Totuuksia vauva-arjesta

Kun meitä pyydettiin neuvolan perhevalmennukseen vierailevaksi perheeksi kertomaan vauva-arjesta, vastattiin tietenkin kyllä! Tänään aamulla käytiin siellä esiintymässä, ja oli kunnia-asia päästä jakamaan meidän kokemuksia tulevien vanhempien kanssa. Eihän siitä todellakaan kauaa ole, kun itse istuttiin siellä kuuntelemassa korva tarkkana, kun silloinen vieraileva äiti oli kertomassa minkälaista synnytys ja vauva-arki heillä on ollut. Ja nyt me oltiin itse siellä edessä puhumassa samoista asioista. 

Sen oikein näki, miten yleisössä istuvia tulevia vanhempia jännitti, tottakai, ja koitettiin parhaamme mukaan saada puheissamme välitettyä ilosanomaa vauva-arjen ihanuudesta ja siitä, että synnytys voi oikeasti olla hyväkin kokemus. Tottakai kerrottiin myös rehellisesti, että välillä väsyttää ja ärsyttää, ja että synnyttäminen on rankkaa hommaa, mutta painotettiin enemmän niitä hyviä puolia.

Jäi nyt jotenkin päälle tämä vauva-arjesta hohkaaminen, ja kirjoittelin muutamia perhevalmennuksessa esiin tulleita ajatuksia ylös:


Millaista vauva-arki on ollut?




Aluksi aikamoista sähläämistä kun vasta tutustutaan toisiimme, eikä meillä ihan kauheasti ollut aiempaa kokemusta vauvoista.

Alun jälkeen ihanaa, leppoisaa ja täynnä rakkautta. Mutta ajoittain myös rankkaa; onhan tässä elämä muuttunut kertaheitolla, ja se vaatii alkuun totuttelua.

Mua naurattaa kun olin just jollekin puhunut miten hyvin meillä on mennyt, eikä vauva itke juurikaan. Taisi olla siitä seuraava päivä kun tuli ensimmäinen sellainen hetki, että piti soittaa miehelle töihin ihan vaan koska tarvitsin henkistä tukea. Vauva oli tosi tyytyväinen, käytiin kylvyssä ja oltiin juuri pukemassa, kun vauva sai kunnon itkukohtauksen. Itku sen kuin yltyi, ja lopulta vauva karjui naama punaisena ja itki niin että muakin alkoi itkettää. Olin aiemmin käynyt suihkussa kun vauva vielä nukkui, ja kekkaloin täällä alusvaatteisillani tukka märkänä huutava vauva sylissäni. 

En siinä tiimellyksessä tajunnut, että vauvalla oli varmaan vain kylmä kylvyn jälkeen. Soitin miehelle ja tavallisen hein sijaan "annoin" luurin vauvalle joka huusi iskälle ääääääääÄÄÄ, sitten mäkin itkin puhelimeen ja mies lohdutti (meitä). Vauva nukahti tyytyväisenä noin 5 minuuttia puhelun jälkeen kun sain hänet puettua. Jälkeenpäin huvitti koko tilanne, mut se tunne kun vauva huutaa sydäntäsärkevästi, siitä tulee itselle ihan fyysisesti paha olo!

Tästäkin on jo aikaa varmaan pari kuukautta, eikä sellaisia itkukohtauksia olla sen koommin nähty (kuultu).


Mikä vauva-arjessa yllätti?




Olen kai aiemminkin kirjoittanut, että positiivisena yllätyksenä tuli se, miten hyvin olen saanut nukuttua raskausaikaan verrattuna. Ei ole ikävä niitä miljoonia herätyksiä ja sitä tunnetta, kun veri ei kierrä kun maha painaa verisuonia. En pystynyt nukkumaan/makaamaan selälläni ollenkaan! 

Yllätti myös se, että en muuttunutkaan leggingsejä, trikoopipoa ja pelkkiä tuulihousuja käyttäväksi, vauvansosetta syöväksi äityliksi. Olen ihan se sama Essi kuin ennenkin, ja toisaalta en ole. Äitiys ei ole muuttanut mua joksikin tuntemattomaksi tyypiksi, vaan se on tullut osaksi mua. 

Meidän parisuhde ei ole rakoillut, vaan päinvastoin syventynyt vanhemmuuden myötä. Olen joka päivä onnellinen että sain juuri tuon miehen kanssa lapsen.

Odotukset ennen vauvan syntymää: että kaikki menee päin helevettiä.






Mikä on ollut ihaninta/raskainta?




Raskainta on jatkuvat keskeytykset. Ajatus katkeaa, ei saa tehtyä mitään asiaa alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Mulla on joskus ikävä omaa miestä, kun sitä kahdenkeskistä aikaa ei samalla tavalla ole kuin ennen, vaikka päivittäin nähdäänkin. 

