Joskus kaikki tuntuu liian raskaalta

Tänään on ollut kiva päivä. Vietettiin lasten kanssa pienet halloween-juhlat, ja mies kävi moikkaamassa kavereitansa Tampereella. Hän tuli kuitenkin ajoissa kotiin, syötiin yhdessä suklaakakkua ja leikittiin lasten kanssa. Sormenpääni on kitaransoitosta kipeät – juuri sillä tavalla kuin joskus silloin, kun vasta aloitin soittamisen. Ajan kuluessa sormet tottuvat, mutta nyt soittamisessa on ollut pitkä tauko ja sen tuntee kyllä. Laulettiin Liljan kanssa hänen sanoin Frozen laulua, ja Helmi taputti innoissaan mukana. Lilja sai maistaa kakkua ja Helmi söi yhden muumikeksin, hurjaa. Olipa kerrassaan hyvät Halloween-kekkerit.

Kuitenkin lasten mentyä nukkumaan, halusin avata koneen ja blogin ja tulla vuodattamaan tänne kaiken, mitä mielessäni on viime päivät pyörinyt. Näin se minulla aina menee, en todellakaan ole mikään säntillinen romaanin kirjoittelija tai osaa kirjoittaa täydellistä yliopistotason esseetä, vaikka yliopistossa opiskelenkin – olen enemmänkin sellainen tunteen palossa raapustelija. Ensin sanat helisevät päässäni ja kiertävät kehää, sitten teen epämääräisiä muistiinpanoja puhelimeeni ja lopulta on pakko tulla kirjoittamaan tänne. Tänään ei siis ole luvassa mitään informatiivista, inspiroivaa tai hyödyllistä muille, vaan enemmänkin omaa mielenmaisemaa ja päiväkirjamaista pohdintaa sekä asioiden ja merkityksien yhdistelyä toisiinsa. Skippaa siis tämä jos henkilökohtaiset kirjoitukset ei kiinnosta!

Blogini ihan ensimmäiset kuvat oli nämä, Korppoon saaristossa mieheni nopeasti räpsimät ruudut juuri ennen ukkosmyräkkää. Perustin blogini, koska tykkäsin kirjoittaa ja valokuvata. Se on edelleen pysynyt, mutta kaikki muu onkin sitten muuttunut.

Lamauttavaa väsymystä ja pahaa oloa

Tiedätkö sen tunteen, kun olet paahtanut koko päivän aamusta iltaan liian vähillä yöunilla? Syöminenkin on vähän jäänyt, mistään treeneistä tai muuten omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta puhumattakaan. Illan koittaessa on nälkä, muttei tee mieli syödä enää mitään, koska nälkä on jo mennyt yli. Väsyttää, mutta käyt ylikierroksilla sängyssä pyörien, tai sitten sammut sänkyyn kuin saunalyhty, mutta nukut koko yön levotonta unta. Seuraavana päivänä olo on kuin jyrän alle jääneellä, joka paikkaan kolottaa ja tuntuu siltä, ettei yhdet yöunet todellakaan riitä paikkaamaan riutunutta oloa.

Mulle iski sellainen olo viime viikolla tiistain tapahtumien jälkeen, joista kirjoitin tässä postauksessa: Soitto hätänumeroon ja maailman raastavin morkkis. Helmille kuuluu hyvää, eikä hän oireillut mitenkään enää seuraavina päivinä, ehkä korkeintaan nukkui enemmän kuin normaalisti.

Mutta äiti ei sitten palautunutkaan niin nopeasti. Väsytti ihan tuhottomasti, ja mietin jopa jo sitäkin, että en kai vaan ole taas raskaana. Kun aloin odottaa Helmiä, väysymys oli ensimmäinen selvä oire raskaudesta. Ajattelin myös, että näin pohjaton väsymys johtuu siitä, että Helmi on heräillyt viime aikoina öisin ensimmäistä kertaa kuukausiin, ja päivisin on kitisty ja taisteltu päiväunia vastaan – jokin vaihe taas. Väsymyksen lisäksi huimasi ja välillä iski tosi huono olo. Tuntui että voisin nukahtaa pystyyn, enkä olisi oikein jaksanut tehdä edes normaaleja arkisia asioita.

