Viime viikolla tuli instagramissa vastaan sellainen tapaus, jossa yhdistyi vainoamista, kiusaamista, ilkeää kommentointia ja lopulta aika uhkaaviakin viestejä. En avaa tätä tämän enempää, sillä se ei ole mun asia enkä halua toisen puolesta enempää ruotia mitä tapahtui, ihan jo yksityisyyden vuoksi. Mutta juttu sai mut pohtimaan suhtautumistani someen, sen aiheuttamaan kateuteen, vääristyneisiin mielikuviin ja kaikkiin muihin ikäviin lieveilmiöihin.

Mun suhtautuminen someen on aina ollut jotenkin, hmm. Neutraali. Se on kiva juttu, joka parhaimmillaan yhdistää, inspiroi ja tuo iloa. Siellä voi käydä tunnelmoimassa, hakemassa ideoita ja jakamassa ajatuksia. Sieltä saa ihan huippuhyvää kohdistettua vertaistukea, se on upea paikka verkostoitua ja ehkä parhaiten somen hyvät puolet huomaa näin äitiyslomalla, kun ei säännöllisesti pääse esimerkiksi työpaikalle tai muualle aikuisten seuraan. Kun elää sellaisessa vauva-, taapero- ja perhekuplassa neljän seinän sisällä, ja päiviä rytmittää ainoastaan lasten päiväunet, ruoka-ajat ja ulkoilut. Kerran viikossa muskari, sekin alle tunnin. Sen vastapainoksi on ihanaa päästä hetkeksi jonnekin "muualle", omaan hengähdyspaikkaan, jossa voi avautua tai olla hiljaa, ihan tarpeesta riippuen. 

Itse en ihme ja kumma ole joutunut kohtaamaan henkilökohtaisesti somen ikävää puolta. En ole suoranaisesti mitään ihan törkykommentteja tänne bloginkaan puolelle saanut, vaikka luulin että niitä auttamatta tulisi ihan vain jo sillä verukkeella, että "bloggaaja tuo itsensä esille ja tekee itsestään julkisen, jolloin on oikeus puhua paskaa". En instagramissakaan muista saaneeni mitään negatiivissävytteisiä viestejä tai kommentteja, en ainakaan mitään mikä olisi mieleen jäänyt. Ainoa huono kokemus oli silloin, kun olin juuri synnyttänyt ja Helmi joutui teho-osastolle, ja joku käsitöiden perään kyselijä suuttui kun en vastannut päivässä. Mutta siinäpä se. 

Erään ystäväni kanssa kahvitellessani oikein syvennyttiin pohtimaan, miten on mahdollista etten ole saanut yhtä ainoaa inhottavaa kommenttia minnekään. Itse olen sitä mieltä, että pidän ehkä liiankin matalaa profiilia ja silottelen mielipiteitäni. En jaa täällä mitään ihan älyttömän henkilökohtaisia juttuja ainakaan kovin usein, en tuo esiin epäsuosittuja mielipiteitäni eikä kirjoitustyylini ole erityisen provosoiva. Melkein lisäsin tähän, että yksi syy voisi olla myös se, että blogia lukee vanhempieni lisäksi vain muutama ystäväni, mutta analytiikka kertoo toista. Kyllä täällä lukijoita käy! Tai sitten syynä on se, että mobiililaitteella kommentointi blogissani on lähes mahdotonta ja pahansuovat kommentit ovat kadonneet taivaan tuuliin?