Ihaninta on ihan tavallinen arki, vauvan kehityksen seuraaminen, yhdessä oleminen ja tekeminen. Ja sitä iloa kun iskä tulee kotiin: vauva alkaa innoissaan kikatella ja heilua sylissä tutun parran nähdessään. Se kun vauvan katseesta paistaa syvä luottamus ja rakkaus. 


Mitä paremmin vauva nukkuu päivällä, sen paremmin vauva nukkuu myös yöllä. Jos päiväunet on jääneet vajaiksi, alkaa illalla kirjaimellisesti väsytystaistelu. Vauva ei millään suostu nukahtamaan vaikka selvästi väsynyt onkin. Mutta kun hän viimein nukahtaa esim. vaunuihin, ja kun nostan ihanalta tuoksuvan, unisen vauvan syliini ja hän kietoo pienet lämpimät kädet kaulaani, katoaa kaikki se hetkellinen ärsytys mitä aiemmin tunsin. Mä olen onnellisempi, me ollaan onnellisempia kuin koskaan.


Vinkkejä lasta harkitsevalle / tuleville vanhemmille




Ei kannata säikähtää tarinoita väsymyksestä, parisuhteen aallonpohjista ja oman ajan menettämisestä. Niihin kaikkiin on niin helppo samaistua etukäteen, kaikki tietää miltä väsymys tai v*tutus tuntuu. Mutta sitä, miltä oman vauvan saaminen tuntuu ei voi mitenkään kuvitella etukäteen. Ja sitä tunnetta on muuten myös todella vaikeaa yrittää selittää sellaiselle, jolla ei ole omaa lasta. Paljon enemmän jäisi kaduttamaan lapseton kuin lapsellinen elämä.



Missä näen itseni vuoden päästä

Olenko ainoa joka repeilee ja pahasti lukiessaan mainion Julia Thurénin blogikirjoituksia? Mahtavaa settiä, kolahtaa mun huumorintajuun. Samaistun tietenkin Turun murteeseen, mutta myös jutunaiheisiin. Etenkin kirjoitukset rahasta kiinnostaa, koska aiheesta puhutaan vähän (tai no nyt jo enemmän), etenkin naisten keskuudessa. Oma mies on vuosia puhunut samoista asioista, ja vähän hävettää kun tajuan miten vähän olen ymmärtänyt. Ehkä naisnäkökulmasta kerrottuna asiat ovat jotenkin enemmän naislogiikan mukaisesti esitetty, ja ne uppoaa paremmin tähän naispäähän?

Mutta niin, ensin Juliaihminen-Julia, ja tästä inspiroituneena myöskin WTD-Nata pohtivat blogeissaan missä näkevät itsensä vuoden ja viiden vuoden päästä.

Hmmmmmmmm, ajattelin, ja huonosti nukutun yön jäljiltä (vauva nukkuu, minä en, syy: tuntematon) kohmeiset aivoni alkoivat viimein, klo 13.02, herätä tähänkin päivään. Keskeytin erittäin tärkeän keskustelun aiheesta kakka (meillä oli beben kanssa pieni kakka-leikkimatto-episodi), jota parhaillaan kävin whatsapin välityksellä mieheni kanssa, ja aloin itsekin miettiä vastauksia näihin visaisiin kysymyksiin.


Kovan onnen leikkimatto, joka kuitenkin selvisi episodista hengissä.


Aloitan vaikeammasta, missä näen itseni viiden vuoden päästä? Reaktioni oli tismalleen sama kuin Julialla "Mitä fakkers, en mä tiedä! Viisi vuotta, mä olen silloin kolkkentviis, siihen on hirveän pitkä aika." Tosin mä olen viiden vuoden päästä kolkkentkaks, mutta kuitenkin.

Näen itseni kirjoittamassa gradua (hikikarpalot otsalla) ja valmistumassa pikkuhiljaa maisteriksi. Ehkä tähtäimessä on jo jokin oman alan työpaikka? Ollaan miehen kanssa eletty onnellista avioelämää jo muutama vuosi, ja ehkä meillä on toinen lapsikin. En kyllä tiedä miten yhdistelmä opiskelu + kaksi lasta + valmistuminen ajallaan onnistuu, mutta laitetaan onnistumaan. Ollaan saatu päätettyä minne me meidän elämä lopullisesti siirretään, vai siirretäänkö minnekään. Ehkä me ollaankin ikuisesti tamperelaisia? Ken tietää.

Entä missä näen itseni vuoden päästä? Vuokrakolmiossa Tampereella, huojentuneena siitä ettei tarvitse muuttaa ainakaan seuraavaan neljään vuoteen. Olen aloittanut opiskelun yliopistossa ja toivoakseni viihdyn koulussa. Ja vaikken viihtyisi, en jaksa enää vaihtaa koska en lue enää yksiinkään pääsykokeisiin, se on varma se. Lilja on jo 1-vuotias ja naureskellaan miehen kanssa sen tempauksille, ihan niinkuin nytkin. Vuoden päästä alan varmaan myöskin vähän jo odottaa (panikoida) tulevia häitä, ja uskoisin että häävalmistelut käy jo kuumana.

