Raskauden odottamattomimmat, haasteellisimmat ja ihanimmat

Tähän väliin vaihteeksi raskauskuulumisia! Tänään ajattelin listailla, mikä tässä raskaudessa on yllättänyt, mikä on ollut ollut haastavaa ja mikä erityisen ihanaa.

Olen nyt viikolla 31 (30+5) ja se tuntuu ihan hurjalta. Minne ihmeeseen viimeiset 30 viikkoa ovat hujahtaneet? Meillähän tulee kiire! Kotia on myllätty ja tavaroita laitettu myyntiin. Meidän pitäisi ennen syyskuuta:

- Saada myytyä iso työpöytä pois makuuhuoneesta, jonka tilalle tulee Liljan vanha pinnasänky.
- Löytää Liljalle käytettynä lastensänky – nimenomaan käytettynä, sillä haaveilen sellaisesta hieman ajan patinoimasta sängystä.
- Saada myytyä vanhat yhdistelmärattaat ja ostettua tilalle tuplat. Tämä onkin mielenkiintoinen projekti, sillä ensin ajateltiin hankkia Bugaboon Donkeyt, mutta tultiin siihen tulokseen että ei ole järkeä enää toisen lapsen kohdalla panostaa niin kalliisiin rattaisiin. Jos niiden käyttöikä jää johonkin vuoteen tuntuu todella turhalta edes käytettynä ostaa tonnin rattaita, vaikka ne saakin fiksattua yhden lapsen käyttöön ja lisättyä sivukopan. No, lähemmäs tonni niihin rattaisiin silti tuntuu menevän! Nyt olen katsellut Mountain Buggyn tuplia, jotka ovat edullisemmat kuin Bugaboot, mutta jotka omaan silmään näyttää yhtä ketteriltä ja käteviltä. 
- Hankkia toinen turvaistuin. Kääntyvää turvaistuinta ollaan pohdittu, ihan vain siitä syystä että lapsen laittaminen turvaistuimeen on kääntyvässä huomattavasti helpompaa. Lisäksi yleensä nämä käy vastasyntyneestä  jonnekin 18 kg asti, niin ei tarvitsisi heti olla vaihtamassa.

Uusi auto meillä on jo! Se olikin sit hieman kalliimpi shoppailureissu se. Mutta se tuntuu olevan etenkin miehelle tärkeä askel valmistautuessa vauvan tuloon.. :D Vanha Toyota Avensis vaihtui siis Skoda Suberbiin, ja vaikka en autoista nyt niin paljon tiedäkään, niin täytyy sanoa että olen kyllä tyytyväinen. Samalla tässä siis voin suositella perheautoa, jos siellä joku mietiskelee että minnehän liikkuvaan lootaan sitä nelihenkisen perheensä iskisi. Uusi Skoda on siitä ihan loistava, että vaikka siellä olisi turvaistuin takana, edessä olevan ei tarvitse istua polvet suussa. Tällä mahalla se nimittäin ei ensinnäkään onnistuisi, ja toisekseen matkustusmukavuuden kannalta on ihan plussaa. Lisäksi automaattisesti avautuva takaluukku muodostui tärkeäksi miehelle autoa metsästettäessä – ja totean nyt itsekin että on se kyllä älyttömän hyvä. Tavallaan niin länsimaisen turha ominaisuus, mutta saa joka kerta hymyilemään helpotuksesta! Kaksi kättä kun muutenkin tuntuu olevan nykyään liian vähän arjen pyöritykseen. Vaihtaminen manuaalivaihteisesta automaattiin tuntui aluksi vieraalta, mutta nyt jo myhäilen risteyksissä kun ei tarvitse kikkailla vaihteiden kanssa.

Mutta sitten niihin postauksen aiheisiin, eli mikä tässä raskaudessa on ollut yllättävää, kamalaa ja ihanaa?


Odottamattomat...


Yllättävää on ollut se, miten älyttömän nopeasti raskaus on mennyt. Ihan hirveää suorastaan, etenkin jos tämä jää viimeiseksi raskaudeksi! Tuntuu ette ole yhtään ehtinyt nauttia raskaudesta. Saa nähdä, ainakin toistaiseksi ollaan puhuttu että kaksi lasta on oikein hyvä. Ei sillä että raskaana olisi jatkuvasti erityisen ihana olla, mutta kyllä sitä jo nyt vähän haikea olo tulee. En ole ottanut todellakaan joka viikko mitään masukuvia, sillä nyt kuukaudet ovat tuntuneet viikoilta.