Some ja sen ei-toivotut lieveilmiöt

No mutta kuitenkin. Ehkä tästä syystä en aiemmin ole liiemmin uhrannut ajatusta sille, mitä kaikkea some voi kaiken hyvän lisäksi tuoda tullessaan – kateutta, kiusaamista, vainoamista, se voi jopa olla syynä välien viilenemiseen ystävän kanssa. Tuntuu jopa vähän hoopolta miten sinisilmäinen olen aiemmin ollut, en ole älynnytkään mitä kaikkea myrskyä kauniiden kuvien ja hyväntahtoisten kommenttien takaa voi paljastua. Vaikken itse ole kokenut mitään edellämainituista, on sen sijaan nyt ihan viime aikoina korviin kantautunut vähän väliä joitain someselkkauksia; pahan puhumista selän takana, toisen lyttäämistä, vertailua, arvostelua, juoruilua. Viimeisimpänä tämä viimeviikkoinen keissi, joka sai jo aika suuret mittasuhteet, eikä jäänyt enää vain viattomaksi kommentoinniksi instagramissa, vaan homma levisi jo oikeankin elämän puolelle.

Otin tämän seurauksena puheeksi somekateuden omassakin instagramissani, sillä ihan itsestäänselvää on, että tuo mainitsemani tapaus johtui ilman muuta kateudesta. Varmasti taustalla oli muutakin, jotain ongelmia omassa henkilökohtaisessa elämässä, jotka vain entisestään pahensivat asiaa. Sain keskustelunavaukseeni lukuisia viestejä, joissa myöskin ihmeteltiin mitä kaikkea kateus voikaan saada aikaan. 

Yhdessä viestissä eräs seuraaja kertoi, että sen jälkeen kun hän oli alkanut saada lisää seuraajia ja kaupallisia yhteistöitä instagramissa, hänen ystävänsä ei ollut kestänyt tätä ja käytännössä katkaissut välit. Siis apua, instagramin takia. Ehkä se ystävä ei sitten koskaan ollutkaan ystävyyden arvoinen. Eräs toinen seuraaja kertoi, että hänen ystävä oli myöntänyt olleensa kateellinen, mutta päässyt kateudesta eroon sitten kun oli itsekin alkanut saada enemmän suosiota omalla tilillään. Kolmannessa viestissä kerrottiin, ettei oikein uskalla tai viitsi hehkuttaa mitään tai tuoda esille onnellisia asioita elämässä, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Neljännessä viestissä eräs seuraaja kertoi, että hänen tehtyä muutaman kaupallisen yhteistyön, hän alkoi saada muutamalta kaverilta ihmeellistä epäsuoraa kommenttia siitä, miten kaupalliset yhteistyöt vaikuttaa vain epätoivoisilta yrityksiltä saada rahaa ja tavaraa. Kommentit oli huonosti verhottu passiivis-aggressiiviseen muka-huolestuneeseen sävyyn, joista paistoi läpi kateus. Sain tämän tyylisiä viestejä kymmenittäin! Se avasi ihan uuden maailman, mitä en ollut aiemmin nähnyt.

Somekulttuuri kaipaa käytöstapoja

Olemmeko siis edelleenkin ala- tai yläasteella? Olenko sittenkin 9-vuotias, enkä 29-vuotias? Somessa kiusataan, juorutaan, jätetään ulkopuolelle, arvostellaan suoraan ja epäsuorasti, lytätään, levitetään huonoa ilmapiiriä eteenpäin. Kuulostaa ihan siltä, mitä itse jouduin kokemaan ollessani vielä peruskoulussa! Ala-asteella eräs silloinen "kaverini" oli niin mustasukkainen, että varasteli minulta ja kerran lavasti toisen samalla luokalla olleen tytön varkaaksi. Hän ei sietänyt sitä jos en joka päivä leikkinyt hänen kanssaan, ja toisinaan hän suunnitteli ilkeitä kepposia joilla saisi mun nolattua koulussa tai julkisella paikalla. Mussa ei omasta mielestä ollut mitään aihetta kateuteen. Mulla oli muutama hyvä kaveri, keskiverto koulumenestys enkä ollut luokan suosituin tyttö. Jopa niinkin nuorena kuitenkin tajusin, että kaikki johtuu siitä että tytöllä ei ollut kotona kovin hyvä olla vanhempien avioeron takia, ja se näkyi hänen käytöksessään. Silloin ala-asteellakin se tuntui mielestäni utopistiselta, miten joku voi käyttäytyä noin, mutten koskaan kuvitellut, että vielä 29-vuotiaanakin kirjoitan tällaista blogipostausta.

