Arjen sankarit -blogihaaste


Mun piti tänään kirjoitella ihan muusta, mutta ihana Sara Karhusola-blogista haastoi mut vastaamaan Arjen sankarit -blogihaasteeseen – kiitos! On ilo olla arjen sankari muille, ja tartun haasteeseen oikein mielelläni. Arjen sankari nimittäin kuulostaa just multa! Käy lukemassa vaikka edellinen postaus, siellä sitä arjen sankaruutta löytyy taas kerrakseen. :D

Sara on osuvasti kuvaillut arjen sankaria blogissaan näin:

"Tämän haasteen tarkoituksena on löytää keskuudestamme arjen sankareita, jotka rehellisesti jakavat elämänsä ilot ja surut sekä päivästä toiseen saavat arjen toimimaan. Eikä arjen sankaruus tarkoita missään nimessä sitä, että vanhemman tulisi olla täydellinen, koska eihän sellaista vanhempaa olekaan. Arjen sankari voi olla isä tai äiti, joka osaa vinkeillään auttaa muita samassa elämäntilanteessa olevia ja näin helpottaa omaa tai muiden arkea."

Niinpä, täydellistä vanhempaa ei olekaan. Sen kun vaikka länttäisi post it -lapulla jääkaapinoveen, vessanpeiliin ja yöpöydän reunaan. Täydellistä mitään ei ole olemassakaan, joten miten vanhempana voisi sitä olla? Muistuttelen kyllä sujuvasti muille vanhemmille, että olkaa lempeitä itsellenne ja että se on ihan okei jos ei jaksa tehdä soseita itse, mutta sitten kun itsellä on heikko hetki, sitä astuu hirveän helposti siihen olen huono äiti -ansaan. Apua! Mä olen vain ihminen, ja munkin voimat, aika ja jaksaminen on rajallista. Yleisesti ottaen meidän vauva-arki on ollut tosi ihanaa, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettenkö mäkin olisi joskus itkenyt ihan vain väsymystä ja turhautumista. Niinä hetkinä olo voi olla tosi epäonnistunut ja surkea, mutta siihen auttaa kun puhuu asioista ja pyytää vain apua. Sanoo ääneen, että nyt mä tarvitsen pienen hengähdystauon. Eikä siinä ole mitään omituista tai kummallista. Hetken päästä olo on jo ihan erilainen, sellainen, että kyllä tämä tästä. Lisäksi mulle kultaakin kalliimpaa vauva-arjen myllerryksessä on ollut muiden vanhempien vertaistuki. On siis ihan mahtavaa, jos voin kirjoituksillani antaa vertaistukea tai olla inspiraationa muille vanhemmille!

Ollaan Liljan kanssa oltu viime aikoina kipeitä ja yöt köhitty ja tuhistu siihen malliin, että siirryttiin sohvalle nukkumaan (meillä on iso vuodesohva.) Eilen Lilja oli jo nukahtanut, ja mä linnoittauduin tuoleineni Liljan huoneeseen syömään iltapalaa ja kutomaan, heh. Tänä aamuna Lilja ihmetteli huoneensa uusinta mööbeliä.


Keitä perheeseesi kuuluu

Meidän pieneen perheeseen kuuluu minun lisäkseni mieheni ja tyttäremme Lilja, alle viikon päästä 11 kk!

Miten kuvailisit arkeasi juuri nyt

Meidän arki on välillä tosi hektistä ja pelkkää suorittamista, mutta väliin mahtuu niitä rauhallisia yhteisiä hetkiäkin. Mä aloitin just opiskelun yliopistossa, ja vaikka yliopisto-opiskelu aika vapaata onkin, niin kyllä se työtä vaatii. Lilja aloitti samaan syssyyn päiväkodin, jossa käy noin kolmena päivänä viikossa. Kaiken kukkuraksi sain uuden osa-aikaisen työn, joka alkaa itseasiassa ensi viikolla kahden viikon intensiivisellä perehdytyksellä, jolloin Lilja joutuu siis myös olemaan joka päivä päiväkodissa. Ei se uusi työ, mutta toi Lilja mua huolettaa! Onneksi perehdytyksen jälkeen työpäiviä pitäisi olla vain 1-2 viikossa. Mies viimeistelee insinöörintutkintoaan ja tekee samalla lähes täyspäiväisesti oman alansa töitä. On siis sanomattakin selvää, että arki on aika taiteilua ja tasapainoilua, kun otetaan kuvioon vielä mukaan bloginkin pitäminen, huh! Mutta silti, tykkään meidän elämästä ja arjesta, vaikka välillä onkin aika kaoottista.

Parhaat vinkit kiireen taltuttamiseen

Mua vähän naurattaa vastata tähän, sillä mä oon just se äiti joka juoksee tuolla lastenrattaiden kanssa bussiin tukka märkänä ja paita väärinpäin (tositarina.) Ei tätä onneksi joka viikko tapahdu, mutta kyllä musta silti tuntuu että tarvitsisin usein enemmän tunteja päivään. Mun vinkit kiireen taltuttamiseen on priorisointi, kalenteri ja rento asenne. Kiireisessä arjessa on pakko priorisoida ne tärkeimmät asiat, ja mulle ehdottoman tärkeitä on Liljan pärjääminen päiväkodissa ja yleisesti koko perheen hyvinvointi. Siinäpä ne, se on tosi yksinkertaista. Jos meinaan ahdistua jostakin, ajattelen asiaa aina siitä näkökulmasta, että onko tämä oikeasti niin tärkeää että kannattaa stressaantua. Vastaus on oikeastaan aina ei, ja se tekee priorisoinnista aika helppoa. Teen kalenteriin aika tarkan suunnitelman siitä, missä pitää olla milloinkin ja mitä pitää tehdä mihinkin päivään mennessä. Jos jokin asia ei mene niin kuin on suunnitellut, pitää vain suhtautua rennosti. Ja taas palataan siihen, mikä on tärkeää, eli meidän perheen hyvinvointi. 

3 perheen arkiruokasuosikkia

Varmaankin joku nopea pasta, esim. tonnikala-feta-kirsikkatomaattipasta. Aika usein meillä syödään myös kanakastiketta ja riisiä, uunikasvikset ja lihapullat on myös yksi varma suosikki. 