Mun sisko laittoi just viestiä että näki unta, jossa Lilja oli oppinut puhumaan ja olin pitänyt tämän tiedon salassa siskoltani. Unessa Lilja kuulemma pahoitteli kovasti asiaa. Niin, mä veikkaan että varmaan muutama sanakin on jo tullut vuoden päästä? Ainakin tosta jutun määrästä päätellen on vaikea kuvitella ettei olisi.

Nyt menen keittämään lisää kahvia ja yritän saada jotain järkevää aikaiseksi. Vi ses!

Mitä tapahtuu vuonna 2018

Haahuilen lähikaupan käytävillä ja alkaa melkein itkettää.

Ton hyllyn edessä me lokakuussa seistiin ja valittiin Muumi-heijastimia lastenvaunuihin. Miten siitäkin on jo kolme kuukautta?!

Jatkan matkaa ja naama kurtussa hoidan ruokaostokset loppuun. Oon taas väistämättä siinä pisteessä, että haikailen menneeseen eikä nykyhetki tunnu enää kodilta. Tuleva hieman jännittää ja olo on jatkuvasti levoton. Herkistyn jopa helkkari sentään ruokakaupassa, ja hetkessä eläminen, ihan tavallinen arki tuntuu vaikealta, kun ajatukset ajelehtivat jatkuvasti jonnekin muualle. Samanlaisia heijastin-hetkiä tulee milloin mistäkin, vaikka nähdessäni kahvilan, jonne mentiin aamupalalle ekan neuvolan jälkeen viime keväänä.


Joillakin ihmisillä on hirveän vahva tunneside tavaroihin. Tietyillä tavaroilla on niin paljon tunnearvoa ettei niistä halua eikä osaa luopua.

Mulle taas paikat on tärkeitä. Vatsanpohjasta oikein kouraisee kun edes ajattelenkin Turkua, tarkemmin sanottuna Tervahovinkatua, Martissa leijailevaa puulämmityksen tuoksua, jokirannasta kantautuvaa Förin kilkatusta - jopa ajatus rannikolta puhaltavasta, merivedeltä tuoksuvasta hyisestä tuulesta saa aikaan kotoisan olon. Kaipaan välillä Turkkusse, kotiin, niimpal kauhiast et ei tiärä kummottos päi olis. Onneksi mieskin on palavasti rakastunut Turkuun, joten eiköhän me sinne vielä joskus palata takaisin. 

Turkuaikojen jälkeen olen asunut vuoden Tampereella, kaksi vuotta Helsingissä Töölössä. Ja nyt saadaankin alkaa pakata kotia jälleen kerran, jo nyt, sillä helmikuun lopussa häämöttää muutto - taas. Alun perin tarkoitus oli muuttaa vasta elokuussa Tampereelle, sillä mulla alkaa koulu viimeistään syyskuun alussa. Taitaa jotain orientoivia viikkoja olla ennen sitä, mutta saas nähdä kuinka vähäisiksi jää tän äidin orientoinnit, kun kotona vipeltää silloin kohtapuoliin 1-vuotias neiti. Mutta, suunnitelmiin tuli siis muutos ja joudutaankin muuttamaan tänä vuonna kaksi kertaa: ensin Mikkeliin ja syksyllä Tampereelle.


Kaunis Töölö

Alkuun mun reaktio oli yksinkertaisesti: ei. Pari päivää asiaa sulateltuani aloin kuitenkin lämmetä ajatukselle, ja viimeistään nyt olen jo valmis taas uuteen seikkailuun, kohti tuntematonta. Sillä niinhän se on, että elämässä mikään muu ei ole pysyvää paitsi muutos. Mutta joku raja siinäkin, kuuletko elämä. Tampereelle muuton jälkeen toivoisin kovasti jonkinlaista pysyvyyttä ja rauhaa. Sitä tunnetta kun tietää että tänne voin rakentaa elämääni, tätä kotia voin laittaa ilman kohtamemuutetaankuitenkin -ajatuksia. 

Ehkä ensi vuodesta tulee rauhallisempi, jopa tylsä! Kivaa arkea, opiskelua ja perhe-elämää. Ainiin ja häät... No sen jälkeen on vain tasaista arkea. Paitsi entäs oman asunnon osto, kandi ja se gradukin, joo...

Rauhoitutaan joskus sitten, ehkä eläkkeellä?

No miten teillä on mennyt?

