Meillä kummittelee



Tiedän että tämä on varmasti monen mielestä ihan höpönhöpöä, eikä mua ehkä tämän jälkeen voi ottaa kovin vakavasti missään, mutta silti haluan nyt kertoa tarinan! Nimittäin kummitustarinan. Tämän koronatilanteen keskellä ei varmaankaan kenellekään ole pahitteeksi lukea jotain kevyttä, eihän? 

Olen aina ollut sitä mieltä, että vanhoissa taloissa on tunnelmaa. Niiden seinät ovat nähneet elämää, ja elämä näkyy sisällä kuluneissa lattialankuissa ja kuuluu nitisevissä seinissä. Meidän talossa on esimerkiksi yksi ovenkarmi, johon on lyijykynällä piirretty täällä asuneiden lasten pituus vuosi vuodelta. Hirvittää ajatuskin, jos vahingossa siivotessa alkaisin ajatuksissani hinkata lyijykynää pois – ei pahemmin parane siivota ylimääräistä, heh. Keittiön ikkunaruudussa on sellainen kukka, joita itsekin tein pienenä: jollain ihme geelimäisellä aineella tehtiin ensin mustalla ääriviivat ja sitten täytettiin ääriviivojen sisäosa. Annettiin kuivua ja kuva liimattiin ikkunaan. Meidän kylpyhuone on ollut aikoinaan piian huone, ja mietin mitä piika on siellä asuessaan ajatellut, mitä on nähnyt katsoessaan ikkunasta ulos. Talo on rakennettu joskus 1800-luvun lopussa, sillä talo on siirretty tähän 1900-luvun alussa. Joku Finlaysonin pääsuunnittelijoista on joskus asunut täällä, ennen talon siirtymistä nykyisen vuokraisännän perheen omistukseen. Mitähän kuoseja suunnittelija on suunnitellut? Yritin etsiä tietoa, mutta en oikein löytänyt mitään kunnollista. Tuntuu hauskalta, että olen itsekin ollut Finlaysonilla töissä – tosin myyjänä, en pääsuunnittelijana, siinä on vissi ero. Mutta kuitenkin! Onko hän asunut täällä yksin? Missä huoneessa hän on nukkunut? Onko hän kantanut puut sisään, sytyttänyt tulen ja alkanut maalata tai piirtää? Ullakko ja piha-aitta on täynnä tavaraa menneiltä vuosikymmeniltä. Aitasta löysin tällä viikolla vanhan Mallasjuoma -puulaatikon, jossa otin Helmistä 6kk kuvat. Aitassa on myös vanhat hevoskärryt, joilla on kyyditty kuulemma monet hääparit kirkolta hääpaikalle. Mitähän muita aarteita täältä löytyy? Mitähän lattioiden alla on? Millä talo on eristetty? Onkohan täällä jossain jemmassa sanomalehtiä 1900-luvun alusta? Vuokraisäntä on lapsuudessaan kattanut kesäisin aamupalan toiseen kylmäeteiseen, avannut pariovet ulos ja juonut aamukahvinsa isänsä kanssa leppeän kesäilman tuulahdellessa sisään. Piha-aittaan on kuulemma laitettu pitkä pöytä koreaksi ja pimenevissä kesäilloissa pidetty monet rapujuhlat vuosien varrella. Talvisin he ovat pelanneet korttia tuvassa, siinä nurkassa, jota suuri takka lämmittää parhaiten. 

Vanhassa talossa asuessa kysymysten tulva on loputon, niin kuin voi huomata! Ehkei kaikki mieti tällaisia, mutta niin kauan kuin muistan, mielikuvitukseni on ollut suhteellisen vilkas. En osaa sammuttaa ajatuksenjuoksuani. Joskus se on hyödyksi, esimerkiksi silloin, kun haluan olla luova tai keksiä jotain uutta, ja harvoin muuten tulee tylsää. Huono se on silloin, kun oma 2-vuotias tytär kysyy minulta silmät suurina tyhjyyteen tuijottaen "äiti minne se mummo meni?". Valahdan kalpeaksi, hengitys tihenee ja niskavillat nousevat pystyyn. "Mikä mummo?" kysyn.
"No se mummo joka tuli tuolta." Lilja vastaa.
...
"Mistä tuli, mikä mummo?"
"Se joka tuli tuolta." Lilja sanoo ja osoittaa toisen eteisen ja ruokasalin välissä olevia pariovia. Eteisestä lähtee portaat ullakolle, joka on rakentamaton, kylmä tila. Istuimme parhaillaan ruokasalissa ruokapöydän ääressä. Äitini oli tuolloin meillä muuton aikaan, ja hän suhtautui skeptisesti koko juttuun, ja totesi ettei usko kummituksiin.

Ainoat mummot meidän elämässä on: mieheni "sijaisvanhemmat", vanhat perhetutut, keistä on tullut meille läheisiä mieheni äidin kuoleman jälkeen. Lilja alkoi keneltäkään kysymättä kutsua "varaisoäitiään" mummoksi. Mutta tämän mummon näkemisestä oli aikaa, eikä siinä tilanteessa puhuttu mitään mummoihin viittavaa. Toinen mummo, jonka Lilja tietää on Muumien Aliisa-noidan isoäiti eli mummo.


