Korona pilasi vanhempainvapaan

Kuva @maijuemiliaphotography


Vuoden viimeinen päivä. 

Niin kuin blogista huomaa, en ole ehtinyt kirjoittamaan viime aikoina yhtään. 


Ei ole kyse siitä ettenkö olisi halunnut, mutta ihmisellä on rajansa ja kun se tulee vastaan ei haluamisella ole enää väliä. Meihin suomalaisiin vain on iskostettu aika syvälle sellainen läpi harmaan kiven -ajattelu, joka on ehkä vakiintunut sanonta, mutta aivan käyttökelvoton elämänohje. Toisaalta en saa bloggaamisesta euroakaan, vaan tämä on enemmänkin harrastus, joten en ota paineita jos blogi ajoittain hiljenee. Vaikka se harmittaakin.


Kulunut vuosi on ollut kaikille enemmän tai vähemmän rankka. Erilainen, epätoivoinen, ikuisuudelta tuntuva, ahdistava ja raskas. Monelle 2020 on tuonut mukanaan myös hyviä asioita, ja itselle päällimmäisenä jää mieleen tietenkin hääpäivä. Lisäksi hyvällä muistelen myös kaunista ensimmäistä kesää täällä maalla, hetkiä lasten kanssa, omat kolmekymppiset juhannusaattona, lasten synttärit, joulu. 


Mutta jos kesää ja juhlapäiviä ei lasketa, vuosi on ollut aikamoista rämpimistä. Tuntuu etten muusta olekaan kirjoittanut kuin uupumuksesta ja väsymyksestä, mutta mitä sitä esittämään, sitä paitsi aina kaikkialla peräänkuulutetaan sen aidon ja rehellisen arjen puolesta. Kun somemaailma on kuulemma vain kiiltokuvaa ja itsensä korostamista. Tässä taas sitä aitoa ja rehellistä puolta. Olisi toisaalta kiva muistella kulunutta vuotta ja hyviä hetkiä, mutta näin vuoden viimeisenä päivänä ensimmäinen ajatus mikä mieleen tuli oli, että korona pilasi vanhempainvapaan.



Netflix and chill kids

Ajattelin juuri eilen, että jos saisin kuukauden lomaa jolloin ei tarvitsisi hoitaa lapsia tai tehdä töitä (tiedän, epärealistinen unelma), nukkuisin ensin yhden viikon. Seuraavan viikon makaisin sohvalla ja vain söisin ja katselisin sarjoja. Loput kaksi viikkoa käyttäisin kodin siivoamiseen (kyllä, tuhlaisin aikaa tähän, koska kahden pienen lapsen kanssa siivoaminen jää aina kesken ja sotku kasaantuu kuukausien kuluessa), asioiden järjestelyyn ja johonkin kivaan, esimerkiksi käsitöihin, sisustukseen tai valokuvaamiseen. 


Hätkähdin kun tajusin, että haaveilen kuukauden lomasta, jota en ikinä tule tietenkään saamaan. Tässä kohtaa sana ”äitiysloma” tuntuu jo aika farssilta. Tästä äitiys”lomasta” on ollut mammalatteilu ja lomailu kaukana. En ole koskaan missään työpaikassa ollut yhdenkään työpäivän jälkeen näin uupunut kuin mitä kahta pientä lasta hoitaessa. Ei sitä edes osaa selittää mikä siinä on niin väsyttävää, tuntuu vain uskomattomalta miten ei joskus yhden päivän aikana saa edes kahta asiaa tehtyä, vaan kellon tullessa puoli kuusi kun mies tulee kotiin, on pyykit edelleen viikkaamatta mutta ruoka sentään tehtynä. Hyvänä päivänä on pyykit siellä koneessa sentään pyörimässä. Enkä ole tosiaankaan vaan laiskotellut ja retkottanut sohvalla koko päivää, vaan olen juossut lasten perässä, laittanut ja tarjoillut ruokaa, siivonnut jälkiä, estänyt vaaratilanteita, toiminut erotuomarina, kieltänyt, kehottanut, maanitellut, käskenyt... Ihan täysi työpäivä. 