...On ehkä yleisin kysymys mitä meiltä nykyään kysytään, ja sillä viitataan tietenkin vauva-arkeen. Vauva on tänään jo 12 viikkoa (!!), ja voin ihan kaunistelematta vastata, että tosi hyvin meillä on mennyt. Ollaan eletty aika vauvakuplassa nämä ensimmäiset kuukaudet, mikä johtuu suurelta osin tietysti siitä, että meillä kävi tuuri ja saatiin helppo vauva. Varmasti vielä tulee kaikenmaailman erilaisia vaiheita, jolloin revitään hiuksia päästä, mutta uskallan jo pikkuhiljaa huokaista helpotuksesta ja todeta ettei tämä meidän vauva-arki ainakaan sieltä hankalimmasta päästä ole.

Yöt meillä nukutaan pääsääntöisesti hyvin. Ekan kuukauden aikana oli muutamia öitä kun vauva itkeskeli enemmän, mutta luulen sen johtuneen tiheän imun kausista ja siitä, että suolisto oli vielä niin kehittymätön. Jouduttiin ensimmäisen kuukauden aikana tekemään myös pari pidempää reissua, jotka kyllä selvästi näkyi tietynlaisena levottomuutena. Oli myös vaihe, jolloin vauva rauhoittui parhaiten kun laittoi Maija Mehiläisen tunnarin soimaan. Siinä sitten lauleskeltiin yhdessä pieni sievä mehiläinen Maijaaaa (jää muuten päähän soimaan).



Kahden kuukauden kohdalla alkoi yöt selvästi säännöllistymään. Yleensä me mennään nukkumaan 23-24 aikoihin eli aika myöhään, mutta vauvantahtisesti mennään ja meidän vauveli sattuu näköjään olemaan yökyöpeli (kolmas meidän perheessä..). Vauva herää kerran yössä syömään joskus 4-6 välillä, ja seuraavan kerran aamulla suunnilleen 7-9 välillä. Sen jälkeenkin riittää vielä unta, ja päivästä riippuen joko jäädään peiton alle juttelemaan, naureskelemaan ja torkkumaan, tai sitten laitan vauvan vaunuihin ja lähden asioille. Vaunuissa tulee uni ihan samantien, ja hyvällä tuurilla bebe nukkuu 4-5 tuntia vaikka tultaisiin välissä jo kotiinkin. 

Imetys on sujunut tosi luonnollisesti ja ilman sen suurempia kommervenkkejä. Sairaalassa vauvan paino putosi liikaa, ja muistaakseni toisen yön imetin itkuista vauvaa hädissäni ties kuinka monta tuntia putkeen, vaihtelin vaan rintaa ja aloin olla jo epätoivoinen. Ajattelin että jaaha, ei tää imetys onnistu eikä tästä tuu yhtään mitään. Kunnes, kotiutumispäivänä tuntui siltä että tissit räjähtää. Sinä päivänä ilmoitinkin että tosiaan joo, tarvitsen ehdottomasti sen sähkökäyttöisen rintapumpun. Sinne jäi rintakumit käyttämättöminä sairaalakassin pohjalle. 

Nuo ajat oli aika tissi-maitopainoitteista, enkä voinut kauaa olla imettämättä/pumppaamatta kun eteenpäin kumartuessa tuntui siltä kuin kaataisi kastelukannuista maitoa lattioille. Mies antoi mulle tuolloin uuden lempinimen, Helga. Pahin kannu/Helga-vaihe on onneksi jo ohi, ja maidontuotanto on sittemmin tasaantunut. Kotikäynnillä vauvan paino olikin sitten noussut viikossa n. 600g, mihin neuvolatäti totesi että juu, ei tarvitse yhtään olla huolissaan painonnoususta. Yhteenvetona siis, kannattaa yrittää imettää vaikka alku olisikin hankalaa ja tissit tuntuisi vain kutistuneilta rusinoilta.



Synnytyksestä palauduin suht nopeasti. Kiloja mulle kertyi raskauden aikana noin 11-12, ja niistä puolet jäi synnärille ja loput karisi varmaan ekan viikon aikana synnytyksen jälkeen. Sehän ei kuitenkaan tarkoita, että kroppa näyttäisi samalta kuin ennen. Lihas on nimittäin vaihtunut johonkin ihan muuhun, mutta niinkuin tässä postauksessa kirjoitinkin, mulla ei ole mikään kiire. Ainoa asia mikä aiheuttaa päänvaivaa on mun alaselkä. Se on ollut tosi heikossa kunnossa synnytyksen jälkeen, kun painopiste on muuttunut yhtäkkiä ja vatsalihaksissa on vielä muutama sentti erkaumaa. Kävin eilen jälkitarkastuksessa, ja sain onneksi luvan alkaa treenata! Ihan ensimmäisenä treenaan (varovasti) keskivartalon lihakset kuntoon, jotta toi selkä ei vaivaisi niin paljon.

Tiivistettynä: kaikki on mennyt paljon paremmin kuin odotettiin. Sellaiset eihelvettitätäkötääon -hetket on valehtelematta laskettavissa yhden käden sormilla. Kylässä käyneet kaverit on sanoneet että meidän vauva-arki vaikuttaa niin helpolta että väkisinkin iskee vauvakuume. Vauvapropagandaa! 

