Kaikki kuvat meidän upean hääkuvaajan @maijuemiliaphotography käsialaa.

Ensitreffeiltä alttarille

Niin kuin meidän asuntosuunnitelmat, myös häiden kanssa saatiin ihan kiitettävästi venkslata ennen kuin viimein kävelimme yhdessä alttarille Turun tuomiokirkossa eräänä helteisen kauniina kesäisenä päivänä. Ne askeleet muistan aina.

Oli kesä 2014, aurinko laski jokirannassa ja kävelin tuon silloin täysin tuntemattoman miehen kanssa jokilaivaan. Vatsassa oli perhosia enkä juuri uskaltanut vilkuilla vierelläni kävelevään ilmestykseen, koska sitä hän oli – ilmestys! Ihastuin heti ensi näkemältä, joskin rehellisesti sanottuna vain ulkokuoreen, mutta myöhemmin toki rakastuin ihan kaikkeen ja ulkonäkö oli vain sivuseikka. Asetuimme pöytään istumaan ja oli pakko nostaa katse jännityksestä huolimatta, enkä voinut olla huomaamatta hymykuoppia ja sellaista sydämeen asti menevää hymyä. Näin imelää tekstiä en ole varmaan koskaan ennen kirjoittanut, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Joskus jostain elämän aikana olin kerännyt sellaisen kunnon arsenaalin "näin ei saa tehdä kirjoittajana", johon sisältyi monenlaisia kieliopillisia ja sisällöllisiä periaatteita. Blogia pitäessäni olen rikkonut varmaan jokaista periaatettani ja kirjoittanut valitettavasti juuri sitä, mitä mieleen juolahtaa. Joten siirappia on siis luvassa.

Takaisin auringonlaskuun ja kutkuttavaan hetkeen. Puhuimme kaikesta mitä nyt ensitreffeillä puhutaan, eli ei yhtään mistään järkevästä kun molempia jännittää ja jotenkin odottaa että lähteekö se toinne lätkimään tai kolahtaako yhtään samalla tavalla miltä itsestä tuntuu. Näitä ajatuksia pyöritellessäni siirryttiinkin aika äkkiä sellaisiin aiheisiin kuten naimisiinmeno, perheen perustaminen ja sitoutuminen. Joo, ei liikaa liian äkkiä, ja tätä julistinkin miehelle, että en ole vielä valmis mihinkään vakavaan, mutta silti kuulin itseni sanovan jotain sen suuntaista, että joo haluan mä sun kanssa varmaan lapsia.

Mmitä? Tuon edellisen lauseen jälkeen en voi lakata nauramasta. Mikä periaatteen nainen kerrassaan.

Vuonna 2017 olimme olleet miehen kanssa yhdessä siis kolme vuotta, ja odottelin vähän että missäs se kihlasormus viipyy. Olin päättänyt olla vanhanaikainen ja jättää kosinnan miehen harteille. No, se maaginen hetki tuli ei yhtään aiemmin tai myöhemmin kuin silloin kun olin kahdeksannella kuulla raskaana, eli siis oikein hyvissä ajoin! Ja sen päivän muistan myös aina. En muuttaisi yhtään mitään.

Siitä hetkestä kolmen vuoden päästä, kesäkuussa 2020, tuli se päivä, kun puin päälle 

something old, something new, something borrowed, something blue

Se päivä meni kuin unessa. Se oli ikimuistoinen ja ihana päivä. Meni aika kauan, että halusin edes katsoa hääkuvia kunnolla läpi. Halusin vain muistaa sen tunteen, kun seisoimme alttarilla, kun ajoimme hääautolla läpi aurinkoisen Turun, ja sen jokilaivan jossa istuimme ensitreffeillä. 

Kutsumaton häävieras

Niin kuin kerroin aiemmin, hääjuhla siirtyi tulevaisuuteen, sillä koronan takia emme uskaltaneet ottaa sitä riskiä että meidän häistä joku saisi tartunnan. Juhlimaan ehtii myöhemminkin, ja oikeastaan on aika ihanaa, että sen päivän saa jollain tavalla kokea kahdesti. Vielä kakun leikkaamiset, häätanssi, puheet ja itse se juhlinta on edessä.