Voiko parisuhde kukoistaa myös lapsiperhearjessa

Voi! Pitkä parisuhde vaatii sitoutumista ja yksinkertaisesti sen päätöksen, että ollaan yhdessä. Aina tulee vaikeita hetkiä, niin myös meillekin. Mutta ne hetket on ohimeneviä, ja niitä seuraa aina jotain upeaa ja hyvää. Tietysti vauva-arki on verottanut meidän yhteistä aikaa ja kaikkea sitä, mitä ennen tykättiin tehdä yhdessä. Tehdään me nytkin, mutta kyllä sitä kieltämättä kaipaisi enemmän sitä kahdenkeskistä aikaa. Meidän parisuhde kukoistaa, kun pidetään huoli siitä, että välillä on aikaa keskustella ja olla vain toisen kainalossa. Pienet teot arjessa piristää kummasti, esim. joku kiva viesti kahvikupin kyljessä aamulla kun toinen on jo lähtenyt töihin. Olettaisin, että meillä menee ihan hyvin, kun edelleenkin jaksetaan säännöllisesti suunnitella meidän häitä, joita vietetään ensi kesänä ♡

Mistä saat energiaa arkeen

Liljan ja miehen kanssa hassuttelu, ystävät, kahvi, herkuttelu, lenkkeily, käsityöt, valokuvaaminen, blogin kirjoittaminen ja muut omat jutut. Hyvät yöunet<3

Mitä teet, jos arki tuntuu kaatuvan päälle

Karsin turhat asiat kalenterista pois ja teen jotain kivaa. Näitä hetkiä tulee tosi harvoin, koska olen opetellut elämään elämää niin, että nautin sekä arjesta että viikonlopuista ja vapaista. Mutta jos sellainen hetki tulee, että seinät kaatuu päälle, sukellan sohvannurkkaan salmiakkipussin kanssa ja katson jotain hömppää. Tosin sitä hömppää katson kyllä muutenkin, viimeisimpänä Ensitreffit alttarilla.. 

Paras kasvatusvinkkisi

En ehkä ole paras henkilö vastaamaan vielä tähän, koska mitään suurempia kasvatuksellisia haasteita ei ole vielä alle vuoden ikäisen vauvan kanssa ollut. Tässä vaiheessa voisin sanoa, että ole lapselle rauhallinen, johdonmukainen ja lempeä. Vaikka itsellä menisi hermo, koita pysyä rauhallisena, koska hermostuminen vain tarttuu lapseen. Ja tähän heti perään pitää todeta, että kyllä mulla joskus menee hermo ja ärähdän! En ole ylpeä itsestäni jos näin tapahtuu, mutta pääsääntöisesti mulla on todella pitkä pinna Liljan kanssa, ja huomaan että se myös rauhoittaa lasta kun itse pysyy rauhallisena. Luulen että tästä on hyötyä tulevaisuudessakin, joten uhmaikää odotellessa!

Parasta arjessa just nyt

Perheen kesken vietetyt yhteiset hetket iltaisin ja viikonloppuisin. Kun kaikki kontataan lattialla peräkanaa ja Lilja nauraa niin makeasti ettei meinaa pysyä perässä! Ihmettelee varmaan että mitä ihmettä äiti ja iskä tekee. Pimenevät syysillat, kun sade hakkaa ikkunoihin ja tuuli ulisee, mutta olkkarissa palavat kynttilät, istun rottinkituolissa kutomassa, Lilja leikkii lattialla ja mies katsoo jotain trumpfakenews -videota Youtubesta :D Okei, idylliä ehkä vähän rikkoo toi Trump, mutta pääasia että ollaan kaikki yhdessä, touhuten omia juttujamme. Ja seuraavaksi taas kontataan yhdessä koko perhe.

Kenet haluat haastaa Arjen sankarit -blogihaasteeseen


Maria, Laura ja Sanna, teidät on haastettu! Vastatkaa haastekysymyksiin ja haastakaa sen jälkeen kolme muuta bloggaajaa mukaan 😊

Tänään tämä arjen sankari lähti kauppaan autolla vain siksi, että saisin Liljan nukahtamaan päiväunille. Onnistui! Miinuspuolena tämä ratkaisu rokotti lompakkoa, kun löysin juuri sellaisen tekonahkahameen, jota olen etsiskellyt varmaan pari vuotta! Päiväunet, check, tekonahkahame, check. Check check.




Arkea ja pannariresepti vauvalle (kananmunaton)

Heippa! 

Meillä on takana ihanan rentouttava viikonloppu Hotel Sveitsissä Hyvinkäällä. Hyvää ruokaa, kivaa yhteistä tekemistä perheen kesken ja ihan vain se hotelliyö. Tästä lisää myöhemmin! 

Eilen kun tultiin kotiin, olin jotenkin aivan loppu. Oli vetämätön ja väsynyt olo, ja mietin että mihin se mun viikonlopun rentoutuminen hetkessä katosi. Mysteeri selvisi tänään herättyäni; nenä vuotaa, aivastuttaa ja olo on yleisestikin sellainen puolikuntoinen! Mikään suuri yllätys tämä ei ole, tytöllä on nimittäin ollut tässä kova yskä ja nuha, taas. Mies oli kanssani samaa mieltä siitä, että tänään jää  koulu- päiväkotipäivä väliin. 

Muutenkin on ollut aika tyypillinen maanantaiaamu, vaikka yleisesti ottaen maanantaissa ei mun mielestä ole mitään vikaa. Flunssaisen olon lisäksi meillä on kotona kauhea kaaos, kun en eilen vain yksinkertaisesti jaksanut purkaa laukkuja. Mutta onneksi meillä on täällä laukunpurkaja ihan omasta takaa. Lilja on ystävällisesti tyhjentänyt kaikki lattialla olleet kassit, ja mun tavarat seilaa ympäri eteistä ja olohuonetta. Liljan lemppariksi on muodostunut hiusöljypurkki, jota Lilja raahaa ympäri kotia. Kaiken huippu on se, että jopa maitoa juodessaan purkki on Liljan kädessä! Yleensä tissin nähdessään kaikki muu unohtuu ja mitä käsissä sillä hetkellä onkaan heitetään sillä sekunnilla jonnekin takavasemmalle. 

Olin menossa vaihtamaan jo aamupäivän toista tai peräti kolmatta kakkavaippaa, kun huomasin että vaipat on loppu. Eikun vauva rattaisiin ja lähikauppaan vaippaostoksille. Tämä on historiallista, sillä meillä on aina vaippoja reilusti kaapissa. Mutta ei tietenkään juuri tänään. Tein siinä lähtöä, kun seuraavaksi huomasin että mun kotiavaimia ei näy missään... Etsin niitä valehtelematta varmaan vartin, ja ihme kyllä tyttö odotti nätisti rattaissaan kun juttelin ääneen että "Lilja on nyt piilottanut avaimet eikä me päästä lähtemään ennen kuin ne löytyy." Ehkä hän ymmärtää puhetta paremmin kuin luulin? Avaimet löytyi ja kauppareissu meni onneksi ilman sen kummempaa säätöä.

Kotiin tullessa purin äkkiä rattaat ja aloin viritellä läppäriä tarkoituksenani katsoa yritysjuridiikan luento Moodlen kautta. Ihmettelin miksei koko homma toimi, kun aikaisemmin on hyvin toiminut. No, juuri tämän päivän luentoa ei videoida. Harmittaa aivan vietävästi! Just mun tuuria!

