Kahden vuoden ikäero oli virhe

kahdenvuodenikaero

Saan tasaisin väliajoin paljon kysymyksiä siitä, miltä suosittu kahden vuoden ikäero lapsilla on tuntunut. Niin kuin ehkä täältä blogistakin on voinut havaita, vastaus on että ajoittain ihan hirveän rankalta.

Joskus kun on taas sellainen päivä, eli päivä, jonka alkumetreillä toivoisin sen jo päättyvän, päivittelen itselleni ääneen että mikä ihme tässä kahden vuoden ikäerossa on monien mielestä niin hyvää. 

"Lapsista on toisilleen seuraa."

No on seuraa joo, riitelyyn, tappeluun, rajojen rikkomiseen, itsensä ja tavaroiden rikkomiseen, tuhmuuksien tekemiseen. Ainakin viime aikoina on ollut hyvin harvassa ne hetket, kun nuo kaksi ovat voineet olla samassa tilassa ilman hirveää kiljumista, "se on minun" -huutoa tai itkua. Jos hetkeksi käännät selkäsi, käyt vessassa tms. niin takuuvarma skenaario on se, kun kuuluu ensin vaimea kolahdus ja heti perään itku. Joka saamarin kerta. Saa housut kintuissa juosta katsomaan kenen pää on lattiassa, kuka itkee ja onko molemmat lapset hengissä.

"Lapset voi leikkiä yhdessä."

Kaunis ajatus, mutta ei, no, nichts, nein, nej, njet. Se on varmasti nämä ikävaiheet, jotka eivät mene yksiin sitten niin millään. Leikit ja kehitysvaiheet ovat niin erilaiset ja kirjaimellisesti riitelee keskenään, ettei leikistä tule mitään. Ks. edellinen kohta.

"Esikoinen on 2-vuotiaana jo niin reipas, että omatoimisuus lisääntyy jatkuvasti ja lastenhoito helpottuu."

Korjaan, omatoimisuus vähenee ja lastenhoito lisääntyy. Nyt 3-vuotiaana esikoinen ei aina osaa pukea, syödä eikä käydä potalla. Hän sanoo joka toiseen asiaan, ettei osaa. "Kyllä osaat" kirvoittaa vain kimeäksi kirkunaksi kohoavan "ENKÄ OSAA"-vastauksen. How lovely. Mutta tietyssä mielessä tavallaan joo, kyllä 3-vuotias osaa jo puhua, kävellä, vaipoista on päästy eroon ja hän osaa monta muuta asiaa. Potalle oppiminen oli iso helpotus!

Arki tuntuu olevan yhtä tasapainoilua ajan ja sen kanssa, miten oma huomio kohdistuu lapsiin tasaisesti. Jos toinen on saanut vahingossa enemmän huomiota, sen huomaa kyllä heti. En edelleenkään ymmärrä, miten joku voi sanoa, ettei koskaan tunne riittämättömyyttä äitinä. No, minä selvästi tunnen riittämättömyyttä heidänkin puolesta.

"Kaksi menee siinä missä yksikin."

Klassikko! Tästä olen ennenkin paasannut, että haluan muuttaa virallisesti tämän "sanonnan" sen oikeaan muotoon: kaksi ei mene siinä missä yksikin. Kaksi ei ole yhtä kuin yksi. Ihan varmasti menee, jos esikoinen on vähän vanhempi, mutta tällä kahden vuoden ikäerolla en voi sanoa päässeeni kovin helpolla.

Mielestäni kolmen vuoden ikäero olisi helpompi. Olisi ehtinyt palautua kunnolla ensimmäisestä synnytyksestä ja imetyksestä, olisi saanut arjesta kiinni esikoisen kanssa ja ehtinyt nauttia ajasta hänen kanssaan kahdestaan. Esikoinen ymmärtäisi paremmin, että vauva on tulossa, ja hänen kanssa voisi kommunikoida selvemmin kaikista raskauteen ja uuteen vauvaan liittyvistä tunteista. Alle 2-vuotiaani ei ymmärtänyt tuon taivaallista kun sanoin että äidin mahassa on vauva ja että sinusta tulee isosisko.