Tällaisesta koronan tuomasta "iloisesta" yllätyksestä hääsuunnitelmiin voisi tietysti katkeroitua ja pettyä pahasti, mutta sen olen elämän aikana huomannut, että mistään ei tule mitään jos yrittää hallita asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Harvoin asiat menevät juuri niin kuin on suunnitellut, ja mitä aikaisemmin sen sisäistää, sitä helpompaa tekee elämästä itselleen. Toki harmitus on ihan luonnollista, mutta en missään tapauksessa jaksanut käyttää energiaa asiasta murjottamiseen – sen saman energian voi käyttää monella muullakin tavalla. Ja mitä olen menettänyt? Olen saanut, en menettänyt. 

Rakkautta päivääsi ♡♡

Seuraavaksi häätunnelmaa kuvien muodossa, ilman selityksiä:

Kolmannesta työpäivästä selvitty ja alkoi tieto suorastaan vyöryä päähän kun asioita alkoi käydä läpi. Huh helpotus, ehkä tästä työnteosta tuleekin jotain. Eilen piti jo olla etänä, mutta ajelin vielä toimistolle lumimyrskyä uhmaten, koska huomasin että yksi piuha puuttuu (niitähän ei ole tuolla työpöydällä kuin miljoona eikä siltikään ollut tarpeeksi). Noh, tänään havaitsin että yksi piuhoista on sittenkin väärä, ja joku päivä ennen kuin työt kunnolla alkaa pitäisi vielä tehdä yksi toimistopäivä. Sen jälkeen ajattelinkin olla etänä tästä tulevaisuuteen – on kyllä helpotus että on mahdollisuus etätyöhön. Kevään muuton jälkeen työmatka piteni reilulla 40 kilometrillä, joten ihan kiva senkin kannalta olla kotona, että pääsee nopeasti hakemaan tytöt päiväkodista.

Työpäivän jälkeen tuuletuin käymällä postilaatikolla, tekemällä vähän lumitöitä ja hakemalla kottikärryllisen polttopuita ulko-ovelle, josta mies sai luvan kantaa puut sisälle. Puolessa tunnissa sain nimittäin sormet ja varpaat umpijäähän, ja siirryin suosiolla lämmittelemään "rankan" uurastuksen jälkeen sisätiloihin.

Oma koti 2022

Viltin alla istuskellessa aloin taas tehdä samaa mitä olen nyt muutaman kuukauden tehnyt. Nyt tämä harrastukseni vaan on saanut toden tuntua, kun työt on oikeasti alkaneet. Uusi harrastukseni on laskea meidän talouden kaikkia mahdollisia kuluja ja miettiä missä voisi säästää, mitä tuloja tälle vuodelle on tiedossa ja kuinka suuren osan palkoista voi siirtää säästötilille. Meillä on tavoite kirkkaana mielessä, eli ostaa oma koti mahdollisimman pian. Ja olen tästä niin innoissani! Tai molemmat ollaan. 

Meidän matka tähän pisteeseen on ollut aika helkkarin pitkä ja kivinen. Tuntuu, että aina on elämä heittänyt kapuloita rattaisiin ja romuttanut meidän suunnitelmat, juuri kun ne on olleet toteutumassa. Mutta niinhän se elämä joskus tekee, vaikka ei siihen ikinä totukaan. Niin kuin tässä postauksessa kerroin, saimme odotella esikoista jonkun aikaa, ja raskaus oli tavallaan yllätys. Raskaana oli suorastaan mahdotonta järjestää työkuvioita enää mitenkään uusiksi, vaan mentiin sillä mitä oli. Luin sen kevään pääsykokeisiin ja olin aloittanut osa-aikaisessa työpaikassa 5h/viikossa sopimuksella kaksi viikkoa ennen positiivisen raskaustestin tekoa. Kyllä muuten oli mieltä ylentävää mennä töihin ensimmäistä päivää ja kertoa uudelle esimiehelle että hei, olen muuten raskaana. A p u a että se jännitti! Mutta onneksi hän otti uutisen hyvin vastaan enkä parempaa kohtelua töissä olisi voinut toivoa.

