Kaiken antoi maailmaan tullessaan

Synnytyksestä on kulunut kohta kaksi kuukautta, ja vähitellen alkaa tuntua siltä että voisin kirjoitella ajatuksiani ylös ilman että alan välittömästi vollottaa. Mielestäni tärkeintä synnytykseen valmistautumisessa on ottaa selvää synnytyksestä ja ylipäätään uskaltaa ajatella synnytystä ja käydä läpi mielessä synnytyksen eri vaiheita. Voin paljastaa tulevasta jo sen verran, että mun synnytys oli oikein onnistunut ja ensisynnyttäjäksi synnytys eteni aika sutjakkaasti. Koska mua ärsytti/nauratti/hirvitti kaikki kauhutarinat synnytyksestä, joita netti on pullollaan, ajattelin jakaa oman hyvän kokemukseni.




Ennen synnytystä kehitin itselleni muutamankin kerran sellaset parin päivän intensiiviset synnytyspelkokohtaukset katsomalla jotain kauhusynnytysvideoita ja lukemalla niitä perinteisiä nettipalstakeskusteluja aiheesta. Tyyliin "tätä et tiennyt synnytyksestä: Maikku85: repesin kahtia!!" Mikä siinä on, että vaikka tietää ettei niitä keskusteluja kannata lukea niin niitä lukee silti? Kauhu sisällä kasvaa ja senkun luet vaan eteenpäin, tomppeli. Juuri kun olin saanut ajatukseni järjestykseen ja rauhoiteltua itseni takaisin synnytys on maailman luonnollisin asia -moodiin, meidän neuvolatäti sanoi että tuleva isä voi sitten kertoa siellä Naistenklinikalla sun tiedot, kun sä et siinä vaiheessa muista ees omaa nimeäs! 

???

Anteeksi mitä? Muuten niin asiansa osaava hoitaja ryhtyikin ykskaks lietsomaan synnytyspelkoa. Onko nykyään neuvolassa tarkoitus saada turhat luulot pois maalailemalla tälläisiä kauhukuvia ensisynnyttäjä-poloisten päähän? Sopersin jotain takaisin ja menin kotiin pohtimaan (itkemään) miten selviän tulevasta jos en muista edes omaa nimeäni kun lähden synnyttämään, hjälp. Päätin että ei tä näin voi olla, vauvoja syntyy koko ajan eikä se jokaiselle voi olla sellainen kidutussessio kuin nettipalstoilla annetaan ymmärtää. Päätin myös, että nyt lopetan kaikki nettipalstailut ja annan asioiden mennä omalla painollaan ja nautin ihan rauhassa raskaudesta. 

---

Olin siinä mielessä onnekas, että mulla oli tosi helppo raskaus. Teen seisomatyötä, ja ainoastaan töissä mulle tuli ajoittain harjoitussupistuksia, mutta ne ei ollut kipeitä kuitenkaan. Olin töissä ihan loppuun asti, ja jäin äitiyslomalle silloin kuin pitikin. Viimeinen kuukausi ennen laskettua aikaa meni kavereiden kanssa kahvitellessa, kokkaillessa ja kotia puunatessa. Koitin tarkkailla merkkejä lähestyvästä synnytyksestä, mutta en huomannut kyllä mitään tavallisesta poikkeavaa ja ajattelin että aivan varmasti menee yli lasketun ajan. Synnytystä edeltävinä päivinä kävin "synnytyksenkäynnistyslenkillä" pariin kertaan, joten en tiedä auttoiko ne vai vaapersinko Seurasaaren edustaa turhaan selkä kipeänä etanavauhtia.


Heräsin keskiviikko-torstai välisenä yönä siihen, että mulla on aivan järkyttävä jano. Nousin juomaan varmaan litran vettä (tässä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, heräsinhän joka yö noin 137 kertaa muutenkin) ja menin takaisin nukkumaan. Vain herätäkseni noin puolen tunnin päästä uudestaan tunteeseen, että nyt jotain tapahtuu. Taisin sanoa ääneen ei helkkari, ja mietin hetken että näinkö unta vai tapahtuuko nyt oikeasti jotain. Nousin uudestaan ylös, ja kappas, lapsivedet lorahti siihen sängyn viereen! Menin kylpyammeeseen tärisemään jännityksestä ja innostuksesta: nyt se tapahtuu! Ei tarvinnut käynnistää! Vihdoin me tavataan meidän vauva! A soitti Naistenklinikalle ja kysyi että mitäs nyt tehdään. Sieltä sanottiin että menkää takaisin nukkumaan jos supistuksia ei ole. No ei ollut, ja vuorattuani patjan pyyhkeillä kipusin takaisin sänkyyn. Nukkumisestahan ei tullut enää juuri mitään, sillä kuulostelin supistuksia ja olin muutenkin niin täpinöissäni. Sain ehkä lopulta tunnin torkuttua.