Vauvan syntymä ja liikkeellelähtö ei ehkä aiheuttaisi niin järkyttävän isoa reaktiota ja mustasukkaisuutta, mitä meillä lähinnä tuo liikkeellelähtö aiheutti. Kahden vaipoissa kulkevan hoitaminen, kun itse vielä palautuu toisesta raskaudesta ja synnytyksestä oli yhtään kaunistelematta vain tosi rankkaa. Vauvan yöheräilyt ja etenkin neljän kuukauden hulinat samaan aikaan esikoisen uhmaiän voimistuessa oli tosi herkullinen yhdistelmä. 

Toivon, että tulevaisuudessa voisin kirjoitella hyväntuulisempia kirjoituksia muistoksi, ettei tyttöjen vallan tarvitse lukea pelkkää valitusta. Toivoisin leppoisampia päiviä, vähemmän itkua ja huutoa (koskee sekä äitiä että lapsia) ja enemmän iloa ja naurua. Onhan niitä lasten yhteisiä naurun remakoita täällä kuultu myös, ja ne lämmittävät mieltä ja tyhjentävät mielen kaikesta ärsytyksestä. Kun sama meno alkaa taas, toistelen päässäni, että tämä on vain vaihe. Vielä en siis ole huomannut kahden vuoden ikäeron hienoutta, mutta ehkä se konkretisoituu sitten joskus myöhemmin.

En kadu lapsiani, en todellakaan. Kumpikaan heistä ei ole virhe, ja meidän elämä on onnellista ja hyvää. Olen kiitollinen. Mutta olen myös tosi väsynyt, joinain päivinä ihan loppu kiukutteluun ja kiljumiseen, toisina päivinä ei tunnu missään. No, voitte tästä postauksesta päätellä kumpi päivä oli tänään.

Sitten tulee se hetki kun ajat autoa, ja kuulet Jannika B:n version Klamydian kappaleesta Pyyntö:

Vaikka olen pieni
Niin mulla on asiaa
Älä ylenkatso mua, älä yritä ohittaa
Erehdysten kautta
Saan oppia kaiken tän
Joka päivä ymmärrän taas vähän enemmän
Sä olet kaikkeni
Mä sinuun takerrun
En tartte krääsää vaan läheisyyttä sun
Olet turvapaikkani
Ole suoja kaikelta
Älä mua painosta, älä nurkkaan ahdista
Mulla yksi pyyntö ois
Älä vie lapsuuttani pois
Anna mun nauttia aika tää
Vaikka tieni murheita tois
Enkä paras missään ois
Anna elää täyttä elämää
Sitten ajan kotiin, kuivaan kyyneleet, huokaisen ja jatkan taas tätä matkaa. Kirjoitan itselleni muistiin, että minun arkeni on lasteni lapsuus, ja tämä kaikki on kovin katoavaista. En lupaa olla täydellinen äiti, koska sitä en ole (eikä sellaista ole olemassakaan), mutta lupaan tehdä parhaani. 
Essi

12 kommenttia

  1. Ihanan rehellinen teksti! Vaikka itse sanoitkin tätä valitukseksi, niin mun mielestä tää oli myös jotenkin herkkä ja koskettava. Etenkin loppu oli tosi kauniisti sanottu 😊 Toivotaan, että ikäero alkaa näyttää parhaat puolensa, kun vähän tuosta vielä kasvavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivotaan, eiköhän tämäkin ole vain vaihe muiden joukossa :)

