Swaippasin Tinderissä oikealle

Ja niin tapasin mieheni, heh. Puhun aina tylsästi miehestä, koska kohta kolmevitosesta miehestä on mun mielestä hölmöä puhua poikaystävänä, koska ei 35-vuotias ole poika. Mies on siis hyvä nimitys - tai sit voisin puhua A-miehestä? Onhan se nimittäin ihan a-luokan mies, höhöö minkä vitsin murjaisin taas. Tässä taas näette, että mulla on maailman huonoin huumorintaju – mutta niin on A:llakin, ja se onkin yksi meidän parisuhteen kulmakivistä.

Mutta niin, vietimme eilen vuosipäivää: me ollaan oltu v i i s i vuotta yhdessä! Se on mun tähän mennessä pisin parisuhde. Sen kunniaksi halusin tänään kirjoittaa meidän tarinasta. Tuotan nyt hirveän pettymyksen kun en palannutkaan heti synnytyskertomuksen kakkososan kanssa, mutta sen kirjoittaminen vaatii aikaa ja jaksamista, ja siihen liittyy hirveästi tunteita. Sitä ei ole helppo kirjoittaa, vaikkei siihen nyt sen suurempaa draamaa liitykään.

Ystäväpariskunnan häissä (kuva: Petri Mast)

Elettiin vuotta 2014, ja olin alkukeväästä eronnut hirviöpoikaystävästäni. Olin helpottunut ja onnellinen, mutta samalla myös rikki, väsynyt ja niin sanotusti reissussa rähjääntynyt. Suhde oli ollut aivan hirveä, ja ne kaksi vuotta narsistin vallan alla oli kuluttanut mut ihan loppuun. Suhteesta narsistin kanssa voit lukea enemmän täältäOlin päättänyt, ettei uutta suhdetta nyt ainakaan vuoteen, koska mun on korjailtava itseäni, ja nautin niin paljon yksinolosta että ajattelin etten vaihda sitä kyllä mistään hinnasta mihinkään typerään parisuhteeseen. Tai sit saa olla aika hemmetinmoinen uros että pyörrän päätökseni.

Asuin tuolloin Turussa Martissa, jossa leijaili puulämmityksen tuoksu, Förin tasainen kilkatus loi omanlaisensa tunnelman ja puutalojen sisäpihoilta kiiri kaduille lasten iloinen nauru. Olin vuokrannut yksiön vanhaan tehtaaseen rakennetuista uusista asunnoista, ja joka kerta astuessani ovesta sisään ihanaan pikkukotiini ihastelin isoista ikkunoista tulvivaa auringonvaloa. Jaksoin ihmetellä joka päivä sitä tosiasiaa, että pääsin pois sieltä henkisestä vankilasta, jossa olin pari vuotta kärvistellyt ja luullut, ettei mikään koskaan muutu.
Näkeekö mun naamasta sen elämänilon ja onnen joka muhun palasi, kun pääsin uuvuttavasta suhteesta eroon? Hmm, ei varmaankaan.

Olen aiemminkin fiilistellyt Turkua ja tuota kevättä blogissa, mutta fiilistelenpä nyt ainakin vielä kerran. Muistan etenkin sen ensimmäisen aamun uudessa kodissani, kun kävin edellisenä päivänä kaupasta hakemassa kallista appelsiinimehua, kallista kahvia, tuoretta ruisleipää, juustoa ja hedelmiä. Eksäni oli joissain asioissa pihi, esimerkiksi en saanut ostaa hänen mielestään turhan kallista tummapaahtoista (silloin Löfbergs Lila) lempikahviani. Toisissa asioissa hän ei sitten ollut ollenkaan pihi, esimerkiksi baarireissuillaan kun tarjosi auliisti juomia koko pöytäseurueelle ja niille lukemattomille naikkosille, jotka hänen haaviinsa eksyivät, onnettomat polot. Mutta niin, siihen aamuun. Keitin kahvit ja tein leivän astiapyyhkeen päälle, ja söin aamupalani lattialla istuen, koska suurin osa tavaroistani oli vielä edellisessä kodissa. Se oli muuten yksi parhaista aamupaloistani ikinä! Se uuden asunnon ja vastakeitetyn kahvin tuoksu sekoitettuna siihen helpottuneen onnelliseen mielentilaan. Ai että mitä muistoja.

Ehdin nauttia tuosta yksinolon huumasta kevään ja kesän, kunnes loppukesästä latasin yhdessä siskoni kanssa Tinderin. Sitä hypetettiin silloin joka paikassa, ja olihan se hauskaa tietysti tutustua uusiin ihmisiin (= miehiin), vaikkei mitään kovin vakavaa olisi etsinytkään. Naurettiin siskon kanssa tahmaisille peiliselfieille, kalastuskuville ja idioottimaisille esittelyteksteille.

