Tekemistä taaperolle: diy muovailuvaha

Se olisi taas jo keskiviikko! 

Toissayö oli meillä aika vauhdikas, jos näin voi sanoa. Vauveli öhisi masuvaivojaan, eikä mikään asento ollut hyvä. Kokeilin pitää sylissä, kanniskella ympäriinsä, laittaa masulleen sohvalle, selälleen, kyljelleen, nostaa kehdon päätyä tyynyillä, mutta ei. Ainoa mikä auttoi hetkeksi, oli turvakaukaloon kiinnittäminen ja istuimen heiluttelu jalalla :D Kyllä hätä keinot keksii! Siinä vauva jopa nukahti hetkeksi, mutta taas jossain kohtaa se murina alkoi. Kun kello alkoi lähestyä kaksi, enkä ollut nukkunut päiväunia ja olin herännyt aika aikaisin, alkoi jo pikkuisen epätoivo hiipiä puseroon. Olin jo vähällä mennä herättämään miehen, jos saisin vaikka puolen tunnin mininokoset, että jaksan valvoa sitten taas muutaman tunnin, mutta onneksi vauva nukahti. Ja nukkui taas kuin enkeli koko päivän, mikä siinä onkin? Yöllä pitää bailata mutta päivällä sitten torkutaan ihan kelvollisia unipätkiä.

No, joka tapauksessa huonosti nukutusta yöstä huolimatta eilen oli jotenkin taas erityisen kiva päivä. Lilja oli hurjan söpö ja keksi kaikkea hauskaa äidin pään menoksi päivän aikana. Nauroin monta kertaa joillekin Liljan sanomisille, kun tuo pieni taaperoni osaa jo jutella niin hauskoja juttuja. Kun nousin jakkaralle ottamaan jotain ylähyllyltä (vaahtosammuttimen elämää), Lilja totesi ole varovainen äiti, se on aika vaarallista. Ja tuon aika vaarallista juuri sellaisella varoittavalla äänellä miten itse sanoisin jos Lilja tekisi jotakin mikä olisi aika vaarallista. Nauratti myös kun pestiin käsiä ja Liljan hihat kastui, johon hän huudahti "voi ei! Kastui likomäräksi!" Mistä ihmeestä tuo pieni on oppinut sen kaltaisia sanoja kuin likomärkä. Tuon tättähäärän kehitys on ihan huimaa, ja hänestä alkaa oikeasti saada jo seuraa ja meillä on tosi hauskaa yhdessä.

Toinen mikä nauratti niin että hyvä kun en pissannut housuun, oli kun syötiin välipalaa ja istuttiin pöydässä. Lilja ei suostunut syömään ilman että hänen "vauva" (eli baby born) on kainalossa, ja hän söi itsepintaisesti yhdellä kädellä. Syötiin karjalanpiirakoita, ja jotenkin vaivihkaa Lilja oli saanut tungettua sitä riisipuuroa myös vauvan suuhun. Päätimme yhteistuumin viedä vauvan kylpyyn, ja laskin kylpyveden lavuaariin. Nauraa kihersin kun mies sattui juuri soittamaan ja kerroin että ollaan täällä hukuttamassa baby bornia, ai kamala. Lopulta sain ongittua riisipuurot pois nuken suusta 3mm virkkuukoukulla, että ihan vinkkinä vaan muillekin.

Mutta hei, tänään halusin jakaa ohjeen superkivaan tekemiseen lapsen kanssa! Nimittäin itsetehty muovailuvaha. Ohjeen tähän löysin Simppelin sormiruokakeittiön blogista. Tätä oli hauska tehdä, mutta värjääminen oli kyllä pieni operaatio, tai sitten tähän olisi sopinut paremmin ne mystiset pastavärit, joita en ikinä löydä mistään kaupasta! Mutta joka tapauksessa tosi kivaa yhteistä puuhaa ja Liljakin jaksoi keskittyä hommaan pitkän tovin.



Itsetehty muovailuvaha (Simppeli sormiruokakeittiö)


Tarvitset:

2,5 dl vehnäjauhoja

1 dl suolaa

1 rkl sitruunahappoa

1 rkl öljyä

2,5 dl kiehuvaa vettä

elintarvikevärejä


Tee näin:

Sekoita jauhot, suola ja sitruunahappo keskenään.

Lisää öljy ja kiehuva vesi. Jos haluat värjätä koko taikinan samalla värillä, tee se tässä kohtaa.

Sekoita, anna jäähtyä ja vaivaa taikinaksi.

Aloitin muovailemalla mitäs muutakaan kuin banaaneja. Lilja sanoi näitä tosin spagetiksi.

Lilja teki lumiukon! Laittoi kaksi palloa päällekkäin ja toiseen kiinnitti nokan ja sanoi, että se on luminukko. Olin niin ylpeä lapsosestani!


Halusin kokeilla värjätä eri värejä taikinasta, joten jaoin valmiin taikinan tässä kohtaa osiin ja värjäsin. Suosittelen käyttämään kumihanskoja värjäyksen aikana!

Meiltä löytyi kaapista korttiaskarteluista jäänyttä hilettä, jota kokeilin lisätä myös taikinaan. Jossain näin ihanan inspiskuvan tähän liittyen, mutten kuollakseni muista missä. Instagramissa varmaankin, joten jos tunnistat itsesi niin huuda hep!

Jaoin taikinat ehkä hieman liian isoiksi paloiksi, olisi voinut laittaa vielä pienempiin osiin ja värjätä useammilla eri yhdistelmillä. Näistä tuli tällainen yksi iso Ikean lasipurkki täyteen taikinaa, taitaa olla tilavuudeltaan vajaa 2 l.

Nappaa tästä hauska puuhaidea pimeneviin syyspäiviin – hauskoja muovailuhetkiä 🌈

- Essi ja Lilja


Kuinka usein -blogihaaste

Hei ja kivaa alkanutta viikkoa!

Paahdoin koko eilisen taas sellaisella aikataululla menemään etten ehtinyt blogin puolelle ollenkaan. Mikä tämä tämmöinen äitiysloma on – missä ne rauhalliset päivät viipyy? Tiedän että olen taipuvainen suorittamiseen, mutta kyse ei nyt ole siitä. Ihan jo siinä menee koko päivä, kun hoitaa vauvaa, siivoilee (ei mitään suursiivousta vaan sellaista tavallista tiskikoneen tyhjennystä), syö lounasta, vastailee sähköposteihin, kipaisee postissa ja hakemassa esikoisen päiväkodista, sitten taas vauvantuoksuisia hetkiä sohvannurkassa ja leikkimistä taaperon kanssa. Ja kieltämistä noin tuhat kertaa illan aikana, puuh. 

Mulla on pitkä lista postausideoita ja -toiveita joita haluaisin toteuttaa, mutta palataan niihin myöhemmin, sillä eilen Pikkuleijonat -blogi heitti mulle pitkästä aikaa blogihaasteen. Rakastan kaikkia haasteita, joten pidemmittä puheitta – mennään asiaan!

Viime yö oli sellaista hurlumheitä vauvan kanssa, että jätettiin tänään suosiolla muskari väliin, sitä paitsi nyt on syyslomaviikko. Nyt lomaillaan. Esikoinenkin heräsi vasta vähän ennen kymmentä (??)

Nojatuoliin on kertynyt jokin epämääräinen kasa viikattavia pyykkejä, kesäsäilöstä kaivettuja lampaantaljoja (nyt on tullut aika tehdä kotiin se syksyisen lämmin fiilis) ja pesussa olleita sohvatyynyjä (ks. alempi kohta). Bongaa kuvasta myös taapero, jonka on aina ängettävä itsensä liian pieniin väleihin. Ja sitten oltava dramaattinen kun ei mahdu.

Vaihdat lakanat? Kahden viikon välein, kesällä ehkä useammin kun tulee hikoiltua enemmän. Tietty sit myös vaihdetaan jos eräs pukluprinsessa sattuu osumaan lakanoihin puklurätin sijaan.

Vaihdat pyyhkeet? Siis varmaankin pari kertaa viikossa. Heti jos alkaa näyttää likaisilta, hajusta puhumattakaan. Olen aika natsi puhtaiden pyyhkeiden kanssa!

Soitat isälle/äidille? Äidin kanssa soitellaan silloin tällöin – sopivin väliajoin? Joskus voisi soitella ehkä useammin, mutta mun mielestä soitetaan sitten kun on asiaa. :D Iskän kanssa enemmän viestitellään, mutta soitetaan sitten kun on jotain organisoitavaa, esim. yhteinen reissu isovanhempien mökille tai ollaan menossa kylään tms.

Näet vanhempiasi? Hmm iskää muutaman kuukauden välein yleensä, raskaana ollessa en nähnyt KETÄÄN ikinä milloinkaan, koska en vaan jaksanut. Nyt raskauden jälkeen voin todeta, että oli tosi raskasta. Ei sitä edes silloin tajunnut niin selvästi. Äitiä näen yleensä pari kertaa vuodessa, koska välimatka on pitkä ja junalla menee 8 tuntia. Viimeiset pari vuotta äiti on tullut aina meille, koska pienet lapset ja junassa 8h...