Mikä kumma saa aikuisen ihmisen kirjoittelemaan kaiken maailman pa*kaa blogien kommenttikenttiin ja vauvapalstalle? Instagramiin, jopa omille tutuille tai kavereille? Onko taustalla masennus tai jokin mielenterveyden häiriö? Kateus, joka on saanut valtavat mittasuhteet? Niin syvä pettymys omaan elämään, ettei kertakaikkiaan kykene käsittelemään hankalia tunteita, joita muut ihmiset saavat aikaan? Jos hetkeksi istahdan keittiöpsykologin tuoliini, diagnosoisin tälle jo aiemmin mainitulle tyypille jonkin sortin synnytyksen jälkeisen masennuksen (hänellä on myöskin alle vuoden ikäinen vauva), mikä ilmenee hieman erikoisella tavalla. Tietenkään kaikissa tapauksissa ei ole kyse masennuksesta. Voi olla, että sosiaalisissa taidoissa on puutteita tai sitten on pahoja ongelmia oman itsetunnon kanssa. Tai jotain muuta. En voi kerta kaikkiaan kuvitella, että normaali tasapainoinen ihminen jaksaisi tuhlata aikaansa moiseen höpönlöpöön.

Vaikka kuinka piiloutuisit anonymiteetin taakse, joudut silti itse elämään oman pahan olon ja sen aiheuttamien tekojen kanssa. Vaikka saisitkin hetkellisesti aiheutettua huonon mielen jollekin tuntemattomalle somessa, todennäköisesti se toinen jatkaa elämäänsä seuraavana päivänä yhtä onnellisena kuin aina ennenkin, kun taas sinä joudut edelleen hampaat irveessä selaamaan sitä samaa somehelvettiä. Tervettäkö? Ei se olo helpota, vaikka kuinka yrittäisit purkaa sitä muihin, kun se todellinen ärsytyksen aiheuttaja löytyy omien korvien välistä.

Kateus on luonnollinen tunne, jota pitäisi osata käsitellä

Kateus on tietenkin täysin luonnollinen tunne. Se joka sanoo, ettei koskaan tunne kateutta, valehtelee. Minäkin tunnen joskus kateutta. Aika harvoin nykyään, mutta toisinaan edelleen. Olen kateellinen heille, jotka saavat halata anoppiaan lämpimästi ja voivat kysellä noloja tarinoita miehensä lapsuudesta anopiltaan. Minulta on tämä viety, enkä sille mitään voi. Se tosiasia, ettei Lilja ja Helmi koskaan pääse tapaamaan toista isoäitiään, kirpaisee mua joka kerta kun asiaa ajattelen. Olen kateellinen myös vähemmän tärkeistä asioista, mutta elämän suuret vastoinkäymiset ovat kyllä kieltämättä pistäneet asioita silviissiin perspektiiviin, etten ihan hirveästi jaksa kuluttaa aikaa sen miettimiseen, mitä muilla on ja mitä mulla ei ole. Sen sijaan keskityn siihen mitä mulla on ja mitä voisin saada. Ja kas kummaa viime vuosina niitä hyviä asioita onkin tullut aika rytinällä, joten siinä on kyllä jotain perää, että ajattelemalla positiivisesti saat todennäköisemmin ihania juttuja elämääsi.