Tätä kirjoittaessa havaitsin, että nyt on liian hiljaista. Katsahdin oikealle ja siellä Lilja kaiveli onnessaan olkkarin lattialla majailevaa huonekasvia suupielet mullassa. Multaa joka puolella ja vauva hymyillen työntämässä seuraavaa multa-annosta suuhun. EEI! Lilja on kyllä käynyt vähän tökkimässä ja ihmettelemässä kasvia aiemmin, mutta ei ole osoittanut sen suurempaa mielenkiintoa kasvia kohtaan. Odottelinkin milloin se päivä koittaa, kun kasville pitää löytää uusi paikka. Nyt se päivä on tullut. :D

No, sotkut saa siivottua tässä pikku hiljaa päivän aikana oman jaksamisen mukaan, se on vain sotkua. Vaippoja on taas kaapissa niin että luulisi riittävän hetkeksi. Avaimetkin löytyi, ja saahan luennon materiaalit luettua kuitenkin. Yksi luento sinne tänne! Kasville pitää vielä keksiä joku turvallinen paikka, ja eikös lapsen ole hyvä saada monipuolinen bakteerikanta..?

Mullan lisäksi Lilja on antaumuksella syönyt eilen tekemääni vauvan pannukakkua. Olen niin hyvilläni että pannari maistuu pikkuiselle, sillä hän on ollut syömisten kanssa tosiaan hieman nirso. Nyt viime aikoina on ollut merkkejä siitä, että ruoka alkaa maistua paremmin, ja olen etsiskellyt hyviä uusia reseptejä. Päätin turvautua jälleen Simppeliin sormiruokkakeittiöön, ja tällä kertaa kokeiluun pääsi tämä vauvan omenapannari. Jotain kertoo se, että pannarista lähes puolet katosi eilisen aikana parempiin suihin! Ihan harvinaisen hyvin tämä maistui. Alkuperäinen ohje on tehty vegaanisena kaurajugurttiin, mutta mä laitoin tällä kertaa ihan tavallista luonnonjugurttia. Onneksi löytyy reseptejä myös kananmunattomana, sillä vielä en uskalla kokeilla uudestaan tuleeko kananmunasta allergista reaktiota.


Tarvitset

1 kypsä banaani
1 dl kaurajogurttia (tavallinenkin käy)
0,5 dl appelsiinimehua
2 rkl rypsiöljyä

1 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
1/4 tl aitovaniljaa

1 iso omena

Blendaa tai sekoita sauvasekoittimella banaani,  jogurtti, appelsiinimehu ja öljy. Sekoita toisessa kulhossa jauhot, hiutaleet, leivinjauhe ja halutessasi vanilja. Sekoita ainekset keskenään ja kaada taikina vuokaan (mulla oli käytössä 20 cm irtopohjavuoka.) Kuori ja siivuta omena, asettele siivut taikinan päälle. Paista pannaria uunin alatasossa 200 asteessa 30-40 minuuttia. Anna vetäytyä hetki ja tarjoile pikku herkkusuulle.

Paistoin pannukakkua ensin 30 min., mutta taikina jäi sisältä aika löysäksi. Uunista riippuen suosittelen paistamaan taikinaa sen 40 minuuttia :) 



Mukavaa viikonaloitusta kaikille!

- Essi





Jännitätkö esiintymistä?

Mä jännitän. Niin paljon että jännitän ainakin koko edeltävän päivän, ellen viikonkin etukäteen. Hetki ennen esiintymistä kädet hikoaa, syke nousee taivaisiin ja pää tyhjenee ajatuksista. Näistä lähtökohdista esiintyminen on aivan mahdotonta, ja on työn ja tuskan takana muistaa edes oma nimi saati saada suusta ulos jotain järkevää.

Kyllä, jännitän esiintymistä siis aivan helkkaristi.

En tiedä mistä kammo on peräisin. Joko siitä ihan ensimmäisestä vapisevalla äänellä pidetystä esitelmästä yläasteella vai jostain muusta. Joka tapauksessa se hankaloittaa elämää ja ennen kaikkea on ihan älyttömän uuvuttavaa ja rasittavaa. Esiintyminen tuntuu samalta, kuin jos pitäisi uida ilman käsiä tai juosta ilman jalkoja. Se tuntuu aivan ylitsepääsemättömän hirveältä. Miksi mä en selviydy näin arkipäiväisestä asiasta niin kuin muut? Miksi se on mulle niin vaikeaa? 

Nyt yliopiston aloitettuani päätin, että tälle tulee loppu. Mä en kertakaikkisesti jaksa enää tätä uuvuttavaa showta. Päätin, että aion puhua ominaisuudestani avoimesti, aion sanoa ihan suoraan että mua muuten jännittää aivan sairaasti.

Ja niin olen tehnytkin. Ainakin Tampereen yliopistossa on mahdollista valita kielikursseja, jotka on tarkoitettu "monenlaisille oppijoille." Kursseilla on todellakin monenlaista oppijaa, yhdellä on kaiken lamaannuttava esiintymiskammo, toisella paha lukihäiriö. Kurssilla ei tietenkään käydä läpi mikä kenelläkin on tai mistä syystä kurssille on tultu, mutta kurssille ilmoittauduttaessa piti perustella opettajalle miksi hakee juuri tähän ryhmään. Olin niin helpottunut tästä vaihtoehdosta kuultuani, että en muista milloin olisin jostain ollut yhtä helpottunut (no okei ehkä synnytyksen jälkeen.) Kurssilla todellakin otetaan huomioon, ettei kaikille ole yhtä luontevaa esiintyä, ettei kaikki vain pysty siihen. Ja mikä kummallisinta, siinä ympäristössä mua ei yhtään tuttuun tapaan alkanut jännittää kun puhuttiin tulevista esiintymisistä. Tuli sellainen olo että  jes, vihdoin pääsen tästä eroon.

Nyky-yhteiskunnassa sosiaalinen, pelkäämätön, puhelias ekstrovertti on ihanne. Näin semi-introverttinä voi kokea paineita olla jotain, mitä vaan ei yksinkertaisesti ole. Tietyissä sosiaalisissa tilanteissa pitää pinnistellä, eikä mikään tule luonnostaan. Linus Jonkman kirjassaan Introvertit toteaa, että vaikka hän esiintyy työkseen ja käy aktiivisesti tapahtumissa, joissa pääasia on verkostoituminen, hän joutuu edelleen katoamaan välillä vessaan "lataamaan akkujaan." Tuttu tunne, teen tätä itsekin. Sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minua, ja tarvitsen niiden vastapainoksi omaa aikaa. Se ei tarkoita, ettenkö  tykkäisi nähdä ihmisiä, mutta pystyn antamaan itsestäni enemmän jos sosiaalisuus-yksinolo-mittari on tasapainossa. Minä vain olen sellainen. Kärjistetysti sanottuna; Kaikista helpointa on nähdä toista introverttia, jonka kanssa hiljaisuus ei ole painostavaa tai kiusallista, vaan osoitus siitä, että ystävyys on sillä tasolla ettei jatkuvasti ole pakko pälättää taukoamatta. Toki itse olen aikamoinen pälättäjä kun sille päälle satun, että ei siinäkään mitään vikaa ole! Ehkä tiedät mitä tarkoitan? Olen huomannutkin, että kaikkia ystäviäni yhdistää se, että tykkäämme viettää aikaa myös yksinään. Ja eihän kukaan ole veitsellä leikaten joko introvertti tai ekstrovertti, kaikissa on yleensä vähän kumpaakin, joissain enemmän toista kuin toista.