Niin ja, Lilja, kokonaiset 12 viikkoa, on yhtään liioittelematta maailman ihanin ja iloisin vauva. Nyt olisi kova hinku vissiin jo päästä kääntymään ja liikkumaan, mikä näkyy innokkaana sätkimisenä ja jalkojen tamppaamisena. Sylissä hän syöksähtelee niin että meinaa koko vauva lentää käsistä. Innolla (ja vähän ehkä myös kauhulla) odotan mitä kaikkea tuo pieni vilperi tulevaisuudessa keksiikään. Suloisinta on kuitenkin edelleen se vilpittömän onnellinen hymy jonka hän väläyttää aina äidin tai iskän nähdessään, voi rakas pieni.




Arjen pienet ilot

Ihania asioita just nyt:

- Kun herään ihan unenpöpperössä vierestä kuuluvaan ähhh-ääää-ähhh -ähinään, avaan silmät, nousen toisen kyynärpään varaan ja vauva hymyilee niin iloisesti kun vihdoin sai äidin hereille. Pus.


- Höpöttelysessiot vauvan kanssa. Vauvalla on paljon asiaa, ja juttua riittäisi loputtomiin, keneltähän lie perinyt... Yritän parhaani mukaan vastailla vauvalle, vaikken ihan tarkkaan tiedäkään mitä kaikkea hän innoissaan kertoo. Tarinoinnin keskeyttää vain akuutti nälkä tai väsymys.

- Ristiäisisten jälkeinen euforia: meillä on ihania ihmisiä elämässä.

- Iltapäiväkahvi


- Ristiäisistä jäljelle jääneet herkut: joka päivä on karkkipäivä. Skarppaan sitten joskus myöhemmin.

- Vastasiivottu ja puunattu koti ennen viikonloppua! Kyllähän siinä kestikin, en ole jaksanut ristiäisten jälkeen pistää tikkuakaan ristiin kodin suhteen. 


- Kun mies on uppoutunut leikkimään vauvan kanssa eikä huomaa kun salaa seuraan jostain nurkan takaa.

- Treffit tulevana lauantaina. Viedään vauva hoitoon isovanhemmille ja lähdetään miehen kanssa jonnekin syömään ja viinilasilliselle, ahh. Ja tietenkin juttelemaan ilman keskeytyksiä!




DIY: tuttinauha

Heippa!

Nyt on luvassa ohjetta silikonihelmistä tehtyyn tuttinauhaan!

Meillä on sellainen päivittäinen harrastus jota kutsutaan tutinmetsästykseksi. Sitä leikitään niin, että otetaan vauva ja mennään syömään + nukkumaan päiväunia makuuhuoneeseen ja jätetään a) tutti ja b) harsoliina toiseen huoneeseen. Seuraavaksi huudetaan miehelle "voitko tuoda tutin", johon mies vastaa "missä se on". Tätä toistetaan noin 5-10 kertaa päivässä.

Koska aloin kyllästyä tähän harrastukseen, päätin tehdä asialle jotakin. Törmäsin instagramissa kuvaan tuttinauhasta! Nauha on tehty silikonihelmistä (eivät sisällä PBA:ta, PVC:tä eikä ftalaatteja), joita vauva voi huoletta pureskella ilman pelkoa siitä, että kovat helmet satuttaisivat suuta (tulevaisuudessa hampaita), ja nauhan pään voi napsauttaa kiinni vaatteisiin. Lisäksi tuttinauha näyttää mielestäni syötävän söpöltä! Nauhoja voi ostaa valmiina, mutta halusin päästä kokeilemaan jos osaisin tehdä nauhan itse.

tuttinauhasilikonihelmista

Tilasin tarvikkeet pikkumuru.fi:stä, sillä minusta heillä oli kiva valikoima ja edulliset hinnat. Tilaaminen oli helppoa ja paketti tuli kotiin muutamassa päivässä, toimitus maksoi vaivaiset 2,90€. Yhteen tuttinauhaan tarvitset siis:


satiininyöriä
erilaisia silikonihelmiä (käytin 12-15 mm)
klipsin
tuttirenkaan

Tykkään näpertää, joten halusin samantien tilata tarpeeksi tarvikkeita kahta tuttinauhaa varten. Toisen tein nimikirjaimista ja toiseen käytin vain helmiä. Satiininyöriä tilasin 2 metriä, ihan vain jotta on mokailuvaraa.


Suunnittele ensin minkä pituisen nauhasta haluat, ja laske paljonko tarvitset helmiä nauhaa varten. Asettelin ja mallailin helmet valmiiksi riviin (sain kulutettua tähän ihan liikaa aikaa.)