Aamulla pakattiin loputkin kamat sairaalakassiin ja lähdettiin Naistenklinikalle. Supistuksia alkoi olla epäsäännöllisesti, enkä ensin ollut ihan varma onko nää nyt niitä The Supistuksia. Olin lukenut että sen kyllä sitten tietää kun ne on niitä (Niih, odotas vaan!!). Automatka kesti sen 5min., mutta ihan tarpeeksi siltikin, sillä supistuksia alkoi tulla eikä istuminen tuntunut hyvältä. Saavuttiin synnytysosaston päivystykseen ja pääsin siitä "käyrille". Vauvan sydänäänet oli hyvät, supistuksia tuli ja sain varmistuksen sille että en kuvitellut kaikkea ja pissannut kotona lattialle, vaan lapsivesi tosiaan oli lapsivettä. Meitä oltiin lähettämässä takaisin kotiin, koska supistukset olivat epäsäännöllisiä, mutta jäätiin odottamaan aulaan vielä jonkun testin tuloksia. Testin tulos oli ok, voidaan lähteä kotiin, mutta kätilö halusi vielä tarkistaa tilanteen kun supistuksia oli kuitenkin ollut. Olinkin siinä odotusaulassa auennut sitten 3cm, jes! Ei tarvinnut lähteä kotiin, vaan lähdettiin siitä suoraan synnytyssaliin.


viimeinen vauvamasukuva

Olin ihan riemuissani että jaahas, nää olikin jo niitä The Supistuksia, ja kestin ne oikein hyvin! Tsemppasin johonkin 7-8 senttiin asti käymällä suihkussa, pyörimällä jumppapallon päällä, lantiota liikuttelemalla ja tens-laitettakin kokeilin. Ilokaasusta tuli vähän huono olo, eikä se ollut muutenkaan mun juttu.

Tähän asti synnytys oli vain vähän epämukavaa mutta ihan siedettävän rajoissa vielä. Kunnes kipu muuttui erilaiseksi kuin aiemmin; sen lisäksi että supistukset tuntuivat tasaisena jomotuksena koko lantiolla, ilmestyi vain vasemmalle puolelle kylkeen/selkään tosi inhottavaa pistävää kipua. Ilmoitin reippaasti että nyt en enää pärjää! Mulle luomusynnytys ei ollut mikään pyhä asia, ja ainoa suunnitelma oli ettei mulla ole mitään suunnitelmaa - meen fiiliksen mukaan enkä arkaile ottaa kivunlievitystä.

Sain ensin spinaalipuudutuksen, joka hieman auttoi, mutta vasemman puolen ihmeellinen pistävä kipu sen kuin jatkui. Seuraavaksi sain epiduraalin niin että makasin vain vasemmalla kyljelläni, mikä vihdoin auttoi. Halleluja! Olin viimeiset pari tuntia ollut ihan sumussa omassa kipumaailmassani, mutta nyt "heräsin" ja muistaakseni sanoin miehellenikin että kiva nähdä suakin. Epiduraali on ihan taivaanlahja, kiitos vain sille joka senkin on keksinyt. A oli myös ihana kun kiikutti mulle vettä ja suklaata ja kannusti mua jaksamaan, se auttoi yllättävän paljon. Lähettelin sukulaisille ja muutamalle ystävälle viestit että hengissä ollaan ja kaikki hyvin.

Nyt päästiin ns. takaisin hommiin, ja pian olinkin auki vaadittavat 10 cm, mutta vauva oli vielä vähän liian ylhäällä. Kokeilin eri asentoja ja huljuttelin lantiota ties miten, kunnes alkoi tuntumaan siltä kuin suoraan sanottuna olisi hirveä pee-askahätä. Niin tosiaan tässä kohtaa on hyvä ilmoittaa että synnytyskertomuksissa voi olla ällöjä yksityiskohtia, minkä nyt sinänsä ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Sanoin kätilölle että mulle saa todellakin tehdä episiotomian jos yhtään näyttää siltä ettei vauva mahdu tulemaan. Ja kyllä nainen paikkansa tuntee (heh), sillä eihän se mahtunut. Olin ponnistanut vauvaa ulos melkein tunnin, epiduraalin vaikutus oli aikaa sitten kadonnut, ja mulle alkoi tulla jo vähän epätoivoinen olo, kun kätilö vihdoin sanoi että nyt leikkaan tänne vähän lisää tilaa. Ja seuraavalla supistuksella klo 00:52 vauva syntyi ja nostettiin siihen mun rinnalle.

Siinä hän vihdoin oli.<3

Kyyneleet vaan valui meillä molemmilla, miten täydellinen joku voikaan olla. Vauva tapitti meitä suurilla silmillään ja me oltiin vaan niin sekaisin onnesta. Ja surustakin, sillä oltiin juuri viikkoa aiemmin menetetty meille todella tärkeä ja rakas ihminen. 