Mitä sitten tapahtuu kun tällainen pohdiskeleva introvertti heitetään luokan eteen esiintymään?


Varmaan arvaatkin, ettei se kovin luontevaa ole. Joudun pinnistelemään, että muistan hengittää ja pysyä tolpillani, joudun pakottamaan itseni puhumaan ja yritän muistaa mitä piti sanoa. Kroppa on niin jännittynyt, että harvoin esitys menee putkeen. En ole esiintymässä, olen taistelemassa tai pakenemassa – mun tapauksessa taistelemassa vaikka tekisi mieli paeta. On vaikea sellaisessa mielentilassa yrittää olla rento, luonteva ja älykäs. Lähinnä musta saa sen kuvan, ettei korvien välissä liiku juuri mitään. Joten, mitä esiintyminen kertoo mun ajattelusta tai panostamisesta kurssiin? Ei yhtään mitään. Esitys ei mittaa mun osaamista millään tavalla, se kertoo vain sen, jonka kaikki viimeistään nyt tietää: mulla on paha esiintymiskammo.

Typerintä tässä on turhan jännittämisen lisäksi se, että musta on periaatteessa ihan kiva esiintyä. Tykkään jakaa ajatuksia muiden ihmisten kanssa ja keskustella. Olen kova väittelemään, mutta saatan ihan hetkessä pyörtää kantani jos toisella on vain tarpeeksi hyvät perustelut. Esiintymisessä parasta on se, jos onnistuu herättämään keskustelua ja olemaan vuorovaikutuksessa kuulijoiden kanssa. En pelkää ihmisiä enkä luonnollisia sosiaalisia tilanteita. Minulle on tyypillistä jutella päivittäin täysin tuntemattomien ihmisten kanssa esimerkiksi bussissa. Pidän ihmisistä. Ehkä esiintymisestä itselle tekeekin vaikeaa juuri se, että tilanne on niin luonnoton. Yksin pönöttää jossain luokan edessä puhelemassa "jollekin" tai "kaikille", muttei kenellekään erityisesti. 

Joskus nuorempana saattoi huonolla itsevarmuudellakin olla osuutta asiaan, nyt en kuitenkaan enää koe että kyse olisi siitä. Mulla on itsestäni päivästä riippuen ihan itsevarma olo, enkä pidä itseäni mitenkään tyhmänä tai huonona. Se on totta, että yleensä en viihdy huomion keskipisteenä, mutta en myöskään ole mikään seinäruusu. 


Mitä konkreettista voit tehdä jos kärsit esiintymiskammosta?


Mitä esiintymiskammolle voi sitten tehdä? Vai voiko sille tehdä mitään? Vielä vähän aikaa sitten olisin vastannut tähän yhtään empimättä että: ei yhtään mitään. Mutta nyt asiasta puhuttuani avoimesti ja vertaistukea saatuani voisin varovasti todeta, että valoa näkyy tunnelin päässä. Alan vähitellen uskoa, että voisin joskus tulevaisuudessa jopa selvitä kandi- ja graduseminaarista. Tai mahdollisissa tulevissa työpaikoissa, jos on jotain _täysin arkipäiväisen normaaleja_ työporukalle pidettäviä palavereita sun muita.

- Just do it. Tai älä sittenkään. Usein sanotaan, että kyllä se siitä, pitää vaan mennä ja esiintyä. Mä sanoisin, että älä mene ja esiinny. Tämä on tietysti ihan ihmiskohtaista, mutta mulla se ei missään nimessä ole toiminut. Väkisin esiintyminen on vain vahvistanut traumaa, joka on syntynyt joskus vuosia sitten eikä välttämättä olisi äitynyt näin pahaksi, jos olisin puuttunut asiaan aikaisemmin. Esiintyä pitää, mutta ei tosta noin vain.

- Älä odota muutosta, jos et ole valmis tekemään asioita toisin. Ensimmäiseen kohtaan viitaten, sen sijaan puhu ongelmasta, ja sano ääneen että pelkäät esiintymistä. Niin se vaan on, että puhuminen auttaa, vaikka se kuulostaakin hyvin yksinkertaiselta neuvolta. Mun mielestä ongelmaa pitää lähestyä eri kautta; jos olet vuosia esiintynyt väkisin ja tuloksena on vain entistä pahempi esiintymiskammo, on ehkä aika todeta, että pitää kokeilla jotain muuta. On aika hyväksyä, että tämä nyt ei vain toimi, ja tarvitsen apua. Minä lähetin meidän opintoneuvontaan sähköpostin ja aion mennä tapaamaan häntä kunhan kerkeän. Menen vaikka psykologille, tai jollekin kurssille jolla käydään läpi esiintymiskammoa. Joka tapauksessa, ensin pitää selvittää syyt kammon taustalla, ja yrittää saada uusia tapoja käsitellä tätä. Mä en vaan kertakaikkisesti enää näillä mun eväillä pärjää, ja mun on nyt  vain kohdattava tämä ongelma ja opittava uusia keinoja tulla toimeen sen kanssa.

- Suhtaudu asiaan uudella tavalla. Puhuin aiemmin, että olen jokseenkin introvertti ihmistyyppi, ja introverteille on aika tyypillistä inhota olla esillä ja esiintyä. Miten siis yhtäkkiä mä saisin itseni toimimaan vastoin sitä, mikä on mulle hyvin luonnollista? Mä olen yksinkertaisesti parempi jossain muissa asioissa. En sano ettenkö olisi hyvä esiintyjä, jos sellainen tuuri käy että esitys menee putkeen (mukaan mahtuu ihan hyväkin esityksiä, ehkä noin 10 % luokkaa kaikista mun esiintymisistä), mutta en vain ole siinä luonnostani hyvä. Vertaisin tätä laulutaitoon; toisilla on luonnostaan hyvä sävelkorva, toisilla ei. Esiintyminen tuntuu itselleni vähän siltä, kuin voisi kuvitella miltä tuntuu jos jonkun, joka ei ainakaan omasta mielestään osaa laulaa pitäisi mennä vetäisemään luokan edessä joku Led Zeppelin-tykitys. Vaikka Immigrant song, ole hyvä vain ja nauti tästä mielikuvasta. Olen vain hyväksynyt, ettei esiintyminen ole mun vahvin osaamisalue ja sillä sipuli. Tästäkin huolimatta fakta on se, että esiintyminen on perustaito, joka jokaisen olisi hyvä ainakin jollain tavalla osata – ja siksi tässä yritän kovasti tehdä töitä sen eteen, että jonain päivänä ei tarvitsisi pohtia ennen esiintymistä sitä, että voi harmi kun ei tullut sitä miehen viskipulloa otettua mukaan.

