Väsynyttä itkua, katkonaisia öitä & vauvakuplaa – vertailussa kaksi vauvavuotta

Elämäni suurimpia saavutuksia on lapset, parisuhde, koulupaikan saaminen, osa-aikaiseksi yrittäjäksi ryhtyminen ja kahdesta vauvavuodesta selviäminen. Kyllä, kuopuksen täytettyä vuoden tuli juhlallinen olo, ei pelkästään syntymäpäivän vuoksi, vaan myös siksi, että selvisimme jo toista kertaa vauvavuodesta.

Tämä kuulostaa nyt siltä, että lasten saaminen on vain yksi työleiri, josta ei ole ulospääsyä, mutta ei nyt onneksi niinkään. Vuoteen mahtuu kaiken rankan vastapainoksi paljon onnenhetkiä, joita muistelee koko loppuelämänsä. Mutta en silti halua maalata arjesta vauvan ja taaperon kanssa mitään ruusuisia, hennon vaaleanpunaisia hattaraisia hetkiä, koska sitä se ei kyllä ole. Ei ainakaan koko aikaa.

Ensimmäinen raskaus – malttamatonta odotusta, pienten vaatteiden hypistelyä, mielen myllerrystä

Ensimmäinen raskaus oli täysin erilainen kuin toinen. Siitä lähtien kun tajusin olevani raskaana, eli muutama päivä ennen positiivisen raskaustestin tekemistä, mieli meni yhtä vuoristorataa. Yhtenä hetkenä olin niin mielettömän onnellinen, etten tiennyt miten päin olla. Seuraavassa hetkessä mietin että mitä hittoa me ollaan menty tekemään, voinko perua kaiken? Sitä taas seurasi huolestunut itkukohtaus, kun pelkäsin onko vauvalla kaikki hyvin ja mitä jos raskaus menee kesken. Ja sama uudestaan alussa.

Esikoista odottaessa piti myös käydä todella suuri henkinen matka läpi yhdeksän kuukauden aikana. Piti kasvaa nuoresta aikuisesta äidiksi. Onneksi raskaus kestää sen yhdeksän kuukautta, koska sen aikana ehtii hiljalleen tottua ajatukseen tulevasta suuresta muutoksesta.

Ensimmäisessä raskaudessa itse odotusaika oli myös hyvin erilainen. Oli aikaa ihmetellä vauvan vaatteita, laskea viikkoja ja päiviä, seurata raskausappista missä nyt mennään ja mitä vauvalle tapahtuu nyt, muisti tarkalleen neuvola-ajat ja tulevat ultrat, ehti rauhassa laittaa vauvanhuonetta valmiiksi, kuvata raskausmahaa ja kaikin tavoin virittäytyä tulevaan. Neuloin vauvalle pieniä käsitöitä, kirjoitin tuntemuksia päiväkirjaan ja lueskelin kaikkea vauvanhoitoon ja vanhemmuuteen liittyvää. Fyysinen vointi oli myös suhteellisen hyvä, ja jaksoin läpi raskauden käydä säännöllisesti kävelemässä ja touhuta kaikkea. Vasta ihan raskauden viimeisinä viikkoina alkoi maha painaa ja selkä kipeytyä.

Ensimmäinen vauvavuosi – vauvan tuoksua, uuden opettelua, rauhallisia vaunulenkkejä & kahvittelua

Ensimmäiset viikot vastasyntyneen kanssa oli taianomaisia, juuri sitä hattaraista vaaleanpunaista vauvakuplaa. Matka Naistenklinikalta kesti kotiin autolla ehkä viisi minuuttia, mutta se tuntui ikuisuudelta kun katselin pientä nallepukuun puettua vauvaa sydänemojit silmien paikalla. Kotona elettiin kukkameren, lahjojen ja kahvikuppien keskellä. Olin leiponut hyvin kliseisesti korvapuustia pakkasen täyteen juuri ennen synnytystä, mikä oli kätevää, sillä vieraita lappasi sisään joka päivä. Normaalisti olisin uupunut sellaisesta, mutta silloin se ei haitannut.

