Miten meidän kodin kanssa kävi

Multa kysytään instassa päivittäin, että miten meidän asumisen kanssa kävi; ollaanko jouduttu muuttamaan uudestaan vai asutaanko edelleen täällä vanhassa talossa. Kollektiivinen vastaus kaikille tulee siis tässä!

Asutaan edelleen täällä, uskokaa tai älkää, koska mitään havaintoja hiiristä ei ole tehty reiluun kuukauteen. Vai tuleekohan kohta jo 2kk edellisestä kerrasta? Olimme hyvin skeptisiä hiiriongelman suhteen, luimme kaikki saamamme viestit ja ohjeistukset asiaan liittyen, pähkäilimme ja pohdimme, mietimme kaikkea oman asunnon ostosta uuden vuokra-asunnon etsimiseen. Kunnes kävi niin, että meidän piti lyhyellä varoitusajalla lähteä viideksi päiväksi reissuun toiselle paikkakunnalle. Laitettiin joka nurkalle loukkuja, ja ajateltiin että täällä on varmaan kunnon hiirifestit sillä aikaa kun olemme poissa. Jätimme tyhjän talon taaksemme hyvin epäileväisin mielin.

Palatessamme kuitenkin jouduttiin pyörtämään sanamme, sillä mitään merkkejä hiiristä ei näkynyt. Käytiin otsalampun kanssa koko hiton talo neliö neliöltä läpi, ja ainoat "hiirenjätökset" jotka löysin olikin kuolleita koppakuoriaisia. Tästäkin huolimatta olin pari päivää ihan varma, että muutamme pois ja laskin päiviä maaliskuun alkuun. Mutta jotenkin sitä sitten rentoutui, kun huomasi että saadaan olla rauhassa, jopa pakkaspäivinä! Ei rapinan rapinaa ole kuulunut mistään. Toivottavasti ei kuulukaan!


Jotain tapahtui, ja yhtäkkiä löysin itseni purkamasta muuttolaatikoita ja laittamasta tavaroita paikoilleen. Kauppaan mennessäni ostin kukkakimpun... En ollut halunnut ostaa kukkia, sillä ajattelin niiden olevan rahantuhlausta, kun kuitenkin kohta muutetaan. Mutta tulppaaneja ilmestyi vähän joka huoneeseen, tavarat ja huonekalut löysivät paikkansa ja koti alkoi vähitellen näyttää kodilta. Mies seurasi sivusilmällä tätä kodinrakennustouhuani ja kysyi varovasti, että jäädäänkö me nyt kuitenkin. "No kai me sitten jäädään", vastasin.

Joten täällä sitä ollaan edelleen. Alun ahdistuksen jälkeen täällä on ollut juuri niin ihanaa kuin odotettiinkin. Muuttolaatikot on purettu ja nyt suunnitellaan sisustusta ja pohditaan järjestystä ja huonekaluja. Sillä niitä huonekaluja tänne tarvitaan! Edellisessä kodissa loppui tila kesken, kun täällä taas pitää miettiä miten isot huoneet saa näyttämään kotoisammilta. Arki on yhtä puunkantoa, takan lämmitystä ja muuta jatkuvaa pientä tekemistä. Omakotitalossa on todellakin hommaa! Mutta sen tekee kyllä mielellään, kun sai kerrostalon tilalle jotain tällaista. Parasta uudessa kodissa on oma rauha, iso piha ja ulkoilun helppous, rauhallisempi ympäristö ja hyvät lenkkeilymaastot, narisevat alkuperäiset lautalattiat ja tietenkin se, että tilaa on enemmän kuin tarpeeksi.


Ja sitten tämä tilanne. Nyt yhdet hiiret tuntuu olevan kaukainen muisto vain, sellainen vähäpätöinen ärsyttävä juttu. Oikeastaan tuntuu myös ihan turhanpäiväiseltä kirjoitella mistään asumisista, mutta toisaalta on ihan hyvä välillä keskittyä johonkin ihan muuhun. Paljon suuremmat huolet on tullut hiirien tilalle, ja melkein joka toinen ajatus on nyt jotain koronaan liittyvää. Mies tapaa työssään paljon ihmisiä, mutta onneksi voi pysytellä aika etäällä. Kaupassa käydään sitten kun oikeasti on tarvis, mitään yksittäistä juttua en sieltä lähde hakemaan, enkä ota tyttöjä mukaan. Lilja on pois päiväkodista ainakin kuukauden. Tavallaan meidän arki ei ihan hirveästi muutu, kun olen jo muutenkin kotona. Mutta huoli on läheisistä, heidän terveydestä ja taloudellisesta tilanteesta ja pärjäämisestä ylipäätään. Ja tottakai huolettaa myös oman perheen terveys, se on sanomattakin selvää.

Pitäisi kai tähän loppuun sanoa, että nyt on hyvää aikaa nauttia kotona olosta, viettää perheen kanssa aikaa ja tehdä sellaisia asioita jotka tuovat iloa ja saavat ajatukset muualle. Me voimme tehdä niin. Mutta entäs ne, keille koti on viimeinen paikka jossa haluaa olla? Ne lapset, joille koulu, kaverit ja harrastukset tuo valoa muuten synkkään elämään. Kotona saattaa olla nyt entistä kurjempi tilanne, etenkin jos vanhemmat ajattelevat karanteenin olevan hyvä syy vetää päiväkännit vaikka joka päivä. Ei ruokaa jääkaapissa, ei voi mennä ulos, tavata kavereita, ei pääse kouluun pakoon. Voi kun voisin jotenkin auttaa.

Toinen mikä huolettaa on tämä järjetön hamstraaminen. Eihän siinä, jos kahden viikon karanteenia varten tarvitaan paaluittain vessapaperia, niin herää vain kysymys että kuinka helkkarin paljon sitä vessapaperia teidän perheessä käytetään? Mutta se, että perusruokatarvikkeet on vähissä tai kokonaan loppu, ja jäljellä on vain kuuden euron gluteeniton pastapussi, on todella huolestuttavaa. Tai jos korviketta hamstrataan ihan varmuuden vuoksi kuukaudeksi, eikä muut saa sitä edes viikoksi. Tottakai saa ja pitää varautua, mutta järki käteen. Nelihenkinenkin perhe tarvitsee aikamoisen kasan ruokaa ja muita kotitaloustarvikkeita jos mielii viikon pysytellä kotona, saati kaksi viikkoa. Jos jokainen perhe kävisi tekemässä kuukauden ruokaostokset nyt kerralla, ei jäljelle jäisi mitään. Eikä monessa paikassa ole jäänytkään.

Joka tapauksessa, pitäkää itsestänne ja läheisistänne huolta. Kysykää mitä kuuluu ja tarjotkaa apua, jos siihen oma aika ja jaksaminen vain riittää. Kovasti tsemppiä kaikille tähän tilanteeseen. ♡


Seuraa Ikkunalaudalla Instagramissa






Ei kommentteja