- Ole itsellesi armollinen. Mä olen vuosikaudet piiskannut itseäni tästä, ja aina jännityksen hiipiessä ajatellut että hei nyt oikeesti, lopeta jo, aikuinen nainen. Olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut ja ajatellut, että mussa on jotain vikaa. Ja että mun nyt vaan pitää pystyä suoriutumaan tästä hyvin, vaikka selvästikään en siihen pysty. Olen ollut aivan liian ankara itselleni – miten se onkin niin helppoa olla empaattinen ja ymmärtäväinen toisille, mutta samalla pitää itselleen aivan järkyttävän tiukkaa kuria? 


Rakasta itseäsi sellaisena kuin olet ja muita kliseitä


Viime vuosina mun maailmankuva ja minäkuva ja kaikki mahdolliset kuvat ja ajattelutavat on olleet aikamoisessa myllerryksessä. Olen luopunut turhista odotuksista ja vaatimuksista, tutustunut itseeni paremmin, opetellut olemaan rento ja mukava itsellenikin, enkä vain muille. Puhun itselleni paljon nätimmin kuin vuosia sitten. En arvostele enkä syyllistä itseäni. Muistan tältä vuodelta vain yhden kerran, kun olen sättinyt itseäni, ja silloin sanoin jotain typerää miehelleni ja hävetti jälkikäteen. Yleisesti ottaen mun on tosi helppo olla minä, ja vaikka elämässä tulisi mitä, en pahemmin haikaile sellaisen perään jota mulla ei ole tai jota en ole. Tykkään itsestäni näin. Tämä esiintymisjännitys-case on niitä viimeisiä juttuja, joita joudun tosissani käymään itseni kanssa läpi. Ehkä nyt olisi aika tästäkin vain päästää irti?

Halusin kirjoittaa tästä, koska aika vähän tästä ongelmasta puhutaan. Vai puhutaanko? Avasin suuni asiasta ensimmäistä kertaa  pari viikkoa sitten, kun oli ensimmäinen englannin tunti ja tutustuin pariin muuhunkin jännittäjään, jotka myös olivat tosi sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita, mutta jotka myöskin jännittivät nimenomaan esiintymistä. Hekään eivät olleet puhuneet asiasta ääneen juuri ollenkaan! Kirjoitin tästä myös siksi, että kirjoittaminen itsessään on mulle terapeuttista, tuntuu että tämäkin on osa prosessia. Lisäksi jos saan jonkun toisen jännittäjän rohkaistumaan ja ylipäätään käsittelemään asiaa, niin ihan mahtava juttu. 

Lopuksi: Jännittääkö suakin? Kommentoi anonyymisti jos et halua avautua postauksen verran julkisesti kaiken kansan edessä niin kuin minä. Kyl määki mietin aina välillä et pitääkö sitä ihan kaikesta kirjoittaa. Mutta ilmeisesti pitää, joten laissez-faire!

Ps. Kävin torstaina kampaajalla ja sain uuden tukan. Love it! Ehkä uudella tukalla jännittää vähemmän?



- Essi








Koti on siellä missä onni on

Kaupallinen yhteistyö / Sukhimatot
____________


Viime viikonloppu oli ihana. Lauantaina oli aika kiireinen päivä, kun pyörähdettiin Liljan kanssa päiväreissulla Helsingissä, mutta sunnuntaina pääsi kunnolla rauhoittumaan, kun ystäväpariskunta pienen tyttönsä kanssa (Liljalla ja tytöllä ikäeroa noin 1,5 kk) saapui kylään. Aamulla hyräilin keittiössä ja kokkailin meille pekoni-parsapiirakan ja suklaamousset. Kahviteltiin päivän aikana peräti kahteen otteeseen, välissä käytiin pienellä vaunulenkillä kun ulkonakin oli niin kaunis syyssää.

Vieraat toivat mukanaan pienen lahjan, jonka ohessa oli ystäväni piirtämä kortti jossa luki "Onnea uuteen kotiin." Niin tosiaan! Tämähän on nyt meidän pysyvä koti. Viime vuosien ahkera muuttaminen ja etenkin kun tämä oli jo toinen muutto tänä vuonna, en ole tajunnutkaan ajatella, että tänne nyt oikeasti voi asettua. Laitettiin koti nopeasti suht koht kuntoon ja rynnättiin suoraan arkeen. Onnea uuteen kotiin – niin, tätä kotiahan uskaltaisi jopa laittaa enemmän omannäköisekseen.

Juuri uuteen kotiin muutettuamme sain yhteydenoton Sukhimatoilta, ja sieltä kysyttiin haluaisinko tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Hauskaa tässä oli se, että olin sillä silmällä selaillut heidän mattojaan vain pari päivää aiemmin. Nyt ilmojen viiletessä kodin lattia on aamuisin todella viileä, ja olen kaivannut meidän makuuhuoneeseen jotain ihanan pehmeää ja lämmintä mattoa jalkojen alle lämmittämään. Myös tytön huoneeseen on etsinnässä uusi matto, siellä kun on nyt vanha ja hieman jo kulahtanut puuvillamatto.

palmikkovillamatto

Ihastuin Sukhimatoissa ensimmäisenä ulkonäköön, ja heti seuraavaksi heidän eettisiin periaatteisiin. Sukhilla työntekijöille maksetaan kunnon palkka, ja heidän työolosuhteistaan pidetään huolta. Tähän kohtaan jäin pitkäksi aikaa jumittamaan. Entisenä asiakaspalvelijana pidän suuressa arvossa, jos yritys ei mene vain mahdollisimman hyvä tulos etunenässä, vaan arvottaa korkealle myös työhyvinvoinnin ja ottaa huomioon sen, että palkalla pitää tulla myös toimeen. Sukhi on nepalia ja tarkoittaa onnellista – Sukhin tavoitteena on tehdä onnelliseksi niin uudet matonomistajat kuin niiden valmistajatkin. 

Matot tehdään käsityönä Intiassa, Marokossa, Nepalissa ja Turkissa. Itse ihastuin välittömästi Sukhimattojen intialaisiin villamattoihin, etenkin näihin paksuihin palmikoituihin villamattoihin. Matto näyttää siltä, että haluaisin ottaa teemukin, viltin ja jonkun hyvän kirjan ja sukeltaa matolle viettämään äidin omaa aikaa. Pehmeä ja lämmin villamatto olisi myös mukavan tuntuinen erään konttailevan pikkutytön käsien alla. Valkoinen palmikoitu matto sopisi tytön huoneen pehmeään värimaailmaan ja muuttaisi huoneen tunnelman hieman kotoisammaksi. Nyt huone on vielä hieman keskeneräinen ja kolkko, sillä olen sisustajana nykyään aika hidas. En halua tehdä hätiköityjä päätöksiä ja panostan mielelläni eettisiin, kestäviin ja laadukkaisiin sisustusratkaisuihin. 

sukhimatot

Makuuhuoneeseen taas kaipaisin jotain särmikkäämpää, ja nämä muhkeat marokkolaiset Beni Ouarain eli paimentolaismatot olisivat juuri sitä. Matot kudotaan käsin, ja niissä on usein kuvioita, jotka kertovat kutojan elämästä. Paimentolaismatot tehdään 100 % lampaanvillasta, eikä niitä ole värjätty mitenkään. Mattojen valmistaminen vaatii taitoa, eikä mattoa kudota hetkessä – se vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Erityisesti tämä matto on jäänyt jonnekin mieleni sopukoihin pyörimään, enkä pääse siitä eroon. Näin isoa hankintaa pitääkin harkita kunnolla, sillä tämä matto on ikuinen – parhaassa tapauksessa se siirtyy perintönä sukupolvelta toiselle. Miten ihana ajatus se onkaan. 