Käyt leffassa? Kävin viimeksi pari kuukautta sitten ystävien kanssa katsomassa Aladdinin! Oli hyvä. Mutta olisi myös aivan järjetön ikävä päästä miehen kanssa leffaan kahdestaan, se oli ennen meidän juttu. Ensimmäisen kerran kun käytiin elokuvissa yhdessä, oli sateinen syksyinen ilta, ajettiin miehen Saabilla (rakastin sitä autoa!) Finlaysonin alueelle ja käveltiin siitä käsikädessä Plevnaan. Käytiin juomassa yhdet oluet (Karhut lasipullosta) ja mentiin katsomaan joku kauhuleffa. Siitä tuli sellainen traditio, että pitää aina juoda joku olut lasipullosta ennen näytöstä. Saab on vaihtunut kyllä aika paljon isompaan (ja kalliimpaan :D) perheautoon, mutta muuten olisi ihana päästä taas viettämään sitä meidän leffailtaa.

Föönaat hiukset? Ehkä silloin kun on tulossa juhlat ja pitää saada hiukset äkkiä kuiviksi. Muuten en oikeastaan ikinä.

Putsaat lattiakaivot? Mies hoitaa, yök.

Käyt metsässä? Haluaisin käydä useammin, mutta täällä kaupungissa asuessa se on operaatio. Olen asunut lapsuuteni saarella ja juossut pitkin metsiä aamusta iltaan, joten mulle on ehkä aina ollut vähän vierasta asua kaupungissa. No se Turun Martti menettelee, mutta mutta muuten haikailen edelleen enemmän luonnon keskelle. 

Käyt suihkussa? Päivittäin, hiuksia en aina pese, mutta suihkussa on käytävä ihan joka päivä.

Sanot läheisille, että rakastat heitä? Miehelle ja Liljalle (ainiin, mulla on toinenkin lapsi) joka päivä.

Tarkistat kuivakaapin sisällön? Hmm aina silloin kun olen raskaana? Heh, no ei kyllä mä sen tarkistan päällisin puolin aina ennen isompia ruokaostoksia eli kerran viikossa, mutta sellaisen suurraivauksen teen ehkä pari kertaa vuodessa.

Luuttuat lattiat? Kerran viikossa! Meillä on sellainen höyrylattiapesuri, jolla on maailman helpoin pestä lattiat. Pesen aina viikkosiivouksen yhteydessä imuroinnin jälkeen.

Peset vessan? Kerran viikossa.

Puhdistat liesituulettimen? Sen kuvun pyyhin silloin kun näyttää likaiselta, mutta itse sitä suodatinta tms. niin kröhöm aika harvoin...

Tänään ei mennä minnekään – paitsi sinne riivatun ruokakauppaan.

Syöt noutoruokaa? Ehkä muutaman kerran kuukaudessa, me käydään enemmän sit ulkona syömässä. Nimimerkillä Itsudemoon oli päästävä alle viikko synnytyksestä! Huomenna voisikin olla taas sushipäivä, mm.

Valehtelet? Harvoin! Joskus saatan sanoa miehelle pilke silmäkulmassa etten tiedä missä suklaalevy on. Tai kuka sen on syönyt.

Riitelet suhteessa? Kyllä me saadaan joku pieni sanaharkka aikaiseksi ainakin muutaman kerran kuukaudessa :D Niin kuin tässä postauksessa kerroin, ollaan molemmat aika tulisia luonteita, ei ehkä muiden ihmisten kanssa mutta yhdessä kyllä 🔥

Sheivaat? Kainalot vähintään kerran viikossa, sääret ainakin talvella harvemmin.

Vaihdat hammasharjan? Hmm ehkä noin neljän kuukauden välein, koska se unohtuu helposti.

Käyt kirjastossa? Kerran kuukaudessa. 

Peset peitot ja tyynyt? Pari kertaa vuodessa.

Syöt herkkuja? Melkein joka päivä :D Oon vähän sellainen, etten pysty syödä paljoa kerralla, mutta syön aika usein. Kahvin kanssa iltapäivisin on pakko saada pari palaa suklaata! Rakastan myös leipoa, joten mun leipomuksia sit syödään silloin tällöin.

Soitat anopille? Auts. Viimeinen puhelu anopilleni oli joskus lokakuun alussa vuonna 2017. On ikävä. Sitä ennen soiteltiin aika usein, ehkä jopa kerran viikossa.

Peset rintsikat? Rintsikat = imetysliivit. Näitä joutuu pestä tosi usein, koska maitoa on joka paikassa. Mikä siinäkin on, että herätessä on paita ihan märkänä?? Ja just silloin ei ole liivinsuojia.

Leivot? Muutaman kerran kuukaudessa, jos myös sämpylät lasketaan!

Siivoat jääkaapin? Kerran kuukaudessa ainakin, siis ihan pyyhin pinnat jääkaapista ja katson mitä kaikkea sieltä löytyy. Likainen jääkaappi on ällöttävä.

Käyt puntarilla? Me ei omisteta vaakaa, mutta raskauden aikana tuli käytyä tietty usein neuvolassa. Mielenkiinnosta kävin muuten viimeksi puntarilla kun vauvalla oli neuvola, ja raskauskiloista oli kadonnut puolet! Vauva, istukka, lapsivesi ja turvotus toi omalla kohdallani sen +10 kg, vielä olis toiset kymmenen jäljellä :D

Komennat miestäsi? En koskaan, paitsi ehkä leikkimielessä. Tai sit silleen lempeästi kehoitan menemään nukkumaan jos toinen silmät punaisena vielä myöhään illalla väkertää jotakin, eikä poloinen ymmärrä lopettaa.

Syöt irtokarkkeja? Raskaana mulla oli himo irtiksiin, mutta nyt raskauden jälkeen oon huomannut ettei tee mieli enää juuri yhtään. Oikeastaan mun ei tee mieli syödä kauheasti muutenkaan, mikä on aika tylsää. Ihan imetyksen takia pitäisi syödä, ja muutenkin yleisen jaksamisen. Kai liittyy hormoneihin ja toivottavasti tasaantuu hetken päästä.

Vierailet isovanhempiesi luona? Yleensä noin 3-4 kuukauden välein.

Peset pyykkiä? No nyt ollaan asian ytimessä! Siis joka päivä, ihan joka päivä. Monta kertaa päivässä.

Imuroit kotisi? 1-2 kertaa viikossa.

Perheessä kinataan vaatetuksesta? Joka päivä. Liljan mielestä pukeminen on tylsää, lievästi sanottuna. Yleensä päästään parempaan lopputulokseen jos sanotaan että haluatko mennä ulos, haluatko mennä keinumaan jne. Joskus sekään ei toimi, ja tähänkin vastaus on "EI!!!"

Käyt hammaslääkärissä? Ööh kauheeta myöntää mutta varmaan 2-3 vuoden välein. Mulla ei ole koskaan ollut reikiä, mutta suuhygienistillä kävin kyllä viimeksi pari vuotta sitten. Pitäis mennä taas.

Käyt kaupassa? Yritetään tehdä yhdet isommat ruokaostokset ja sitten käydään jos joku loppuu tai on unohtunut. Nyt on menossa sellainen "jakso" että ollaan lykätty niitä isoja ostoksia sillä että mennään sitten huomenna, ostetaan nyt vaan nää niin pärjätään huomiseen. Näin ollaan menty nyt varmaan viikko! 

Peset ikkunat? Mies pesee keväisin, tosin meidän taloyhtiöstä saa lainaan sellaisen kätevän ikkunapesurin, jolla jopa mäkin ehkä jaksaisin pestä ikkunat, heh.

Vaihdat sukat? Päivittäin.

Olet eri mieltä miehen kanssa? Silloin tällöin? On meillä erilaisia mieltymyksiä, mutta sellaisista tärkeistä jutuista; periaatteet, arvot, päälinjat lasten kasvatuksessa yms. ollaan kyllä samaa mieltä.

Ostat uusia vaatteita? Itselle muutaman kerran vuodessa, Liljalle aika usein – nyt varmasti vielä useammin kun on kaksi lasta.

Siivoat? Joka päivä – mun mielestä on helpompaa pitää yllä sellaista perussiisteyttä ja tehdä kerran viikossa vähän isompi siivous.

Tarkistat toimiiko palovaroitin? Kyllä mä vilkaisen ainakin sen verran että valo siinä palaa? Muuten en pahemmin tarkistele, kun en hyvällä tahdollakaan yletä meidän kattoon, oli minkälainen jakkara tahansa.

Peset autosi? Voisin pestäkin, mutta kun tuo mies on sellainen että tykkää ihan rentoutumismielessä puunata autoa. Tai autoja – nykyään meillä on kaksi kun ostin pari viikkoa sitten ihka ensimmäisen oman auton. Tosin senkin on jo mies imuroinut ja siivonnut ja kiillottanut ja huoltanut, että ehkä mä vaan totean että meidän autot on miehen vastuulla.

