Hoitovapaan loppu oli paras päätös hetkeen




Näitä nurkkia on tullut katseltua tovi jos toinenkin.


Niin vain sujahti jonnekin melkein puolitoista vuotta.

Tänään oli ensimmäinen työpäivä hoitovapaan jälkeen, ja se tuntui mahtavalta. Jännitin päivää etukäteen, itkin muutamat itkut, rutistelin ja pusuttelin lapsia extrapaljon ja mietin että valitsinko väärin – olisiko pitänyt vain vielä olla täysin kotona lasten kanssa.

Jo yhden päivän perusteella voin huokaista helpotuksesta, sillä tämä oli paras päätös hetkeen! Onneksi uskalsin reippaasti myöntää itselleni, että ilman (lähellä olevaa) tukiverkkoa pitkät päivät kotona, koronan tuomat rajoitukset ja opiskelu kahden pienen lapsen kanssa kävi mahdottomaksi yhdistelmäksi. Johan sitä valitusta on täällä blogissakin riittänyt, mutta toisaalta olen saanut hirveästi kiitosta kirjoituksistani, sillä ne ovat tuoneet vertaistukea monelle. Jospa tässä vähitellen alkaisi harmaa mieli kirkastua ja elämänilo palata.

Täysin en työelämään vielä palaa, vaan teen kaksipäiväistä viikkoa. Olen hyvin kiitollinen työpaikastani ja vastaanotosta jonka sain, kun palasin töihin. Tulin kahvikupillisen kanssa taukohuoneesta ja mua nauratti. "Tämä on ihan oikeaa vastakeitettyä kahvia eikä mikrossa lämmitettyä!", esimiestäkin nauratti ja hän tiesi mistä puhun. 

Ensimmäisen päivän soittelin ties minne it-tukeen ja virittelin ohjelmistoja ja työkonetta. Seuraavat kaksi viikkoa saan rauhassa käydä läpi työhön liittyviä juttuja ja samalla yrittää päästä eroon huijarisyndroomastani. Tuntuu etten koskaan ole mitään osannutkaan ja miten hemmetissä olen tätä työtä joskus tehnyt? Noh, ehkä se siitä muistuu mieleen.

Saatiin järjestettyä näille kahdelle ensimmäiselle viikolle niin, että mies hoitaa lapsia kotona ja talvilomailee. Tänään sain söpön videon töihin, kun tytöt oli aamupalalla. Ehkä vähän itkin, koska oli jo niin kova ikävä. Mies oli käynyt ostamassa esikoiselle ihka ensimmäiset sukset, sillä päiväkodissa alkaa tällä viikolla hiihtoon tutustuminen! Myöhemmin talvella on luvassa luistelua. Hyvin oli siis mennyt täällä päivä. Toinen asia mistä olen kiitollinen: se että meillä molemmat vanhemmat ovat tasavertaisia ja kelpaavat lapsille yhtä hyvin. On oikeastaan huojentavaa huomata, ettei ole korvaamaton. Siis toki olen, mutta en siinä mielessä etteikö arki täällä pyörisi muutamaa viikkoa vuodessa ilman minua.

Mietin tässä myös yksi päivä, että suuri viisaus on se, kun sanotaan että yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on tuottaa lapsilleen pettymys. Toinen viisaus on se, että lapsesta on osattava päästää irti. On annettava tilaa ja ymmärrettävä, että lapsi tarvitsee muitakin ihmisiä ja viihtyy myös muiden kuin minun kanssa. Että ei lapsikaan jaksa sitä äidin naamaa ihan 24/7 tuijotella. Silti en vielä muutamaan vuoteen ole valmis tekemään mitään täysipäiväisesti, vaan haluan pitää kiinni rennommasta rytmistä ja vapaapäivistä keskellä viikkoa. Vaikka se tarkoittaisi pienempää palkkaa ja vähemmän opintopisteitä.

Mutta nyt läppärin kansi kiinni ja nukkumaan. Aamulla on pienemmän ensimmäinen päiväkotipäivä, reppukin on jo pakattuna.

Jotenkin hyvä tunne tulevasta, kaikki menee hyvin.

Iloa viikkoosi!

Essi


Ei kommentteja