Kaikki meni synnytyksen jälkeen hyvin, tuore isä pääsi kylvettämään vauvaa, mä sain pari tikkiä, mutta muuten kaikki ok. Kävelin itse suihkuun, mikä autuus! Mulla oli arvatenkin aivan älytön nälkä ja jano, ja pyysin että saadaan yöpalaa. Kätilö keitti myös kahvit, vaikka kello olikin kaksi yöllä. Meillä kävi tuuri ja saatiin perhehuone, ja olen siitä tosi kiitollinen, sillä niissä tunnemyrskyissä tuntui ihan kauhealta ajatukselta jos A:n olisi pitänyt lähteä kotiin. Päästiin huoneeseen, ja A meni vauvan kanssa saman tien nukkumaan. Vaikka olin juuri synnyttänyt vauvan neljän tunnin yöunilla ja kello oli jo viisi aamulla, en malttanut nukkua. Jäin sydän pakahtuen tuijottamaan kun vauva nukahti pienet sormet kietoutuneena A:n etusormen ympärille.

Synnytys ei ollut läheskään yhtä kauheaa kuin olin etukäteen kuvitellut, ja annan synnytyksen arvosanaksi 9/10. Vastoin neuvolatädin uhkailuja muistin oman nimeni, ja suurimman osan ajasta olin ihan oma itseni. Ilmoitin päivä vauvan syntymän jälkeen A:lle että mulla on vauvakuume! Johon A vastasi että ymmärtää kyllä. Täh? Oisin odottanut täystyrmäystä tälle mun onnellisuushuuruiselle ajatukselleni. Meidät kotiuttaneelle kätilölle ilmoitin myöskin että varmasti tuun uudestaan, jos toinen lapsi meille suodaan.

Synnytys oli rankka, mutta ainutlaatuinen ja ihan mielettömän upea kokemus. Sinä päivänä musta tuli äiti.

5 parasta vuonna 2017

Heippa!

Täällä ollaan palattu arkeen joulun jälkeen. Useamman päivän rentoilu kotona koko perheen kanssa teki tosi hyvää. Vaikka olenkin äitiyslomalla, tuntui että nyt ei ihan oikeasti ollut pakko tehdä mitään, ja päivät kuluivatkin syödessä, nukkuessa ja sohvalla viltin alla retkottaessa - ihan perusjoulu siis.



Aattoaamuna nukuttiin niin pitkään kuin huvitti, tällä kertaa taisi käydä jopa niin että äiti nousi vällyjen välistä ennen vauvaa. Laitoin riisipuuron uuniin hautumaan ja menin jatkamaan vielä unia. Päivällä lähdettiin koko perhe ulos kävelylle - kerrankin jouluaattona ei satanut vettä ja räntää vaakatasossa vaan ilma oli kaunis kuin mikä. Aurinkokin alkoi laskea ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi ja oranssiksi. Päivän tärkein ja vaikein hetki oli, kun kävelimme Hietsun hautausmaalle ja käytiin sytyttämässä kynttilä kaikille niille, jotka ovat joulunvietossa mukana muistoissa ja ajatuksissa. 

Kotiin palattuamme laitoin villasukat jalkaan, kääriydyin isoon villahuiviin, sytytin joka ikisen kynttilän ja haaveilin omasta saunasta. Laitettiin joulupöytä koreaksi ja syötiin pitkään ja hartaasti (tai ainakin minä söin, miehellä tuo syöminen tuppaa kestämään maksimissaan sen kaksi minuuttia). Loppuilta kului leppoisasti sohvalla sarjaa katsellen, lahjoja availlen ja pipareita mutustellen.



Elämässä on ollut aikoja, jolloin en ole sen kummemmin odottanut joulua eikä se ole tuntunut kovinkaan erityiseltä juhlalta. Kun tapasin A:n, alkoi joulumieleni taas vähitellen palata takaisin, ja nyt viimeistään voin sanoa että jouluhihhuli on täysin palannut kuvioihin. Tämä joulu oli vielä siitä erityinen että se oli meidän pienen perheen ensimmäinen. Vauva ei tietenkään vielä ole ihan kartalla siitä mitä joulu tarkoittaa, ja mitä noi tyypit tossa koko ajan ihmettelee ja virnistelee. Vanhemmille ehkä parhain joululahja oli se, kun vauva alkoi ensimmäistä kertaa hymyillä ja kiljua riemusta meidät nähdessään - että ei mikään ihme kun jäi joulukirkotkin välistä siinä toisiamme tuijotellessa. Seuraava joulu onkin jo vähän erilainen, kun pikkutyyppi on enemmän kaikessa tohinassa mukana. 



Nyt kun tätä vuotta on enää pari hassua päivää jäljellä, on hauska hetkeksi palata menneeseen ja miettiä mitä kaikkea vuonna 2017 tapahtui. Tässä vuoden parhaat:

1. Päiväristeily Tallinnaan helmikuussa. Rankan työputken päätteeksi teki hyvää päästä edes päiväksi pois arkea pakoon, niin paljon kuin arjestani tykkäänkin. Tuona päivänä satoi jäätävää tihkua ja mulla oli kylmä lähes koko päivän, kengistä tuli vesi läpi ja sukat kastui, mutta siitä huolimatta oli ihan mahtava reissu ja meillä oli tosi kivaa.