Toinen mikä yllätti on se, miten vähän sitä on jaksanut stressata niistä asioista joista ekassa raskaudessa murehti. Kirjoitin jo tästä aiemmin, että tällä kertaa huoletti tuhat kertaa enemmän molemmat ultrat, mutta tarkoitan että nyt en ole ollut yhtään niin hysteerinen esimerkiksi sen suhteen mitä saa syödä ja mitä ei. En syö sushia, parmankinkkua tai graavilohta, mutta jotenkin rennompi asenne on kaikkea muuta kohtaan. Vappuna join vahingossa pari kulausta alkoholillista (5%) Fresitaa, koska luulin ostaneeni alkoholitonta kaupasta. Se oli hämäävästi siinä alkoholittomien vieressä! Ensin sain kunnon kohtauksen aikaiseksi, mutta muutaman päivän päästä juttu unohtui ja totesin, että varmaan on vauvat enemmästäkin selvinneet. Että jos ne pari kulausta Fresitaa nyt aiheuttaa jonkun häiriön niin on kyllä äärettömän heiveröistä ihmiskunnan selviytyminen. Ei siis sillä, en juo tippaakaan alkoholia kun olen raskaana, enkä oikeastaan hirveästi silloinkaan kun imetän. Ei vain ole mun juttu, eikä maistu. Pari lasia ruoan kanssa on ihan maksimi. Kerran olin viime kesänä kaverin kanssa Scandinavian Music Groupin keikalla, jolloin join illan aikana jopa neljä lasillista valkoviiniä. Humalassa olen ollut viimeksi vuodenvaihteessa 2016-2017. Eli siis 2,5 vuotta sitten? Mutta niin, toivon ettei tuolla onnettomalla ajatusvirheelläni olisi mitään järkyttäviä seuraamuksia.



On muuten jännä miten paljon istukan sijainti voi oloon vaikuttaa. Ekassa raskaudessa se oli takaseinämässä, ja ai kamala miten hirveä olo siitä tuli jos erehtyi hetkenkin olemaan selällään. Jos vaikka unissaan olin kierähtänyt vahingossa selälleen, heräsin hetken päästä siihen että päässä humisee ja pyörryttää. Muistan kun jotkut muut raskaana olevat ihmettelivät tätä ja kertoivat, että pystyivät ihan hyvin nukkumaan selällään. No nyt ymmärrän heitä, sillä tässä raskaudessa istukka on etuseinässä ja ei muuten tunnu missään jos makoilee selällään. Nyt kun maha alkaa olla jo sen verran iso, ei kyllä enää pysty nukkumaan selällään niiiin vaivattomasti. Tai oikein missään muussakaan asennossa sen puoleen.

Kamalimmat...


Ihan ylivoimaisesti hirveintä tämän raskauden aikana oli norovirus! Kamala tauti muutenkin, mutta raskaana ollessa ja juuri silloin ensimmäisen ja toisen kolmanneksen vaihteessa se oli ihan erityisen hirveää. Elin sitä aikaa, kun raskauspahoinvointi näyttäytyi järjettömänä raskausväsymyksenä. Koko ajan oli aivan tajuton nälkä ja olin tottunut juomaan vettä ainakin 3 l päivässä. Näillä spekseillä vuorokauden kestänyt vatsatauti oli kyllä sellainen koettelemus ettei tosikaan. Sain syötyä ehkä yhden lusikallisen vanukasta – ei, kun sekin muuten tuli heti ylös. Vettä sain juotua ehkä muutaman lasillisen yhteensä vuorokauden sisään, ja olo oli muuten sen mukainen kun tauti alkoi mennä ohi. Oli huono olo vielä monta päivää varsinaisen taudin jälkeenkin, ihan vain siitä syystä että keho oli kuivunut enkä ollut saanut syötyä tarpeeksi. Yök, hyi kamala. No joo, joillain on varmaan just tuollainen olo koko raskauden, että en valita. Googletin että onko noroviruksesta vauvalle haittaa, ja saatuani äkkiä vastauksen selville (no ei tietenkään), jatkoin kärvistelyä ja keskityin hyvällä omallatunnolla vain omaan huonoon olooni.

