolla vaan heräiltäisiin useita kertoja yössä c) esikoinen ei kävisi päiväkodissa d) kuopus olisi luonteeltaan sellainen, ettei jaksaisi leikkiä hetkeäkään yksin tai olisi muuten ns. temperamenttisempi tapaus. Helmihän on sellainen iloinen viilipytty ettei tosikaan, joten hänen kanssaan opiskelut (eli luentojen seuraaminen ajatuksella) on onnistunut koko syksyn vaivattomasti. Kun kummatkin lapset on kotona, opiskelu ei onnistu. Tai ehkä onnistuisi, mutta en halua elää tätä aikaa vain nenä kiinni kirjassa vaan olla läsnä lapsilleni. Mä mielummin nipistän aikaa opiskelulle yöunista kuin lasten kanssa vietetystä ajasta. 

Tällaiset kurssit onnistuu vielä näin, kun on mahdollisuus opiskella viikossa 3-4 päivänä ja lisäksi viikonloppuisin (ja iltaisin) kun mies on kotona. Periaatteessa heti jos kursseihin sisältyisi paljon konkreettista tekemistä, palautettavia tehtäviä tai ryhmätöitä, vaikeutuisi opinnot huomattavasti. Silloin opiskelu veisi varmasti moninkertaisesti aikaa ja vaatisi sitä, että mies katsoo iltaisin lapsia kun opiskelen. Olen tutustunut siis kurssien sisältöön ja valinnut tälle syksylle tietoisesti vain sellaisia kursseja, jotka pystyy suorittamaan helposti etänä ja jotka vaativat lähinnä lukemista ja tentin suorittamisen.

Tärkeintä on hyvä organisointikyky ja tehokkaasti käytetty aika

Mielestäni yksi tärkeimmistä tekijöistä opintojen onnistumisessa lastenhoidon ohella on se, miten hyvin osaat tarttua opiskeluun, suunnitella opintoja ja pysyä suunnitelmassasi. Pitää tietää milloin pitää tehdä mitäkin, jotta ei ehdi tulla kauhea stressi ja paniikki kurssien kanssa. 

Lisäksi opiskelun sujuvuus riippuu paljon siitä, millainen olet oppijana. Osaatko opiskella? Mulle esimerkiksi sopii parhaiten juuri ilta-ajat lukemiseen ja kaiken luovan työstämiseen, päivisin taas parhaiten onnistuu juuri luentoihin keskittyminen ja kaikki ns. fyysinen työ. Ylipäätään opin parhaiten lukemalla ja ajattelemalla itse, luennot on tähän tietysti hyvä lisä. Mä en kaipaa niinkään sosiaalista ympäristöä opiskeluun, tosin olenkin kuivakka aikuisopiskelija, joka jättää kaikki bileet väliin ja haluaa vain sen tutkintotodistuksen käteen. Jos tuntuu siltä, ettei joku asia aivan aukea, keskustelen miehen kanssa. Hän ei ehkä niin tutustunut ole aina kaikkiin mun keskustelunavauksien aiheisiin, mutta tietää ja lukee asioista kuitenkin paljon ja hänellä on hyvä yleissivistys.

Miehestä puheen ollen, lisää maustetta soppaan tuo se, että mies myös opiskelee ainakin tämän syksyn työn ohessa. Jep, täysipäiväisen työn. Ja hänellä on nimenomaan sellaisia kursseja, joissa deadlinet vilkkuu joka viikko ja kurssit on vaativia. Mutta jollain ilveellä olen saanut häntä tsempattua kurssien kanssa, vaikka omakin kalenteri on tupaten täynnä. Miehellä meinaa usko loppua säännöllisesti joka viikko, mutta silloin hän kaipaa vain pientä potkua pers... pientä kannustuspuhetta.

opiskelulastenkanssa

opiskelulastenkanssa

opiskelulastenkanssa

Mitä tulee tuohon tehokkuuteen, niin sanoisin että opiskelen kyllä paaaljon tehokkaammin kun vertaan siihen aikaan kun opiskelin ammattikorkeassa 21-vuotiaana, ilman lapsia, ihan yksinäni. Tottakai se vaikuttaa, etten ollut yhtään motivoitunut opinnoissa ja tiesin olevani väärässä koulussa, mutta silti. Nyt kun tiedän, että mulla on tietty aika, jolloin pitää asioiden hoitua, ne laitetaan hoitumaan. Ei ole varaa jäädä haaveilemaan, mutta toisaalta hyvä suunnittelu myös vapauttaa aivot yliajattelulta silloin, kun olen lasten kanssa. Silloin ihan todella olen heidän kanssaan kun tiedän, ettei ole aika opiskella eikä sillä hetkellä edes pitäisi opiskella. Ei tunnu siltä, että pitäisi tehdä jotakin muuta tai olla jossakin muualla.