2. Sain tietää olevani raskaana. Laskiaissunnuntaina tein raskaustestin, ja hyppelin olkkariin jännittyneenä ja törkkäsin testin miehen naaman eteen. Olin itse siinä vaiheessa jo tosi varma raskaudesta, koska mulle tuli vaan se kuuluisa "olo", mutta nyt miehenkin oli jo uskottava että pieni laskiaispulla siellä tosiaan on uunissa. Koko raskausaika muutenkin oli ehdottomasti elämäni parhaimpia aikoja, raskaanaolo oli ihanaa!

3. Koulupaikka. Kevään kauneimmat hetket, ulkona alkaa vihertää ja luonto on herkimmillään. Aurinko alkaa paistaa ja ihmiset heräävät talvihorroksestaan... Vaan ei Essi, Essi lukee sisällä pääsykokeisiin aamusta iltaan! Välissä käyn töissä, ja raskaudestakin pitäisi keretä nauttimaan. Pääsykokeet on ohi, kesä voi alkaa. Kesäloma on ihana, mutta kesäkuun lähestyessä loppuaan mielen valtaa pelko ja jännitys. Kunnes koittaa se ihana päivä kun opintopolussa lukee hyväksytty ja postilaatikosta kolahtaa paksu kirjekuori. Näin jälkikäteen en ymmärrä miten selvisin luku-urakasta raskausväsymyksissäni. Aika suoritus vaikka itse sanonkin! Ja ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen voin ensi keväänä juhlia vappua ilman huonoa omaatuntoa siitä etten ole lukemassa, JEEEE!

4. Eräs syyskuinen lauantaiaamu: ollaan herätty kotoisaan sateen ropinaan, väsyttää ja tekisi mieli jäädä lämpimän peiton alle nukkumaan miehen kainaloon. Kello on asetettu soimaan vapaapäivästä huolimatta, sillä tarkoitus olisi lähteä Porvooseen brunssille ja viettämään kivaa vapaapäivää. Pohditaan jaksaako lähteä, mutta mies pinkaisee sängystä ylös ja julistaa että nyt lähdetään! Selvä juttu, lähdetään vain. Kannatti lähteä, sillä en osannut aavistaakaan että kotiin palaan sormus nimettömässä, hymyillen kuin riemuidiootti. Mies pääsi oikein kunnolla yllättämään! #raskausaivot

5. Tänä vuonna minusta tuli äiti. Synnytys on elämäni upeimpia kokemuksia, eikä sitä voi mitenkään kuvitella ennen kuin sen kokee. Kun 9 kuukauden odotuksen jälkeen ensi kertaa näkee oman vauvan, kun vauva ensin itkee mutta syliin päästessä rauhoittuu ja vain tapittaa takaisin nappisilmillään - mikään ei vedä vertoja sille. On myös ollut ihanaa seurata vierestä, miten upea isä A on tytöllemme. Sydän pakahtuu niiden kahden touhuja katsellessa. Niinä hetkinä ajattelen että well done, ja että niin koskas niitä häitä tanssitaan, minkäslaisen vihkisormuksen mä haluaisin?

Ensi vuodesta ei ainakaan näillä näkymin ole tulossa yhtään sen rauhallisempi, päin vastoin. Nautitaan nyt näistä vuoden viimeisistä päivistä ja ladataan akkuja tulevaan.

Miten teidän joulu meni?

Joulurauhaa

Heippa vaan ja terveisiä Töölöstä!

Niin kuin kirjoitinkin, täällä on joulusiivoukset tehty, lahjat paketoitu ja kuusi (kuuset) haettu. Tänään olen graavannut lohen ja laittanut perunalaatikon aluilleen. Kinkunkin muistin ottaa sulamaan jääkaappiin paistoa varten. Muistaakseni joku vuosi taisi käydä niin että kinkku oli pakkasessa vielä aattoaamuna, ja sitä sitten sulateltiin kuumassa vedessä ja mitä kaikkea. Taidettiin istua joulupöytään vasta yhdeksän aikoihin illalla. Tänä jouluna ollaan vaan ihan kolmistaan kotona, minä, A ja vauva, että sen puolesta ei haittaisikaan vaikka joulupäivällinen olisi vähän myöhempään. 

Otin tänään jouluisia kuvia vauvasta muistoksi, onhan hänen ensimmäinen joulu. Levitin kuusen alle lampaantaljan, asettelin ympärille muutaman lahjapaketin ja jouluvalot, puin vauvalle söpön rimpsumekon ja pistin vauvan pötköttämään taljalle. 