Ja vaikka kateus ON inhimillistä, sitä pitäisi kuitenkin osata käsitellä terveellä tavalla. Jos tunnet kateutta tai muita hankalia tunteita esimerkiksi toisen somepäivitysten takia, pysähdy miettimään mikä tunteen taustalla on. Ärsyttääkö tyyppi vain siksi että se valittaa? Vai siksi että se hehkuttaa jotain mitä sulla ei ole? Saavuttiko se jotain mitä haluaisit saavuttaa? Onko sen elämä sellaista mistä unelmoit? Seuraavaksi kannattaa pohtia sitä, pitäisikö sun muuttaa elämässä jotakin, luopua jostakin ja tehdä tilaa uudelle, ehkä kenties käsitellä jotakin asiaa joka on jäänyt menneisyydessä käsittelemättä...

Homma toimii myös toiseen suuntaan. Ihan kaikkea ei kannata ottaa kuuleviin korviinsa mitä muut sanoo. Nimittäin kyllä sitä kaikenlaista hiihtäjää ja kommenttia tähän maailmaan mahtuu. Itse käytän sellaista systeemiä, jota voisin nimittää vaikka sosiaalisten suhteiden ympyräksi. Ympyrän keskiössä on perhe sekä kaikista läheisimmät ja rakkaimmat sukulaiset ja ystävät. Heidän mielipidettä arvostan, oli se sitten kehu tai rakentavaa palautetta, heidän neuvojaan kuuntelen ja heille uskallan kertoa kaiken ja sanoa suoraan mitä sydämellä on. Kun mennään ympyrän reunojen yli, siellä on no more f*cks to give -alue. Siellä on siis tuntemattomat, ja some. Jos somessa joku huutelee jotain idioottimaista, se menee mulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. On jopa hellyyttävää, jos joku puolituttu on joskus epäsuorasti yrittänyt kommenteillaan pahoittaa mun mielen, koska se on vain sanahelinää ja energian tuhlausta. Tiivistettynä siis, kuuntelen oikeastaan niiden kaikista läheisimpien mielipiteitä itsestäni, ja oletan muiden ihmisten tekevän samoin. En koskaan kommentoi kenellekään puolitutulle mitään asiatonta, en neuvo enkä jaa omia mielipiteitäni jos ei sitä erikseen pyydetä, koska ajattelen, ettei se ole mun asiani näin tehdä. Miksi ihmeessä hän mua kuuntelisi? Miksi mä käyttäisin energiaani ohjeistaakseni tuntemattomia?
Suosittelisin siis, että miettii näin aikuisena ihmisenä hieman omaa toimintaansa, periaatteitaan, paikkaansa tässä maailmassa, sitä, minkälaisen kuvan annat itsestäsi muille, minkälaisen esimerkin annat omalle lapsellesi ja etenkin: minkälaisena ihmisenä voit hyväksyä itsesi ja seistä omien sanojesi ja tekojesi takana. Mä tykkään itsestäni näin, enkä koe tarvetta arvostella muita enkä myöskään itseäni. En kaipaa muiden mielipiteitä enkä hyväksyntää. En myöskään odota, että muut tarvitsevat sitä minulta.

Mitä siis tehdä, jos muiden tilit aiheuttavat jatkuvasti kateutta? Somessa on pyörinyt syömishäiriöliiton kampanja, joka kehottaa olemaan seuraamatta sellaisia tilejä/blogeja, jotka aiheuttaa pahaa mieltä tai vaikean olon. Mun mielestä erittäin hyvä ohjenuora ihan noin muutenkin somemaailmaan: älä seuraa jos ärsytän, aiheutan sietämätöntä kateutta tai muita hankalia tunteita. En tee sitä tahallani, joten kaikenlainen ärsyyntyminen ja mielipaha on sun oma valinta.

Mitä ajatuksia aihe herättää? Ootko kohdannut somevihaa tai -kateutta? Saa jakaa ajatuksiaan suuntaan tai toiseen, kaikki mielipiteet on sallittuja! 

-Essi


Ps. Kommentointi ei toimi aina mobiililaitteilla, joten kannattaa kopsata kommentti ennen kuin julkaiset! Voit kokeilla uudestaan eikä kirjoitus häviä bittiavaruuteen.

