Soitto hätänumeroon ja maailman raastavin morkkis

Siinä se tuli otsikossa tiivistettynä: ihan hirveä päivä. En kirjoita tätä siksi, että haluaisin retostella kauheilla tapahtumilla, vaan siksi, että pitää päästä purkamaan omia ajatuksia ja muistuttaa kaikkia muitakin vanhempia tekemään taas extra kierroksen kotona ja varmistamaan, että nurkat on baby proofattu!

Aukko kodin turvallisuusstandardeissa

Aamu alkoi meillä ihan tavanomaisesti, syötiin Helmin kanssa aamupuurot ja lähdettiin muskariin. Kotiin tullessa riisuin Helmiltä ulkovaatteet ja jätin hänet eteiseen leikkimään kissan kanssa. Menin itse eteisen vieressä sijaitsevaan keittiöön, jossa olin purkamassa kauppakasseja, kun kuulin eteisestä rämähdyksen ja heti perään huutoitkua. Olin nanosekunnissa paikalla, ja näin että kenkäkaappi oli kaatunut Helmin päälle. Ulkoisesti en havainnut mitään suurempia mustelmia tai muita vaurioita, ja itku oli tietysti hyvä merkki.  Pian kuitenkin huomasin Helmissä uneliaisuutta, mikä on aivotärähdyksen yksi oire – ja olinkin saman tien jo soittamassa hätänumeroon. 

Ambulanssi oli viidessä minuutissa paikalla, eikä tällä välin pienen potilaan tila ollut huonontunut onneksi. Ensihoitajat totesivat melko pian sisään päästyään ja tutkittuaan Helmin, että suurempaa huolta ei pitäisi olla. Jossain välissä olin ehtinyt miehenkin hälyttää töistä paikalle, ja lähdimme omalla autolla vielä käymään lääkärintarkastuksessa. Tällä välin Helmi alkoi olla jo enemmän oma itsensä, ja uskalsimme vähän hengähtää. Lääkärikään ei havainnut mitään hälyttävää, ja kertoi että ilta pitää tarkkailla mutta yön voi jo nukkua ihan normaalisti eikä tarvitse herätellä. No, me varmuuden vuoksi kyllä herätellään, koska ei vaan kestetä odottaa aamuun, vaan on pakko käydä tarkistamassa onko kaikki kunnossa.

Miksi näin sitten kävi? Kenkäkaappi oli hutera, koska eteisen lattia on vanhaa hirsilankkua joka ei mistään kohtaa ole suora. Kaappi odotti eteisen seinustalla myyntiä, eikä sitä siksi oltu kiinnitetty seinään. Kysyn tässä kohtaa itseltäni, että miksi helvetissä en ollut siirtänyt sitä kuistille, kun meillä on niitä kylmäeteisiä vieläpä kaksin kappalein. Siinä kaappi ei olisi ollut tiellä, eikä näin olisi päässyt käymään. Muut vaaranpaikat on kotoa minimoitu, mutta tässä kävi nyt kyllä paha virhearvio/unohdus mikä sitten aivopieru onkaan ollut. Ehdin olla tosiaan keittiössä ehkä puoli minuuttia, juuri kerkesin nostaa ruokakassin käteen ja latoa muutamat piltit siitä pöydälle kun vahinko sattui. Olin lähtenyt eteisestä hymyillen, kun kissan ja Helmin leikkiä oli hellyyttävää katsoa. No sitä hauskuutta ei sitten kauaa kestänyt.

Huono omatunto tästä ikuisuuteen

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät onneksi mene tällaisissa tilanteissa täysin lukkoon vaan ajatus kulkee yllättävän nopeasti. Samalla olen niitä ihmisiä, joille iskee se shokki ja paniikki vasta jälkikäteen. Loppupäivän Helmin vointi oli ok, mutta itsellä morkkis vain kasvoi kasvamistaan, kunnes nyt illalla oli pakko vielä avata läppäri ja kirjoittaa. Illan aikana olen saanut älyttömästi viestejä instagramin puolelle, ja tuntuu että kaikille on käynyt jotain. Kenellä on vauva kiivennyt pinnasängystä alle vuoden ikäisenä ja pudonnut pää edellä lattiaan. Toisilla on vauva pudonnut sängystä, sohvalta tai pöydältä. Kerran kuulin että tuttuni puolivuotias vauva oli kiivennyt leluarkun päälle, pudonnut siitä ja solisluu oli murtunut.

Mutta vaikka kaikki toitottaa että muillekin käy näin ja ei voi olla jatkuvasti 100% varmistunut kaikesta ja nähdä kaikkea, niin silti harmittaa niin paljon että näin pääsi käymään. En nyt soimaa itseäni loputtomiin, koska ei mulla ole aikaa jäädä sänkyyn kierimään itsesyytöksissä – huominen päivä kahden lapsen kanssa on vääjäämättä edessä ja siitä se elämä taas jatkuu. Mutta kyllä huomenna käyn jälleen koko kodin läpi ja varmistelen taas jälleen kerran että onko kaikki nyt turvallista.

Onneksi tälle pienelle nallelle ei käynyt sen pahemmin.