Teko kannattaa aloittaa klipsipäästä. Vaikein vaihe oli solmujen teko, sillä niistä pitää tehdä kestävät ja turvalliset ettei ne aukea vahingossakaan. Käytin solmimiseen palomar-solmua (hyvä kuva löytyy googlettamalla, käytetään paljon kalastuksessa) – hankalinta oli saada solmu osumaan oikeaan kohtaan niin, ettei nauhaa jäisi kauheasti näkyviin klipsin ja helmien väliin. 

Seuraavaksi pujottelin helmet haluamassani järjestyksessä nyöriin. Lopuksi kiinnitin tuttirenkaan nauhan toiseen päähän. Valmis! 

Nauhoista tuli mielestäni tosi kivan näköiset, ja ilmeisesti bebekin tykkää kun on niin innoissaan pureskellut ja ihastellut värikkäitä helmiä. Nyt tutitkaan eivät tee enää katoamistemppuja ja täten rauha on laskeutunut töölöläis-residenssiimme.

tuttinauhasilikonihelmista
tuttinauhasilikonihelmista

Ristiäiset

Heippa ja ihanaa maanantaita!


Meidän pikkuvilperin ristiäisiä vietettiin perheen, sukulaisten ja tietenkin kummien kanssa viikonloppuna, ja nyt täällä on väsynyt mutta onnellinen äiti. 

Ihanaa että saa taas keskittyä ihan tavalliseen arkeen ja äitiyslomailuun. Se tarkoittaa siis vaunulenkkejä Seurasaareen, kahvittelua, päiväunia, pyykinpesua, pikkuneidin kikattelua ja puuhastelua. 

Vaikka ristiäisissä oli kova järjestäminen ja tavallaan on ihanaa että ne on nyt ohi, niin silti iski pieni haikeus. Aika kuluu hurjaa vauhtia, kaksi kertaa nopeammin kuin ennen, ja yritänkin ripustautua kynsin ja hampain jokaiseen pieneenkin hetkeen ettei mikään menisi ohi. Ja menee silti. Juurihan me tultiin kotiin sairaalasta! Ja nyt pienellä on jo nimi. Vasta äskenhän oli keskiviikko kun mentiin vauvan kanssa mun äitiä junalle vastaan, ja alettiin tietenkin kaikki itkeä kun äiti näki vauvan ensimmäistä kertaa. Onneksi ollaan otettu paljon valokuvia, niitä on ihana katsella jälkeenpäin ja palata niissä ikuistettuihin hetkiin.



Mutta niin, juhlat menivät paremmin kuin uskalsin edes toivoa. Oli kaunis luminen talvipäivä. Herättiin aikaisin aamulla (paitsi vauva tapansa mukaan nukkui kunnes oli aika lähteä kirkkoon) vielä tekemään viimehetken valmisteluja, ja vatsanpohjassa kutkutti pieni jännitys. Vieraita oli tulossa noin 20, eli aikamoinen määrä tähän meidän kaksioon. 

Kaste oli Töölön kirkossa, ja ihana kastetilaisuus olikin. Pappi oli aivan mahtava tyyppi, tosi sympaattinen ja huumorintajuinen, ihan meidän oloinen tyyppi. Kaste sujui oikein hyvin, vähän neiti piti meteliä kun alkoi kyllästyttämään sylissä paikoillaan oleminen ja ilmeisesti vesi oli kylmää. Mutta pitäähän sitä vähän ääntä olla, hiljaisuus on ihan tylsää, tuumasi vauva. Kyynel silmässä oli vähän jokaisella, kun meidän pikkuinen sai vihdoin virallisesti kauniin nimensä ja maailman ihanimmat ihmiset kummeikseen.



Kirkosta siirryttiin meille kastekahville, ja hyvinhän me mahduttiin. Oli tiivis, mutta lämminhenkinen tunnelma ja kaikilla oli kivaa. Alkuun nostettiin malja pienelle ja toivotettiin vieraat tervetulleeksi, jonka jälkeen syötiin ja kahviteltiin. Juhlat saivat paljon kehuja, ja itsekin olin tosi tyytyväinen siihen miten kaikki meni. 

Pieni päivänsankari tykkää nukkua vaunuissa, ja nukahtikin samantien kun kirkosta lähdettiin eikä meinannut herätä ollenkaan juhlimaan. Jossain kohtaa kävin nostamassa beben syliini että kerkeisi edes vähän seurustella vieraiden kanssa. Loppuaika kuluikin sitten vauvaa ihastellessa.


Tarjolla meillä oli mun väkertämä nimikakku ja äitini tekemä mansikkakakku. Täytteenä nimikakussa oli Kinuskikissan reseptillä tehty tumma sokerikakkupohja vadelmakreemitäytteellä. Kakun päälle tuli valkoinen sokerimassakuorrute, ja koristeeksi tein vaaleanpunaisia sokerimassaruusuja ja rusetin, sekä tietysti nimen. Siskoni, paras ystäväni (eli kummitäti) ja äitipuoleni hoitivat suolaiset tarjottavat. Hyvin ilmeisesti maistui, jäljelle jäi vain muutama pala kakkua, joita syötiinkin sunnuntaina aamu- ja välipalaksi. 

