Rikotaan blogihiljaisuus


ikkunalaudallablogi

Hyvää huomenta! 

Blogi on ollut aikaistetulla kesälomalla välillä tammikuu-kesäkuu, mutta nyt tuntui siltä että on lomailtu tarpeeksi ja voidaan palata blogin kanssa takaisin "arkeen". Miksi blogi hiljeni ja mitä täällä on tapahtunut tauon aikana?

...

Mun mielestä on aina jotenkin aavemaista, jos esimerkiksi seuraamani instatili hiljenee kuin seinään. Syy blogihiljaisuuteen on loppujen lopuksi aika tylsä ja yksinkertainen: ajanpuute. Töiden alettua huomasin, että jatkuva kiire ja sellainen pitäisi pitäisi pitäisi pilaa kaiken luovuuden. Katoaa punainen lanka ja menee vain sellaiseen suorittamis-moodiin. Nyt kun viimeisestä tentistä on niinkin pitkä aika kuin alle kaksi viikkoa, huomaan naputtelevani uutta blogipostausta – tässä sitä taas siis näköjään ollaan. Töiden, opiskelun, lastenhoidon ja kotitöiden yhdistelmään ei vain enää mahtunut blogin päivittäminen. Nyt kun yksi – ehkä se aikaavievin – osa arkea on kesätauolla, oli vihdoin aikaa blogille.

Muutama muukin juttu on ajatuksissa ollut.

Ennen en ottanut somesta ollenkaan paineita. Seilasin vaan virran mukana, päivitin silloin kun siihen oli aikaa ja kirjoitin niistä aiheista mitkä kulloinkin pyöri ajatuksissa tai oli itselle ajankohtaisia. Myönnän, että korona-aikana some on vaikuttanut muhun enemmän kuin yleensä, ja olen tarvinnut siitä taukoja. Korona tai joku muu tuntui vaikuttavan ihmisiin, ja ainakin omassa somekuplassani lisääntyi sellainen ajatus, että vain tietynlaiset blogit ja instatilit on aitoja. Sellainen, ettei vain kauniit kuvat ja hyvän päivän toivotukset kiinnosta ketään. Tämähän on vain mun näkökulma ja kokemus, enkä nyt halua syyllistää ketään, mutta joka tapauksessa kävi niin, että koin painetta siitä miten olla oma itseni ja miksi tätä teen. Edelleen tuntuu hassulta sanoa että olen vaikuttaja, sisällöntuottaja tai bloggaaja. Johtuu varmaan siitä, kun on aloittanut blogin aikana, jolloin ei tehty samaan tapaan kaupallisia yhteistöitä ja blogin pääasiallinen tavoite oli lähinnä kertoa laajemmin kuulumisia kaukana asuvalle äidilleni ja muille läheisilleni. Muutos siitä roolista eteenpäin tuntui vieraalta, enkä oikeastaan koskaan ole osannut tehdä selvää päätöstä mihin suuntaan tätä blogia veisin. Elämässä vaikeinta on päätöksenteko; kun jotain oikeasti päättää on se mun mielestä helppo saavuttaa. Tietenkään vastoinkäymisiä unohtamatta, mutta on helpompi tavoitella jotain kun tavoite on kirkkaana mielessä, kuin jahkailla ikuisesti ovenraossa; mennäkö vai eikö mennä?

Lisäksi koen blogi-identiteettikriisiä. Hapuilusta huolimatta jossain vaiheessa huomasin olevani yhtäkkiä bloggaaja, jonka blogin pääaihe on lapsiperhe/lifestyle. No, juttu on niin että lapset kasvavat ja haluan suojella heidän yksityisyyttään. Tässä kevään mittaan kun vauvavuosi on totisesti karistettu ja meillä ilmiselvästi asuu nyt kaksi uhmaikäistä lasta, joilla molemmilla on oma ihana persoonansa, oma tahto, ajatukset, kehitysvaiheet, uudet opitut asiat.. On käynyt yhä selvemmäksi, että blogin täytyy myös muuttua. Aiemmin olen päivitellyt meidän lapsiperheen elämästä aika avoimesti, koska edelleenkin koen, että vauvavuosi on sellaista aikaa jolloin vertaistuen tarve on pohjaton. Silloin vertaistuki on ehdottoman tärkeää järjissään pysymisen kannalta. Ilman sitä mitä sain somesta, en olisi selvinnyt yhtä selväjärkisenä vauvavuodesta – etenkään korona-aikana. Olen saanut somen kautta aivan super ihania ja tärkeitä ystäviä ja sellaista vertaistukea, jota ei mitkään neuvolan lippulappuset korvaa. Viestejä yön pimeydessä silloin kun ei meinaa jaksaa, satoja ääniviestejä, kissavideoita, ihan vain yksittäisiä sydämiä tai kysymyksiä "miten menee?". 

