Se vähän henkilökohtaisempi postaus

Heissan!

Mua välillä oikein hävettää miten vähän olen täällä kirjoitellut viime aikoina. Mutta kun on ollut niin paljon tärkeämpääkin tekemistä, niin kuin esimerkiksi tänään keittiökaappien ja astioiden järjestely. Pää ei toimi jos astiat eivät ole järjestyksessä, ja kaikki sai alkunsa siitä, kun ostin ne kaksi uutta Marimekon mukia. 

No ei vaan, viime aikoina on suoraan sanottuna välillä ollut päiviä, kun mieli on ollut aika musta. Varmaan joka ikisessä blogissa jota olen lukenut, on todettu että blogissa kerrotaan elämästä 5% ja on paljon asioita, joita blogissa ei kerrota. Ja tämähän on tietysti ihan täysin totta, ihan minimaalisen pieni osa päätyy blogiin väkisinkin! Ellei nyt kolme kertaa päivässä käy raportoimassa liikkeistään. Nyt kuitenkin aion uhmata tätä kirjoittamatonta blogisääntöä – luvassa siis hieman henkilökohtaisempaa settiä.

Olen tasan kerran maininnut (tässä postauksessa), että menetimme äkillisesti mieheni äidin toissa talvena, vain viikkoa ennen Liljan laskettua aikaa. En ainakaan toistaiseksi tämän enempää jaksa asiasta puhua, mutta yleisesti ottaen asian käsittely ja sureminen on ollut tietenkin raskasta. Lisäksi anopiltani jäi meidän hoidettavaksi iso omakotitalo, joka on nyt myynnissä. Kahden talon maksaminen on onnistunut ihan ok, vaikka huoli tietysti painaa mieltä jatkuvasti. Ollaan jaksettu ihan hyvin, ja jo pelkästään ihana tyttömme on tuonut ihan mielettömästi valoa, iloa ja hyvää energiaa meidän arkeen ja elämään. Kaikista raskaista asioista huolimatta. 

Kunnes muutamia viikkoja sitten eräs kaunis päivä postiluukusta kai tipahti yksi lasku liikaa, ja mulla meni jotenkin kuppi aivan nurin, läikkyi yli, pinna katkesi, voimat vain loppui. Suoraan sanottuna vaan vitutti aivan sairaasti (anteeksi sanavalintani, tiedän että tämä on perheblogi, mutta ehkä ymmärrätte) ja rehellisesti voin myöntää, että heittelin tavaroita ympäriinsä ja raivosin miehen katsellessa hiljaa vieressä. Kun sain koottua itseni, itkin varmaan koko loppupäivän, mutta mies jaksoi lohduttaa ja jutella loputtomiin. En haluaisi olla imelä, mutta mä en tiedä mitä tekisin ilman tuota urhoani.

Tollainen nollasta sataan yltyvä raivo ei ole mulle mitenkään tavanomaista, ja etenkin äitiyden myötä olen rauhoittunut älyttömästi (joskus olin ehkä turhan kärkäs ja suorasanainenkin), mutta viimeisen reilun vuoden suru ja kaikkien asioiden hoitaminen teki tehtävänsä. Vaikka munkin elämään on kaikkea paskaa mahtunut, on tämä ollut sellainen kivireki, että jopa yhden narsistiääliön touhuilut tuntuu tähän verrattuna vähäisiltä 3-vuotiaan kiukkukohtauksilta (no sitä ne olikin, paitsi väkivallalla höystettynä, iso vauva mieheksi naamioituneena.) 

Oli aika herättelevä kokemus tuo tavaroiden heittely. Aloin miettiä miten voisin paremmin pärjätä niiden asioiden kanssa, joille en mitään voi. Olen antanut itselleni aikaa, ja vihdoin alkaa tuntua siltä, että ahdistus helpottaa, kevät tulee ja mieli kirkastuu. Eikä tämä siis mikään ainoa asia meidän elämässä ole, ihan totta olen täälläkin puhunut kun olen kertoillut meidän kivoista hetkistä ja tekemisistä. Kaikki se paine vain kasvoi liian suureksi ja saavutti mut.

Ehkä onni onnettomuudessa, kun Liljalle tuli ihan kamalan kuuloinen yskä tuossa viikonlopun aikana. Sellainen kestoyskä on vaivannut vähän väliä, päiväkodista kun tarttuu kaikki mahdolliset pöpöt. Mutta nyt tytöllä alkoi mennä ääni ja selvästikin oli tosi kipeä olo. Jäin siis alkuviikosta kotiin Liljan kanssa, ja tuntuu että ihan hyvää teki meistä kummallekin, Lilja paranteli yskäänsä ja äiti päätänsä, heh. Viikonloppuna en jaksanut paljoa muuta tehdä kuin katsoa telkkarista hömppäsarjoja. Ja paistaa vohveleita, ja kutsua naapurit vohvelikesteille. Mutta nyt alkuviikosta sairaslomaillessa intouduin järjestämään ties mitä kaappia ja laatikkoa. Terapiaa parhaimmillaan! Ihanaa kun kaikella on oma paikkansa ja tuntuu kuin tilaa olisi ilmaantunut jostain kuin itsestään, sekä kaappeihin että ajatuksiin. Olen pitkästä aikaa kirjoittanut ja tehnyt myös listaa kaikista kivoista jutuista joita haluaisin keväällä ja kesällä tehdä. Ollaan miehen kanssa unelmoitu yhdessä, pienistä ja vähän suuremmistakin asioista. Ollaan äidin kanssa soiteltu ja puhuttu niistä laskuista ja sähköyhtiöiden riistomeiningeistä, mutta myös tottakai kaikesta hyvästäkin. Niin vaan asiat alkaa selkeytyä ja järjestyä, eikä olo tunnu enää yhtään niin raskaalta kuin vielä muutama viikko sitten. 

Tänään oli kotona vihdoin vähän seesteisempi tunnelma.

Ja se piti vielä sanoa, ettei olon tietystikään tarvitse tuntua heti hyvältä. Läheisen menetys on ihan hirveää, siihen ei mitenkään voi valmistautua eikä ajatukseen tottua. Aika auttaa, mutta ei se sitä surua mihinkään vie. Jokaisen kriisin edessä joudut aina antautumaan, menet palasiksi, ja sitten vähitellen keräilet niitä palasia etkä ole enää niin kuin ennen. Tärkeää on vain muistaa se, ettei menneisiin kannata jäädä vellomaan ja erityisesti yrittää elää juuri tässä hetkessä. Musta tuntuu, että mun paha olo johtui vähän siitä, että haahuilin jossain menneen ja tulevan välimaastossa murehtimassa.

Tässä illalla kaiken järjestämisen, puunauksen ja oman touhuilun päätteeksi huomasin Instagramissa viestin. Shitty is the new black -blogin Sarianna oli kysynyt seuraajiltaan parhaimpia blogeja, ja useampi oli suositellut mun blogia! Suuri kiitos, miten lämmin olo siitä tuli. Se sai nappaamaan läppärin syliin ja kirjoittamaan, vaikkakin sitten vähän näistä tummemista sävyistä. 

Mua myös jäi hirveästi häiritsemään, keitä huipputyyppejä täällä oikein käy, keitä te ootte? Tiedän että mun blogin kommenttiosio toimii tai ei toimi ihan päivästä riippuen, mutta jos voisit kommentoida tänne tai Instagramiin jotain, olisi hurjan hauskaa tutustua! 

Ensi kerralla toivottavasti kepeämmissä merkeissä, mutta tänään tuntui hyvältä kirjoittaa juuri tästä, juuri nyt.


Ei kommentteja