      Essi

      Poista
  2. Meillä myös tasan 2v ikäero. Alku oli rankkaa, kun vauva oli tosi kiinni minussa ja itsestäni tuntuu, että kadotin 2 vuotiaan taaperoajan siltä ajalta, kun hoidin vauvaa niin kiinteästi. Vauva nukkui miten sattui ja ei viihtynyt usein muuten kuin sylissä. En muista tuosta vuodesta juurikaan mitään. Nyt nämä lapset ovat 2v ja 4v ja ikäero on ihana! He leikkivät yhdessä ja 2v oppii ihan hirveästi kaikkea koko ajan. Samalla mietin, että millainen meidän 4v mahtoikaan olla 2 vuotiaana. Hän joutui kasvamaan yhtäkkiä "isoksi". Nyt meidän 2v taas on vielä "äidin vauva". Puolensa ja puolensa ja nyt tosiaan ikäero on alkanut tuntumaan ihanalta. En kuitenkaan ihan varauksetta sitä voi suositella. Vaikka eipä lasten ikäeroja aina voi suunnitella ja olen tietenkin tosi onnellinen jokaisesta lapsestani. t. Sari Pikkuleijonatblogi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näin juuri, ei aina voi suunnitella. Meillä tuli vähän vahingossa tämä ikäero lapsille, ja jälkeen päin olen ihmetellyt että mistä se hehkutus tulee. Mutta tosiaan ehkä se tästä helpottaa <3 Kiitos :)

      -Essi

      Poista
  3. oi niin tuttuja ajatuksia! meillä on ensimmäisten ikäeroa 2v 12pv ja toisen ja kolmannen ikäero 2v 9kk, kyllä tää jälkimmäinen on ollut helpompi. Mutta ihan samanlaisia tappeluita on kaikilla keskenään vaikka vanhin on 6v toinen 4v ja nuorin 1v6kk :D riittämättömyys on tuttu tunne, mutta silti sydän on täynnä ja tuo jannika B:n versio on nyt meidän 6 vuotiaan uusi lemppari myös :D iloa teidän arkeen <3

    wwww.sangynalla.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kuvitella että on ollut helpompi! Ja tottakai niitä tappeluita on, oli mullakin omien pikkusisarusten kanssa, jotka on vielä kaiken lisäksi kaksoset – huh siinä oli homma :D No juurikin näin, hyvin kuvaa tuo että sydän on täynnä mutta silti joskus riittämätön olo arjen kiireissä. Kiitos samoin!<3

      Essi

      Poista
  4. Huhhuh! Toivottavasti teidän elämä alkaa hiljalleen helpottua. Monet tuntuvat kehuvan kahden vuoden ikäeroa, mikä tuntuu itsestäni tällä hetkellä oudolta :D Ehkä heidän lapsena ovat jo hieman vanhempia. Meidän lapsille tuli ikäeroa tasan kaksi vuotta. Nuorempi on nyt 4kk ja rankalta tuntuu. Ei niin rankalta kuin ensimmäiset 2kk, mutta tarpeeksi rankalta. Koen jatkuvaa syyllisyttä, että esikoinen on paljon päiväkodissa. Koetan armahtaa itseäni ajattelemalla, että paremmin jaksava äiti on parempi kuin vähemmän päiväkodissa vietettyjä tunteja + raivoava äiti. Ymmärrän siis hyvin tuon riittämättömyyden tunteen. Meillä isä pystyy onneksi hoitamaan paljon vauvaa, jotta saan vietettyä aikaa taaperon kanssa, sen rakkaan, joka teki minusta äidin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä myös ihmettelen mistä tämä suuri hehkutus johtuu! Halusin sanoa ihan rehellisesti ääneen että itse en ole huomannut ikäeron hienoutta vielä xD Toivon kovasti että helpottaa, kuulemma sitten tappelut vähenee ja yhteiset leikit lisääntyy kun lapset on 2 ja 4-vuotiaita.

      Ei tarvitse kokea syyllisyyttä, vaikka tunnistan kyllä erittäin hyvin tuon tunteen. Toisaalta huomasin kevään jälkeen esikoisen palatessa päiväkotiin, että hän oli paljon hyväntuulisempi ja iloisempi kun saa touhuta muiden lasten kanssa päiväkodissa.