Käyt läpi vaatekaapit ja muut kaapit? Joka kevät ja syksy, nyt parhaillaan on tosin hieman erikoisempi projekti, kun raskauden jälkeen en haluaisi käyttää edes samoja pikkuhousuja mitä raskaana! Tekisi mieli myydä koko vaatekaappi tyhjäksi ja hankkia ihan uusia vaatteita. Mulla on muutenkin tosi vähän vaatteita ja käytän niitä samoja sit paljon ja koitan yhdistellä eri tavalla. Mutta nyt, olkoon sit joku kerran kymmenessä vuodessa tuleva villitys, tekisi mieli pistää koko kaappi uusiksi. Muut kaapit käyn yleensä kerran vuodessa ainakin läpi, mutta nyt on kyllä päässyt tilanne eskaloitumaan jo aika pahaksi. Muutama sellainen kaappi on jonne en haluaisi edes katsoa...

Siivoat lääkekaapin? Tän haasteen tekijä on erityisen mieltynyt siivoukseen! Hmm, kerran vuodessa.

Puhdistat hiukset harjasta? Silloin kun niitä on kertynyt siihen jonkin verran. Mulla on käytössä luonnonharjaksinen harja (onko toi edes oikea sana) eikä siihen kerry niin helposti hiuksia. Tai katsotaan kohta kun alkaa taas kunnon sulkasato imetyksen takia...

Sellainen haaste! Tähän saa osallistua kaikki halukkaat – en ehdi nyt haastella enää ketään, sillä juuri parhaillaan Lilja lähestyy sohvaa liidut käsissään...

-Essi

Pieni avautuminen ja vauvaperheen kuulumisia

Leppoisaa sunnuntaiaamua ♡

Multa kysytään jatkuvasti, miten meillä nyt menee, joten ajattelin tänne bloginkin puolella nyt kirjoitella hieman enemmän mitä tänne vauvakuplaan kuuluu!

* * *

Ennen kuin menen kuulumisiin, haluan vielä hetkeksi palata synnytyskertomukseen. Kaksplus jakoi postaukseni Facebook-sivuillaan imukuppisynnytyksen näkökulmasta. Tein virheen ja menin lukemaan muutaman kommentin julkaisusta, ja totesin että noup, ei kannata. Joku kyseenalaisti, olinko tietoinen imukuppisynnytyksen vaaroista, ja jo siinä kohtaa olisi pitänyt lopettaa lukeminen.

Synnytys on tosi henkilökohtainen aihe, ja siitä kirjoittaminen ei ole maailman helpoimmasta päästä. Halusin kuitenkin kirjoittaa kokemuksestani, sillä se ei ollut mikään läpihuutojuttu, ja arvelin että saisin kirjoituksen kautta vertaistukea, ja ehkä kenties myös voisin antaa sitä jollekin. Näin kävikin - kiitos siitä. ♡ Mutta ei, suoraan sanottuna mua ei kiinnosta ollenkaan saada aiheeseen liittyen mitään kyseenalaistavaa tai negatiivista kommenttia. Kommentoikaa vaan kaikkea muuta niin paljon kuin sielu sietää, mutta luulisi nyt jokaisen tajuavan, että jos joku jakaa todella henkilökohtaisen tarinansa, pitää olla aika lempeä sitä kommentoidessaan. Tietysti konteksti oli hieman eri Kaksplussan nostossa, mutta kuitenkin. Oma vikani toisaalta että menin lukemaan kommentteja.

Haluan vielä korostaa, että kyllä, olen tietoinen imukuppisynnytyksen vaaroista. Ja synnytyksen vaaroista. Ja raskauden vaaroista. Ja sektion vaaroista. Ja alatiesynnytyksen vaaroista. Ja lääkkeellisen kivunlievityksen vaaroista. Olen myös tietoinen niistä vaaroista, jotka vasta alkaakin synnytyksen jälkeen. Pelko ja huoli ei ikinä lopu – se on vanhemmuuden kääntöpuoli. Lapset ovat maailman rakkainta ja tärkeintä, mutta tuovat mukanaan kyllä aivan järkyttävän painon harteille, ja siitä ei pääse eroon koskaan. En tiedä mitä kommentoija olisi itse samassa tilanteessa tehnyt – varmaankin jaksanut paremmin kuin minä? Tai valinnut sektion? Sitä en saa koskaan tietää, mutta nostan kyllä hattua niille jotka jaksavat kahden millin tuntivauhtia ponnistella vauvaa ulos. Siinä saa olla aika supernainen! Ja siis yhtään en vähättele toisten traagisia kokemuksia. Ehkä silti lempeästi suosittaisin, että jos oma kokemus on käsittelemättä tai on jättänyt jäljen joka ei koskaan katoa, kannattaisi ehkä jättää lukematta muiden synnytyskertomukset. Jos ei siihen ole vielä valmis. Tai näin itse tekisin. Haavoittuvana sitä tulee sanoneeksi sellaista, mitä ei ehkä pitäisi.

Lisäksi painottaisin vielä, että synnytyksen loppumetreillä en jaksanut enää ponnistaa supistuksen tullessa. Silmissä ja päässä alkoi sumeta, sillä kipu oli niin lamaannuttava. Olin ponnistanut tunnin, eikä vauva ollut liikkunut kuin muutaman millimetrin synnytyskanavassa. Jos imukuppisynnytys on vaarallista vauvalle, niin voidaanko tässä nyt tieteellisesti todistaa, että sektio olisi ollut vaarattomampi ratkaisu? Olisiko vauva välttänyt hengitysvaikeudet ja teho-osaston ilman imukuppia? Itse uskon että tuskin. Vauva oli virheellisessä tarjonnassa, mikä vaikeutti synnyttämistä huomattavasti ja pitkästä ponnistamisesta johtuen hän veti lapsivettä keuhkoihin, ei imukupin käytön takia. Tarjontaa ei tarkistettu etukäteen, sillä esikoinen syntyi ihan normaalisti alateitse raivotarjonnassa. Enkä tiedä olisinko siltikään valinnut sektiota, jos olisin tiennyt virhetarjonnasta synnyttämään mennessä. Niin kuin sekä lääkäri että kätilö minulle kertoivat, vauva ei olisi todennäköisesti syntynyt ilman imukuppia tai sektiota. Luotan heihin, enkä muutenkaan harrasta turhaa jossittelua. Myös kätilöystäväni sanoi, etteivät lääkärit turhaan turvaudu imukuppiin, ja tekevät suosituksen sektiosta jos vauva ei muutamalla varovaisella vedolla lähde liikkumaan. 

Pääpointti synnytyksessä on kuitenkin varmasti kaikilla se, että sekä itse että vauva selviää synnytyksessä hengissä ja terveenä, niin kuin nyt kävikin. Ja ehkä vielä lopuksi sanon, että älkööt olko hoopoja ja luulko, että olisin haluamalla halunnut imukuppisynnytyksen, vaan tottakai olisin ollut kiitollinen mutkattomasta synnytyksestä, niin kuin esikoisen synnytys oli. Sen sijaan olen kiitollinen että selvisimme loppujen lopuksi vähällä ja pääsimme kotiin – vieläpä kolme päivää synnytyksen jälkeen!

Mutta, nyt aihe on omalta osaltani loppuun käsitelty, tämä avautuminen siis riittää tällä erää. Kiitos ja anteeksi, tämä oli ehkä enemmänkin itselle tarkoitettu terapeuttinen jälkipuinti (lue uudestaan kohta siitä, että haavoittuvana tulee joskus sanottua asioita, joita ei pitäisi – kukaan meistä ei ole täydellinen), tarkoituksenani ei ole loukata ketään eikä vähätellä synnytyksen riskejä.

* * *

Mutta sitten kevyempiin aiheisiin, eli niihin kuulumisiin!


Viikon vanha ruusunnuppu.

Ensinnäkin, Liljan uhma on laantunut noin 80%, luojan kiitos. Olen saanut takaisin sen ihanan iloisen, älykkään, uteliaan ja hauskan pienen tyttöni. Tottakai tähän ikään ja kehitysvaiheeseen liittyvää uhmaa on edelleen, mutta aikalailla saman verran mitä oli ennen kuin vauva syntyi. Silloinkin Lilja jo osasi lattialle heittäytymisen jalon taidon, mistä onkin kertynyt jo ihan mukavasti kuvamateriaalia muistoksi perhealbumiin. Mutta sellainen yltiöpäinen 24/7 uhma on onneksi tiessään ja nyt neidin harmituksia on taas paljon helpompi ottaa vastaan. Tosin, on tässä "tavallisessakin" uhmassa tekemistä, ja ihan päivittäin ilmeeni on aina jossain kohtaa tämä 😳😟 Eli tästäkin varmasti jossain kohtaa tulossa postausta! :D

Toisekseen, Liljasta on kuoriutunut aivan ihana isosisko. Hän on silminnähden onnellinen siitä, että meille on tullut vauva. Ja siitähän äidin ja isin sydän sulaa<3 Pelkäsin etukäteen, että Lilja olisi todella mustasukkainen ja jopa aggressiivinen vauvaa kohtaan, mutta onneksi pelkoni on osoittautunut turhaksi. Jos kehdosta tai pinnasängystä kuuluu pienikin ähkäisy, on isosisko heti paikalla kertomassa vauvalle ettei ole mitään hätää. Lilja haluaa osallistua vaipanvaihtoon, pukemiseen ja syömiseen. Kyllä, myös syömiseen. Kun kerron, että vauvalla on nyt nälkä ja äidin pitää antaa vauvalle äidinmaitoa, juoksee Lilja keittiöön ja sanoo että hakee vauvalle leipää. Tässä kohtaa on Liljan pettymykseksi sanottava, ettei vauva ihan vielä voi syödä leipää. Banaaniakin on ehdotettu, mutta ei sitäkään vielä. Lilja on myös muutaman kerran kokeillut pitää vauvaa sylissä (mun avustuksella tietenkin), muttei oikein tiedä miten pitäisi olla. Lopputuloksena Lilja istuu jähmettyneenä sohvalla ja katsoo vauvaa silmät suurina, silittää hieman ja sitten nostankin jo vauvan pois. On kyllä muuten hyvin erikoista nähdä sen oman "vauvan" sylissä toinen vauva. Kun vasta hetki sitten se oma 2-vuotias oli se vauva. Pää ei pysy perässä!