ikkunalaudallablogi

Mutta nyt vauvavuosi on jo takana päin, ja kuopus päälle 1,5-vuotias. Yleisellä tasolla voi tottakai kertoa ajatuksia äitiydestä ja lapsiperheen kommelluksista, mutta se ei kyllä ketään kiinnosta pidemmän päälle. Jos siis todella haluaa jättää pois kaiken henkilökohtaisen. Mutta niinhän se menee, että asiat muuttuu ajan kuluessa; niin blogikin mun ja meidän elämän muuttuessa. Osittain tästä syystä myös irtisanouduin Kaksplussalta, vaikka siellä oli hyvä fiilis, tykkäsin tosi paljon ja voisin joskus mennä takaisinkin – ehkä pienen identiteetin ja fokuksen hakemisen jälkeen. Mutta vaikka joissain asioissa olen huithapeli, niin tässä en osannut: jos jotain on sovittu niin haluan pitää siitä kiinni. En halunnut roikkua mukana blogiverkostossa ja samalla pitää kuukausien blogitaukoa, se olisi epäreilua muita bloggaajia kohtaan.

ikkunalaudallablogi

Blogitauko teki siinä mielessä hyvää, että se kirkasti ajatuksia somesta, blogista ja ehkä myös laajemmin vapaa-ajan käytöstä. Kyllä vain on ihan puhtaasti kirjoittamisen ilosta hauskaa ylläpitää blogia, ja ihan vain itseä varten. Toinen suuri oivallukseni liittyi siihen sisältöön; kun esimerkiksi monet somekouluttajat tuntuu toistelevan, että pitäisi kirjoittaa puhuttelevia tekstejä, eikä pelkät kauniit kuvat enää riitä. Riitä kenelle? Pitäisi olla aito, mikä on somessa aitoa? Päätin, että jos haluan vain toivotella hyvät huomenet ja lisätä kuvan kahvikupista alle niin antaa mennä vaan. Jos se ei ketään kiinnosta, se ei haittaa. Sillä ei ehkä saa sataatuhatta klikkausta blogiin, mutta se sattuu olemaan se, mitä sillä hetkellä haluan jakaa. Elämä on muutenkin usein aika yksinkertaista, samaa kaavaa toistavaa aamupuuron tuoksuista arkea eikä päivittäin mielessä riehu dramaattiset juonenkäänteet ja ne puhuttelevat tekstit. 

Sen sijaan usein mietin, olenko kastellut tänään pihakukat vai oliko se eilen. Milloin tämä jugurttipurkki on avattu, mitähän pihan daalioille kuuluu. Mitä säätiedotus sanoo ja mitä puen lapsille huomenna päiväkotiin, onko sadevaatteet pakattu. Mistä nämä miljoonat hyttyset tunkevat sisälle. Muistinkohan soittaa sille yhdelle asiakkaalle, en varmaan. Siirtelen puhtaiden vaatteiden kasoja sohvapöydältä sohvalle ja takaisin ja näin välttelen viikkaamista niin kauan, kunnes vaatekaappimme ovat tyhjät, jonka jälkeen luovutan ja viikkaan tunnin – plääh. Suuren osan päivästä istun kotitoimistossa ja teen tylsää (omasta mielestä ihan kivaa) toimistotyötä. Keitän kahvia pari kertaa päivässä ja tauoilla näprään puhelinta ja joskus juon kahvit terassilla.

Kaikista hauskinta tässä on se, että sen jälkeen kun päätin että ne kahvikupit saa luvan riittää (itselleni), instagram-tilini näyttökerrat sekä tavoitetut tilit ovat varmaan kolminkertaistuneet. Kai ihmiset kaipaavat myös vain sitä tavallista arkea, ehkä joskus niitä muitakin ajatuksia.

Joten nyt seuraa paluu juurille, eli tervetuloa tuijottelemaan kahvikuppi-, kukkakimppu-, aamupala- sekä sohvatyynykuvia. Ehkä joskus jotain syvällisempääkin, täällä blogissa ja huomattavasti useammin instassa: @ikkunalaudalla

Ei kommentteja