Toinen kerta, kun Lilja aiheutti puheillaan väristyksiä – tällä kertaa sekä minussa että äidissäni – oli kun istuimme pari päivää myöhemmin tuvassa sohvalla. Lilja osoitti ikkunaan ja sanoi "taas se mummo on tuolla". 
Nyt ehkä jo vähän annoin säikähdyksen kuulua äänessäni ja kysyin hätäisesti
"Mikä ihmeen mummo!"
"No se ärsyttävä mummo!" Lilja puoliksi huusi.
Katsoimme äidin kanssa toisiamme silmiin ja huomasin, että hänkin näytti jo epäileväiseltä. 

Kolmannen kerran mummosta puhuttiin, kun oltiin taas ruokasalissa. Olisiko ollut kolme päivää myöhemmin. Olin jo unohtanut koko jutun, ja pistänyt puheet Liljan iän ja mielikuvituksen piikkiin. Nyt Lilja osoitti seinää ikkunoiden välissä, sitä samaa kohtaa kuin viimeksikin kun hän "näki mummon" ruokasalissa ensimmäisen kerran. 
"Tuonne se mummo meni."

Tällä kertaa en edes kysynyt että mikä mummo, vaan totesin äidilleni ykskantaan, että sinä päivänä, kun me täältä muutamme pois, kysyn vuokraisännältä, että onko kenties hänen äitinsä tai joku muu vanhempi nainen/mummo asunut talossa. Ja jos vastaus on kyllä, mun on pyörrettävä kaikki aikaisemmat naureskeluni kummitusjutuille ja todettava kaiken kansan edessä (eli täällä blogissa), että uskon kummituksiin. Äitini oli samaa mieltä.

Tämän jälkeen mummo on aina silloin tällöin viuhahdellut Liljan puheissa. Joskus hän hiljenee kesken lauseen ja näyttää kuin kuuntelisi jotakin. Hän kysyy "äiti, kuulitko tuon? Iskä on siellä, oven takana." Ja katsoo ruokasalin ovelle ollessamme makuuhuoneessa. Nielaisen, ja vastaan iskän olevan töissä. Lilja näyttää hämmentyneeltä, kun lisään vielä, ettei oven takana ole ketään. Yhtenä päivänä Lilja kertoi, ettei mummo tykkää kalasta. Minulla on puhelimessa muistiinpano, jonka otsikko on "tietoja mummosta". Sinne olen lisännyt myös kohdan "Onko mummon nimi Ytte tai joku sinne päin?". En olisi uskonut sen päivän tulevan, että kirjoitan puhelimen muistioon tietoja kummitusmummosta! 

Selkäpiitäni karmi, kun Lilja yksi päivä puheli olohuoneessa yksinään "Kyllä, minä olen tarkka tyttö!". Voihan se olla, että tuon on sanonut hänelle joku päiväkodissa, tai olen itse sanonut tai joku muu. Mutta en voinut olla ajattelematta, että kummitusmummo on sen hänelle sanonut, sitähän kerrotaan, että lapset näkevät kummitukset koska ovat herkempiä kaikelle. Tai jotakin. Tarkka tyttö tosiaan.

* * *

Tunnen itseni puolihulluksi, kun kirjoittelen tällaista, mutta nytpä olen sen tehnyt ja paljastanut, että meillä kummittelee! :D 

Nyt sitten se paras osuus, kertokaa teidän kummitustarinoita! Kaikki yliluonnolliset kokemukset, kummitukset ja oudot yhteensattumat on nyt enemmän kuin tervetulleita blogin kommenttiosioon! Kiinnostaa ihan hulluna! Huom, kommentointi ei jostain syystä pelaa normaalisti puhelimella kommentoidessa, joten jos alat jotain kummitusstooria raapustaa, tallenna se ensin omaan puhelimeesi ennen kuin painat julkaise! Jos kommentti ei tule näkyviin, ei koko teksti häviä kuin kummitus vanhaan hirsitaloon.

Aavemaista viikonloppua,
Essi

1 kommentti

  1. Mieheni vaari on kuollut jo kohta 10 vuotta sitten. Hänellä oli konjakkilaseja, joiden kanssa hänellä oli perinteenä lyödä yksi lasi rikki aina syntymäpäivänään. Vaari kuoli, ja mieheni sai lasit perinnöksi. 5v poikamme, jota vaari ei koskaan nähnyt, on nimetty vaarin mukaan. Poikamme 3-vuotissyntymäpäivänä olimme menossa nukkumaan. Poikamme siis syntyi 21:40 ja tasan tällä kellonlyömällä vessan kaapista putosi itsestään tämä lasi ja hajosi lavuaariin.(poika tykkäsi siitä hammasmukina). Me oltiin siis oikeasti kananlihalla koko loppuilta :D todella veti hiljaiseksi.. miten se putosi juuri sillä hetkellä, ja just se lasi ja se tarina taustalla. Sanoin miehelleni, että vaari tuli onnittelemaan poikaamme.

    VastaaPoista