      Ihana kuulla että teilläkin isä osallistuu! Ihanaa joulun odotusta! <3

      Essi

      Poista
  5. Believe me 3 years diffence is not better, all depends on kids personality. We had 3,5 years diffence and our first born acted in many ways as you described and it lasted long...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh I think you are absolutely right. My little sister and brother (they are twins) are four years younger than me, and all I can say that it was a disaster (not all the times but often) :D Thank you for your comment and have a lovely week

      Essi

      Poista
  6. Aivan samoja fiiliksiä mullakin. Siis aivan täsmälleen. Meidän lapsilla kolmea päivää vaille kaksi vuotta ikäeroa. Ihan helvetin huono ikäero isoveikka ei tosiaan ymmärtänyt vauvan tulosta ennakkoon yhtään mitään ja minä kipuilevana ison mahani kanssa kykenin tosi huonosti touhuamaan pojan kanssa. Eikä pieni ihminen ymmärtänyt miksi. Pikkusiskon syntymän aikoihin alkoi esikoisen uhma, sitten tuli vielä sopivasti korona ja eristäytyneisyys niin missään ei juuri olla päästy käymään. Esikoinen on vauvan lähdettyä liikkumaan ja alettua syömään kiinteitä taantunut samalle tasolle kuopuksen kanssa, niin tuntuu aika monesti siltä että esikoisen ensimmäiset kaksi vuotta on mennyt ihan hukkaan ja aloitan hänenkin vauvavuotensa loppuja tässä alusta. Kasvatan siis kahta 9kk ikäistä, kun kumpaakin pitää syöttää, kumpikin konttaa ja kumpikin jokeltaa. Mahtavaa. Pikkusiskolle harras pyyntö on kasvaa ihan hiton äkkiä isoksi ja opetella syömään itse!

    Siis ihaniahan noi on totta kai. Välillä jopa muutaman minuutin leikkii nätisti yhdessä, mutta esikoisella on hirveen vahva minun!-vaihe menossa niin kuopus ei saisi leikkiä millään eikä varsinkaan ottaa kontaktia äitiin ilman että hänkin pääsee iholle ettei nyt vaan pienempi saa ainakaan enemmän huomiota kuin hän.

    Eiköhän tämä ole pitkä ja rasittava vaihe ja jossain vaiheessa nuo joko leikkii täysin omissa oloissaan kumpikin tai yhdessä nätisti. Siihen uskon ja luotan. Me nyt saatiin tämmönen ikäero näille ja sen kanssa eletään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Siis mua naurattaa, koska toi "helvetin huono" pyörii mullakin joskus heikkoina hetkinä päässä! Ihan hirvee! Siis joskus on vaan sellaisia päiviä että miten hitossa mä selviän tästä eteenpäin.

      Ja joo samaistun, raskausaika oli todella raskasta, koska mua väsytti ihan tuhottomasti riippumatta siitä lepäsinkö/nukuinko, ja taaperon kanssa touhuaminen oli sellaista että hampaat irvessä väänsin itseni liikkeelle. Tuntuu etten ole palautunut siitä väsymyksestä kunnolla vieläkään! Ja siis huoh, meillä ihan sama juttu, kuopuksen lähdettyä liikkeelle alkoi tämä meidän show. Nyt vielä kuopuksella tuntuu olevan joku esiuhma, joten kiva yhdistelmä on kaksi uhmailevaa lasta.

      Niin ja meillä myös minun -vaihe, todella vahva. Tosin nyt kuopus on huomannut että kiljumalla TÄYSIÄ saa mitä haluaa, eli isosisko päästää lelusta irti ja alkaa hänkin itkeä. Sitten molemmat itkee kuorossa ja mä en tiedä pitäiskö itseäkin yhtyä itkuun vai nauraa...

      Toivotaan että molemmilla helpottaa pian ja jaksamista sinne myös<3

      Essi

      Poista