Meillä oli helppo vauva, ja saatiin nukkua pitkiä yöunia yhdellä herätyksellä ensimmäiset kuukaudet, kunnes neljän kuukauden hulinat alkoivat. Päivisin käytiin vaunulenkeillä aurinkoisessa Seurasaaressa, tavattiin ystäviä ja perhettä, ja järjestin innoissani tulevia ristiäisiä. Elin todellista lattemamma-elämää! Katsottiin miehen kanssa toisiamme ja ihmeteltiin, että miten meistä tulikin jotain niin täydellistä.

Vaiheita tietysti tuli, ja ne kaikki säikäytti tuoreen äidin. Vältin asioiden maanista googlettelua, mutta kyllä silloin tällöin ahdistuin milloin mistäkin. Tunnin välein herääminen oli raastavaa, vaikkei sitä loppujen lopuksi kovin montaa viikkoa kestänyt. Vauvavuosi oli ohi silmänräpäyksessä. Esikoinen oppi puhumaan jo varhain, ja sitä mukaa kun sanavarasto karttui, oli hänen kanssaan helpompaa mennä ja tehdä. Arki alkoi muotoutua omiin uomiinsa ja ajattelin että huh, kyllä tämä tästä.

...kunnes tulin uudestaan raskaaksi.

Toinen raskaus – unohtuneita neuvolakäyntejä, lamauttavaa väsymystä & yksi viihdytettävä taapero

Toinen raskaus vilkkaan taaperon kanssa oli kaukana ensimmäisestä seesteisestä odottavasta raskaudesta. Toista raskautta väritti alusta asti järjetön väsymys, jota vastaan yritin kovasti taistella, mutta näin jälkikäteen olisi pitänyt vaan sanoa kaikille esim. että hei, mä en nyt pysty matkustamaan taaperon kanssa päiväksi Helsinkiin koska olen niin uupunut. Tunsin huonoa omaatuntoa, etten ehtinyt käydä kaikkialla missä olisi pitänyt, ja tunsin laiminlyöväni ihmissuhteitani. Olisi pitänyt olla itsekkäämpi ja ihan reilusti vaan myöntää, että nyt en repeä kaikkeen. Että koittakaa itse pyörittää arkea, tehdä töitä, opiskella ja kasvattaa samalla uutta ihmisenalkua. Jos vielä joskus saamme kolmannen lapsen, olen itselleni armollisempi ja välitän vähemmän muiden mielipiteistä, vaikka joku sitten loukkaantuisikin ja suuttuisi. Menen itsekkäästi omaan raskauskuplaani ja koitan pitää paremman huolen jaksamisestani.

Toisessa raskaudessa en todellakaan muistanut millä viikolla ollaan, päivistä puhumattakaan. Välillä piti oikein laskea, monennellako kuulla olen raskaana. Ei ollut harmainta aavistusta onko vauva päärynän vai kurpitsan kokoinen, joka tapauksessa olo oli kuin jättimäisellä kurpitsalla. Välillä väsymyspäissäni unohdin kokonaan joko esikoisen tai oman neuvolan, vaikka ne oli merkattu kalenteriin. Joko olin merkannut väärän päivän tai katsoin väärää viikkoa kalenterista, tai en ollut merkannut ollenkaan. #preggobrains oli ihan todella läsnä arjessa, ja mua stressasi hirveästi jatkuvasti se, mitä olin unohtanut, mitä piti muistaa ja minkä asian muistan väärin. Hävetti jatkuvasti selitellä töihin, kavereille ja some-yhteistyökumppaneille että yritän kyllä kovasti, mutta nyt pääsi käymään näin.. Normaalisti hoidan asiat mieluiten ajoissa ja mahdollisimman hyvin.

