Häät koronan aikaan

Kaikki kuvat meidän upean hääkuvaajan @maijuemiliaphotography käsialaa.


Ensitreffeiltä alttarille

Niin kuin meidän asuntosuunnitelmat, myös häiden kanssa saatiin ihan kiitettävästi venkslata ennen kuin viimein kävelimme yhdessä alttarille Turun tuomiokirkossa eräänä helteisen kauniina kesäisenä päivänä. Ne askeleet muistan aina.

Oli kesä 2014, aurinko laski jokirannassa ja kävelin tuon silloin täysin tuntemattoman miehen kanssa jokilaivaan. Vatsassa oli perhosia enkä juuri uskaltanut vilkuilla vierelläni kävelevään ilmestykseen, koska sitä hän oli – ilmestys! Ihastuin heti ensi näkemältä, joskin rehellisesti sanottuna vain ulkokuoreen, mutta myöhemmin toki rakastuin ihan kaikkeen ja ulkonäkö oli vain sivuseikka. Asetuimme pöytään istumaan ja oli pakko nostaa katse jännityksestä huolimatta, enkä voinut olla huomaamatta hymykuoppia ja sellaista sydämeen asti menevää hymyä. Näin imelää tekstiä en ole varmaan koskaan ennen kirjoittanut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Joskus jostain elämän aikana olin kerännyt sellaisen kunnon arsenaalin "näin ei saa tehdä kirjoittajana", johon sisältyi monenlaisia kieliopillisia ja sisällöllisiä periaatteita. Blogia pitäessäni olen rikkonut varmaan jokaista periaatettani ja kirjoittanut valitettavasti juuri sitä, mitä mieleen juolahtaa. Joten siirappia on siis luvassa.

Takaisin auringonlaskuun ja kutkuttavaan hetkeen. Puhuimme kaikesta mitä nyt ensitreffeillä puhutaan, eli ei yhtään mistään järkevästä kun molempia jännittää ja jotenkin odottaa että lähteekö se toinne lätkimään tai kolahtaako yhtään samalla tavalla miltä itsestä tuntuu. Näitä ajatuksia pyöritellessäni siirryttiinkin aika äkkiä sellaisiin aiheisiin kuten naimisiinmeno, perheen perustaminen ja sitoutuminen. Joo, ei liikaa liian äkkiä, ja tätä julistinkin miehelle, että en ole vielä valmis mihinkään vakavaan, mutta silti kuulin itseni sanovan jotain sen suuntaista, että joo haluan mä sun kanssa varmaan lapsia.

Mmitä? Tuon edellisen lauseen jälkeen en voi lakata nauramasta. Mikä periaatteen nainen kerrassaan.

Vuonna 2017 olimme olleet miehen kanssa yhdessä siis kolme vuotta, ja odottelin vähän että missäs se kihlasormus viipyy. Olin päättänyt olla vanhanaikainen ja jättää kosinnan miehen harteille. No, se maaginen hetki tuli ei yhtään aiemmin tai myöhemmin kuin silloin kun olin kahdeksannella kuulla raskaana, eli siis oikein hyvissä ajoin! Ja sen päivän muistan myös aina. En muuttaisi yhtään mitään.

Siitä hetkestä kolmen vuoden päästä, kesäkuussa 2020, tuli se päivä, kun puin päälle 

something old, something new, something borrowed, something blue

Se päivä meni kuin unessa. Se oli ikimuistoinen ja ihana päivä. Meni aika kauan, että halusin edes katsoa hääkuvia kunnolla läpi. Halusin vain muistaa sen tunteen, kun seisoimme alttarilla, kun ajoimme hääautolla läpi aurinkoisen Turun, ja sen jokilaivan jossa istuimme ensitreffeillä. 


Kutsumaton häävieras

Niin kuin kerroin aiemmin, hääjuhla siirtyi tulevaisuuteen, sillä koronan takia emme uskaltaneet ottaa sitä riskiä että meidän häistä joku saisi tartunnan. Juhlimaan ehtii myöhemminkin, ja oikeastaan on aika ihanaa, että sen päivän saa jollain tavalla kokea kahdesti. Vielä kakun leikkaamiset, häätanssi, puheet ja itse se juhlinta on edessä.

Tällaisesta koronan tuomasta "iloisesta" yllätyksestä hääsuunnitelmiin voisi tietysti katkeroitua ja pettyä pahasti, mutta sen olen elämän aikana huomannut, että mistään ei tule mitään jos yrittää hallita asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Harvoin asiat menevät juuri niin kuin on suunnitellut, ja mitä aikaisemmin sen sisäistää, sitä helpompaa tekee elämästä itselleen. Toki harmitus on ihan luonnollista, mutta en missään tapauksessa jaksanut käyttää energiaa asiasta murjottamiseen – sen saman energian voi käyttää monella muullakin tavalla. Ja mitä olen menettänyt? Olen saanut, en menettänyt. 

Rakkautta päivääsi ♡♡

Seuraavaksi häätunnelmaa kuvien muodossa, ilman selityksiä:
















Ei kommentteja