Tuli tässä myös mieleeni, että tällainen laadukas, uniikki, käsintehty ja aikaa kestävä matto olisi myös erinomainen häälahjaidea. Jos yhtään on minun kaltainen vähän taikauskoinen taivaanrannanmaalari, voisi ajatella että matto tuo onnea avioliittoon ja kotiin. Olisi aika omaperäinen ja symbolinen häälahja, vai mitä? Meillähän on tosiaan häät ensi kesänä, voisinkin aloittaa jo häälahjalistan kokoamisen.. 




Viimeisenä pitää vielä mainita hauskat nepalilaiset huopapallomatot, jotka nekin sopisivat kivasti esimerkiksi lastenhuoneeseen. Huopapallot pyöritellään yksitellen käsin, ja yhteen mattoon voidaan tarvita jopa 10 000 huopapalloa – aika uskomatonta ja kunnioitusta herättävää. Mieltäni lämmitti myös tieto siitä, että nepalilaisille työntekijöille maksetaan 2-3 kertaa parempaa palkkaa kuin mitä seudun keskiansio on, ja työtä pystyy tehdä joustavasti myös kotoa käsin. Työ siis sopii myös perheenäideille, ihan mahtavaa ♡

Meille tämä voisi tulla väripilkuksi eteiseen – sitähän sanotaan että eteinen on kodin käyntikortti, ja tämä kertoisi vieraalle meidän perheestä mielestäni kaiken olennaisen. Me nimittäin tykätään hassutella ja nauraa ihan joka päivä; sellainen on meidän pieni perhe.




Ensimmäinen kokonaan nukuttu yö



Niin kuin otsikkokin sen jo kertoo, meillä nukuttiin viime yönä ensimmäistä kertaa koko yö putkeen ilman yhtä ainoatakaan herätystä! Täällä on erittäin hyvin levännyt ja onnellinen äiti!

Meillä päiväkoti- ja koulupäivät on ma-ke, ja loppuviikko ollaan aina kotosalla. Tai ainakin toistaiseksi näin, sain nimittäin toissapäivänä kuulla, että sain aiemmin hakemani työn! 😊 Työ on tietenkin osa-aikaista, mutta luultavasti teen ainakin yhden työpäivän arkena ja toisen viikonloppuna. Katsotaan teenkö jatkossa yhden koulupäivän kotoa käsin, siis katson luennon läppäriltä enkä vie tyttöä päiväkotiin. Yritän minimoida hoidossaoloajan, koska Lilja on vielä niin pieni.  Työn aloitus jännittää – työ on jotain ihan muuta mitä olen aiemmin tehnyt, mutta palkka on parempi, työpaikka on koulun ja kodin välissä, eikä työ ole fyysisesti rankkaa (ehkä sitten henkisesti, heh.)



Joka tapauksessa, eilen vietettiin Liljan kanssa tyttöjen kesken kotipäivää; katsottiin Muumeja, kuunneltiin musiikkia, soitin kitaraa ja Lilja "tanssi" = hytkytti pikkupeppuaan vieressä, syötiin yhdessä ja lopuksi Lilja nukkui neljän (!!) tunnin päikkärit. Ajattelin ettei yöunista tule mitään tuollaisten megapäikkäreiden jälkeen, mutta jotenkin oli päässyt unohtumaan se tosiasia, että ainakin meidän lapseen pätee sääntö mitä paremmin nukkuu päivällä, sitä paremmin yöllä. Käytiin vielä alkuillasta koko perhe yhdessä ruokakaupassa, ja Lilja pääsi ensimmäistä kertaa sellaisen kärry-auto-systeemin kyytiin, ja voi sitä kikatuksen määrää! Kauppareissuista tuli paljon hauskempia kertaheitolla. Kaupassakäynnin jälkeen tyttö simahti välittömästi, heräsi yhdeksältä kerran syömään, jonka jälkeen nostin hänet sänkyyn nukkumaan. Normaalisti tämä olisi herättänyt suurta vastustusta, mutta nyt tyyppi vain käänsi kylkeä ja kävi nukkumaan.

Ja heräsi seuraavan kerran 7:30!

Tyttö nukkui siis noin 10,5 tuntia, aivan käsittämätöntä. Oikein pysähdyin miettimään aamulla, että enkö muka kertaakaan herännyt yöllä?? Suorastaan hyppelin tytön huoneeseen ja vastassa oli iloisesti hymyilevä pikku Lilja. Varmaan teki hänellekin hyvää nukkua kunnolla ensimmäistä kertaa - ööh, ikinä? 😀 En tiedä johtuiko muutos siitä, että vietettiin eilen kiva päivä, vai hyvistä päiväunista vai vaan jostain vauvan kehitysvaiheista, mutta pääasia että nukuttiin! Unikoulu osa 2 oli jo suunnitelmissa, mutta sitä ei nyt vielä tarvittukaan. Katsotaan jatkuuko tämä ihanuus vai oliko vain joku hetkellinen juttu. 



Nyt mä laitan Nick Caven soimaan (mun siivousmusaa) ja jatkan siivoilun parissa – huomenna lähdetään nimittäin Habitareen yhden hyvän ystävän kanssa ja sunnuntaina meille tulee ihania vieraita kylään. Habitareen sain liput Kuusilinnalta, kiitos vielä! 😘 Jos olette messuille tulossa, niin käykäähän osastolla 6e10 tarkastamassa Kuusilinnan mallisto ♡

Kivaa viikonloppua!


Olohuoneen uusi ilme

Vähitellen alkaa koti näyttää jo kodilta, kun ollaan saatu laitettua verhoja ja mattoja paikoilleen. Anopilta peritty räsymatto on nyt keittiössä, ja tuo kivasti väriä muuten aika neutraaliin värimaailmaan. Räsymatto tuoksuu vieläkin vienosti mäntysuovalle, ja muistuttaa siitä kuumasta kesäpäivästä, kun käytiin miehen kanssa ostamassa kaupasta kylmää juotavaa ja suunnattiin kauhean mattopinon kanssa matonpesupaikalle kuuraamaan. Kun oltiin saatu kaikki matot putipuhtaiksi ja kuivumaan, käytiin vielä läheisellä laiturilla iltauinnilla. Ihania kesämuistoja!