Mietin hetken että mitähän vauva tästä tuumaa, mutta turhaan. Meni ehkä viisi minuuttia kun hänen korkeutensa torkahti, hälle näemmä kelpaa nukkumapaikaksi vain pehmeä lampaantalja - ei nimittäin unipesään nukahda juuri koskaan! Lopetin kuvaamisen, sillä kameran aukon suljinääni sai beben säpsähtämään joka kerta hereille kauneusuniltaan. Siihen hän jäi tuhisemaan tyytyväisenä puoleksitoista tunniksi.


Nyt kun kaikki joulupuuhat on hoidettu, voisin sytyttää kynttilät, kaataa meille lasit punaviiniä ja kilistää ihan vain rauhalle. 

Nyt toivottelen kaikille ihanaa joulua!

Essi

Neljä yötä jouluun on

* Kaupallisessa yhteistyössä Joulupukkikotiin.fi:n kanssa.

Tai teoriassa enää kolme, eletäänhän tässä jo tavallaan torstaita. Mutta huh joulukiirettä! Yksi raskausoireistani oli viehtymys kaikenlaiseen suunnitteluun: illanistujaiset (järjestin meillä mm. tyttöjen peli-illan), muutto (häämöttää ensi vuoden puolella), kihlajaiset, ristiäiset, joulu. Joulua oon suunnitellut tänä vuonna ekaa kertaa varmaan silloin kun ensimmäinen risu juhannuskokossa on sytytetty. Kaikesta suunnittelusta huolimatta tuntuu että kyllä se kiire pääsee tän jouluhullunkin vaan yllättämään! Toisaalta kalenteri on täynnä pääasiassa vain kivaa tekemistä, ja ihan hymyssäsuin täällä vielä ainakin toistaiseksi ollaan. 

Maanantaina sain rakkaan siskoni Turusta kylään, ja vietettiin ihana päivä yhdessä puuhaillen. Käytiin keskustassa kahvilla ja tekemässä jouluostokset, jonka jälkeen tultiin meille leipomaan pipareita. Eilen kävin postista hakemassa yhden sisustukseen liittyvän jutun, siitä lisää myöhemmin. Ilta meni lahjoja paketoidessa ja Spotifyn Folksy Christmas -listaa kuunnellessa. Aijuu, illalla intouduin ja tein itse lahjaksi joulusinappia! Itsetehty sinappi on kiva lahjaidea, helppo tehdä ja aivan tajuttoman hyvää.


Tänään ollaan haettu kuusi numero kaksi, sillä ensimmäisen kanssa kävi silviissiin ikävästi, että unohdettiin leikata juureen uusi imupinta eikä kuusipoloinen saanut ollenkaan vettä. Eräs aamu kävelin kuusen ohi pellavaisine aamutakkeineni, ja pelkkä takinhelman hipaisu sai neulaset varisemaan lattialle. Totesin, että eiköhän yksi kuusi riitä, mutta mies ilmoitti että ei käy. Kerta on kuuselle raivattu tilaa niin uusi on haettava. Lisäksi tänään on tehty joulusiivousta ja laitettu tupa joulukuntoon. Minä pesin lattiat ja mies jynssäsi kylpyhuoneen lattiasta kattoon (ihan pyytämättä, mikä urho), vauva osallistui laadunvalvojan roolissa tarkkailemalla siivoustoimitusta sitteristään. Iloisesta hymystä tulkitsin että läpi meni, kelpaa.

Vielä ei tänä vuonna joulupukki ole tulossa meille kylään, ehkä sitten ensi vuonna kun vauva on jo taapero. Mutta niille vanhemmille, joiden lapset jo innosta hihkuen ja jännitys mahanpohjassa kutkuttaen tiirailevat tonttuja ikkunoista, malttamattomana laskevat päiviä jouluaattoon, tekevät lahjalistaa joulupukille, odottavat joulupukkia saapuvaksi ja kuuntelevat korva tarkkana, että kuuluisiko nurkan takaa jo tiukujen helinää, minulla on vinkki.

Joulupukki Kotiin on joulupukkipalvelu, josta perheet löytävät jouluksi pukin käymään lahjat jakamassa. Joulupukit voivat lisätä yhteystietonsa joulupukkipalveluun saadakseen lisää näkyvyyttä jouluna. Sivustolla on myös kätevästi listattu pukit paikkakunnittain, joten pukin tilaaminen on tehty todella helpoksi. Yksi stressinaihe vähemmän jouluvalmisteluihin!


Kuusenhavuja levittelin vähän ympäri kotia, sekä sidoin juuttinarulla muutaman oksan ulko-oveen, ruokapöydällä on kukkurallinen klementiinejä ja joulukuusen alle on ilmestynyt kasa paketteja. Koti on puhdas ja raikas, täällä tuoksuu kuusi ja piparit; 

joulu on tullut.

//Essi


Mitä odotin vauva-arjelta

Kun sain tietää olevani raskaana, rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli että mitä helvettiä me ollaan menty tekemään.