Muutamaa viikkoa ennen esikoisen syntymää anoppini menehtyi yllättäen. Siitä alkoi aivan järkyttävän raskas ajanjakso, joka päättyi vasta viime keväänä kun saimme meidän harteille jääneen omakotitalon myytyä. Taloa ylläpitäessä katosi meidän asuntosäästöt. Taas oltiin lähtöpisteessä.

Kuopusta odottaessani työtilanne oli tosi hyvä, mutta toki raskaus ja äitiysloma hidasti säästämistä. Nyt on niin sanotusti lapset tehty ja kaikki suuremmat huolet takanapäin (ainakin toistaiseksi, kop kop), niin voidaan keskittyä ihan täysillä asuntoprojektiin!

Säästökuuri & asennemuutos

Mikä meidän säästötavoite sitten on? Ytimekkäästi sanottuna, mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Lomarahat, veronpalautukset, kaikki mitä palkasta yli jää. Lisäksi ollaan syynätty meidän perheen säännöllisiä menoja ja yritetään karsia. Tietynlaista sinnikkyyttä ja talouskuria säästäminen tottakai vaatii. Niin se vain taitaa olla, että ei ne suuret tulot vaan pienet menot, koska nyt näitä menoja tarkastellessa olen huomannut, että on niissäkin varaa karsia. 

Esim. jos alkaa laskea paljonko rahaa meillä menee erilaisiin suoratoistopalveluihin vuodessa. Sanotaan että käytössä on vaikka kaksi eri palvelua, jotka maksavat noin 20 € kuukaudessa. Pikkuraha. Vuodessa se tekee jo 240 €. Näitä pikkurahoja kun alkaa kertyä vähän sieltä täältä; miehen erikoisoluet, minun salmiakkipussit (hehee), joka viikkoiset sushit, työlounaat (miehen, itse teen töitä kotona ja täällä maaseudulla ei pahemmin lounasravintoloita ole tarjolla)... Äkkiä säästettävä summa on aivan huikea! Ei sitä edes ole tullut ajatelleeksi, kun ei ole niin tarkka rahoistaan ollut. Toki ei nyt hampaat irvessä aleta elämään, esimerkiksi ruoasta en tingi. Ruokaan pitää panostaa, koska huonolaatuinen/mauton/epäterveellinen ruoka heijastuu hyvinvointiin ja jaksamiseen, eikä raha mene sen edelle.

Tänä aikana on helppo toisaalta myös säästää, kun ei ole juurikaan mahdollista matkustaa tai käydä ulkona syömässä. Yritän myös pitää jonkinlaista ostolakkoa tämän vuoden, tai ainakin niin kauan kuin säästötavoite on täynnä. En muutenkaan ole mikään tuhluri, mutta olen entistä tarkemmin käynyt kaapit ja varastot läpi, ettei tule ostettua mitään turhaa. Tottakai esim. lastenvaatteita ja tarvikkeita täytyy hankkia tarpeen mukaan, mutta kaiken ylimääräisen yritän jättää pois. 

Lisäksi pihassa on yksi ylimääräinen auto, jonka mies korjaa kesällä ja myy pois. En jaksa edes alkaa selittää mitä varten omistan kaksi autoa. Joka tapauksessa auton korjaaminen korjaamolla maksaisi varmaan enemmän kuin auton arvo on, joten ei ole mitään järkeä viedä sitä minnekään kun mieskin sen osaa korjata. Nyt kun tuolla on -15 astetta pakkasta ja metri lunta ei vain auton korjaaminen ole kovin mielekästä. Kesällä sitten, ja autosta saatavat rahat suoraan asuntosäästötilille, tietenkin.

Äkkiä se tavoite on kasassa kun vain päättää sen toteuttaa! Ensiasunnon ostajina käsirahaa ei onneksi tarvita niin suurta osuutta asunnon hinnasta, mutta vakuudet ja muut pitää sitten miettiä lainaa hakiessa. Toivon kovasti että pääsemme viimeistään 2022 omaan kotiin!

Omituista muuten että päässä pyörii vain raha raha raha. En ole koskaan ollut mikään ns. rahan perässä juoksija tai miettinyt rahaa kuin juuri sen verran, että elämä on vaivatonta eikä tarvitse pennejä laskea, ja että pahan päivän varalle on säästöjä. Nyt en muuta ajattelekaan kuin niitä pennejä.