Kaksi viikkoa vanha syysvauva.

Ja mites sitten tämä meidän uusi tulokas.<3 Hän on kyllä isosiskonsa tavoin maailman helpoin tapaus. Nyt jo sanoisin, että luonteeltaan vauva tuntuu olevan Liljaa hieman rauhallisempi ja vähemmän temperamenttisempi. Hän jaksaa ihan hirveän kauan odottaa ennen kuin alkaa itkeä. Itkua edeltää parhaimmillaan puolen tunnin jalkojen vispaus, pöhinä ja tuhina ja vasta sitten jos tyhmä äiti ei tajua tulla nostamaan syliin hän päästää pienen kokeilu-itkun. Ja vasta sen jälkeen tulee kunnon itku, ja siinä vaiheessa olenkin jo syöksymässä vauvan luokse. Yleensä nostan hänet syliin jo pöhinävaiheessa, mutta joskus en vaan yksinkertaisesti kuule taaperon ilakoinnilta vauvan pöhinöitä.

Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan, eli siihen miten se riittämättömyyden tunne hiipii helposti tämänkin äidin mieleen kahden lapsen kanssa. Periaatteessa meillä menee tosi hyvin kun ollaan tyttöjen kanssa kolmistaan kotona. Saan Liljan päiväunille, ehdin pestä pyykit, tehdä ruokaa ja jopa välillä kirjoitella blogia Liljan nukkuessa tai keskittyessä omiin leikkeihin. Mutta toisaalta taas tuntuu välillä siltä ettei tekeminen lopu koskaan – kun et voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Jossain kohtaa päivää huomaan, etten ole syönyt aamupalan jälkeen mitään, tai että rintavarustus kiristää niin paljon, ettei vauva enää saa rinnasta kiinni eikä syöminen onnistu ennen kuin pumppaan enimmät pois. Ja sitä varten pitää tietysti pakastaa aamulla pumpattu maito, pestä ja steriloida rintapumpun osat, sitten pumpata se maito ja sitten vasta päästään tositoimiin. Tai sit vaan voisin antaa sen pumpatun maidon vauvalle, mutta tuntuu että vaikka käytössä on tuo Aventin tuttipullo, vauva tuppaa hotkimaan liian nopeasti pullosta ja puklailee normaalia enemmän. Niin ja tietenkään tämä tapahtumaketju ei ole näin suoraviivainen, vaan jokaisen vaiheen väliin mahtuu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lilja piirtämässä sohvaan, kiipeilemässä tuolilla ja putoamassa lattialle, syömässä matolta viikon vanhoja sinihomejuuston murusia etc. Aika usein myös havahdun siihen, että nyt on liian hiljaista. Parhaimmillaan olen löytänyt Liljan lukemasta itsekseen huoneessaan, mutta joskus hiljaisuus johtuu myös siitä, että Lilja on hiippaillut äidin helmilaatikolle, ja tytsy on parhaillaan tunkemassa helmiä jonnekin pieneen koloon kirjahyllyn taakse. Josta helmet saa pois vain irroittamalla porakoneella ruuvit seinästä ja vetämällä hyllyn irti. 

Joskus ehtii kaiken sohelluksen keskellä juoda kahvin kuumana.

Voinkin todeta, että sanonta kaksi lasta menee siinä missä yksikin, on mielestäni puppua. Yhden helpon lapsen kanssa oli helppoa, kahden helpon lapsen kanssa ei niin helppoa. Tai lähinnä se on aikaa vievää ja tekemistä riittää, nyt on todellakin kädet täynnä! Voisin tietysti skipata kotityöt, mutta seuraukset olisivat vähintäänkin katastrofaaliset. Vauvalta loppuisi vaatteet ja harsot päivässä, jos en pesisi pyykkiä. Kuivausrumpu on kovassa käytössä viikon aikana, koska joskus on niitä päiviä, kun vauvan vaatelipasto ammottaa tyhjyyttään jo puolenpäivän tienoilla, ja puhdasta vaatetta pitäisi saada heti. Kun en sit myöskään viitsisi ostaa kahtakymmentä koon 56 bodya vain siksi, kun niitä ehditään käyttää niin vähän aikaa. Harsoja pitäisi kyllä varmaan hankkia muutama lisää. Jos taas en tiskaa, on aika hankala laittaa ruokaa. Jos en siivoa, kompastun Liljan leluihin vähintään iltaan mennessä. 

Yöt ollaan saatu onneksi nukkua hyvin, vaikkakin vauvan rytmissä. Muu perhe nukkuu normaaliin tapaan, mutta minä valvon vauvelin kanssa yleensä yhteen tai kahteen, sitten heräillään joskus 4-5 aikaan syömään ja parhaimmillaan nukutaan jonnekin 9.30-10 asti. On onni, että Lilja käy päiväkodissa, ja A aina vie hänet sinne. Muuten joutuisin ensin valvomaan vauvan kanssa, ja sitten kuitenkin heräämään taaperon rytmin mukaan. Kyllä se muutamana päivänä viikossa menee helpostikin, mutta on huojentavaa saada nukkua välissä aika ruhtinaallisestikin. Lisäksi tietysti kaikkea helpottaa se, että A ottaa ihan yhtälailla lastenhoidosta vastuun ollessaan kotona. Esimerkiksi eilen illalla nukahdin sohvalle vauvan nukkuessa mooseskorissa sohvan vieressä, ja aamulla heräsin niin, että A oli tehnyt aamupalat hänelle ja Liljalle ja mennyt vauvoineen päivineen makuuhuoneeseen katsomaan Teletappeja (tai Kelepatteja niin kuin Lilja tällä hetkellä niitä nimittää), jotta saisin nukkua pitkään. Hymyilin puoliunessa kun tajusin tilanteen, nousin ylös ja liityin muun perheen seuraan makkariin.

Olen kietonut itseni harsoliinaan ja vanhempani pikkusormeni ympärille. Terveisin, vauva.

Alku vauvaperheessä on siis vaatinut totuttelua, ja kestää varmasti hetken löytää uusi rytmi, mutta kyllä se tästä. ♡

Translation: May your coffee be stronger than your toddler.

Synnytyskertomus osa 2/2


No nyt! En pidä teitä enempää jännityksessä, tässä olisi siis synnytyskertomuksen toinen osa. Ensimmäisen osan voit lukea täältä.

14:00

Aloin ponnistaa kunnolla joskus puoli kahden aikoihin, ja siitä alkoikin aikamoinen show. Ponnistaminen sattui suoraan sanoen aivan helvetisti virhetarjonnasta johtuen. Puolessa välissä hommaa muhun alkoi iskeä epätoivo, sillä tunsin ettei vauva liiku yhtään mihinkään vaikka kuinka ponnistan. Kätilö, mun mies ja kohta lääkärikin tsemppasi mua kovasti, mutta ei siis kerta kaikkiaan vaan tapahtunut oikein mitään. Lähemmäs tunnin ponnistettuani menetin uskoni ihan kokonaan, koska aloin olla aivan loppu ja supistusten tullessa en enää jaksanut ponnistaa. Tuntui siltä että kohta ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin sektio, että mä en vaan saa tätä vauvaa synnytettyä itse. Kipu oli vaan niin lamaannuttava ja mulla alkoi tajunta kanssa mennä vähän jonnekin sivuraiteille niin sanotusti.