Ja vaikka niinkin tekisin, en voi estää sitä, että joskus tulevaisuudessa jommalle kummalle lapselle taas sattuu jotakin. Tästäkin joku laittoi viestiä, että on paniikissa, kun hän tietää että vaikka kuinka nyt varmistelisi kotiaan ja soimaisi itseään, ei voi sille mitään että jotain tällaista tulee käymään jatkossakin. En voi mitenkään kontrolloida kaikkea, enkä varsinkaan toisia ihmisiä vaikka olisikin kyse omista lapsista ja heidän turvallisuudestaan. Miten monta kertaa päivän aikana minäkin jopa ärsyttävyyteen asti toistelen "älä mene sinne, älä koske siihen, ole varovainen". Juoksen lasten perässä ja nappaan horjahtavan Helmin syliin, juuri ja juuri estän pään kolahtamisen pöydänreunaan, syöksähdän poimimaan lattialta Liljalta siihen jääneen pienen esineen, jota kohden Helmi oli jo päättäväisesti lähtenyt konttaamaan. 

Tämä on myös yksi niistä syistä, miksi kahden pienen lapsen kanssa on rankkaa. Se jatkuva perässä juokseminen, valvominen, vahtiminen, päivittäiset täpärät tilanteet – joskus tuntuu että päivä menee vaan pieniä tulipaloja sammutellessa. Yritän parhaani mukaan selittää 3-vuotiaalle, mitä ei saa tehdä ja mikä on vaarallista, ja hän alkaakin jo onneksi vähän ymmärtää mitkä on niitä vaaranpaikkoja, sekä itsellä että Helmillä. Lilja on monet kerrat kyllä kiusannut pikkusiskoaan joo, mutta myös estänyt Helmiä esim. laittamasta suuhun jotain sinne sopimatonta. Onneksi siis lapset kasvaa ja järkeä tulee päähän.

Vanhemmuus on yhtä virhettä

Kirjoitin tämän tekstin myös siksi, että haluan viestittää ettei kukaan ole täydellinen, vähiten ehkä me vanhemmat. Paineet on kovat, vaatimuksia enemmän kuin kukaan ehtii ikinä täyttää, aika on rajallista ja jaksaminen myös. Vanhemmuus on yhtä virhettä toisinaan, ja olet tavallaan tuomittu epäonnistumaan. Toiset eivät huolehdi ollenkaan, toiset ylisuojelevat. Toisilla ei ole rajoja lainkaan, toisilla niitä on liikaa. Toiset kannustavat – toisilla se menee painostuksen puolelle. Teit niin tai näin, aina löytyy parannettavaa ja jokainen tekee omat virheensä. Yksi asia minkä olen vanhemmaksi tultuani oppinut on se, ettei vanhempana voi olla perfektionisti. Sellaisesta ajatusmaailmasta kannattaa pyrkiä eroon, jos mielii pysyä tervejärkisenä. Nytkin yritän toistella itselleni, että vahinkoja sattuu vaikka niitä kuinka yrittäisin estää parhaani mukaan.

Välillä sitä myös erehtyy keräämään sellaista hiljaista to do -listaa mielessään kaikista niistä asioista, joita pitäisi olla mutta ei vielä ole. Pitäisi huolehtia itsestään, tehdä omiakin juttuja, pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan koska kun äiti voi hyvin perhe voi hyvin, pitäisi pitää koti kunnossa (ja turvallisena), pitää huolehtia että lapsilla on vuodenaikaan sopivat, oikean kokoiset vaatteet ja että niitä on riittävästi, pitäisi myydä pienet vaatteet pois, pitää muistaa varata neuvolat ja hammaslääkärit, maksaa vakuutukset lapsille, säästää lapsille, huolehtia että lapsilla on ikätasoon nähden oikeanlaisia leluja ja tekemistä, pitäisi olla läsnä, ei saa räplätä puhelinta, ei saa käydä "vessassa" eli hengähtämässä hetken, jotta jaksaisi päivän loppuun – koska kuka silloin vahtii lapsia, vaan pitää käydä vessassa ovi auki tai ottaa lapset mukaan, ei saa menettää hermojaan vaikka uhmaikäinen uhmailisi lattialla ja 1-vuotias huutaisi väsymystään ja haluaisi päiväunille, tähän päälle pitäisi vielä hoitaa parisuhdetta ja ystävyyssuhteita, muistaa joskus vastata viestiin ja jos on vielä niin hullu kuin minä, pitäisi ehtiä kirjoittaa blogia, valokuvatakin joskus ja vastata työsähköposteihin. Tämän päivän jälkeen tuli taas sellainen olo, että paskan väliä sillä unohtuneella neuvola-ajalla, tärkeintä on että lapset pysyy hengissä ja toivottavasti mahdollisimman terveinä


Lopuksi vielä muistutus, olethan kiinnittänyt kaikki kaapit, lipastot ja hyllyt seinään? Jos et, kiinnitä ne jo tänään!


Ja ihan viimeiseksi kiitos. Valehtelematta oon tänään itkenyt ihan jokaisesta tsemppiviestistä mitä oon saanut, vaikka on tuntunut että en ansaitse niitä. Mutta niin mäkin tekisin toiselle äidille! Miksi se armollisuus on itseä kohtaan niin vaikeaa? Joka tapauksessa, kiitos. 

Essi



Ei kommentteja