Toiseksi kamalinta on ollut väsymys ja sen kanssa yleisesti arjesta selviytyminen. Elämä taaperon kanssa on ihanaa, iloista ja sydäntä pakahduttavaa, mutta kyllä kieltämättä seitsemän kuukauden väsymyksen jälkeen alkaa välillä olla pinna kireällä vaikken haluaisi. Turhauttaa kun ei pysty tekemään asioita normaaliin tapaan, eikä esimerkiksi leikkipuistoon meneminen ole kohta enää mahdollista kun en kertakaikkiaan voi juosta Liljan perässä jos hän lähtee karkuun. Mitä jos Lilja juoksee auton alle enkä ehdi juosta kiinni? Tai jotain muuta ihan hirveää. Etenkin sen jälkeen kun vauva tuntui kääntyvän pää alaspäin (muutama viikko sitten), mun kävely on ollut ajoittain aika mielenkiintoista. Iltaisin pitkän päivän jälkeen kestää viisi minuuttia päästä liikkeelle jos olen makoillut sängyssä. Pitää nousta hitaasti ylös ja "totuttaa" kroppa (ja suoraan sanottuna alakerta) pystyssä olemiseen. Ennen raskauksia tein kovia salitreenejä, kyykkäsin varmaan 100 kg (Onko se paljon, en enää muista? Oliko se peräti 100 kg?) ja sain helposti tehtyä yhden jalan kyykkyjä ja miesten punnerruksia ja ties mitä sellaista, mihin en nyt varmaan pystyisi tahdonvoimallakaan. Siis jos mahaa ei olisi. Mulla alkaa taas vähitellen olla ikävä sitä omaa kroppaa, sitä tunnetta että se on vain mun. Vaikkei se hetkeen sitäkään ole, jos imetys jatkuu samalla tavalla kuin Liljankin kanssa. Olisi jatkunut varmaan pidempäänkin, jos en olisi tullut uudestaan raskaaksi. Eilen kun kävin kaupassa katselin kassajonossa mua edellä ollutta naista, joka lappasi hihnalle vakuumipakattua lohta, marjoja, riisikakkuja, hedelmiä, rahkaa ja proteiinivanukkaita. Hänellä oli salivaatteet päällä ja tunnistin sen treenin jälkeisen euforiakuplan. Ihan tyytyväisenä menin kotiin syömään juuri leipomaani feta-pinaattipiirakkaa, mutta kyllä kelpais kunnon treeni ja sen mukanaan tuoma hyvä olo. Nyt on kaikkea muuta kuin energinen ja hyvä olo!

Yksi oikeasti hermoja kiristävimmistä ja ärsyttävimmistä jutuista on ollut se, ettei Lilja tajua miksi äidin maha yhtäkkiä on iso pallo ja miksi sitä pitäisi varoa. Ei ole niin kuin pienintäkään aavistusta, että siellä on vauva. Vaikka Lilja osaa jo puhua ikäisekseen yllättävän paljon ja ymmärtää hirveästi puhetta, jotenkin lauseet äidin mahassa on vauva, äidin mahaa pitää varoa, äidin mahan päällä ei saa pomppia menee Liljalta aivan täysin ohi, ei mitään reaktiota. Samaten on varmaankin aivan yhtä hedelmällistä yrittää jutella Liljalle, että kohta meille syntyy toinen vauva ja Liljasta tulee isosisko. Ihan vain sanahelinää meidän pikkuneidin korvissa. Mutta mitäpä alle 2-vuotiaalta voisikaan odottaa. Ärsyttävintä tuossa tosiaan on se, että joka kerta kun Lilja vahingossa heittäytyy/huitaisee/potkaisee lähellekin mahaa, mussa herää sellanen pieni raivo. Ihan kamala tunne, kun ei Lilja sitä tahallaan tee eikä tajua. Mutta joku suojeluvaisto sen raivon vaan aiheuttaa, enkä voi sille mitään. Sanon vaan napakasti em. lauseet ja koitan rauhoittua. 


Ihanimmat...


Ihanaa tässä raskaudessa on ollut sen tosiasian sisäistäminen, että me selvittiin ensimmäisestä vauvavuodesta niinkin hyvin että haluttiin vielä toinenkin lapsi :D Kuulostaa koomiselta, mutta totta helkkarissa mä pelkäsin ennen Liljan syntymää että mitenhän tässä käy. Tuntuu että joka tuutista tulee erouutisia ja eroaminen on arkipäivää. Pitkät parisuhteet tuntuu olevan harvassa, ainakin onnelliset sellaiset. No, hyvin siis kävi, vaikka universumi heitti meille aikamoisen kasan huolta, surua ja lisävastuuta niskaan siihen heti vauvavuoden alkuun, kun mieheni äiti menehtyi äkillisesti ja odottamatta. Jopa senkin kaiken keskellä me selviydyttiin, ja vauvavuosi tuntui menevän ns. siinä sivussa. Se toi iloa ja aurinkoa meidän elämään synkällä hetkellä, ja vahvisti meidän parisuhdetta entisestään. Tottakai meilläkin on riidelty, kinasteltu ja puitu erimielisyyksiä, mutta kaikki on aina puhuttu läpi. Kunnioitetaan toisiamme, kuunnellaan, puhutaan ja kohdataan tosiasiat. Hyväksytään itsemme ja toisemme kaikkine vikoineen päivineen ja silti, tai siksi, rakastetaan toisiamme entistä enemmän. Nyt tässä toisessa raskaudessa on tuntunut siltä, että vihdoin olen turvassa. En ehkä osaa selittää tätä kunnolla, mutta sen jälkeen kun on ollut kaksi vuotta parisuhteessa väkivaltaisen narsistin kanssa, on aika turvaton olo. Tie on ollut pitkä, mutta nyt voin sanoa että ihan tosissani luotan taas siihen, että kaikki on nyt ja tulevaisuudessa hyvin. En voi sitä tietää, mutta en ainakaan murehdi asiaa jatkuvasti. Olen päästänyt jostain perässä raahaamastani kivireestä irti. 