Kaikki krempat ja kolotukset iskivät myös paljon aiemmin ja pahempana kuin ensimmäisessä raskaudessa. Selkä kipeytyi ja liitoskivut vihloivat lantiossa, minkä takia myös liikunta jäi tosi paljon vähäisemmäksi kuin esikoista odottaessa. Liikkumattomuus taas ei tehnyt hyvää kropalle, liikkuvuudelle, jaksamiselle eikä varsinkaan mielelle. Väsytti tietysti entistä enemmän, kun ei pystynyt liikkua normaalisti, ja samalla kuitenkin piti väkisin jaksaa hoitaa taaperoa ja tehdä muutakin kuin katsoa Muumeja. Muistan kun itkin hakiessani esikoista päiväkodista, koska jo muutaman sadan metrin kävelymatka oli tuskallista. Olin kyllä aivan loppu.


Vähän ehti toisellekin vauvalle jotain hankkimaan, mutta onneksi suurin osa esikoisen vaatteista oli vielä tallessa.

Siinä missä esikoisen synnytys meni suhteellisen kivuttomasti, oli toinen synnytys paljon nopeampi, rajumpi ja lopuksi myös vähän traumaattinenkin kokemus. En syytä itseäni tai mitään muutakaan liikkumattomuudestani raskausaikana, mutta luulen että se on osasyy sille, että kuopus syntyi avosuisessa tarjonnassa. Onhan se nyt selvä, että niinkin fyysinen tapahtuma kuin synnytys on paljon vaikeampaa jos on puolet raskausajasta joutunut makaamaan sohvalla. Lantioni oli varmasti aika jumissa ja ahtaampi kaikista krempoista johtuen, mistä johtuen vauva ei päässyt kääntymään raivotarjontaan. Tämä on vaan omaa spekulaatiotani, mutta voihan se olla mahdollista. Joka tapauksessa avosuisessa tarjonnassa olevan vauvan synnyttäminen oli kymmenkertaisesti rankempaa kuin raivotarjonnassa olevan vauvan, ja toinen synnytys olikin tästä syystä paljon monimutkaisempi ja kivuliaampi.

Lue myös: Mistä aavistan synnytyksen lähestyvän x 10

Synnytyskertomus osa 1 & synnytyskertomus osa 2

Miksi jälkitarkastus oli pettymys

Toinen vauvavuosi – esikoisen uhmaa, pohjatonta rakkautta ja jaksamista äärirajoilla



Lopulta kun kotiin päästiin, sain hetkeksi sukeltaa taas siihen ihanaan vauvakuplaan. Esikoinen suuntasi uhmansa pari ensimmäistä viikkoa meihin vanhempiin, mutta uhma laantui nopeasti arjen palautuessa vähän normaalimmaksi. Lilja jatkoi päiväkodissa kolmena päivänä viikossa, jolloin sain nuuhkutella vauvaa rauhassa. Liljan ollessa kotona vauva suurimmaksi osaksi nukkui ja voitiin paremmin tehdä kaikkea Liljan kanssa, kun maha ei ollut enää tiellä ja jaksoin muutenkin enemmän.

Ensimmäisen vauvavuoden kahvittelut vaihtuivat uuteen arkeen totutteluun kahden lapsen äitinä, ja tuntui että enimmäkseen halusin vain olla kotona ja hengähtää kaikkien koettelemusten jälkeen. Huomasin nopeasti, että kyllä kaksi menee siinä missä yksiksin on aivan bullshittiä. En onneksi siihen ollut tuudittautunutkaan, mutta kyllä se kaiken tekemisen määrä iski vasten kasvoja kuitenkin. Pyykkikonetta sai pyörittää parhaimmillaan monta kertaa päivässä ja piti sinkoilla kahden lapsen välillä täyttämässä heidän tarpeitaan, ja jossain välissä itsekin syödä ja käydä vessassa saati suihkussa. Tämä oli kuitenkin vain esimakua tulevista kuukausista.


Kun kuopus alkoi siirtyä kiinteisiin ja pikkuhiljaa myös liikkua, alkoi esikoisen uhma nostaa uudestaan päätään. Viimeistään siinä vaiheessa kun Helmi alkoi ryömiä, homma eteni niin sanotusti ihan uusiin sfääreihin. Koko kesä oli aivan järkyttävää uhmaa ja tappelua, vaikka ihana kesä myös siinä samalla olikin. Tajusin vähän jälkijunassa, että pikkusisaruksen liikkeellelähtö voi aiheuttaa esikoisessa samanlaisen reaktion kuin vauva syntyessä. Meillä se syntymä ei niinkään aiheuttanut, mutta liikkeellelähtö KYLLÄ! Voi jestas sentään miten hermoja raastavia päiviä välillä oli. Siis todella sai laskeskella kymmeneen ja muistuttaa itseään pysymään rauhallisena. 

