Alle 3-vuotiaan lapsen paikka on kotona?

No nyt ollaan taas vedetty mutkia suoriksi kun somea ja keskustelua tästä aiheesta seuraa.

Tutkijatohtori Aino Saarinen Helsingin yliopistosta esittää pian julkaistavassa väitöskirjassaan, että päiväkodin aloittaminen alle 3-vuotiaana voi lisätä lapsen aggressiivisuutta. Tarkemmin sanottuna liian varhain aloitettu päiväkoti, liian iso ryhmäkoko sekä liian pitkät hoitopäivät kasvattavat aggressiivisen käyttäytymisen riskiä. Saarinen pohjaa väitteensä myös kansainvälisiin tutkimuksiin.

Tämä oli taas sellainen tutkimus sekä uutisointi, mikä saa ne vanhemmat myhäilemään, joiden lapset ovat olleet/ovat saaneet olla kotona 3-vuotiaaksi, kun taas ne vanhemmat suuttumaan, joiden lapset ovat syystä tai toisesta aloittaneet päiväkodin alle 3-vuotiaana.

Minusta tällaiselle keskustelulle ei ole tarvetta. Oikeastaan voisin lopettaa koko tekstin tähän, ja tähän viimeiseen lauseeseen kiteytyisi se olennaisin: tästä asiasta ei ole keskusteltavaa.

Miksi ei? Koska lapsen laittaminen päiväkotiin ei useinkaan ole haluamiskysymys. Todella usein kyseessä on pakko, ei valinta. Osa voisi järjestellä asiat niin, että voi olla kotona pidempään, mutta todellakaan kaikille tämä ei ole mahdollista. Mitä siis saavutetaan tämmöisillä tutkimuksilla, niistä tehdyillä provosoivilla uutisoinneilla tai blogikirjoituksilla? 

Eräskin bloggaaja kirjoitti aiheesta tekstin, joka oli varmasti tahallisen kärkkäästi ilmaistu, en muuta syytä tälle keksi. Hänen mielestään oli siis helpotus, että hän sai ikäänkuin ulkopuolelta, vieläpä tutkijatohtorilta, vahvistusta sille että hänen ratkaisunsa olla laittamatta lasta päiväkotiin alle 3-vuotiaana oli oikea. Jotenkin hassua että tällaista vahvistusta tarvitaan, kun hänelläkin asuu isovanhemmat ymmärtääkseni naapurissa, ja perheen molemmat vanhemmat ovat hyvätuloisia. Mikä ihmeellinen tarve on kailottaa julkisesti, miten erinomaisesti heidän asiat ovat, kun tietää että tällaisilla kannanotoilla ei saa oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin lisättyä muiden (todella monien) vanhempien henkistä taakkaa ja syyllisyyttä entisestään.

Syyllisyyttä siitä, ettei ole niin hyvät tulot että voisi elää kolme vuotta pelkästään toisen tuloilla. Asuntolaina, autolaina – lainat ylipäätään, yleensä jo pelkästään asumiskustannukset ajavat siihen tilanteeseen ettei taivu olemaan kolmea vuotta yhden vanhemman tuloilla. Harvalla myöskään on mahdollista säästää tarpeeksi, jotta voisi kolme vuotta hoitaa lasta kotona ilman mitään tuloja. Kotihoidontuen muutamalla satasella tekee pari isompaa kauppareissua. 

Lisäksi ihmisiä on erilaisia. Toiset eivät tykkää tai voi olla kotona aamusta iltaan hoitaen vaikkapa kahta lasta. Yksi vielä menee, mutta voin kyllä tästä hetkestä kertoa elävän esimerkin, että aika rajoilla mennään kahden pienen lapsen kanssa kotona. Ainoa säännöllinen meno viikossa on muskari, joka kestää 45 minuuttia + satunnaiset kahvittelut ja leikkitreffit. 

Tässä kohtaa voidaan myös kysyä:

No miksi sitten teit lapsia. Jep, voinko palauttaa ne jonnekin kun en etukäteen osannut tätä kuvitella?

On myös muita syitä.

Voin vain kuvitella, miltä tällaiset syyllistykset tuntuu niistä äideistä, jotka ovat esim. sairastuneet synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja joiden mielenterveyden kannalta on parempi, että lapsi on vaikka osan viikosta päiväkodissa. Tai niistä äideistä/vanhemmista, joilla ei ole ollenkaan tukiverkkoa tai se on kaukana. On hieman erilaista lapsiarkea, jos saat säännöllisesti pienen tauon lastenhoidosta, kun vertaa siihen että saat lapset hoitoon noin kerran puolessa vuodessa, korona-aikana ihan pyöreät 0 kertaa. 

Sellaista elämää, jota et itse elä, on varmasti vaikea kuvitella. Siksi ehkä pitäisin suuni kiinni silloin, kun itsellä on asiat todella hyvin eikä ole valittamista. Tai korjaan, saa siis ehdottomasti kertoa onnestaan ja näyttää sen muille, mutta voisiko sen tehdä syyllistämättä niitä jotka eivät ole yhtä onnekkaita tai elävät erilaista elämää?