Lääkäri pyydettiin taas paikalle ja puhuttiin imukupista. Olin niin sekaisin etten muistanut edes koko imukupin olemassaoloa, ja totesin vaan että nyt se imukuppi tänne heti! Lääkäri katsoi pari ponnistusta, ja sanoi että mä osaan tosi hyvin ponnistaa, ettei me mitään imukuppia tarvita! Mutta hetken päästä lääkärikin näytti siltä, että okei, vaikka osaan ponnistaa, mitään ei tapahdu. Seuraavaksi hän kysyi multa, onko ok jos laitetaan imukuppi. ON! Olin niin helpottunut. Mun synnytyspolitiikka on ollut se, ettei mulla ole synnytyspolitiikkaa. Olen kummassakin synnytyksessä ajatellut, että menen omin voimin niin pitkään kuin jaksan, ja sitten pyydän rohkeasti apua kun tuntuu ettei omat voimat enää riitä. Mulla ei ole myöskään ollut mitään imukuppia vastaan, ja nyt todellakin voin allekirjoittaa imukupin tarpeellisuuden.

14:39

Imukuppi laitettiin, ja seuraavilla kahdella supistuksella vauva syntyi.<3 Oli se taas niin tunteellinen hetki kun oma pieni nostetaan siihen rinnalle. Painoa bebellä oli 3740g ja pituutta huikeat 52,5cm. 

Hetken päästä kätilö huomasi, että vauvan väri ei ole aivan optimaalinen, ja vauva vietiin kiireesti teho-osastolle hengitysvaikeuksien takia. Keuhkokuvasta näkyi, että vauva on vetänyt liikaa lapsivettä keuhkoihin, todennäköisesti pitkän ja rankan ponnistusvaiheen seurauksena. Itse olin aivan finaalissa, enkä ollut kovin huolissani vauvasta. Kaikki oli muuten näyttänyt hyvältä, ja muistan ajatelleeni että no ei ihme että vauvalle tuli ongelmia noin helvetillisen ponnistamisvaiheen jälkeen. Mulle ei tullut kuin pari pientä nirhaumaa, ei tarvinnut leikata epparia eikä tullut repeämiä. Retkotin sängyllä ja keräsin voimia, että jaksaisin käydä suihkussa. Olin vaan niin helpottunut että synnytys oli ohi. Meille käytiin kertomassa, ettei vauvalla ole hätää, mutta hän jää nyt teho-osastolle tarkkailuun.

Kätilö kävi vielä juttelemassa kanssani kun olin palannut taas enemmän elävien kirjoihin, ja muistan niin elävästi kun hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: "Totuushan on se, ettei tää vauva olis syntynyt ilman imukuppia. Sä teit ihan todella hienoa työtä ja ponnistit ihan tosissas viimeiseen asti. Sussa on Essi voimaa ja oot ihan mielettömän sinnikäs!"

Huh, alkaa vähän itkettää kun mietin noita kätilön sanoja.

Kävin suihkussa, syötiin ja juotiin kahvit ja käytiin katsomassa vauvaa. Siellä hän tuhisi keskosten keskellä happiviikset kasvoillaan. Vaikka huoli kalvoi mieltä, olin silti vain niin onnellinen tuosta pienestä ruusunnupusta. Hän oli aivan täydellinen.

Pienen pienet sormet.

Virkkasin vauvalle peittoa osastolla ollessani.

Synnytyksen jälkeen siirryin vuodeosastolle, ja minulle kerrottiin että saan käydä katsomassa vauvaa ihan milloin vain. Mies lähti tässä välissä käymään kotona (mun äiti oli tullut junalla Tampereelle ja oli meidän naapurilla, joka taas oli käynyt hakemassa Liljan päiväkodista), ja tuli vielä illalla käymään ison sushitarjottimen kanssa! Aah, sitä hetkeä olin odottanut kuukausia. Käytiin vielä uudestaan katsomassa vauvaa, ja meille kerrottiin että lisähappi oltiin jo otettu pois. Tiedosta helpottuneena uskallettiin lähteä teholta, ja pian mies lähtikin kotiin nukkumaan. Tekstailin perheen ja kavereiden kanssa, ja aika nopeasti kävin itsekin nukkumaan.

Torstai

Torstai oli se henkisesti pahin päivä. Olin yön aikana palautunut maagisesti, ja olo tuntui yllättävän virkeältä aamulla siihen nähden että olin edellisenä päivänä synnyttänyt. Mies tuli taas aamupäivästä käymään, ja käytiin katsomassa tietysti vauvaa. Meille kerrottiin että kaikki arvot on ok ja hengitys on normaali, ja että happiviikset otettaisiin iltaan mennessä pois.

Mies lähti ja jäin yksin teho-osastolle vauvan kanssa. Yksi hoitaja siellä puhui, ettei vauvaa välttämättä tarvitsisi siirtää teholta ollenkaan tarkkailuhuoneeseen, vaan suoraan mun viereen vuodeosastolle. Tietysti iloitsin tämän kuulemisesta, sillä tuntui kurjalta olla yksin kolkossa sairaalahuoneessa ilman vauvaa. 

Iltavuoro vaihtui, ja seuraava hoitaja teholla sanoikin, että happiviikset otetaan vasta aamulla pois, ja vauva siirtyy ensin tarkkailuosastolle eikä suinkaan mun viereen. Se oli sellainen nuorehko tyttö, joka oli kyllä ystävällinen, mutta josta huomasi ettei hän tiedä tai osaa samaistua siihen mitä on olla äiti. Sitä, kun etenkin vastasyntyneestä erossa pysyminen aiheuttaa melkein fyysistä pahoinvointia ja sellaisen epätoivoisen kylmän tunteen. Lähdin aika apein mielin takaisin omalle osastolleni, ja iltaa kohden tuli sellainen olo, etten halua enää edes käydä katsomassa vauvaani. Iltavuorossa ollut hoitaja sai minulle sellaisen olon aikaan, että olen vain joku vieras tyyppi, joka käy huvikseen katsomassa jotakin vauvaa teholla. Kaiken lisäksi en jaksanut kävellä sitä "pitkää" matkaa kerrosten välillä, ja jouduin aina tilaamaan pyörätuolikuljetuksen vauvan luokse. En jotenkin yhtään olisi jaksanut jutella niitä näitä kenenkään kanssa enkä nähdä ketään muutenkaan.

Kaiken huippu oli synnytys-vuodeosaston iltavuoron hoitaja, joka ehkä hieman välinpitämättömän töksähtävästi totesi mulle, että niin, siis sähän kotiudut hyvin todennäköisesti paaaaaaljon ennen vauvaa. En osannut oikein sanoa tähän mitään, halusin vain olla yksin. Kun hoitaja lähti, purskahdin itkuun ja itkinkin sitten melkein koko torstai-illan. Varmasti siinä hormonimyrskyssä itkettää ihan kaikkia, mutta etenkin tuo hoitajan kommentti teroitti mun mieleen sen, että miten minä typerä olin kuvitellut että saan vauvan tänään mun viereen, kun eihän vauva ole niin hyvässä kunnossa että pääsisi edes sairaalasta pois, kun kotiutuu paaaljon mun jälkeen. Kuvittelin tietysti samantien, ettei vauvalla olekaan kaikki hyvin ja olen ollut ihan hölmö kun en ole tajunnut asioiden todellista laitaa.

Tuntui omituiselta olla kahden lapsen äiti, mutta silti istua yksin siellä sairaalan sängyllä. Missä mun lapset on? Muistan että joku laittoi juuri tuolla hetkellä mulle instagramissa tilauskyselyä käsitöihin liittyen, mutta en kyyneliltäni nähnyt edes kirjoittaa, saati että olisin pystynyt tai jaksanut vastata johonkin työjuttuun sellaisella hetkellä. Harvemmin suutun tuntemattomille ja mulla on aika pitkä pinna. Mutta tähän väliin on kerrottava, että tämä tyyppi laittoi parin päivän päästä viestin "aha, no ei sitten, tilaan muualta." Johon vastasin, että olen ollut synnyttämässä ja mun vauva on teho-osastolla, etten ole nyt valitettavasti ehtinyt vastaamaan. Tyyppi ei vastannut enää mitään, mutta toivon että häntä hävetti. Eihän hän voinut tietää, mutta ihan yleisestikin ottaen: kuka hitto käyttäytyy noin? Joka tuutista pursuaa viestejä ja ilmoituksia, ja joskus saattaa ihan ilman synnytystäkin jäädä joku viesti huomaamatta. Nyt sattui hänelle käymään nolosti, kun tilanne olikin jotakin muuta kuin hänen kuvittelemansa "mua ei kiinnosta niin en vastaa". Kaikenlaisia hiihtäjiä sitä tuleekin vastaan.

Jossain kohtaa iltaa päätin, että tälle itkulle on tultava loppu. Viimeisimmän tiedon mukaan vauvalla on kaikki hyvin, mä olen tosi väsynyt ja nyt on vain parasta käydä nukkumaan – ja niin teinkin.

Perjantai

Aamulla maailma näyttäytyi ehkä jo hieman kirkkaampana mitä edellisiltana. Puhuttiin aamuvuoron hoitajan kanssa, että kotiudun tänään. Käytiin läpi kaikki jutut, jonka jälkeen lähdin omin voimin pyörätuolia kävelytukena käyttäen katsomaan vauvaa. Häneltä oltiin yllätyksekseni otettu viikset pois jo torstai-illalla (eikä suinkaan perjantaina aamulla niinkuin iltavuorolainen oli sanonut) ja teho-osaston hoitaja oli juuri purkamassa piuhoja ja muita systeemejä pois, sillä vauvaa oltiin siirtämässä tarkkailuhuoneeseen. Olin vähän ihmeissäni, kun olin taas jo ehtinyt ajatella, että ei vauvaa vielä tänään siirretä yhtään minnekään. Mieliala koheni saman tien noin 100%, ja oli ihanaa päästä vauvan kanssa vähän ns. normaalimpaan ympäristöön.