Olen siis selkeästi tauon tarpeessa. Olen hokenut viimeisten kuukausien aikana varmaan sata kertaa miehelle ”tarvitsisin tauon” ja ”kotiäitinä ei oikein ole taukoja”. Mies on tietysti myös väsynyt, ei työssäkäyntikään mitään lomaa ole, tietenkään. Olen silti ollut kateellinen hänelle, kun hän saa työmatkat olla hiljaisuudessa ja kuunnella vaikka äänikirjaa tai vain hiljaisuutta. Kaksi kertaa päivässä omaa aikaa ilman keskeytyksiä kuulostaa luksukselta!



Tukiverkko ja sen puute

Tai korjaan, me olemme mieheni kanssa tauon tarpeessa. Pärjäämme kyllä, mutta olemme olleet lapsivapaalla tänä vuonna yhden päivän, eli hääpäivän. Silloin nukuimme hotellissa yhden yön ilman lapsia. Se oli kesäkuussa ja kohta on tammikuu.


Onhan meillä ihania ihmisiä ympärillä. Mutta en minä naapurilta viitsi kysyä kerran viikossa, että voisitko hoitaa lapsia sen aikaa kun käyn kaupassa. Jos asuisimme lähempänä pääkaupunkiseutua, hoitopaikkoja olisi enemmän. Isälleni voisin ilman muuta viedä lapset hoitoon tai patistaa veljeni hoitoapuun, jos joskus olisi sellainen hetki kun oikeasti tarvitsisi apua. Sellaisia hetkiä on ollut vuosi täynnä. Mutta mitä ikinä on sitten pitänytkään tehdä, olen tehnyt sen aina raahaten lapsia mukanani, tottakai. Vuoden lopussa aloin hokea usein ”aina kaikki pitää tehdä yksin” ja ”mä en jaksa enää”. Ilman koronaa oltaisiin saatu ilman muuta enemmän hengähdystaukoja. Koronan takia en ole nähnyt äitiäni kohta vuoteen, koska hän asuu kaukana. Muut hoitopaikat on myös poissuljettuja, koska koronan takia ei uskalla. 


Olen vuoden aikana provosoitunut useamman kerran kaikista puheista, joiden mukaan pienen lapsen paikka on vain ja ainoastaan kotona. No, äidin paikka taitaa siten olla lataamossa. Ilman päiväkotia ei olisi sitäkään vähää saanut apua arkeen, joten on ollut pelastus että alle 3-vuotiaamme on käynyt muutamana päivänä viikossa päiväkodissa leikkimässä. Tuollaiset puheet ja kotkotukset on hyväosaisen asiasta tietämättömän vanhemman jorinaa, jota en aio jatkossa enää kuunnella oman mielenterveyden nimissä. 



Loppuvuosi pakettiin

Jaksoin mielestäni hyvin joulukuuhun asti, tunsin olevani oma itseni ja hyvällä tuulella. Ajattelin että vähän kisaväsymystä alkaa olla joo, mutta joulu on kohta ja joulun odotus on ihanaa. Sitten kissa alkoi oksennella ilman selkeää syytä ympäriinsä. Samalla kun sinkoilin kahden lapsen ja pakollisten kotitöiden väliä, kuurasin kissan oksennusta joka ikiseltä matolta mitä talostamme löytyy. Yhdessä kohtaa tuntui etten muuta teekään kuin vaihdan kakkavaippaa, pyyhin pyllyä ja kuuraan mattoja. Vein kissaa eläinlääkäriin, jonne maksoin tietysti satoja euroja saamatta kuitenkaan selvää vastausta sille, mikä kissaa vaivaa. Kauheaa katsoa kun toinen vaan kyhjöttää ja riutuu. Onneksi oman kylän eläinlääkäri osoittautuikin parhaaksi mahdolliseksi, määräsi lääkekuurin ja oikeanlaista ruokaa. Vihdoin alkoi kissan vointi parantua. 