Eräänä päivänä ruudulle sattui kuitenkin sellainen nappisilmä, etten voinut kuin pyyhkäistä oikealle! Sellaisten mitä sul on päällä / näytä tissit -kyselyiden sijaan juteltiin kirjailijoista ja runoista, mm. eräästä Oscar Wilden lempirunostani. Viestiteltiin ihan vaan muutama päivä, koska molemmat oltiin niitä ihmisiä, joiden mielestä on turhaa vitkutella Tinderissä kuukausia näkemättä, kun siinä helposti rakentaa sellaisen mielikuvituskorttitalon, joka saattaa (ja todennäköisesti) romahtaa ensinäkemältä. Kun treffaa, näkee heti toimiiko juttu vai ei. 


Kaiken kokemani ja tekemäni päätöksen takia kuitenkin emmin treffeille lähtöä, kunnes eräs kaunis loppukesän päivä päätin suostua treffeihin, eli lähteä yksille jokilaivaan. Olin ollut siskoni kanssa Tallinnassa päiväreissulla, ja meillä oli ollut tosi hauska, mutta hieman viinipainoitteinen viikonloppu. Pieni dagen efter sai varmaan otteeni heltymään päätöksestäni, sillä laitoin tuolle Oscar Wilde -miehelle viestin, että no tuu vaan. Runomies asui Tampereella, mutta oli valmis ajamaan Turkuun yhdelle kaljalle silläkin uhalla, että joutuisi ajamaan samantien takaisin. Teroitin vielä, että saatan olla treffeillä vaikka minuutin ja lähteä sitten kotiin jos ei tunnu hyvältä, mutta tämä oli miehelle täysin ok.

Palasin kotiin Helsingistä, ja ehdin just ja just ovesta sisään kun mies ilmoitti että on nyt mun talon lähellä (en tainnut uskaltaa kertoa ihan prikulleen oikeaa osoitetta – tietenkään). Vähän alkoi jännittää ja kihelmöidä mahanpohjassa, mutta samalla oli jotenkin turvallinen ja varma olo. Menin ulos, ja kun näin miehen seisovan risteyksen toisella puolella, huokaisin helpotuksesta: vau, siis vielä parempi luonnossa! Huh mikä kuumis! Joo, tänne vaan!

Nää on näitä meidän juttuja. A oli hartaissa juhannustunnelmissa muutama kesä sitten.

Koska leikin etäisen viileää leidiä, en tietenkään voinut näyttää innostustani, mutta kuitenkin halasin tuota vielä tuntematonta miestä lämpimästi ja toivotin tervetulleeksi. Lähdettiinkin käsi kädessä (minne se mun viileys katosi) kävelemään jokilaivalle (Katarinassa oli paras dj ja meininki muutenkin). Päätettiin syödä samalla vähän jotain, ja kuinkas sattuikaan, pizzat oli nimetty kirjailijoiden mukaan. Ja tottakai meidän oli otettava Wilde -pizza! Yksi kalja oli lopulta ainakin muutama jokilaivalla, ja sitten yksi viinipullo, jonka olin tuonut tuliaisena Virosta. Juotiin lämmintä valkoviiniä, tuijoteltiin tähtiä ja valvottiin melkein koko yö. 

Pelkäämäni minuutin treffit venyivät kaksipäiväisiksi, ja sen jälkeen me nähtiin lähes joka viikonloppu yhdeksän kuukauden ajan, kunnes muutin seuraavana keväänä tuon runomiehen luokse Tampereelle. 


Nyt meillä on kaksi ihanaa tytärtä, häät ensi kesänä (missäs muualla kuin Turussa tietenkin!) ja kyllä edelleenkin on se sama kipinä, mikä roihahti silloin siellä risteyksessä kun ensi kerran tavattiin. Ja edelleenkin on perhosia vatsassa kun katson tuota urhoani! Ollaan koettu viiden vuoden aikana vaikka ja mitä, riidelty, heitelty suutuspäissään tavaroita ja huudettu toisillemme. Mutta ennen kaikkea keskusteltu kaikesta maan ja taivaan väliltä, epätoivon hetkinä tuettu ja kannustettu toisiamme, kuunneltu, ymmärretty ja rakastettu. Joillekin sopii sellainen tasaisen seesteinen parisuhde, mutta me ollaan vähän tällaisia tulisieluja kumpikin – eikä pidetä sitä ollenkaan huonona asiana, päin vastoin, ainakin tunnetta riittää. Joskus kiehuu vähän yli, mutta useimmiten rakastetaan palavasti – näin kuluneen kliseisesti ilmaistuna. 

Ja muuten aikamoinen runoniekka tuo mies on itsekin! Aina jaksaa naurattaa sen jutut, koska itsekin heitän niin huonoa läppää.

En vaihtais päivääkään. ♡

Ei kommentteja