Rehellisiä kuulumisia uudesta kodista

Nyt on muutto vihdoin ohi, huh! 

Tuntuu kuin elämä olisi pyörinyt muuton ympärillä viimeiset 2kk, eli siitä lähtien kun huomasimme ilmoituksen Oikotiellä. Ensin pohdittiin ollaanko ihan idiootteja kun lähdetään muuttamaan, pitäisikö vain yrittää kestää liian pientä kotia muutama vuosi vai etsitäänkö jotain muuta. Kun saimme päätöksen tehtyä, alkoi tietysti pakkaaminen ja kaiken järjestäminen. Muutto huipentui edelliseen iltaan, kun mun selkä sanoi itsensä totaalisesti irti. Oikein tunsin kun kipu levisi joka puolelle ja pahentui ihan muutamassa minuutissa sellaiseksi, että pystyin makaamaan sängyssä vain tietyssä asennossa. Just ja just kerkesin napata särkylääkkeen, joka ei juurikaan auttanut. Mun pakkaamiset jäi siihen ja mietin että hohhoijaa, mitähän tästä tulee. Tuntui että sekin oli merkki siitä, että olikohan tää nyt sittenkään oikea ratkaisu. Tuntui ja tuntuu edelleen niin vaikealta vaihtaa lapsen päiväkotia etten tiedä miten päin olisin. En ymmärrä miten asuinympäristön muutos saikin mut tällä kertaa niin tolaltaan, olen kuitenkin muuttanut aika monta kertaa aikuisiällä. Tai ehkä syy onkin juuri siinä...

Viimeisenä iltana (ennen selkäepisodia) päätimme vastoin järkeä lähteä kaiken muuttohulinan keskeltä miehen kanssa syömään pikaisesti yhteen lähiöraflaan. Istuin siinä, join punaviiniä ja itkua tihrustin että tuntuu pahalta. Viimeinen päiväkotipäivä oli ollut sinä päivänä, enkä voinut edes katsoa tarkemmin pientä siilikorttia, jonka Lilja oli saanut päiväkodista. Oli vaan sellainen olo, että perutaan koko juttu ja jäädään tänne. Kotiin tullessa paha mieli varmaan siirtyikin sit selkään ja ulisin sängyssä koko loppuillan ja yön. Imetykset hoitui niin, että mies joutui aina myös heräämään kun vauva heräsi (tervetuloa kerhoon, heheh) ja nostamaan vauvan mun syliin että sain imetettyä. Sitten jossain ihme kung fu -asennossa ninjailin Helmin takaisin koppaansa nukkumaan. Oli se aikamoista touhua, sanonpa vaan.

Muutto meni kuitenkin odotusten vastaisesti tosi sujuvasti, vaikka mä lähinnä selkää pidellen imuroin mattojen alta paljastueita pölyhiukkasia ja taivastelin miten paljon hommaa vielä on. Äkkiä se koti siitä kuitenkin tyhjeni ja sitä mukaa haikeus taas voimistui mielessä. Se ensimmäinen sateinen elokuinen yö uudessa kodissa, kun tuntui ihan yhtä oudolta istua siellä liikenteen melussa parvekkeella mitä nyt täällä maaseudun rauhassa. Liljan ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat, kaikki meidän hauskat yhteiset jutut. Voi miten paljon elämää niidenkin seinien sisään mahtui! Alakerrassa asuva pikkuserkku perheineen, heidän tyttö joka on Liljan kanssa kuin paita ja peppu. Mikä onni että muutettiin silloin muutama vuosi sitten samaan taloon. Nyt luodaan uusia muistoja täällä, ja varmaan taas jonkin ajan päästä (jos ei nyt kuitenkaan ihan heti huomenna), tuskailen täältä muuton kanssa ja kaihoisasti ajattelen niitä Helmin ensimmäisiä askeleita ja sanoja. Kai tämä kipuilu liittyy jotenkin siihen, kun tajuaa lasten kautta entistä vahvemmin sen, miten nopeasti aika kuluu ja miten ihanaa aikaa me nyt eletään.


Ensimmäinen yö uudessa kodissa meni kuulostellen hiiriä, ullakolta kuuluvaa rapinaa, tuulenhuminaa ja kummituksia. Mun mielikuvitus on aivan järjettömän vilkas, enkä toisaalta ymmärrä että mitä helkuttiä mä kelasin kun halusin muuttaa vanhaan taloon! Noh, kummituksista en tiedä mutta h i i r i ä täällä kyllä on. Olin varautunut hiiriin, koska asutaan maalaistalossa, tarkemmin sanottuna 1900-luvun alussa tähän siirretyssä hirsitalossa. Eli talo on oikeastaan rakennettu reilusti yli sata vuotta sitten, edes vuokraisäntä ei sitä tiedä tarkasti milloin. Joten hiiriä on, varmaan niitä kummituksiakin. Mutta siinä vaiheessa kun löysin hiirenkakkaa pahvilaatikosta, jossa oli Liljan leluja, sekä pyykkikorista, jossa oli Helmin vastapestyt vaatteet ja harsot, totesin että nonnihhh, heippaaa! Joko hiiret tai minä!