Sen lisäksi, että meitä vanhempia on erilaisia eri tilanteissa, on myös lapset erilaisia, ihan vauvasta alkaen. Meidän kaksi lasta ovat kuin yö ja päivä keskenään. Ihan erilaiset temperamentit, tarpeet ja taipumukset. Mutta ei puhuta nyt meidän lapsista, vaan lapsista yleisesti. Lapset ovat erilaisia. Toiset viihtyvät päiväkodissa, toiset eivät – olivat he 2 tai 5-vuotiaita. Kyllä mäkin sen huomaan lasta päiväkodista hakiessa, että kaikille se päiväkoti ei selkeästi sovi. He huutaa ja itkee siellä äitiä tai isää, kun toiset lapset, nuoremmat ja vanhemmat, taas leikkivät aina tyytyväisinä.

Tästä syystä päiväkoti, sen aloitus, aloituksen syyt ja tarpeet, hoitopäivien määrä ja kesto – nämä kaikki ovat lapsi- ja perhekohtaisia asioita. Se mitä kukakin tekee ei tee sinusta parempaa tai huonompaa, eikä ketään tarvitsisi tuomita ratkaisuistaan tai valinnoistaan, etenkin kun aina ei ole valinnanvaraa. Yksikään vanhempi ei laita lastaan päiväkotiin ilman harkintaa, eikä päiväkodin aloitus vähennä vanhemman rakkautta lasta kohtaan senttiäkään.

Siitä olen kyllä samaa mieltä, että liian pitkät hoitopäivät ja -viikot tekee lapsista kiukkuisia. Meilläkin hoitopäivät on lyhyempiä ja niitä on kolmena päivänä viikossa. Mutta niin ne pitkät työpäivät on aikuisellekin pitkiä, ja suoraan sanoen pitkien työpäivien jälkeen ihan varmasti nätisti sanottuna kaikkia vituttaa. Pitäisikö työpäiviä lyhentää? Yleistää nelipäiväinen työviikko, palkasta kuitenkaan vähentämättä? Joka tapauksessa, täysipäiväinen hoito ja pitkät päivät ovat kyllä lapselle varmasti liian raskaita. Jos vain on mahdollista, yrittäisin saada hoitopäiviä lyhennettyä ja vähennettyä. Aina se ei tietenkään ole mahdollista, ja ymmärrän senkin täysin.

Samaten liian isot ryhmäkoot saa myös minut kavahtamaan. Lapsi ei varmasti saa tarvitsemaansa huomiota jos samassa ryhmässä on kolme aikuista ja lähemmäs 40 lasta. Mekin ollaan vaihdettu ihan viime tingassa päiväkotia toiseen, sillä esikoisen ryhmässä olisi ollut muistaakseni aikalailla tässä suhteessa hoitajia lapsiin. Toisessa päiväkodissa, johon vaihdettiin, oli ryhmässä kolme aikuista ja 10-11 lasta jos oikein muistan. 

Ikävä totuus on se, että tällekään ongelmalle ei yksikään vanhempi voi mitään tehdä. Näitä ongelmia ratkotaan eduskunnassa ja talousarvioesityksessä, kunnissa ja kunnan talousarviossa. Hoitotilanteeseen vaikuttaa suuresti myös asuinpaikka; tottakai pääkaupunkiseudulla tilanne on huono kun koko Suomi sinne yrittää ahtautua muutaman neliökilometrin sisälle asumaan.

Mielestäni tätä päiväkotiasiaa katsotaan ihan väärästä suunnasta. Miksi vanhemmat syyttelevät ja vertailevat toisiaan, taas jälleen kerran tässäkin asiassa? Enemmänkin pitäisi yhdessä miettiä, millä keinoin lapset voisivat aloittaa päiväkodin myöhemmin tai tehtäisiin ehkä rajoituksia/suosituksia hoitopäivien pituuksista iän mukaan.

Pahoittelut poukkoilevasta tekstistä, mutta halusin vain sanoa teille upeat vanhemmat, että ette ole yhtään sen huonompia kuin toiset, vaikka lapsenne olisi 1-vuotiaana päiväkodissa. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, et ole paska äiti tai isä. Me tehdään kaikki parhaamme.

Nyt meen hakemaan lapseni päiväkodista, moiccu!


2 kommenttia

  1. Tässä tutkimuksessa oli yksi iso puute, jota ei liiemmin mainita, tutkimusaineisto oli ulkomainen. Ei siis suoraan Suomeen verrattavissa, koska päivähoito on erilaista. Olisipa tutkimus tehty kotimaisella aineistolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se muakin kiinnostaisi – lisäksi Turun yliopistosta kaksi professoria ja yksi tutkija oli kirjoittanut puheenvuoron hesariin, ettei väitöskirjassa käsitelty ollenkaan päivähoitoon osallistumisen yhteyttä lasten aggressiivisuuteen. Miten siis tällainen johtopäätös on voitu vetää? Täytyisi varmaan lukea se väikkäri itsekin kannesta kanteen.

      Essi

      Poista