Torstaina mies lähti kirjastoon töiden jälkeen vielä opiskelemaan, jota Lilja oireili saamalla kauhean uhmakohtauksen eteisessä. Mulla meinasi palaa hermo ihan totaalisesti, ja oli pakko mennä vessaan hetkeksi hengittämään ja rauhoittumaan. Sitä ennen kerkesin kuitenkin tiuskaista jotain pienelle lapsoselleni, jota varmasti vain väsytti ja harmitti, kun iskä tuli kotiin ja lähtikin saman tien pois ilman häntä. Tiesin kyllä, että toimin väärin ja tiesin, mistä uhmaaminen johtui, mutta en ole robotti enkä täydellinen, vaan virheitä tekevä ihminen

Olin vessassa pari minuuttia, joiden aikana olo ei parantunut juurikaan. Pyysin käytöstäni anteeksi Liljalta, ja selitin että tein väärin eikä hänessä ole mitään vikaa. Menin lämmittämään tytöille päivällistä, ja samalla alkoi oma olo vain huonontua. Mietin jo, että nonniin kiva, nyt iskee joku äkillinen vatsatauti kun mies on monta tuntia kirjaston tutkijahuoneessa enkä saa mitään kontaktia häneen. Nieleskelin huonoa oloa ja hoidin ruokailut kunnialla. Turvauduin Pipsa possuun ja koitin rauhoittaa itseäni. Aloin tuntea paniikin oireita, ja vasta nyt ymmärsin, että paniikkikohtaus meinaa tehdä tuloaan. Kun tajusin mistä on kyse, olo alkoikin yhtäkkiä helpottaa. 

Loppuilta sujui vaihtelevasti, mutta nukkumaan mennessä olo oli jo täysin normaali. Yön nukuin pitkästä aikaa hyvin ja heräsin ensimmäistä kertaa viikkoon levänneenä. Lamauttava väsymys oli tipotiessään ja tunsin oloni enemmän omaksi itsekseni.

Tämä oli taas hyvä muistutus siitä, miksi on tärkeää osata kuunnella itseään ja tarpeitaan. Ei voi olla niin kiire, ettei ehdi käsitellä mieltä painavia asioita tai antaa kropalle sitä mitä se tarvitsee. Viime viikko jatkui ihan samanlaisessa arjen kaaoksessa kuin aina ennenkin, ja koko ambulanssikeikka lakaistiin tavallaan vahingossa maton alle –  oli taas kummallakin mukamas niin vähän aikaa, että puhuminen jäi kokonaan. En myöskään osannut itse tehdä asialle mitään, koska en tunnistanut mistä on kyse. Vaadittiin alkava paniikkikohtaus, että tajusin pysähtyä.


Keho ja mieli ovat tiukasti yhteydessä toisiinsa 

Siinä on tavallaan hyvät ja huonot puolensa. Hyvää siinä on se, että omalla asenteella voi vaikuttaa moneen asiaan. Itse uskon vakaasti siihen, että hyvä lisää hyvää. Kun on sujut itsensä kanssa, puhuu itselleen ja muille nätisti, auttaa muita ja jakaa omastaan muille, kun ajattelee toiveikkaasti ja uskoo hyvään, houkuttelee elämäänsä hyviä asioita. Toki asia ei ole näin mustavalkoinen, enkä sano, että vastoinkäymiset on rangaistus negatiivisesta ajattelusta. Ei tämä ole mikään pettämätön logiikka. Tarkoitan enemmänkin sitä, että vaihtamalla näkökulmaa näyttää kaikki aika erilaiselta riippuen siitä, mistä ja miten katsot. Tarkoitan sellaisia asioita, joihin voit itse vaikuttaa.