Olohuoneen puolella taas sohva sai kaverikseen kauniin rottinkituolin Jyskistä, jonka päälle heitin vanhan lampaantaljan lämmikkeeksi. Tuolissa on niin viihtyisää istua; siitä on tullut mun ykköspaikka tehdä käsitöitä tai ihan olla vaan. Luonnollinen puu sitoo myös kivasti olohuoneen värit yhteen ja tekee yleisilmeestä jotenkin kotoisamman ja eletymmän näköisen. Aiemmin meidän olohuone näytti omaan silmään vähän liian kliiniseltä ja pelkistetyltä – nyt täällä on sopivasti lämpöä. Jotkut värikkäät tyynynpäälliset olisi vielä hankintalistalla, ne kun toisivat myös vähän eloisuutta yleisilmeeseen. Artekin sohvapöytä on ollut yksi lempikalusteistani, mutta väriltään se ei oikein ole istunut muihin huonekaluihin. Nyt sekin näyttää siltä, että vihdoin kuuluu joukkoon.

Mattoa mietittiin pitkään ja kokeiltiin vaikka mitä vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyttiin tähän Elloksen harmaa-valkoiseen Tanger-mattoon. Olohuone kaipasi ehdottomasti isomman maton, ja tällä onkin kokoa 200 x 290 cm. Matto on jo tovin näkynyt vähän joka sisustuskuvassa, mutta ei se meitä haittaa. Oli meillä varastossa myös punasävyinen villamatto, mutta todettiin sen olevan aika jouluinen ja päätettiin että se saa vielä odottaa myöhemmälle syksyyn ja pakkaspäiviin.


 Tältä täällä yleensä näyttää! Lelut seilaavat pitkin lattioita, mutta se on mielestäni vain hauskaa. Onneks meillä ei vielä ole legoja, ne kun soluttautuisivat erinomaisesti tuonne pehmeän maton uumeniin ja vaanisivat siellä päälleastujaa.

Verhot saatiin myös vihdoin laitettua, ja ne jotenkin hieman pehmentävät olohuoneen tunnelmaa. Tykkään tälläisistä kevyistä verhoista, joista valo kuitenkin pääsee läpi. Verhot tosin ovat tähän asuntoon liian lyhyet, ja to do -listalla olisikin etsiä joku kiva peruskangas, josta ommella itse oikeanmittaiset verhot.

Vähän vehreää maljakkoon ja muutama kynttilä sohvapöydälle – jo kelpaa istahtaa alas pehmoiselle lampaantaljalle höyryävän teekupin kanssa! Kun arki on muuten aika vauhdikasta ja kalenteri tupaten täynnä, on kotona tärkeää pystyä rauhoittumaan. Täällä on nyt kyllä niin seesteinen tunnelma, etten usko sen olevan kovin vaikeaa.

Miltäs näyttää? Rentouttavaa keskiviikkoiltaa kaikille!

Muhkea neulepanta ja villasukat syksyyn

Eilisaamu oli kyllä sellainen katastrofi että meinasi jossain kohtaa jo usko loppua! Ulkona satoi kaatamalla, kaikki tavarat olivat yön aikana jotenkin kummasti vaihtaneet paikkaa (...), Lilja seurasi joka paikkaan ja oli kiukkuinen kun ei päässyt syliin. Olin mielestäni pakannut kuuliaisesti kaiken tarvittavan edellisenä iltana, mutta aamulla muistuikin mieleen noin 289 asiaa, jotka olin unohtanut pakata. Hyppelehdin huoneesta toiseen ja hieman hysteerinen sävy äänessäni toistelin vauvalle (tai enemmänkin itselleni) "Äiti ei nyt voi ottaa sua syliin, äitin täytyy pakata!" Kaikki vanhemmat tietävät, miten hauskaa on pukea lasta. Voi vietävä. Siinä kiireessä kun yrittää pukea kiukuttelevaa lankuksi vääntäytynyttä lasta, niin avot, aamu on paketissa! Ymmärtääkseni pahin on vielä edessä, kun lapsi osaa riisua vaatteita sitä mukaa kun niitä hänelle puetaan. Jos nyt siis varaan lähtöön x minuuttia, voin myöhemmin  suosiolla kertoa sen kolmella. 

Koko bussimatkan Lilja mökötti – joko sen takia että lähteminen oli tyhmää ja pukeminen oli tyhmää, tai sitten sen takia että hän tietää jo, mihin ollaan aamuisin menossa, eikä pidä tästä uudesta systeemistä. Pari ekaa päivää meni päiväkodissa tosi hyvin, mutta sen jälkeen on pärjätty hieman vaihtelevalla menestyksellä. Hampaiden tulolla on varmasti osuutensa asiaan, mutta on meillä ollut havaittavissa myös aika vahvaa eroahdistus-äiti-ikävää. 

Vein edelleen mököttävän lapsosen päiväkotiin, ja huuto alkoi välittömästi, kun ojensin hänet päiväkodin tädille. Kyllä kirpaisi, mutta tiesin että tulen noin kolmen tunnin päästä takaisin, joten kaikkien kiintymyssuhdeteorioiden sun muiden mukaan siinä ajassa ei pitäisi ehtiä tapahtua mitään suurta vahinkoa.

Kävelin pyörälle, pakkasin kamat koriin ja kun olin avaamassa pyörän lukkoa, huomasin ettei pyöränavain ollut avainnipussani. Voi #%!!!!&%! Avain oli jäänyt miehelle, eikä hän ollut muistanut laittaa sitä takaisin mun avaimiin kiinni. Luento alkaisi kohta, ja ulkona sade vain yltyi. Lähdin kävelemään (tarpomaan vihaisesti) yliopistolle, kengät ja sukat vettä litisten. Vastaantulijat katsoivat mua hieman huvittuneina, ja teki mieli tokaista jokaiselle että mä joudun kävellä! Täällä sataa! Nnniih! 

Lopulta saavuin luentosaliin sen kuuluisan akateemisen vartin myöhässä, ja siltikin olin siellä ennen luennoitsijaa. Huoh, yliopisto. Kuivattelin sateesta kastuneita tavaroitani (onneksi en ottanut tänään läppäriä mukaan) ja kuuntelin antaumuksella kolme tuntia julkisorganisaatioista. Kävellessä takaisin päiväkodille ei enää satanut, enkä enää muistanut, miksi aamulla olin ollut huonolla tuulella. Lähinnä nolotti, kun olin silviissiin riemastunut puuttuneesta pyöränavaimesta.

Kotiin palattuani vaihdoin heti kuivat sukat – villasukat! jalkaan ja kuuntelin tyytyväisenä sateenropinaa, ai että. Syksyssä parasta on, kun tulee viluisena ja ryytyneenä kotiin, ja voi todeta ettei enää tarvitse mennä minnekään. Okei ruska ja metsän tuoksu vie ehkä sittenkin voiton, mutta on kotona hyggeily vaan niin ihanaa.