Miksi haluan opiskella?

Mulla periaatteessa olisi ihan hyvä työ, joka ei tosin ole oman alan työ. Nykyisessä työssäni on kuitenkin ihan hyvät mahdollisuudet vaihtaa työnkuvaa jos alkaa kyllästyttää, ja varmaan etenemismahdollisuudetkin on olemassa jos sille alalle haluaa jäädä. Mulla on myös haaveita yrittäjyydestä, omistusasunnosta ja vaikka mistä. Nopein tie olisi lopettaa opinnot, tehdä täysipäiväisesti töitä tai ryhtyä täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Säästää ja toteuttaa niitä omia ja yhteisiä unelmia. 

Mutta silti mä täällä vietän päiviä kuunnellen sisäisestä tarkastuksesta ja valtiontaloudesta, väännän jotain esseetä ja elän jatkuvassa epävarmuudessa että tuleekohan tästä mitään. Kysyn itseltäni tosi usein nykyään, että onko tämä sitä mitä haluan? Tämä pätee ihmisiin mun elämässä, harrastuksiin, töihin. Mulle on tärkeää kulkea kohti omia unelmia ja pitää huoli siitä, etten unohda itseäni vaikka olenkin äiti ja vaimo 24/7. Olen kuitenkin myös minä, ja lopulta itseni kanssa mun on elettävä, ja olen vastuussa omasta onnesta ja hyvinvoinnista. En voi sille mitään, että monista syistä johtuen tie nykyiseen opiskelupaikkaan on ollut pitkä, enkä ole voinut opiskella juuri tätä tutkintoa ennen lapsia. Mutta sen sijaan että voivottelisin mennyttä ja tulevaa, keskityn kuluvaan päivään, joka on muuten tänään tavallinen kolea ja tuulinen lokakuinen päivä, ja hyväksyn sen että minun elämäni kuului mennä juuri näin.

Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että rämmin läpi kiven ja jään ja sumuisen suon höystettynä uhmaiällä ja muilla vaiheilla, että saan opinnot kunnialla päätökseen ja ne maisterinpaperit käteen. Eilen muuten erästä luentoa kuunnellessani mun päässä välähti sellainen lamppu, että "hei, tätä mä ehkä voisin haluta tehdä." Voi olla että se on vain yksi vaihtoehto monista, mutta se tuntui silti tosi hyvältä ja sain siitä hirveästi motivaatiota opintoihin. Tuntuu että opinnoilla on joku mahdollinen kiintopiste, ja ehkä myös tajusi konkreettisesti sen, että valmistumisen jälkeen on paljon mahdollisuuksia työllistyä. Se tietenkin riippuu paljon työtilanteesta ja hakijasta, mutta periaatteessa.

Voi myös olla, etten koskaan tee mitään omaan alaan liittyvää työtä. Voi olla, että ryhdynkin yrittäjäksi ja jään sille tielle. Voi olla että kirjoitan kirjan, mistä yksi hyvä ystäväni on vuosikaudet jaksanut minua muistuttaa. Mutta mieleeni on iskostunut joskus vuosikausia sitten isäni antama neuvo, että aina pitää olla plan b. No tämä opiskelu on ainakin sitä, tosin tällä hetkellä se vaikuttaa vahvasti plan a:lta.

Opiskelu etenkin pienten lasten kanssa voi olla vaikeaa, mutta sanoisin että anna mennä jos oikeasti sitä haluat. Yleensä ne parhaimmat asiat elämässä ei tule helposti. Opiskelu lapset jaloissa pyörien (jalasta roikkuen..) on rankkaa aivan varmasti, se vaatii joustavaa mieltä ja taitoa opiskella. Mutta se antaa myös paljon, ja paljon onnellisempi olet jos opiskelet ja tavoittelet sitä sun omaa juttua sen sijaan, että äitiysloman tai hoitovapaan jälkeen edessä siintää työpaikka, johon et halua palata. Vaikka toisinaan väsyttää paljonkin ja tekisi mieli lopettaa koko opiskelu, tulee seuraava päivä, ja kun kysyn jälleen itseltäni että haluanko tätä todella, vastaus on yhä edelleen sama: haluan.

Essi