En tiedä millä mielenlujuudella sain itseni kuitenkin pidettyä täällä ja uskoin, kun kaikki sanoivat että ultraäänellä toimivat pistorasiaan laitettavat hiirenkarkottimet pitävät hiiret oikeasti poissa. Nyt meillä on sellainen lähes joka huoneessa ja hiiret ovat ihme kyllä tajunneet ihan oman hyvinvointinsa nimissä pysyä tuolla ullakolla. Edelleen katson jalkoihini huoneesta toiseen kävellessä ja jos menen sellaiseen huoneeseen, jossa ei kukaan ole hetkeen käynyt, silmäilen nurkat läpi ja hieman pälyillen astun kynnyksen yli. Kai sekin helpottaa jossain vaiheessa.

Tuon mielikuvituksenkin kanssa olisi vielä tekemistä. Iltaa kohden alkaa pieni ahdistus edelleen hiipiä mieleen, enkä oikein osaa sanoa mistä se tarkalleen ottaen johtuu. Ajatukset alkaa laukata, ja joka yö olen nukahtanut kuunnellen podcasteja (ei mitään rikosjuttuja) ja välillä säpsähdellen jos kuulen jotakin kolinaa, huminaa tai naksahteluja. Aamun valjetessa helpottaa, eikä päivisin pelota. Kai se vaan on mun osani olla tällainen säikky vellihousu, enkä pakottamalla saa mitenkään kytkettyä sitä itsestäni pois. Olen tosin tässä viikon aikana todennut, että sitten kun oikeasti ostetaan se oma koti, sen ei ehkä kannata olla ainakaan näin vanha talo, ihan mun mielen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Tänään ja eilenkin oikeastaan on ollut jo ihan hyvä päivä. Eilen pikkuserkkuni kävi kyläilemässä ja auttoi meitä laittamaan paikkoja kuntoon. Tänään olen ottanut kiinni työjuttuja, jotka on ollut jäissä hiiriselkkauksen jäljiltä ja illalla leivoin korvapuusteja. Koko ensi viikko on täynnä kivaa ohjelmaa, sillä talo tarvitsee positiivisia juttuja ahdistavan alun jäljiltä!

 Helmi on niin lutunen, maalaistalon vauveli.


Katsotaan nyt miten tämä elämä täällä alkaa tästä muotoutua. Sen sanon että itsensä repäisy kaupungista maalle on ajatuksena ihana, mutta käytännössä vaatii totuttelua. Kaikkea kanssa. Joskus myöhemmin varmaan muistelen tätäkin aikaa ja naurattaa omat kummitusjutut ja tämä kaupunkilaisuus. Ja jos kuitenkin käy niin ikävästi, ettei maalaisilma yhtään nappaa, niin aina voi palata takaisin kaupunkiin.

Onko siellä lukijoissa muita, jotka ovat muuttaneet kaupungilta "takaisin" maalle? Kauanko meni tottua maalaiselämään, vai jäikö asuminen kokeiluksi?

-Essi

10 kommenttia

  1. Ihana postaus :) Pääsi kyllä niin tunnelmaan mukaan.

    VastaaPoista
  2. Kaupungin keskustasta muutettiin maalle. Lähimmät palvelut 20km päässä,kaupunkiin 50km. Hiiriä torjumaan otettiin pari kissaa, eikä oo hiiriä enää näkynyt. Kaupunkiin en enää lähtisi. Rakastan tätä kiireettömyyttä ja rauhaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä myös kissa pohdinnassa, tosin on ollut jo aiemmin, mutta etenkin nyt olisi erittäin tervetullut perheenjäsen! Hiiriä ei ole nyt moneen viikkoon näkynyt eikä kuulunut, nyt vähän jännitetään kun tuli pakkasta että kuuluuko rapinoita. Itsekin olen aivan rakastunut tähän tunnelmaan täällä, kaupungissa eletään kyllä niin sillit purkissa etten kaipaa sitä yhtään. Maalla on mukavaa <3