Homma helpottui kun osasin suhtautua oikein esikoisen käytökseen. Aloin tehdä hänen kanssaan enemmän kahdenkeskisiä juttuja, pidin sylissä kuin vauvaa, en suuttunut jos hän ei yhtäkkiä osannutkaan jotain minkä ennen oli osannut, kuuntelin tarkemmalla korvalla ja yritin antaa extrapaljon hänelle huomiota. Kun esikoinen palasi elokuussa päiväkotiin, alkoi arki helpottaa ja kaikilla tulla parempi mieli. Liljan uhmassa on nyt onneksi paljon rauhallisempi vaihe, ja hän on taas tyytyväinen kun pääsee päiväkotiin leikkimään mutta saa olla myös äidin kanssa kotona. Myös Helmi on iloisempi, kun saa olla äidin kanssa välillä ilman mustasukkaista isosiskoa. Toisaalta hän myös kitisee isosiskon perään tämän ollessa päiväkodissa, ikinä ei siis ole hyvä. :D

Uusi arki kahden lapsen äitinä

Toista lasta odottaessani pelkäsin ehkä eniten sitä, miten rakkautta ja huomiota riittää kahdelle lapselle. Kyllä sitä riittää, mutta joskus koen myös riittämättömyyden tunteita. On ihan hirveää sanoa lapselle, että nyt en millään ehdi lukea sinun lempikirjaa, koska on pestävä pyykkivuori, laitettava ruokaa, imetettävä vauva ja laitettava hänet päiväunille, ja sitten ehkä ehdin lukea. Paitsi että pitääkin syödä, hakea vauva päiväunilta, syöttää hänet, pestä pöytä ja keittiön sotkut, ja sitten voidaan lukea. Mun on vaan vaikea katsoa sitä esikoisen pettymystä kun joudun niin usein sanoa ei, kun hän pyytää jotakin. Lapsen on tietysti tervettä oppia, ettei aina saa mitä haluaa milloin haluaa, mutta tuntuu että arki on välillä niin työlästä, että joutuu liian usein lykkäämään kaikkea ja sanomaan ei. Ja meillä ei tosiaankaan keittiö kiillä ja tehdä aina kotitekoista ravitsevaa ruokaa, vaan joskus turvaudutaan kalapuikkoihin ja ranskalaisiin. Siitä ei siis ole kyse että olisin neuroottinen kodin kiillottaja, enkä kiillotukseltani ehdi olla lapsen kanssa.

Rakkautta sen sijaan riittää lapsille yllin kyllin. Se vain tuplaantuu uuden vauvan syntyessä. Ja vaikka arki aikamoista kaaosta toisinaan onkin, on heidän yhteisiä leikkejä ihanaa katsoa. Ja niitä tappeluitakin. Naurattaa, koska tiedän että niistä kaikista syntyy se vahva side, mikä vain siskosten välillä on. Omat sisarukset on mulle niin rakkaita ja tärkeitä, ja musta on maailman hienointa seurata, miten omat lapset saa toivottavasti sen saman. Siskolle voi kiukutella, siskoa voi halata ja siskoon aina turvautua.

Kaikille arki kahden lapsen kanssa ei välttämättä tunnu raskaalta. Jokaisen vauva, lapset, lähtökohdat ja arki on erilaista. Tämä oli mun kokemus raskaudesta taaperon kanssa ja arjesta sen jälkeen, ja yritin olla mahdollisimman rehellinen. Kiteytettynä: paljon tekemistä, paljon huolta, paljon univelkaa mutta myös paljon rakkautta.

Lempeää alkanutta lokakuuta, pysytään terveinä ja palataan taas.

Essi

Ei kommentteja