Kuulemma pitäisi pistää bisnekset pystyyn ja ryhtyä kakkuleipuriksi. Itsekin olin tyytyväinen kakkujen lopputulokseen, ja ihan mielellään leipoisin enemmänkin kakkuja. Että pistäkää vaan tilausta tulemaan, täällä olisi yksi yli-innokas leipuri odottamassa seuraavaa tilaisuutta suunnitella kakku!

Juhlat olivat aivan ihanat, ja niinkuin sanoin, vähän haikeissa tunnelmissa on mennyt tämä maanantai. Onneksi tulevaisuus on täynnä kaikkea jännää, eikä tässä arjessakaan ole mitään valittamista. Omituista on, että nyt ei tarvitse enää vauvatella, vaan voi käyttää jo neidin ihan omaa nimeä. Meidän rakas Lilja.





Yllätysvarpajaiset

Huh, olipa ihana viikonloppu! 

Perjantaina olin aika hermostunut. Ruokakaupassa säntäilin hyllyltä toiselle ja meinasin unohtaa puolet siitä mitä piti ostaa. Syy tähän säntäilyyn oli se, että järjestin lauantaina A:lle salaa varpajaiset! A on ollut niin ihailtavan hyvä, lämmin, läsnäoleva isä meidän pikkutytölle, että halusin sen kunniaksi yllättää A:n jotenkin. Muutamasta läheltä piti -tilanteesta huolimatta A ei osannut aavistaa mitään, ja yllätys saatiin pidettyä salassa loppuun asti.

Oltiin sovittu, että mä hoidan ruokapuolen ja arvon varpajaisjuhlavieraat huolehtivat juomisista. Tein siinä ihan kasuaalisti kotivaatteissa pari pellillistä pizzaa ja esitin ettei viikonlopuksi ole mitään sen ihmeempiä suunnitelmia. A:lla oli juuri vauva kantorepussa ja vauva jokelteli kovasti jotakin, kun ovikello soi. Olin menevinäni vessaan ja pyysin A:ta avaamaan. Ilme oli kyllä näkemisen arvoinen kun oven takana ei ollutkaan Jehovan todistajat, vaan rappukäytävä täynnä kavereita jotka ilmoittaa "me tultiin nyt teille". A jäi kerrankin ihan sanattomaksi! Suukotin hölmistyneen mieheni, pakkasin kamppeet ja vauvan, ja lähdettiin hakemaan mun kaveria, jonka vanhemmille hurautettiin evakkoon. Sinne se iskä jäi bailaamaan!

Loppuilta menikin lähinnä syödessä ja vauvaa ihmetellessä. Käytiin myös saunassa; otettiin mukaan kylmät Happy joet, laitettiin kasvonaamiot ja höpötettiin varmaan kaks tuntia siellä saunanlauteilla. Ah, parasta! Sunnuntaina nukuttiin pitkään, vaunulenkkeiltiin ja kokkailtiin, ja alkuillasta ajeltiin takaisin Helsinkiin. Kotona odotti krapulainen, mutta hyvin onnellinen mies. Ai että miten hyvä mieli tuli kun sai ilahduttaa toista ja näki miten onnelliseksi mies yllätyksestä tuli. Oli ihan supervaikea salailla asiaa monta viikkoa, mutta oli kuulkaas ehdottomasti sen väärti.


Vauvan mielestä salailuhommat ovat kerrassaan uuvuttavia.

Olin ilmeisesti alitajuisesti asettanut viikonlopun aikarajaksi, jonka jälkeen pitää ihan oikeasti käydä ristiäisvalmistelujen kimppuun. Mikä johtikin sitten siihen, että tänään kehitin pienet ahdistushepulit juhliin liittyen. Meille on siis tulossa aika paljon vieraita kastekahville, joka on kastetilaisuuden jälkeen meillä kotona. Pitää vähän järjestellä, että mahdutaan kaikki meidän pikkukotiin (ei mahduta!). Vielä on vähän pähkäiltävää astioiden ja istumapaikkojen kanssa, mutta kyllä kaikki järjestyy. Lisäksi pitäisi hoitaa miljoona muuta pikkujuttua, mutta yritän nyt olla stressaamatta liikaa, koska tulossahan on ihana juhla - meidän tyttö saa vihdoin nimen. Tähän asti hän on kulkenut nimellä vauva, vilperi tai rimppakinttu (bebellä on pitkät jalat, mä taidan jäädä meidän perheen persjalkaiseksi), jotka kaikki toki ovat oikein hyvä nimiä, mutta kyllä odotan sitä hetkeä kun vihdoin saa paljastaa ja ottaa käyttöön tytön oikean nimen. Siitä tulee varmasti ihana, iloinen, tunteikas, ikimuistoinen päivä.


Bebe on valmis tulevaan juhlaan.