      Essi

      Poista
  3. Niin tunnistan nuo muuttoon liittyvät fiilikset. Täytyy varmasti liittyä osin lapsiin. Ennen lapsia oli vastuussa vain itsestä ja omasta sopeutumisesta ja asuntoihin liittyneet muistot ei olleet niin vahvoja/tärkeitä. Nyt muuttopäätöksen tehdessä vaikuttaa myös lasten elämään ja pienet lapset eivät oikein voi vaikuttaa asiaan, vaan joutuvat sopeutumaan vanhempien päätöksiin. Ja mitä jos vanhempana tekeekin väärän ratkaisun? Meilläkin on muutto edessä ja pelottaa ja haluaisi vaan jäädä tähän vanhaan. Perua kaiken. Mitä jos uusi on vaikka homeessa tai muuten ei selvitä siitä tai viihdytä siellä. Mitä jos lapsia pelottaa olla siellä ja siitä ei tule koti?
    Tsemppiä hiiriongelman kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis joo, varmasti liittyy lapsiin. En ole koskaan erityisesti pitänyt muuttamisesta, mutta sen sanon että tällaista kipuilua en ole ennen kokenut. Nyt oli kova paikka! Hiiri-gate vielä tähän päälle niin kyllä oli mieli maassa monta viikkoa. Nyt alkaa ehkä hieman näkyä valoa tunnelin päässä. :) Tosin noista lapsista vielä, on he tosi sopeutuvaisia. Ja jos edelleen vaikka pari kuukautta muuton jälkeen tuntuisi ettei lapsi viihdy, niin tekisin mitä vain että hänellä on hyvä olla. Eli muuttaisin takaisin samalle asuinalueelle jos se sitä vaatii. Toistaiseksi esikoinen (kohta 2,5v) on sopeutunut varmaan paremmin kuin minä! Kiitos, ja kovasti tsemppiä tulevaan muuttoon, kaikki järjestyy <3

      Essi

      Poista
  4. Me muutettiin kaupungista maalle, uuteen omakotitaloon, vähän ennen esikoisen syntymää melkein neljä vuotta sitten. Päivääkään en vaihtaisi,mutta en IKINÄ muuttaisi mihinkään yli satasvuotiaaseen taloon. Olen asunut lapsuuteni sellaisessa hiirenpesässä, eikä ole ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muuttaisin, mutta en ostaisi :D Tästä sain evääksi sen mukaan, että kun ostetaan taloa todennäköisesti ensi vuonna, selvitän hiiriasian saman tien ja vaadin suoraa puhetta tai ei tule kauppoja! Ja mielellään tosiaan hieman uudemman ostaisin kuin 1800-luvun puolella rakennetun pirtin.. :'D

      Essi

      Poista
  5. Maalta kaupunkiin ja takaisin21 helmikuuta, 2020 22:45

    Kaupungin keskustasta taajamalähiöön 60-luvun taloon. Olen lapsuuteni asunut metsän keskellä mutta aikuisiällä selkeästi kaupunkilaistunut. Inhona ja pelkään jokaista mönkivää tai lentävää ötökkää ja jotenki ne p*rkeleet tulee aina sisälle. Polttopuiden mukana hämähäkit ja kesällä kaikki mahdollinen! Yök! Ekan kuukauden ajattelin joka ilta, oliko huono ratkaisu ostaa tämä talo tältä alueelta ja velkaantua loppu iäksi.
    Nyt vuosi tässä asuttu ja jokaista narahdusta jään kuuntelemaan, että mikä pitää ääntä. Yhä vainistelen puulämmitteisen talon häkäriskejä ja lämpöä lentää harakoille kun en uskalla laittaa peltejä kiinni vaikka on häkävaroittimet.
    Silti täällä olen onnellinen, en lähtisi enää pois. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän mistä puhut, nyt jo ties mitä öttiäisiä kulkeutuu tänne puiden mukana ja varmaan lämmössä herää eloon. :D Onneksi en pelkää muita kuin ampiaisia, hämähäkkejähän täällä nimittäin riittää.. Mutta voi ei, kuulostaa sun ajatukset niin samoilta! Tuolla ullakolla on yksi ikkuna rikki, ja siellä välillä rapistaa orava tai lintu, ja säikähdän sitä ääntä joka kerta! Samoin meilläkin menee lämpö harakoille, ehkä aamulla uskallan pistää pellit kiinni jos illalla lämmitetään, tosin siinä kohtaa sitä lämpöä ei enää nimeksikään ole xD

      Tällä viikolla on mieli alkanut kirkastua, eikä rapinoita ole kuulunut tai muita merkkejä hiiristä. Varovaisesti toivon, etteivät eksyisi nyt sisälle, niin voitaisiin hyvillä mielin jäädä tänne. On maalla vaan ihanaa <3

      Essi

      Poista