Huonoa kehon ja mielen yhteydessä on se, että keho voi huonosti silloin kun mieli voi huonosti. Ja joskus sitä ei ymmärrä itsekään kumpi oli ensin, ja mikä johtuu nyt mistäkin. Ainakaan omassa arjessa ei liikaa ole sellaista aikaa, että ehtisin pohdiskella että mistäs tämmöinen väsymys nyt johtuu ja paljonkos sitä tuli viime yönä nukuttua. Ehkä sellaiselle on aikaa taas sitten kun lapset vähän kasvavat. 

Lisäksi tuntuu, että näinä hetkinä kaikki on liian raskasta. Tarkoitan siis oikeasti kaikki. Tuolista ylös nouseminen ja vauvan vaipan vaihtaminen. Omien hampaiden harjaus. Roskien vieminen. Jääkaapin avaaminen ja kauppalistan suunnittelu. Joskus tuntuu, että oma stressinsietokyky on aivan olematon kaikkien elämän vastoinkäymisten jälkeen.


Kun perusturvallisuuden tunne katoaa

Vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias, juuri ennen kuin siirryin yläasteelle. Teini-ikä, uusi koulu, uusi koti, uudet ihmiset ja uudet kuviot olivat silloin vähän liikaa – ja aika pitkään sen jälkeenkin. Ero on tottakai rankkaa vanhemmille, mutta vähintään yhtä rankkaa se on lapsille. Kauhulla joskus luen jostain miten nopeasti jotkut parit eroavat vauvavuoden aikana, ja ajattelen että olisivat odottaneet vielä. Tämä on eroperheen lapsen näkemys, enkä voi tietenkään tietää mitä kahden ihmisen välisessä suhteessa oikeasti tapahtuu, mutta en voi sille mitään että ensireaktioni on mitä on.

Vuosia myöhemmin muutin 21-vuotiaana Turkuun opiskelemaan, ja uusi kaupunki tuntui heti omalta. Oli vapaampi hengittää, sain uusia kavereita ja tulevaisuus näytti valoisammalta kuin pitkään aikaan. Seuraavana keväänä tapasin kuitenkin "unelmieni miehen", joka paljastuikin aivan joksikin muuksi mitä olin kuvitellut. Kahden vuoden suhde narsistin kanssa oli lievästi sanottuna uuvuttava kokemus. Tuntui kun olisi elänyt tunnetasolla 4-vuotiaan kiukuttelevan, ailahtelevaisen, epävarman, manipuloivan lapsen kanssa, joka on kuitenkin aikuinen ja jolla on raivotessaan aikuisen miehen voimat – oh well mikä yhdistelmä. 

Viimeistään tähän mennessä elämääni sellainen perusturvallisuuden tunne oli pahasti järkkynyt, enkä kaivannut tuolloin yhtään lisää seikkailua, ex temporeeta tai jännitystä elämääni. Sen sijaan janosin tavallisen tylsää, rutiininomaista arkea, josta olisi turvallista joskus poiketa ja hullutella. Minulle taivas oli valoisa kaunis yksiöni, tummapaahtoinen aamukahvi, kävely jokirannassa, korvapuusti Cafe Artissa ja lopuksi vapaapäivän huipentuma: käynti pääkirjastossa ja uuden kirjan lainaaminen. Kului joitakin kuukausia, kunnes löysin ihanan nykyisen mieheni, jonka kanssa tuntui että sain jotain menetetystä takaisin, ja uskalsin olla taas oma itseni. Halusin taas tehdä jotain muuta kuin linnoittautua kotiini kirjan kanssa.

Kun täytin 25, sain mieheltäni syntymäpäivänä 25 punaista ruusua.

Onneksi swaippasin Tinderissä oikealle.

Uusi rakkaus ja uudelleen herännyt rakkaus matkusteluun. Tässä New Yorkin paras "ikkunalauta"!

Kuinka monta kertaa maailma voi romahtaa?