Neuloin kuvissa näkyvän neulepannan jo toistamiseen Kalastajan vaimon ohjeella, ensimmäinen versio taisi eksyä siskon kaappiin viime pääsiäisenä. Tämän toisen version tein ihanan muhkeasta Novitan Isoveli -langasta*, ja siitä tuli kyllä uusi lempiasusteeni syksyyn. Samaisesta langasta neuloin myös uudet paksut villasukat – näissä ei muuten varpaat palele. Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä palmikoita, ja ihan hyvin se onnistui muutamaa virhettä lukuunottamatta. Ajatuksenani oli tehdä sellaiset oikein lämpimät ja mukavat kotivillasukat, jotka voisin vetäistä jalkaan juuri tällaisena sateisena syyspäivänä. Ohje on mukailtu Novitan Saga-palmikkosukista.



Mitä pidät? Onko siellä muita, joihin iskee syksyisin kova neulomisinnostus? 🍁


* affiliate-linkki

Mitä pukea lapselle päiväkotiin?

Olenko ainoa, joka oli aluksi aivan hukassa sen suhteen, mitä lapselle pitäisi hankkia päiväkotiin menoa varten? Oikein erikseen soitin päiväkotiin ja kysyin, että miten pitäisi varautua. Tähän asti ollaan pärjätty viime talven pakkasista toppaamalla vauva hyvin ja laittamalla vaunuihin. Kesä meni tietysti kesähepeneissä, mutta eihän tyttö vielä osannut kunnolla liikkua kun oli niin pieni, ja kulki aina rattaissa, sylissä tai kantorepussa. Nyt homma on ihan eri, kun Lilja osaa jo liikkua. Googlettelin, mutta löysin vain listoja, joiden tärkein sanoma oli "suosi kerrospukeutumista." Olisin tarvinnut yksinkertaisesti vain listan, että osta nämä. 


Mitä päiväkodissa olisi hyvä sitten olla näin syksyllä? 


Ihan aluksi kannattaa hankkia ainakin laadukkaat ja kestävät ulkovaatteet; välikausihaalari ja kurahaalari (+kengät.) Välikausihaalari sopii tietenkin nimensä mukaisesti syksyyn ja kevääseen, eli ei liian ohut (vähän vuorta saa olla), muttei liian paksukaan, ettei lapsukainen läkähdy. Sadevaatteiksi sopii joko kurahaalari tai sitten kurahousut- ja takki, jotka voi pukea välikausihaalarin kaveriksi tarvittaessa. Toppahaalarin voi hankkia myöhemminkin, vasta sitten kylmemmille keleille. 

Ensimmäisellä hakureissulla meni hermot neljä-viisi tuntia ja puoli litraa kahvia, ja tulin takaisin bodyn, rusettipöksyjen ja kangastussin kanssa. Ei siis ollut mikään success tämä haalarinhakureissu, mutta jo toisella kerralla meni paremmin, ja löysin tytölle aivan ihanan välikausihaalarin Ideaparkin Name It:stä. Haalarissa on fleece-vuori ja se on täysin vedenpitävä, joten tervetuloa syksyn sateet ja kuraleikit! Vaikka kyseessä on vain haalari, niin voi sitä helpotuksen määrää. Tämä ei ole mikään maksettu mainos, mutta on mainittava, että liikkeessä oli tosi ystävällinen ja ammattitaitoinen myyjä, mitä arvostan näin entisenä asiakaspalvelijana. Mä maksan kyllä oikein mielelläni hyvästä palvelusta – ja myös kerron hyvistä kokemuksista eteenpäin.


Kevyempi takki loppukesään ja alkusyksyyn.

Lilja ei vielä osaa kävellä, mutta tottakai jotkut töppöset jalkaan on laitettava jos meinaa ulkona leikkiä. Toistaiseksi meidän leikkipuistoissa käynnit on koostuneet lähinnä keinumisesta, hiekan maistelusta ja ympäriinsä konttaamisesta, joten mitään sen kummoisempia kenkiä ei vielä tarvita. Olen pukenut Liljalle äitiyspakkauksessa tulleet toppatöppöset jalkoja suojaamaan, ettei tarvitse ihan sukkasillaan olla. Päiväkodin täti kuitenkin neuvoi, että kannattaa lähiaikoina hankkia pikkukengät, joissa olisi vähän vartta, lämmin vuori ja jotka saisi helposti jalkaan ja vielä kiristettyäkin niin, ettei kengät samantien putoa jalasta. Toistaiseksi siis vielä töppösillä mennään 😊

Sisävaatteiden kannattaa olla tietysti mukavat, helposti vaihdettavat – ja niitä kannattaa olla paljon. Pakkaan tytölle päiväkotireppuun ainakin kolmet vaihtovaatteet, niin ei tarvitse joka ilta olla metsästämässä puhtaita vaatteita ja pähkäilemässä asukokonaisuuksia. Sisätossut on myös hyvä olla, meillä ei niitä tosin vielä ole hankittuna, kun tuntuisi tässä vaiheessa vielä vähän turhilta. Laitan aina mukaan mukavat villasukat, ettei esim. päiväunilla pikkuvarpaat palele.


En voinut vastustaa kiusausta, tässä Lindexin bodyssa oli niin suloiset eläinkuviot.

Lilja auttaa äitiä.



Vaatteet pitää myös muistaa nimikoida, ja hyvä systeemi onkin nimikoida vaatteet esim. sitä mukaa kun niitä viikkaa pesusta kaappiin. Itse ostin kangastussin Lindexiltä, ja tussi pysyy vaatteessa silitettynä jopa 90 asteen pesussakin.

Kun siitä kerrospukeutumisesta jo mainitsin, niin villavaatteet sopii tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Esim. Newbiella on valikoimissa ihania ohuita merinovillaisia bodyja ja pitkiä housuja, mutta löytyy villavaatteita varmasti muiltakin merkeiltä. Yksi villahaalari meillä jo on, mutta ajattelin seuraavana käsityöprojektina neuloa itse vähän paksumman villahaalarin. Ohjeen bongasin Novitan uusimmasta numerosta, katsotaan minkälainen siitä tulee! Lisäksi silmäilin ohjetta villakypärämyssyyn, mutta katsotaan miten aika riittää opiskelun, töiden ja blogin ohella. 😀 Hirveä hinku olisi tehdä vaikka mitä käsitöitä, mutta fakta on, ettei aikaa ole samalla tavalla kuin äitiyslomalla. Silti kummasti käsitöiden idea/to do -lista on pidempi kuin koskaan, hmm. Onko kohtalotovereita?

Toivottavasti tästä oli apua sellaiselle, joka myös pähkäilee näiden haalareiden kanssa. Meillä on vielä edessä se toppahaalarin löytäminen, mutta ehkä nyt näillä pärjätään vielä hetki. 

Mukavaa syksyistä viikkoa! 🍂