 Seuraavaksi olin aivan järjettömän onnellinen vaikkakin aika paniikissa. Tätä ajatusten sekamelskaa ei onneksi jatkunut kovin kauaa, vaan siitä ne tunteet pikkuhiljaa tasottui raskauden edetessä. 

On muuten ihan sairaan hyvä että odotus kestää sen 9 kuukautta, sillä sen lisäksi että kroppa muuttuu niin myös mieli käy läpi aikamoisen myllerryksen. 

Alkujärkytyksestä selvittyäni ja todettuani että raskaus ja synnytys on ajatuksena ihan ok, siirryin siihen seuraavaan mieltä askarruttavaan kysymykseen: miten, miten me ikinä selvitään vauva-arjesta. 

Suoraan sanottuna pelkäsin, että vauva-arki on ihan painajaista, me ei nukuta koskaan, vauva menee rikki, me ei osata hoitaa vauvaa, me riidellään aamusta iltaan ja väsymyksissämme heitetään kihlasormukset Töölönlahteen (tai esim. vessanpönttöön) ja erotaan.

No, tällättis vähän yli kuukauden kokemuksella voisin varovasti todeta, ettei se vauva-arki nyt ihan niin dramaattista ole. 

Ensinnäkin, nukuin parhaat yöunet kuukausiin kun päästiin vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Raskaana ollessa heräilin tunnin parin välein siihen että on jano, nälkä, pissahätä, huono asento, vauvalla on tsempalot mahassa, veri ei kierrä jne. 

Olin ihan järkyttynyt kun mentiin nukkumaan joskus kahdentoista aikaan illalla ja heräsin vasta NELJÄLTÄ (!!!) aamuyöllä kun vauva sanoi kerran ää-ää ilmoittaakseen että nyt on ruoka-aika. Olin varmaan viimeksi joskus keväällä nukkunut neljä tuntia putkeen.

 Toisekseen me nukutaan yöt pääsääntöisesti oikein hyvin, tosin on niitä hulinaöitäkin ollut muutama, mutta eikös se vähän niinkuin kuulu asiaan. Joskus vauva vaan päättää kello kaksi yöllä että nyt ei nukuta, vaan nyt vispataan jalkoja ja käsiä villisti visp visp.

 Se saattaa hetken ärsyttää, etenkin jos oon fiksuna äitinä valvonut kun vauva nukkuu, mutta ärsytys unohtuu sen siliän tien kun katson oman pikku vauvelini iloista vispaamista ja hampaatonta hymyä<3 




Nyt myös tiedän mistä raskaana olevien naisten pesänrakennusvimma johtuu: ihan siitä että luulee ettei vauvan synnyttyä pysty yksinkertaisesti enää tekemään mitään. 

Toki synnytyksestä palautumisessa menee joo jonkin aikaa, mutta ajattelin että meillä imuroidaan seuraavan kerran ehkä ensi vuonna. Siksi olikin suuri yllätys, että a. vauva nukkuu paljon myös päivällä (mitä olin ajatellut??) ja b. mistä johtuen mulla on aikaa tehdä vaikka mitä. Oon tässä kuukauden aikana siivonnut useammin kuin kerran, kahvitellut ja nähnyt kavereita, käynyt kylvyssä, kokkaillut, leiponut, valokuvannut, rakentanut joulua.




Olen kerennyt juomaan kahvia, lukemaan Koti&Keittiö -lehteä ja vielä jopa kuvaamaankin tätä tapahtumaa.


Parisuhteesta sen verran, että ei olla heitetty sormuksia Töölönlahteen eikä vessanpönttöönkään, eikä muutenkaan olla näillä näkymin laittamassa lusikoita jakoon (mikä olisi harmillista, sillä meidän kaikki lusikat taitaa olla A:n).

 Toki kahdenkeskistä aikaa on vähemmän, tai käytännössä katsoen sitä ei ole sillä vauvahan on koko ajan siinä vieressä, mutta ollaan me keretty vauvan nukkuessa pitämään ns. kotitreffejä. Juodaan lasit viiniä, syödään hyvää ruokaa (ihan jopa ruokapöydän ääressä), jutellaan ja keskitytään se hetki vain toisiimme. 

Välillä tulee väsyneenä sanottua jotain typerää toiselle, mutta sitähän nyt tapahtuu ihan ilman vauvaakin, että en sitä välttis laittaisi vauva-arjen piikkiin. Hyvin menee!


Mä jopa tiivistäisin, että vauva-arki on aika ihanaa. Jotenkin sitä tajuaa ton pötkäleen kasvaessa niin hurjaa vauhtia että tää aika on niin kullanarvoista ja ohikiitävää että haluaa nauttia joka hetkestä. 

Vaikka olisi hiukset ja paita puklussa, kakkaa hoitopöydän lisäksi seinässä ja vauvan kantapäässä ja ylipäätään olemus ei niin hehkeä niin silti, en voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen siitä mitä mulla on.