Kerroin tässä postauksessa, että lasta ei kuulunut ihan heti: Uskomukseni raskaaksi tulemisesta, ja sitten kun positiivinen tulos pärähti raskaustestiin, olin onnellisempi kuin olin koskaan ollut. Muistan tuolloin puhuneeni ystäväni kanssa ja sanoneeni hänelle, että vihasin lukioaikaa. Siihen oli monta syytä, mutta minulle lukio ei ollut mitään helppoa aikaa, sellaista jolloin mietitään miksi haluaisi isona ja mitä opiskella. Sanoin ystävälleni, että en ole koskaan haikaillut menneeseen, koska ei ole ollut mitään haikailtavaa. Nyt elän elämäni onnellisinta aikaa.

Kunnes tästä keskustelusta parin päivän päästä saimme järkyttäviä uutisia ja olimme aivan shokissa: saimme tietää, että mieheni äiti on kuollut. Kaksi viikkoa ennen esikoisemme laskettua aikaa. Juuri olin puhunut anoppini kanssa puhelimessa, ja sanonut hänelle että tottakai hän saa lähettää postissa vauvalle kirjan. En ehtinyt kiittää kirjasta enkä mistään muustakaan, mitä hän hyväkseni oli tehnyt, sillä kuolema tuli niin yllättäen. Jos olin saanut sitä perusturvaa rakennettua muutaman vuoden ajan, tuolloin tuntui kuin maa olisi järissyt jalkojen alla ja olisimme syöksyneet johonkin pimeään kuiluun, josta ei ikinä päästä pois.

Mutta kyllä me päästiin. Tie oli hirveän pitkä ja kivinen, kaikkea muuta kuin helppo. Tänä keväänä, vihdoin kahden vuoden odotuksen jälkeen, saimme mieheni äidin talon myytyä ja samalla valtava taakka katosi harteiltamme. Jäljelle jäi tietysti suru, joka ei ole vähentynyt mutta muuttunut ehkä siedettävämmäksi näiden vuosien aikana.


Onnellinen, mutta toisinaan helvetin väsynyt

Ja nyt – jos tulee jokin vastoinkäyminen, pieni tai suuri, tuntuu joskus etten vaan jaksa yhtään enempää. Joskus olen vihaisena huutanut universumille, Jumalalle tai jollekin joka on sattunut kuulemaan, että kiitos olen oppinut että elämä on toisinaan yhtä menetystä, eikä mikään tule helposti. Kaiken eteen saa tehdä kyllä töitä niin että sen tuntee kropassaan. Joskus, kun joku sanoo että on minulle jostakin kateellinen, ajattelen että tietäisitpä vaan. Kommentti on tarkoitettu hyvällä, mutta se herättää itsessä ristiriitaisia tunteita. Koskaan et voi tietää mitä joku toinen on käynyt läpi tai mitä käy läpi parhaillaan. Ja harvoin kenelläkään elämä on pelkkää nousukiitoa onnistumisesta ja onnesta toiseen, vaan väliin mahtuu niitä pohjattomia kuiluja ja todella synkkiä hetkiä. Kateus on niin inhimillinen, mutta toisinaan ihan turha tunne.

Sitten kun universumi on saanut huutia, katson lapsiani, perhettäni, kotiani ja elämääni ja kiitän tästä hetkestä. Juuri nyt kaikki on hyvin, mutta erona entiseen on se, että tiedän että se kaikki voidaan ottaa pois milloin vain, minulta, sinulta, kaikilta. Synkkää, mutta totta.

Nyt kuulostaa siltä, kuin olisin ihan äärirajoilla jaksamisen kanssa, mutta en ole. Tämä elämä on todella leppoisaa siihen verrattuna mitä joskus on ollut. 9/10 päivästä on hyvä olo ja tuntuu ettei ole mitään parempaa kuin kotiäitiys ja tämä arki. Sitten toisinaan tulee se päivä, niin kuin tällä viikolla tuli, kun kaikki kasaantuu ja tunnen kropassani jokaisen menneisyyden kolhun. Kunhan vaan tässä avaudun ja yritän kertoa tarinani sellaisena kuin se on. Minusta on kiinnostavaa lukea ihmisistä todellisia tarinoita, ei vain niitä riisuttuja ja siloiteltuja versioita. 

Elämä on kuitenkin oikeasti aika rosoista, eikö vain.

Essi




Ei kommentteja