En sitten niin tiedä mitä mä täällä blogissa luuhaan kun pitäisi tosiaan tehdä jotain ihan muuta. Lisäksi oon varannut kaikkea muuta puuhaa tälle viikolle, hups. Perustelin tän itselleni niin, että multa lähtee muuten ihan käsistä tää hepulointi ja menetän järkeni lauantaihin mennessä, ellen tee välillä jotain kivaa. Pitäähän joku tasapaino olla.

Palaan viimeistään ristiäisten jälkeen taas blogin pariin, on jotenkin ihan erilainen inspis kirjoitella kuin aiemmin. Kai se on tämä äitiysloman autuus ja ihanuus.

Kivaa viikkoa kaikille!

Laihduttaminen raskauden jälkeen

Mun piti tulla kirjoittelemaan tänne sellaisista akuuteista aiheista kuten vaunulenkit, kasvisreseptit ja kodinsisustus, mutta nyt on pakko avautua jostain ihan muusta! Joku oli jakanut erään (lokakuussa synnyttäneiden) fb-ryhmän sivulle linkin jonkinlaiseen äitien verkkovalmennukseen, jonka tavoitteena oli 12 viikon aikana laittaa liikuntamotivaatio ja ruokavalio kohdilleen. En tiedä muista, mutta mulle itselle tuli ensinnäkin sellainen olo, että mikä ihmeen kiire tässä on. Kyseessä on lokakuussa, siis noin kaksi kuukautta sitten, synnyttäneet naiset. Mä en ole esimerkiksi käynyt edes jälkitarkastuksessa vielä, enkä siten saisi tehdä mitään kävelyä kummoisempaa.

Toisekseen aika monella synnyttäneellä on vatsalihaksissa erkauma, mikä aiheuttaa ikävät alaselkäkivut, sillä vatsalihakset ei vielä tue selkälihaksia entiseen malliin. Ja no, onhan se noin muutenkin aika kova koetus keskivartalolle kun ensin on kasvatettu 9 kk ihmistä tossa vatsan puolella ja ykskaks se painopiste synnytyksen jälkeen taas muuttuu. Liian aikaisin aloitettu treeni voi jopa suurentaa erkaumaa ja hidastaa synnytyksestä palautumista.

Kolmanneksi, ainakin musta tuntuu tosi vieraalta ajatus, että pitäisi raskauden jälkeen sen erityisemmin hakea motivaatiota liikuntaan. Kun on yhdeksän kuukautta elänyt sisällä kasvavan elämän ehdoilla; ehkä mahdollisesti ensin pahoinvoinnin takia maannut aamusta iltaan sohvalla, sitten varonut jatkuvasti ettet tee liikaa tai nosta mitään liian painavaa, kävele liian pitkää matkaa tai liian kovaa vauhtia - puhumattakaan siitä että viimeisten kuukausien aikana et nää varpaita alaspäin katsoessa etkä saa sidottua omia kengännauhoja (jos ne kengät edes mahtuu jalkaan) niin ainakin mulla on lähinnä vaikeuksia sen kanssa että mä EN lähtisi vetämään jotain tappotreeniä salille tai juoksemaan kymmentä kilsaa (okei en jaksaisi juosta kuin ehkä 500m mutta kuitenkin). Ja tämä hinku treenata on täysin pääkoppaani varten, mun mielestä mun kroppa on helkkarin UPEA vaikka se ei näytäkään samalta kuin ennen raskautta ja synnytystä, eikä pidäkään näyttää!

Neljänneksi, mikä oletus on että ylipäätään raskauden jälkeen pitäisi olla mahdollisimman nopeasti taas entisessä kunnossa. Vähän rispektiä hei, oot just kasvattanut ja synnyttänyt uuden ihmisen! Ja mitä tulee tohon ruokavalion viilaamiseen niin: täh? Ehkä lähinnä siinä tapauksessa jos kyse on liian vähäisestä tai yksipuolisesta syömisestä ja olo on voimaton ja väsynyt (mikä voi johtua ihan vaan univelastakin). Tekee pahaa edes ajatella että alkaisin nyt laskemaan jotain kaloreita kun täysimetän vauvaani. Kyllä mä katon etten kittaa litraa kahvia/teetä päivittäin ja vedä hirveitä määriä lisäaineita/sokeria, mutta ei tulis mieleenkään alkaa laihduttamaan nyt. Älkääkä käsittäkö väärin, kyllä mä varmasti jossain vaiheessa alan taas katsoa enemmän mitä suuhuni pistän ja ilahdun kun mahdun vanhoihin farkkuihini. Mutta tässä vaiheessa elämää se on aivan täysin toissijainen asia, ja kyllä sitä ehtii sitten myöhemminkin tuijotella sitä peilikuvaansa. Nyt mä ainakin haluan elää hetkessä ja tuijotella vain tota vauvaa.

#what'syourexcuse #berliininmunkit #kesäkuntoon2030