Kaksi pientä lasta siis vielä meni, mutta kolme viikkoa oksentavan kissan perässä juokseminen laittoi kupin ihan nurin. Mitta tuli täyteen! Tuntui siltä et nyt saa mies jäädä kotiin, mä saan ihan just jonkun hermoromahduksen. No en saanut, mutta lähellä oli.


Olen vihannut sitä, kun on tuntunut että pitäisi antaa enemmän, lisää, nopeammin. Kun on tuntunut ettei ole enää kerta kaikkiaan mitään annettavaa. Olen ollut ärtynyt, itkuinen, vihainen, väsynyt.


Miten korona tähän sitten liittyy?


Ajatus (ja aikaisempi kokemus) äitiyslomalle jäämisestä ja vanhempainvapaalla olemisesta oli itsellä sellainen, että kotona on tietysti ajoittain rankkaa, mutta kaiken jaksaa paremmin kun voi nähdä muita äitikavereita, sopia leikkitreffejä, käydä leikkipuistossa, pääsee joskus miehen kanssa ulos syömään kun lapset on hoidossa, voi käydä harrastamassa jotain omaa, voi tehdä pidempiä reissuja ystäville jotka asuvat muissa kaupungeissa. Arjessa on taukoja, vaihtelua ja vertaistukea.


Kun se kaikki otetaan pois, jäljelle jää vain kotonaolo, kauppareissut ja roskien vieminen. Ja se eläinlääkäri. Ensimmäistä kertaa vuosiin en ole sitä mieltä, että arki olisi kovin kivaa. Välillä olen vihaisena ja väsyneenä tokaisut miehelle, että tää on ihan hirveetä paskaa. 


Lapset on siitäkin huolimatta todella rakkaita, suloisia ja maailman ihanimpia. Useita kertoja päivässä jään katsomaan kun he leikkivät ja koitan painaa mieleeni sen hetken. Pysähdyn muistamaan sen, miten 1-vuotias vielä mahtuu istumaan sylissäni sellaisessa pienessä mytyssä – 3-vuotias ei enää mahdu. Hänestä on kasvanut niin iso tyttö jo! Kirjoittelen hulluna ylös kaikki hauskat jutut ja söpöt väärin sanotut sanat mitä 3-vuotias kertoo. Väsymys ja uupumus ei poista sitä rakkautta, mitä mulla on lapsilleni antaa eikä niitä hyviä hetkiä. Ei tämä arki ole surullista, huonoa tai lapset kauhukakaroita. Vanhemmat vain kaipaisivat välillä taukoa.



Uusi arki häämöttää

Palaan töihin 11. tammikuuta. Kuopus aloittaa silloin päiväkodin samassa ryhmässä kuin esikoinen. Isompi on 3-4 päivää viikossa, pienempi kahtena päivänä viikossa hoidossa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että en jaksaisi enää yhtään pidempään ollakaan enää kotona, vaan mielummin palaan työelämään. Saa sentään tehdä yhtä asiaa kerrallaan eikä tuhatta asiaa samaan aikaan, silmät kahteen eri suuntaan harittaen. Siis siltä se tuntuu kahden lapsen kanssa! Yhden lapsen kanssa riitti kaksi kättä ja kaksi silmää, tosin muistaakseni silloin yhden lapsen äitinä en ollut samaa mieltä mutta nyt olen. Kahden lapsen kanssa ymmärrän vihdoin mitä tarkoitetaan kun sanotaan että pitäisi olla silmät selässäkin. 