Sanomattakin selvää että olen tästä ihan super innoissani. Katsotaan kuinka meidän käy!

Essi

Näitä nurkkia on tullut katseltua tovi jos toinenkin.

Niin vain sujahti jonnekin melkein puolitoista vuotta.

Tänään oli ensimmäinen työpäivä hoitovapaan jälkeen, ja se tuntui mahtavalta. Jännitin päivää etukäteen, itkin muutamat itkut, rutistelin ja pusuttelin lapsia extrapaljon ja mietin että valitsinko väärin – olisiko pitänyt vain vielä olla täysin kotona lasten kanssa.

Jo yhden päivän perusteella voin huokaista helpotuksesta, sillä tämä oli paras päätös hetkeen! Onneksi uskalsin reippaasti myöntää itselleni, että ilman (lähellä olevaa) tukiverkkoa pitkät päivät kotona, koronan tuomat rajoitukset ja opiskelu kahden pienen lapsen kanssa kävi mahdottomaksi yhdistelmäksi. Johan sitä valitusta on täällä blogissakin riittänyt, mutta toisaalta olen saanut hirveästi kiitosta kirjoituksistani, sillä ne ovat tuoneet vertaistukea monelle. Jospa tässä vähitellen alkaisi harmaa mieli kirkastua ja elämänilo palata.

Täysin en työelämään vielä palaa, vaan teen kaksipäiväistä viikkoa. Olen hyvin kiitollinen työpaikastani ja vastaanotosta jonka sain, kun palasin töihin. Tulin kahvikupillisen kanssa taukohuoneesta ja mua nauratti. "Tämä on ihan oikeaa vastakeitettyä kahvia eikä mikrossa lämmitettyä!", esimiestäkin nauratti ja hän tiesi mistä puhun. 

Ensimmäisen päivän soittelin ties minne it-tukeen ja virittelin ohjelmistoja ja työkonetta. Seuraavat kaksi viikkoa saan rauhassa käydä läpi työhön liittyviä juttuja ja samalla yrittää päästä eroon huijarisyndroomastani. Tuntuu etten koskaan ole mitään osannutkaan ja miten hemmetissä olen tätä työtä joskus tehnyt? Noh, ehkä se siitä muistuu mieleen.

Saatiin järjestettyä näille kahdelle ensimmäiselle viikolle niin, että mies hoitaa lapsia kotona ja talvilomailee. Tänään sain söpön videon töihin, kun tytöt oli aamupalalla. Ehkä vähän itkin, koska oli jo niin kova ikävä. Mies oli käynyt ostamassa esikoiselle ihka ensimmäiset sukset, sillä päiväkodissa alkaa tällä viikolla hiihtoon tutustuminen! Myöhemmin talvella on luvassa luistelua. Hyvin oli siis mennyt täällä päivä. Toinen asia mistä olen kiitollinen: se että meillä molemmat vanhemmat ovat tasavertaisia ja kelpaavat lapsille yhtä hyvin. On oikeastaan huojentavaa huomata, ettei ole korvaamaton. Siis toki olen, mutta en siinä mielessä etteikö arki täällä pyörisi muutamaa viikkoa vuodessa ilman minua.

Mietin tässä myös yksi päivä, että suuri viisaus on se, kun sanotaan että yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on tuottaa lapsilleen pettymys. Toinen viisaus on se, että lapsesta on osattava päästää irti. On annettava tilaa ja ymmärrettävä, että lapsi tarvitsee muitakin ihmisiä ja viihtyy myös muiden kuin minun kanssa. Että ei lapsikaan jaksa sitä äidin naamaa ihan 24/7 tuijotella. Silti en vielä muutamaan vuoteen ole valmis tekemään mitään täysipäiväisesti, vaan haluan pitää kiinni rennommasta rytmistä ja vapaapäivistä keskellä viikkoa. Vaikka se tarkoittaisi pienempää palkkaa ja vähemmän opintopisteitä.

Mutta nyt läppärin kansi kiinni ja nukkumaan. Aamulla on pienemmän ensimmäinen päiväkotipäivä, reppukin on jo pakattuna.

Jotenkin hyvä tunne tulevasta, kaikki menee hyvin.

Iloa viikkoosi!

Essi