Paras aika vuodesta

Hei! Tää mun bloggaaminen on tälläistä kvartaalityyppistä; postaus neljä kertaa vuodessa. On siinäkin tavallaan säännöllisyyttä! Selitykseksi voin sanoa, että on tässä ihan aihettakin ollut poissaoloon. On ollut sydäntäraastavaa surua, mutta myös iloa - siis elämää. Paluun kunniaksi ajattelin kirjoitella vähän joulujuttuja.

Joulunodotukseen meillä kuuluu...


...Kynttilät, mikä yllätys! Alan varmaan jo elokuussa sytyttelemään kynttilöitä kun ensimmäisen kerran haistan tuulahduksenkin syksystä tai havaitsen häivähdyksenkin pimenevistä illoista. Syksy merkitsee sitä, että kesä on tullut päätökseensä ja voikin seuraavaksi alkaa odottaa joulua. Joo, mä oon ehdotomasti jouluihminen!





...Piparitalkoot. Seuraa paljastus: syön piparkakkutaikinaa sellaisenaan vaikken olisi leipomassa pipareita. Tänä vuonna ostin valmistaikinaa pakastimeen jo hyvissä ajoin, mutta kun leivontapäivä koitti, piti ostaa vähän lisää sillä joku oli nakertanut jo hyvän palan taikinankulmasta. Ja kyllä ne piparit uppoaa pipareinakin, leivoin nimittäin ensimmäisen satsin tossa pari viikkoa sitten ja nyt pyörii enää murut korinpohjalla. Ja A on syönyt niistä ehkä kolme (3) kappaletta. Oon lohduttanut itseäni sillä että imetys vie paljon energiaa, ja käytännössä katsoen mä en ole syönyt kaikkia pipareita yksin vaan myös vauva on osallistunut piparikatoon..

...Joulukorttien väkerrys. Viime vuonna sanoin miehelle että käypäs ostamassa joulukorttitarvikkeita niin tehdään yhdessä. No, se tuli takaisin valmiskorttien kanssa. Ei mulla ollut sydäntä sanoa että meepäs uudestaan. Tänä vuonna oli mun vuoro hakea korttitarvikkeita, ja käytinkin hyvän tovin kartonkihyllyjen edessä pyörimiseen. Mutta koska joulu tuli Suomalaiselle kirjakaupalle ilmeisesti yllätyksenä, oli punainen kartonki loppunut koko puljusta. Mää oisin halunnut just punaista! Itse korttien tekoon mies osallistui liimaamalla yhden tarran per kortti, tuo askarteluniekka. Mut oli sekin yhdessä tekemistä<3


...Joulukuusen haku. Otettiin kirves kainaloon ja lähdettiin koko perhe Sibeliuspuistoon kuusenhakureissulle. Lunta satoi ja oli ihana taianomainen talvinen tunnelma kun valittiin kuusista paras, heti siitä Sibelius-monumentin vierestä. Haa! No ei vaiskaan, ihan ajettiin kuulkaas Bauhausiin ja valkkasin sieltä pienen kuusen, sillä isompi ei olisi mahtunut autoon vauvan turvakaukalosysteemin ja rattaiden viedessä noin 90% tilasta. Kuusentuoksu on joka vuosi yhtä ihana, parhaita asioita joulussa! Ei tekokuuselle!



...Itsenäisyyspäivän vietto. Kaksi erillistä juhlaa, mutta miellän tän aina osaksi joulua, Suomessa kun ollaan. Tänä vuonna itsenäisyyspäivä olikin ihan erityinen, kun mittariin kilahti jo 100 vuotta. Ja kiva päivä olikin! Pakattiin bebe tuulensuojaan vaunuihin, otettiin ratikka ja suunnattiin Kauppatorille juhlatunnelmaa fiilistelemään. Siellä ne 100 Suomen lippua liehui saloissaan, ja varmaan yhtä monta poliisiakin päivysti torilla. Aika nopeasti livettiin paikalta kahvilaan lämmittelemään, tuuli oli meinaan aika hyytävä, eikä mulla ollut pipoa. Ai miksi, no siksi että olen pölhö. Olin vielä juuri pessyt hiukset enkä löytänyt pipoa mistään, mutta ajattelin että no kyllä mä nyt selviän märillä hiuksilla usean tunnin tuolla ulkona. Oon siis vieläkin flunssassa, et se meni hyvin se. Kotona tein meille Essin Itsenäisyyspäivän Illallisen, eli vähän hienommin uunilohta sitruunalla, keitettyjä perunoita ja hyvää salaattia. Korkattiin skumppapullo ja kilisteltiin Suomelle, sekä mun koulupaikalle  (syystä että kesäkuun lopussa ei paljoa skumpalla kilistelty kun vauva oli vielä mahassa). Jälkiruoaksi tein piparkakkumoussea, ihan sairaan hyvää oli vaikka itse sanonkin.