En tiedä mitä sekin kertoo, kun sanon että ihanaa päästä töihin lepäämään. Aika omituiseksi on mennyt tämä elämä, kun töissä oleminen ja lasten vieminen päiväkotiin tuntuu helpotukselta. Toki edelleen olen 5/7 päivää viikosta pienemmän kanssa kotona, että en nyt ihan täysin lastani päiväkotiin ole hylkäämässä. Kaukaiselta tuntuu se elämä, jossa arki oli arkea, viikonloppuna levättiin ja lomalla lomailtiin, yöllä nukuttiin. Nyt levolla, työllä ja tekemisellä ei oikein tunnu olevan selkeitä rajoja. 


Ehkä en sovi kokoaikaiseksi kotiäidiksi, ehkä menneiden vuosien taakat painaa liikaa tai ehkä se on tämä korona. Tai ne kaikki yhdessä.


Haluaisin tehdä uudenvuoden lupauksia. Haluaisin luvata meneväni ajoissa nukkumaan. Haluaisin luvata liikkua enemmän ja syödä säännöllisemmin. Mutta tiedän jo nyt, että hienoista lupauksista huolimatta arkeni sanelee ihan muut asiat, joten jätän lupaukset tekemättä. Ehkä yritän muuttaa jollain ihmeen konstilla elämääni vähemmän rämpimiseksi ja enemmän elämäksi. Siis sellaiseksi normaaliksi, tavallisen ihmisen tavallisten voimavarojen mukaan kulkevaksi arjeksi. Eikä tällaiseksi ”mennään pyhän hengen ja kahvin voimalla päivästä toiseen” -taisteluksi.


Ensi kesänä haaveilen pääseväni mieheni kanssa jollekin keikalle tai festareille. Ostetaan kylmät juomat ja istutaan jonnekin. Ollaan vaan me ja kilistellään. Taas ollaan selvitty yhdessä, niin kuin kaikesta muustakin tähänkin asti.


Toivon siis meille ja kaikille muille parempaa vuotta 2021! Onneksi kevättä ja valoa kohti mennään, ja toivottavasti tuo kulkutautikin vähitellen helpottaisi. 



2 kommenttia

  1. En voi muuta sanoa kuin että voimia ❤ Noita samoja tunteita koin itse kun olin kahden pienen kanssa kotona, lapset samalla ikäerolla kuin sinulla. Silloin ei toki ollut koronaa vielä siihen päälle. Tukiverkon puuttuminen on tosi hankala homma ja sama tilanne täällä... Jotenkin siihen on vaan tottunut ja yhteinen aika on vaikkapa sauna lasten mentyä nukkumaan, muuhun ei ole mahdollisuutta. Kun lapset vaativat ihan JAT-KU-VAA huomiota niin jostain on tingittävä. Toki on ollut kurjaa kun ei ole mahdollisuutta pitää esimerkiksi kotia niin tip top kuin toivoisi. Kaaosta on vaikea sietää ja silloin tuntuu kuin omassa päässäkin vallitsisi samanlainen kaaos. Mahtavaa jos miehen kanssa pystytte avoimesti juttelemaan tilanteesta ❤ Moni pienten lasten vanhempi vaan päättää erota kun arki on rankkaa vaikka silloin tulisi voida juuri tukeutua siihen toiseen. Toivottavasti olo helpottuu ❤ Apuakin kannattaa hakea jos tuntuu että ei pärjää!

    VastaaPoista
  2. Itkin kun luin kirjoituksesi, sillä olisin voinut itse kirjoittaa jokaisen sanan. Korona tuntuu vieneen pienen lasten äideiltä kaiken normaalin..ei kauppareissuja, ei muskareita, ei vauvatreffejä. Vaan kotona ja pihalla päivästä toiseen ja sitten kun sitä kun kestää vuoden putkeen on tosi väsynyt. Arvostan sitä että kirjoitat asiasta ja toivon sinulle jaksamista. Toivon myös itselleni.

    VastaaPoista