Mies tuli hakemaan mua joskus alkuillasta, ja vauvan tuijottelun jälkeen lähdettiin kotiin. Vauvan oli tarkoitus päästä kotiin heti seuraavana aamuna. Ajattelin mielessäni, että joo, viikon päästä seuraavana aamuna, sillä olin skeptinen enkä uskonut yhtään että näin oikeasti kävisi. Kotiin meneminen oli ehkä parasta sillä hetkellä, sillä tajusin heti kotiin päästyäni, että sairaalassa kaikki tuntuu kaksi kertaa kauheammalta. Ja oli niin ihanaa nähdä Lilja ja päästä oikein kunnolla rutistamaan tuota rakasta pikku touhottajaani <3

Lauantai

Lauantaiaamuna ehdin syödä aamupalan, pestä yhden koneellisen pyykkiä ja hermostuneena steppailla ympäriinsä, kun puhelin soi. Lääkäri kävi kierrolla, ja tää teidän vauva pääsis nyt kotiutumaan. Voi elämä miten iloinen mä olin! Itketti ja nauratti samaan aikaan, ja lähdettiin kutkuttavan odotuksen vallassa hakemaan meidän vauvaa sairaalasta.

Olin pakannut mukaan samat kotiutumisvaatteet vauvalle kuin missä Lilja aikanaan kotiutui, ja tuntui hassulta kokea taas tuo sama mutta toisen lapsen kanssa. Meillä on nyt kaksi lasta!!

Tultiin kotiin, ja niin kuin aiemmin jo kerroinkin, Liljan reaktio vauvaan oli ensin suorasukainen "ei". No, tässä reilun kahden viikon aikana Liljasta on kuoriutunut huolehtiva ja rakastava isosisko, joka käy vähän väliä pussaamassa ja halaamassa vauvaa, ja vauvan nukkuessa käy välillä tarkistamassa onko peitto hyvin päällä ja sanoo vauvalle "hyvää yötä ja kauniita unia vauva." 

Helpottunut ja onnellinen äiti, vauva ketarat ojossa ensimmäistä kertaa vaunuissa.

A sai isyyspakkauksessa hienon mukin.

Lopuksi


Tämän miniromaanin lopuksi voisin yleisesti synnytyksestä vetää yhteen, että avautumisvaihe oli vielä kiva, kun pystyi itse osallistumaan aktiivisesti synnytykseen kivusta huolimatta. Ponnistusvaihe oli yksinkertaisesti sanottuna aivan järkyttävän hirveä, enkä haluaisi enää kokea sellaista uudelleen. Jos meille joskus tulisi vielä kolmas lapsi, haluaisin että tarjonta tutkitaan ennen synnytystä (vaikka se voi vielä synnytyksen aikanakin muuttua). Omasta vastasyntyneestä erossa oleminen oli kurjaa, mutta toisaalta lohdutti, kun tiesi että hän on hyvässä hoidossa ja sai varmuuden sille että kaikki on hyvin. Loppujen lopuksi kotiuduttiin aika nopeasti siihen nähden että matkassa oli mutkiakin, ja on huojentavaa sanoa että kaikki on nyt hyvin.

Aikamoinen kokemus oli toinen synnytys, ja jotenkin koko tapahtumaan ja tuohon ajanjaksoon liittyi tällä kertaa tuhat kertaa enemmän erilaisia tunteita kuin viimeksi – ihan jo siis siksi että on jo se yksi lapsi jota ikävöi luokseen. 

Erityismaininnan ansaitsee mies, joka tsemppasi ihan joka hetki, silitti, sanoi just ne oikeat sanat ja toisaalta tiesi milloin kannattaa olla hiljaa. Ilman sitä en olisi pystynyt koko hommaan!

Hieman rankasta alusta huolimatta heti kotiutumisen jälkeen ollaan saatu elää siinä ihanassa vauvantuoksuisessa kuplassa ja ihmetellä rauhassa uutta tulokasta. Vauvan paino nousee samaa tahtia kuin Liljallakin aikoinaan (Lilja vetäisi viikossa 500g lisää painoa, tämä vauveli viidessä päivässä reilut 300g), mulla on täällä maitobaarilla ollut oikein kunnon avajaiset fanfaarien säestyksellä :D ja ainakin toistaiseksi ollaan saatu nukkua ihan hyvin yöt.

Tervetuloa perheeseen pikkuinen <3

Swaippasin Tinderissä oikealle

Ja niin tapasin mieheni, heh. Puhun aina tylsästi miehestä, koska kohta kolmevitosesta miehestä on mun mielestä hölmöä puhua poikaystävänä, koska ei 35-vuotias ole poika. Mies on siis hyvä nimitys - tai sit voisin puhua A-miehestä? Onhan se nimittäin ihan a-luokan mies, höhöö minkä vitsin murjaisin taas. Tässä taas näette, että mulla on maailman huonoin huumorintaju – mutta niin on A:llakin, ja se onkin yksi meidän parisuhteen kulmakivistä.

Mutta niin, vietimme eilen vuosipäivää: me ollaan oltu v i i s i vuotta yhdessä! Se on mun tähän mennessä pisin parisuhde. Sen kunniaksi halusin tänään kirjoittaa meidän tarinasta. Tuotan nyt hirveän pettymyksen kun en palannutkaan heti synnytyskertomuksen kakkososan kanssa, mutta sen kirjoittaminen vaatii aikaa ja jaksamista, ja siihen liittyy hirveästi tunteita. Sitä ei ole helppo kirjoittaa, vaikkei siihen nyt sen suurempaa draamaa liitykään.

Ystäväpariskunnan häissä (kuva: Petri Mast)

Elettiin vuotta 2014, ja olin alkukeväästä eronnut hirviöpoikaystävästäni. Olin helpottunut ja onnellinen, mutta samalla myös rikki, väsynyt ja niin sanotusti reissussa rähjääntynyt. Suhde oli ollut aivan hirveä, ja ne kaksi vuotta narsistin vallan alla oli kuluttanut mut ihan loppuun. Suhteesta narsistin kanssa voit lukea enemmän täältäOlin päättänyt, ettei uutta suhdetta nyt ainakaan vuoteen, koska mun on korjailtava itseäni, ja nautin niin paljon yksinolosta että ajattelin etten vaihda sitä kyllä mistään hinnasta mihinkään typerään parisuhteeseen. Tai sit saa olla aika hemmetinmoinen uros että pyörrän päätökseni.

Asuin tuolloin Turussa Martissa, jossa leijaili puulämmityksen tuoksu, Förin tasainen kilkatus loi omanlaisensa tunnelman ja puutalojen sisäpihoilta kiiri kaduille lasten iloinen nauru. Olin vuokrannut yksiön vanhaan tehtaaseen rakennetuista uusista asunnoista, ja joka kerta astuessani ovesta sisään ihanaan pikkukotiini ihastelin isoista ikkunoista tulvivaa auringonvaloa. Jaksoin ihmetellä joka päivä sitä tosiasiaa, että pääsin pois sieltä henkisestä vankilasta, jossa olin pari vuotta kärvistellyt ja luullut, ettei mikään koskaan muutu.
Näkeekö mun naamasta sen elämänilon ja onnen joka muhun palasi, kun pääsin uuvuttavasta suhteesta eroon? Hmm, ei varmaankaan.

Olen aiemminkin fiilistellyt Turkua ja tuota kevättä blogissa, mutta fiilistelenpä nyt ainakin vielä kerran. Muistan etenkin sen ensimmäisen aamun uudessa kodissani, kun kävin edellisenä päivänä kaupasta hakemassa kallista appelsiinimehua, kallista kahvia, tuoretta ruisleipää, juustoa ja hedelmiä. Eksäni oli joissain asioissa pihi, esimerkiksi en saanut ostaa hänen mielestään turhan kallista tummapaahtoista (silloin Löfbergs Lila) lempikahviani. Toisissa asioissa hän ei sitten ollut ollenkaan pihi, esimerkiksi baarireissuillaan kun tarjosi auliisti juomia koko pöytäseurueelle ja niille lukemattomille naikkosille, jotka hänen haaviinsa eksyivät, onnettomat polot. Mutta niin, siihen aamuun. Keitin kahvit ja tein leivän astiapyyhkeen päälle, ja söin aamupalani lattialla istuen, koska suurin osa tavaroistani oli vielä edellisessä kodissa. Se oli muuten yksi parhaista aamupaloistani ikinä! Se uuden asunnon ja vastakeitetyn kahvin tuoksu sekoitettuna siihen helpottuneen onnelliseen mielentilaan. Ai että mitä muistoja.