Täällä on viime viikot (melkein kuukausi!) elelty ihan täydellisessä blogihiljaisuudessa.

Syy siihen on se, että...

ME MUUTETAAN MAALLE!

Kannattaa todellakin varoa mitä toivoo. Ei siitä kovin kauaa ole kun täälläkin huutelin, että unelmoin asumisesta talossa, jossa on hirsiseinät, ruutuikkunat, lautalattiat, takka, kakluuni, leivinuuni, reilusti enemmän neliöitä, luonnonrauhaa, iso piha...

Ja kohta meillä on ne kaikki!

Mutta. Siinä on aina se mutta. Mua jännittää ja on myös ahdistanut aivan hirvittävästi tulevat muutokset. Kaikista surullisinta on Liljan päiväkodin vaihtuminen. Luontopäiväkodissa on ollut aivan ihanaa, ja se on välittynyt niin kirkkaasti kotiinkin, että tuntuu siltä kuin itse olisin käynyt tuota päiväkotia. Siellä käydessä ja päiväkotiin tutustuessa minulle ei ole tullut kiireen tai stressin tuntua. Päin vastoin, jos itse juoksen hiki hatussa hieman stressaantuneena päiväkotiin (mulla on vaan sellainen omituinen päähänpinttymä, että Lilja pitää aina hakea mielellään 30 min ennen kuin olen luvannut), saavun iloisen hulinan, leikin ja lasten riemunkiljahdusten turvasatamaan. Ei ole kuuna päivänä tullut mieleenkään, että siellä on lapsilla kurja olla. Ja nyt meidän pitää luopua tuosta päiväkodista. Jo tässä kohtaa mulle tulee sellainen olo, että tehtiinkö me oikea päätös.

Ajelen haikeana tuttuja reittejä kauppaan (joita yleensä kiroan), lankaostoksille, päiväkotiin, keskustaan (jota yleensä välttelen), kavereille kahville, kirjastoon. Kävelen puutalolähiössä ja mietin millaista täällä olisi ollut asua, näissä taloissa. Katselen rannassa hiljaisena kaukaisuuteen hymyilen nähdessäni näkötornin vastapäisellä rannalla. Olen aina ollut liian hyvä haikailemaan.

Muistan kyllä senkin, että joka ikinen kerta ison muutoksen tullessa eteen haikailen menneeseen ja haluaisin pysäyttää ajan. Ja joka ikinen kerta muutoksen koittaessa olen siitä kuitenkin innoissani ja otan tulevan avosylin vastaan. Siellä puutalolähiössä kävellessäni nenääni kantautui se iki-ihana puulämmityksen tuoksu. Ja tajuan, että hei, kohta se tuoksu tulee MEILTÄ! Pirkule sentään! Varmaan tulevaisuudessa siitäkin joskus marmatan täällä, kun pitää aina olla niitä halkoja hakkaamassa ja lämmittämässä takkaa. Ja taas joskus muuton koittaessa haikailen tähän hetkeen, kun ei oltu vielä edes muutettu uuteen taloon.

Luulin pitkään, etten hätkähdä muutoksia. Että olen sellainen huoleton juureton ex tempore naikkonen, joka sen kummempia pohtimatta hyppää tuntemattomaan ja porskuttaa eteenpäin. Vaan ei asia ole niin, olen huomannut että todellisuudessa olen aika hidas tyyppi. Tarvitsen muutoksille aikaa. Mun täytyy pohdiskella, sisäistää, tehdä "surutyötä" sen kanssa mistä pitää päästää irti, jotta tilalle mahtuu jotakin uutta ja kiinnostavaa. Instagramiinkin kirjoitin, että olen sittenkin se hullu hirsitalomuija, joka kerran maalle muutettuaan ei lähdekään sieltä enää noin vain pois. Saas nähdä kuin käy.