Ihanaa ja samalla myös haikeaa on se, että tajuaa miten nopeasti elämä menee eteenpäin. Kohta meillä on jo kaksi lasta, vaikka vielä hetki sitten ei ollut yhtään. Olen siitä valtavan kiitollinen, ihan joka päivä. Elämä meni ehkä sittenkin niin kuin toivoin sen menevän. Joskus oli aikoja, kun en jaksanut edes unelmoida mistään. Tuntui että kaikki tavoittelemani asiat kaikkosivat vain kauemmas mitä kovemmin niitä yritin saavuttaa. Nyt yhtäkkiä mulla onkin elämässä juuri niitä asioita, joista joskus uneksin. Ja enemmänkin! 



Toisaalta vaikka haikeaa onkin, on myös ihan kiva ajatus että tämä olisi viimeinen raskaus. Ajatus siitä että lapsiluku on nyt täynnä, eikä enää kamppailua liitoskipujen, kiristävän ihon, väsymyksen, turvotuksen ja muiden raskausoireiden kanssa on aika huikea. Puhumattakaan synnytyksen jälkeisestä säädöstä jälkivuotoineen, imetyksineen, vatsalihasten erkaumineen ja raskauskiloineen. Niitä ei jää ikävä. Tai siis, nehän on vasta edessä, mutta en odota innolla. Synnytys sen sijaan on maaginen kokemus, eikä tällä kertaa pelota läheskään yhtä paljon. Tottakai jännittää ne perusjutut, siis tiivistettynä mun ja vauvan hengissä selviäminen, mutta muuten ei oikeastaan synnytys pelota. Enemmänkin sellainen kun ei millään jaksais. Siis ainakin väsyneenä menee ajatus tuohon suuntaan, mutta onneksi hormonit auttaa sitten h-hetkellä. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Koska viimeksi ollessani äitiyslomalla innostuin käsitöistä ihan uudella tavalla, on tässä raskaudessa ehkä parasta ikinä selata Pinterestistä  ja Instagramista kaikkia inspiskuvia virkatuista ja neulotuista vauvanvaatteista ja leluista. Kun vain olisi aikaa niitä tehdä! Olen ihan kivan pinon virkannut pajuneliöitä vauvanpeittoa varten, mutta haluaisin tehdä vielä vaikka mitä. Toisaalta, enää kuukausi äitiysloman alkuun, jolloin aikaa on muuhunkin. Yksi projekti on itsetehty vauvan leikkikaari, joka ajateltiin miehen kanssa väsäillä. Mun virkkaamat norsut pääsee tietenkin koristamaan kaarta, mutta voisin ehkä keksiä vielä jotain muuta uutta kivaa, en tiedä tosin vielä mitä. Liljalle tein viime kesänä neulotun nallepehmolelun – ehkä uudelle vauvalle voisin kokeilla virkata jonkun söpön? 

Yksi mikä on myös eri tavalla tällä kertaa äitiyslomalle jäädessä, on tulot. Viimeksi olin pelkästään etuuksien varassa, nyt mulla on nämä mun tilaustyöt. En malta odottaa että mulla olisi aikaa oikein istua alas ja ideoida vähän lisää tätä mun pienimuotoista yritystoimintaa. Siis sana jota en ajatellut ikinä käyttäväni kun viitataan mun tulevaisuudensuunnitelmiin. Yrittäminen on ollut mulle aina ihan vieras asia, ja nyt olen löytänyt itseni lukemasta veroista, kirjanpidosta ja ties mistä. Jo on aikoihin eletty. Ei tällä mun toiminnalla vielä koko elantoa ansaita, mutta kivaa pientä lisätuloa kuitenkin. Ja ainakin on mahdollisuus vaikuttaa omiin tuloihin äitiyslomalla, mikä tuntuu ihan super hienolta! Ps. Jos joku verottaja eksyy tätä lukemaan (tuskin), niin tähdennän vielä että virkkaamalla vaunuleluja en ole vielä todellakaan arvonlisäverovelvollinen. En siis tehtaile veropetosta virkkuukoukullani. Tiedoks vaan.

9 viikkoa raskautta vielä jäljellä – mitä veikkaatte, viihtyykö vauva mahassa niin pitkään? Lilja syntyi pari päivää lasketun ajan jälkeen, ja mulla on sellainen tunne ettei tämä vauva ainakaan yhtään sen pidempään jaksa yksiössään kököttää. Jännittävää!












Ei kommentteja