Ehdin nauttia tuosta yksinolon huumasta kevään ja kesän, kunnes loppukesästä latasin yhdessä siskoni kanssa Tinderin. Sitä hypetettiin silloin joka paikassa, ja olihan se hauskaa tietysti tutustua uusiin ihmisiin (= miehiin), vaikkei mitään kovin vakavaa olisi etsinytkään. Naurettiin siskon kanssa tahmaisille peiliselfieille, kalastuskuville ja idioottimaisille esittelyteksteille.

Eräänä päivänä ruudulle sattui kuitenkin sellainen nappisilmä, etten voinut kuin pyyhkäistä oikealle! Sellaisten mitä sul on päällä / näytä tissit -kyselyiden sijaan juteltiin kirjailijoista ja runoista, mm. eräästä Oscar Wilden lempirunostani. Viestiteltiin ihan vaan muutama päivä, koska molemmat oltiin niitä ihmisiä, joiden mielestä on turhaa vitkutella Tinderissä kuukausia näkemättä, kun siinä helposti rakentaa sellaisen mielikuvituskorttitalon, joka saattaa (ja todennäköisesti) romahtaa ensinäkemältä. Kun treffaa, näkee heti toimiiko juttu vai ei. 


Kaiken kokemani ja tekemäni päätöksen takia kuitenkin emmin treffeille lähtöä, kunnes eräs kaunis loppukesän päivä päätin suostua treffeihin, eli lähteä yksille jokilaivaan. Olin ollut siskoni kanssa Tallinnassa päiväreissulla, ja meillä oli ollut tosi hauska, mutta hieman viinipainoitteinen viikonloppu. Pieni dagen efter sai varmaan otteeni heltymään päätöksestäni, sillä laitoin tuolle Oscar Wilde -miehelle viestin, että no tuu vaan. Runomies asui Tampereella, mutta oli valmis ajamaan Turkuun yhdelle kaljalle silläkin uhalla, että joutuisi ajamaan samantien takaisin. Teroitin vielä, että saatan olla treffeillä vaikka minuutin ja lähteä sitten kotiin jos ei tunnu hyvältä, mutta tämä oli miehelle täysin ok.

Palasin kotiin Helsingistä, ja ehdin just ja just ovesta sisään kun mies ilmoitti että on nyt mun talon lähellä (en tainnut uskaltaa kertoa ihan prikulleen oikeaa osoitetta – tietenkään). Vähän alkoi jännittää ja kihelmöidä mahanpohjassa, mutta samalla oli jotenkin turvallinen ja varma olo. Menin ulos, ja kun näin miehen seisovan risteyksen toisella puolella, huokaisin helpotuksesta: vau, siis vielä parempi luonnossa! Huh mikä kuumis! Joo, tänne vaan!

Nää on näitä meidän juttuja. A oli hartaissa juhannustunnelmissa muutama kesä sitten.

Koska leikin etäisen viileää leidiä, en tietenkään voinut näyttää innostustani, mutta kuitenkin halasin tuota vielä tuntematonta miestä lämpimästi ja toivotin tervetulleeksi. Lähdettiinkin käsi kädessä (minne se mun viileys katosi) kävelemään jokilaivalle (Katarinassa oli paras dj ja meininki muutenkin). Päätettiin syödä samalla vähän jotain, ja kuinkas sattuikaan, pizzat oli nimetty kirjailijoiden mukaan. Ja tottakai meidän oli otettava Wilde -pizza! Yksi kalja oli lopulta ainakin muutama jokilaivalla, ja sitten yksi viinipullo, jonka olin tuonut tuliaisena Virosta. Juotiin lämmintä valkoviiniä, tuijoteltiin tähtiä ja valvottiin melkein koko yö. 

Pelkäämäni minuutin treffit venyivät kaksipäiväisiksi, ja sen jälkeen me nähtiin lähes joka viikonloppu yhdeksän kuukauden ajan, kunnes muutin seuraavana keväänä tuon runomiehen luokse Tampereelle. 


Nyt meillä on kaksi ihanaa tytärtä, häät ensi kesänä (missäs muualla kuin Turussa tietenkin!) ja kyllä edelleenkin on se sama kipinä, mikä roihahti silloin siellä risteyksessä kun ensi kerran tavattiin. Ja edelleenkin on perhosia vatsassa kun katson tuota urhoani! Ollaan koettu viiden vuoden aikana vaikka ja mitä, riidelty, heitelty suutuspäissään tavaroita ja huudettu toisillemme. Mutta ennen kaikkea keskusteltu kaikesta maan ja taivaan väliltä, epätoivon hetkinä tuettu ja kannustettu toisiamme, kuunneltu, ymmärretty ja rakastettu. Joillekin sopii sellainen tasaisen seesteinen parisuhde, mutta me ollaan vähän tällaisia tulisieluja kumpikin – eikä pidetä sitä ollenkaan huonona asiana, päin vastoin, ainakin tunnetta riittää. Joskus kiehuu vähän yli, mutta useimmiten rakastetaan palavasti – näin kuluneen kliseisesti ilmaistuna. 

Ja muuten aikamoinen runoniekka tuo mies on itsekin! Aina jaksaa naurattaa sen jutut, koska itsekin heitän niin huonoa läppää.

En vaihtais päivääkään. ♡

Synnytyskertomus osa 1/2

rv35
rv39Tiistaina 17.9. rv 39+4

Nyt olisi vuorossa paljon toivottu synnytyskertomus! En jotenkin ole saanut edes aloitettua tämän kirjoittamista viimeiseen pariin viikkoon (siis edes itseäni varten pöytälaatikkoon), osittain siksi etten ole halunnut palata ajatuksissani synnytykseen, osittain siksi etten ole ehtinyt vauvan nuuhkuttelulta ja taaperon touhuilta. Tarinasta tuli niin pitkä, että katsoin parhaaksi jakaa sen suosiolla kahteen osaan. Tämän kirjoittaminen oli mulle terapeuttista, mutta hienoa jos jaksat lukea loppuun koko stoorin!

Sisältövaroitus: jos kavahdat synnytyskertomuksia/olet herkkä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Kun loppuraskaudesta ajattelin lähestyvää synnytystä, ajatukseni olivat lähinnä positiivisia. Mieli oli odottava ja rauhallinen, vaikka tietysti välillä hieman malttamaton. Ei pelottanut, mutta hieman jännitti tottakai. Se kuuluu asiaan. Ensimmäinen synnytykseni oli unohtumaton ja upea kokemus, josta jäi ihana muisto ja hyvä mieli. Ajatuksia esikoisen synnytyksestä voit lukea täältä, en ole tainnut varsinaista synnytyskertomusta kirjoittaa tai sitten muistan väärin.

Tiistaina 17.9. postasin instagramiin kuvan, johon kirjoitin että saa heittää arvauksia milloin vauva syntyy. Enpä olis uskonut että tuosta hetkestä vuorokausi eteenpäin olenkin jo synnyttämässä! Jotenkin sitä aina kuvittelee ettei mitään tapahdu ennen laskettua aikaa, joka minulla oli perjantaina 20.9. Vielä tuolloin tiistaina käytiin Liljan kanssa muskarissa, ja aiheutin ihmetystä muissa muskarilaisissa saapumalla yhtenä kappaleena paikalle. Siellä mä ihan mukana heiluttelin Liljaa ilmassa ja pyörin ja hyörin, vaikkakin ehkä hieman raskaan oloisesti toki. Tultiin kotiin ja puuhattiin ihan normaalisti päivä. Illalla olin suunnitellut leipovani korvapuusteja, koska ajattelin että kiva saada vähän pullaa pakkaseen jos se vauva nyt vaikka syntyisikin torstaina tai täsmällisesti laskettuna päivänä perjantaina. Keskiviikkoa en edes pitänyt vaihtoehtona! Leivoin puustit ja juotiin vielä iltateet naapureiden kanssa. Tuntui kyllä siltä, että vauva on tosi alhaalla ja oli jo tosi epämukavaa kävellä.

7:30

Nukuin paremmin kuin muutamaan viikkoon olin nukkunut, mikä tietenkin oli selvä merkki siitä että nyt voi jo odottaa jotain tapahtuvan. Mulla oli kello soimassa 7.30, koska suunnitelmissa oli viedä Lilja päiväkotiin, heittää mies töihin, ja iltapäivästä hakea Lilja päikystä, mun äiti juna-asemalta ja mies töistä ja sitten viedä kotiin koko kööri. Heräsin kuitenkin itse ihan muutama sekunti ennen kellonsoittoa siihen, että näin unta että synnytän. Sanoin unessa jollekin, että mun pitää nyt lähteä sairaalaan kun tämä on toinen lapsi eikä tiedä miten nopeasti synnytys etenee.

Nousin ylös ja kävelin olohuoneeseen, jossa mies ja Lilja jo istuivatkin. Istuin Liljan viereen ja otin pienen unisen tytön kainaloon. Tunsin että ahaa, nyt tulee muuten harjoitussupistus, paitsi että hetkinen – se sattuu enemmän kuin normaalisti? Mieleeni juolahti ajatus, etten ehkä nähnytkään vain unta synnytyksestä, vaan että ensimmäiset supistukset tulivat nukkuessani itse sitä tiedostamatta. En sanonut miehelle vielä mitään. 