Mutta vielä hieman niihin maallisempiin asioihin näistä korkealentoisista blogiproosallisista ajatuksista. 

Talo on siis joskus 1800-1900 -lukujen vaihteessa rakennettu. Sähkö- ja puulämmitys. Joka huoneessa takka tai kakluuni, paitsi keittiössä, koska epäilen että keittiö on rakennettu vasta joskus jälkikäteen. Niin kuin kylpyhuone ja saunakin, kuulemma kylppäri on ennen vanhaan ollut piian tupa. Iso piha, pihalla suuren suuri aitta, josta saa vedettyä liukuovet auki ja jossa on kuulemma pidetty monet hauskat rapujuhlat. Matkaa Tampereelle noin puoli tuntia. Samassa muskarissa jatketaan, sentään jokin asia pysyy samana!

Shoppailua vanhan talon tyyliin: tein taas torista kaappilöydön, musta on tullut tässä hyvä! Kaappi irtosi parilla sadalla, ja niin kuin astiakaappimmekin, tämäkin on peräisin Lohjalta. Astiakaappi on Ojamon kartanon peruja, tämä taas haettiin isosta huvilasta läheltä Kirkniemeä. Muuta en saanut selville, kuin että Mannerheim on eläkepäivinään ostanut Kirkniemestä kartanon 1940-luvulla. Ehkä kaappi on joskus toiminut Mannerheimin liinavaatekaappina, tai jotain muuta sellaista.

Ristikkoikkunat, isot huoneet, kaksi kuistia ja eteistä, rakentamaton yläkerta. Ullakko pelottaa mua aivan suunnattomasti, se on muuten vuorenvarma juttu että se ainoa asia, joka tän hirsitalomuijan ehkä saisi muuttamaan pois, on jos yläkerrasta kantautuu vähänkään mitään askeleita muistuttavaa, tai jos ovet alkaa läimähdellä itsekseen kiinni, kynttilät suhahtaa sammuksiin äkillisestä tuulenpuuskasta, tai jos nurkista kuuluu pienintäkään kuisketta... Se on soronoo ja morjens! Siinä kohtaa muutan mieluusti johonkin kliiniseen moderniin valkoiseen kotiin, johon kummitukset eivät edes uskalla tulla. Ei siis parane lukea mitään dekkareita tai vauvapalstan kummitusjuttuja, ei katsoa kauhuelokuvia eikä lukea murha.infosta kotimaisista selvittämättömistä murhista. Ne on nyt multa pannassa ainakin seuraavat 3-4 vuotta, jotka me vielä aiotaan täällä mun opiskelun takia asua.

Naapureina meillä on kanoja. Ostamalla oman kanan pääsee osaksi munaosuuskuntaa. Talon viereen on kesällä tulossa neljä lammasta, joita voi käydä silittelemässä. Omenoita tulee kuulemma syksyisin niin paljon, ettei niitä kaikkia ehdi käyttää. Sama homma taisi olla viinimarjojen kanssa. Joitain kukkia kasvaa pihalla, mutta vuokraemäntä ei ihan tarkalleen muista että mitä. Ja niin se erikoisuus: talo on vuokralla. Samalla hinnalla, millä asutaan täällä kerrostalokopissa, päästään nauttimaan omasta rauhasta.

Kun ajattelen tulevaa kevättä ja kesää ja kaikkia puutarhajuttuja, mun kurkkua kuristaa ehkä hieman vähemmän. Kun ajattelen tulevia lasten leikkejä (Helmi voi osallistua syömällä hiekkaa tms.) omassa pihassa, pystyn jo hengittämään helpommin. Kun kuvittelen meidät vanhemmat takkatulen ääreen höyryävän kahvikupin kanssa, Lilja todennäköisesti uhmakohtauksen saattelemana lattialla x-asennossa maaten ja Helmi sitterissään taas jälleen kerran nipat selässään, olen jo lähes onnellinen.