Siinä istuessani tuli puolen tunnin sisään varmaan 6-7 supistusta, ja ne tuntuivat kipeytyvän aika nopeasti. Totesin miehelle hymyillen että "no, eilen sain korvapuustit leivottua niin nyt voi lähteä synnyttämään", johon mies vastasi että nytkö se syntyy. Sanoin etten tiedä ja nousin ylös. Jotain tuntui tulevan housuihin, mutta ei omasta mielestäni lapsivettä (ekassa synnytyksessä synnytys alkoi lapsivesien menolla, just silleen elokuvamaisesti lattialle), ja epäilin sen olleen limatulppaa. Älähdin ääneen ja siinä kohtaa oli pakko paljastaa miehelle että joo, synnytys on varmaan käynnissä. Totesin aika nopeasti myös, ettei miehen ole mitään järkeä lähteä töihin, koska tuntuu että homma etenee aika rivakkaan tahtiin. Lähdettiin viemään Liljaa päiväkotiin, ja päiväkodin porteilla jouduin jo hieman puuskuttamaan supistuksen tullessa. Latasin "synnytyspoltot" sovelluksen puhelimeen ja supistuksia tuli sen mukaan 3-5 minuutin välein ja ne kestivät vajaan minuutin. Käytiin vielä apteekista hakemassa Panadolia, sillä joku lahopää (minä siis) ei ollut muistanut tarkistaa burana/panadol-tilannetta ennen h-hetkeä. 

rv39
Sovellus, jolla voi kellottaa supistuksia. Jäi kyllä välillä klikkailematta noita ylös, kun meininki oli aikamoista.

9:00

Mentiin kotiin ja aloin pakata sairaalakassia valmiiksi. Onneksi olin etukäteen pakannut osan ja miettinyt mitä mukaan pakkaisin, sillä ajatus ei kyllä kulkenut kovin hyvin, kun supistukset oli jo aika kovia ja niitä tuli suht tiheästi. Taisin jopa tarkistaa omasta postauksestani täältä että mitäs sitä pitikään ottaa mukaan. :D Välillä supistukset sai jo ölisemään sellaista "synnytyslaulua", ja olin aika ihmeissäni miten puolessatoista tunnissa ehtii näin paljon tapahtumaan. Viimeksi olin tuossa ölinävaiheessa vasta monen tunnin supistelujen jälkeen.

Oltiin tosiaan ostettu pieni lahja vauvalta Liljalle, ja sen pakkaamisen olin jättänyt jostain syystä viime tinkaan. Kai se oli joku epäusko sitä ajatusta kohtaan, että vauva syntyisi ajallaan saati etukäteen. Kun aloin kääriä Muumi -piirustuslehtiötä, kyniä ja tarroja paperiin, purskahdin ihan hillittömään itkuun! Nyt se loppuu, meidän aika kolmihenkisenä perheenä. Lilja ei ole kohta enää ainoa lapsi. Tuli omituinen ikävä. Kaiken kukkuraksi Taysista soitettiin juuri  kun vollotin siinä tunteiden sekamelskassa (Taysin synnytyspäivystyksessä on käytössä takaisinsoittopalvelu, jonne olin aiemmin jättänyt soittopyynnön). Vastasin, ja kun piti kertoa asiani aloitin puheluni itkemällä kovaäänisesti puhelimeen ja sopertamalla jotakin hormoneista. Rauhoitun ja kerroin asiani, ja kätilö luurin toisessa päässä oli sitä mieltä, että kertomani perusteella meidän kannattaa lähteä sairaalaan heti.

10:00


rv39
Ennen via dolorosaa, eli automatkaa Taysiin. Otin oman tyynyn mukaan niin voin nojailla kojelautaan matkan aikana :D

Kello oli suunnilleen 10, eli synnytys oli ollut käynnissä vasta 2,5h. Lähdettiinkin siitä aikalailla saman tien, ja niin alkoi tuskien taival eli matkustaminen autossa supistuskivuissa. Voi jeeveli että se on muuten kamalaa! Viimeksi asuttiin Helsingissä Mechelininkadulla Taka-Töölön päässä, eli käytännössä Naistenklinikalle oli parin minuutin automatka. Se nyt meni ihan helposti, mutta meiltä Taysiin ajaa suunnilleen vartin, ja pysähdyttiin muuten joka jeesuksen risteyksessä punaisiin liikennevaloihin. Saavuttiin sairaalalle ja mies lähti viemään autoa parkkiin. Hetken odottelin ulkona, kunnes totesin että ei ole aikaa odottaa, pakko mennä sisälle jo ilmoittautumaan. Sain kerrottua asiani, mutta homma piti keskeyttää pariin otteeseen kun tuli niin kipeitä supistuksia. 

11:00

Pääsin "ilmoittautumishuoneeseen" ja siitä käyrille makaamaan. Siis synnyttäessä ehkä top 5 inhottavimpiin asioihin kuuluu: autossa matkustaminen sairaalaan, käyrillä makaaminen ja pysyminen paikoillaan kun laitetaan epiduraalia/spinaalia. Siinä maatessani tuli pari niin järkyttävän kipeää supistusta että mun huuto kuului varmaan käytävälle asti :D Kuulin kun siellä käännytettiin joku onneton takaisin kotiin vielä odottelemaan (ehkä se oli Mungolife Anna?) ja ajattelin että jätin varmaan lähtemättömän vaikutuksen häneen, toivottavasti ei ollut ensisynnyttäjä. Kiva lähteä kotiin ja kuulla mikä meininki on sitten kun oikeasti tulet synnyttämään. Ja siis ei – ekalla kerralla en huutanut varmaan koko synnytyksen aikana noin, koska silloin supistukset tulivat paljon pidemmällä aikavälillä ja jotenkin tasaisemmin. Nyt homma eteni sellaista vauhtia että oli vaikea pysyä mukana.

12:00

Kätilö tutki tilanteen, ja olin 4 cm auki. Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja siirryin yläkertaan synnytyssaliin – vasta tässä kohtaa mies pääsi autonvientireissultaan mukaan! Taas käyrille makaamaan (ja ulvomaan...) ja sanoin kätilölle että voisin nyt ottaa kyllä jonkun kivunlievityksen, oli nimittäin aika massiivisia ne supistuskivut kun tota vauhtia avautuu. Kätilö oli sitä mieltä että spinaali olisi paras vaihtoehto, koska se vaikuttaa nopeammin kuin epiduraali. Sanoin sen olevan ok, ja kohdunsuun tilanne tarkistettiin taas. Katsoin vähän kummissani, kun kätilön silmät suurenivat ja hän ilmoitti toinen jalka jo ovesta ulkona, että hakee anestesialääkärin paikalle. Selvä, ok. Lääkäri tulikin nopeasti, hoidettiin selänpesut ja puudutukset, kaikki meni hyvin. Uskalsin vasta nyt kysyä kätilöltä, että niin mikäs tilanne nyt sen kohdunsuun kanssa oli. Kymmenen senttiä auki! Oliskohan kello ollut tässä kohtaa noin 11? Avauduin vajaassa tunnissa kuusi senttiä. Ja kyllä, se sattui! Vaati ihan älyttömästi keskittymistä ja taitoa pysyä rauhallisena, jotta sai otettua supistukset vastaan. Kieltämättä olen aika ylpeä itsestäni että kestin pelkän panadolin voimalla tuon avautumisvaiheen, vaikkei luomusynnytys mulle mikään missio ole koskaan ollutkaan.

Spinaali alkoi vaikuttaa ja sain hetken hengähdystauon ennen ponnistusvaihetta, sillä vauva oli vielä liian ylhäällä. Yritettiin ponnistamista hetken, mutta todettiin että säästetään voimia siihen kun vauva on laskeutunut tarpeeksi alas.

Keikuin unen ja valveen rajamailla, mutta tunsin kuitenkin voimistuvaa painetta ja pientä tarvetta ponnistaa. Sain luvan "ähkiä" jos ponnistutti, jotta vauva laskeutuisi. Spinaalin vaikutus alkoi pikkuhiljaa hälvetä, ja samalla paineen tunne lisääntyi entisestään. Paineen tunteen lisäksi alkoi tuntua taas aika järkyttävää kipua lantion alueella, joka ei siis ollut supistuskipua. Ihmettelin tätä vähän, kun ensimmäisessä synnytyksessä epiduraalin vaikutus oli aikapäiviä sitten kadonnut, mutta ponnistusvaiheessa tunsin vain hirveää painetta mutta en oikeastaan kipua. Kätilö kokeili vauvan päätä ja epäili, että vauva on avosuisessa tarjonnassa, eli kasvot ylöspäin. 


* * *

Huh, pahoittelut kunnon cliffhangerista, mutta tästä tulisi vaan niin super pitkä postaus että blogi menisi varmaan tilttiin jos yrittäisin postata koko jutun kerralla. Joten ärsyttävästi: ensi kertaan, heippa!