...Joulusiivous. Vähän tylsempi juttu, mutta lopputulos palkitsee. Nyt ei olla ihan hirveästi tässä siivoiltu flunssan takia, mutta vielä ehtii. Vauva sitteriin tai kantoreppuun ja äiti imurinvarteen! Vauva on siitä hauska tapaus että se nukahtaa imurinhurinaan, oikea siivousvauva. Tänä vuonna en tee mitään sen ihmeellisempää kuin pesen lattiat ja pyyhin pölyt, mutta kyllä toi olkkarin ikkunaan pari päivää sitten ilmestynyt linnunpaska on tavalla tai toisella saatava pois. Hyvää joulua sinnekin!!



Nyt juon vihdoin mun mikrossa lämmitetyn teen (vauvan kanssa tee ja kahvi tulee aina lähes poikkeuksetta juotua kylmänä) ja menen seurustelemaan vauvan kanssa päivän polttavista puheenaiheista.

Ihanaa joulunodotusta!

Mitä onni on?

Pohdittiin tässä eräänä iltana miehen kanssa, mikä tekee meidät onnelliseksi ja mitä onni on. Keskustelusta inspiroituneena ryhdyin innoissani kirjoittamaan ajatuksiani aiheesta. Homma meinasi kuitenkin tyssätä heti alkuunsa, sillä tuntuu että mitä enemmän asiaa miettii, sitä epämääräisemmiksi ajatukset muuttuvat. 


Mulle onni merkitsee tasapainoa elämän eri osa-alueiden välillä. Se koostuu pienistä palasista joista muodostuu kokonaisuus, esimerkiksi henkinen ja fyysinen hyvinvointi, ihmissuhteet, työ ja opiskelu, toimiva arki. 


Toisaalta onni on myös sitä että osaa pysähtyä ja olla kiitollinen siitä mitä on. 

Onnea on myös se että saa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Onni ei välttämättä ole jatkuvasti vallitseva mielentila, vaan sen tuntee hetkittäin. 

Ollakseen onnellinen on oltava myös rohkea; on uskallettava sanoa ääneen mitä haluaa ja olla oma itsensä. 

Toisinaan on myös uskallettava kohdata menneisyys, päästää irti ja hypätä tuntemattomaan.



Henkinen hyvinvointi & Ihmissuhteet


Mielestäni yksi hyvinvoinnin kulmakivistä on hyvä itsetuntemus. Onnellinen ihminen tuntee itsensä heikkouksineen ja vahvuuksineen, on tasapainoinen ja sinut itsensä kanssa. 

Kukaan ulkopuolinen ei määrittele minkälainen olet, vaan osaat tehdä sen itse. Kun on vahva itsetunto, ei muiden negatiivisilla sanomisilla ole juurikaan vaikutusta. 

Tottakai on tärkeää kuunnella läheisiä ihmisiä ja osata katsoa peiliin tarvittaessa, mutta noin yleisesti ottaen itsetunto ei rakennu muiden sanomisille ja mielipiteille. 


Jos tunnen olevani ahdistunut tai hieman hukassa, otan kynän ja paperia ja alan kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Kirjoittaminen tuo selkeyttä ja saa päämäärättömästi ajelehtivat ajatukset paremmin järjestykseen. Kirjoittaessa tulee yleensä myös havainneeksi asioita joita ei muuten olisi ehkä tullut edes ajatelleeksi. 

Myös puhuminen on ihan elinehto henkiselle hyvinvoinnille. Sulkeutuminen ja negatiivisten ajatuksien tukahduttaminen kääntyy ennen pitkää itseään vastaan, mistä ei seuraa koskaan mitään hyvää. 



Sanotaan että on opittava rakastamaan (terveellä tavalla) itseään ennen kuin voi rakastaa toista, ja allekirjoitan tämän täysin. Jos itse voi huonosti, ei jaksa eikä pysty olla sellainen ystävä, tyttöystävä, äiti, tytär, sisko tai työntekijä kuin haluaisi olla. Ahdistus ja paha olo kun tuppaavat heijastumaan ihmissuhteisiin ja jopa vahingoittamaan niitä. Kun suhde itseen on kunnossa, yleensä myös ihmissuhteet kukoistaa.  



Työ & Vapaa-aika


Olin hetken työttömänä vuosi sitten syyskuussa, enkä olisi voinut olla onnellisempi kun sain uuden kivan työpaikan lokakuussa. 1,5 kuukautta ei ole kovin pitkä aika, mutta siinäkin ajassa ehtii kyllä tylsistyä ja ajatella asioita vähän eri näkökulmasta. 

Opin ainakin sen, että tekemättömyys ja kotona makaaminen ei todellakaan ole mun juttu. Vielä kesällä töitä tehdessäni olin niin loppu että mietin irtisanoutumista lähes päivittäin. Opin, ettei loppuunpalaminen välttämättä johdu työstä mitä tekee, vaan siitä miten työtä tekee. 

Unelmatyölläkin saa itsensä vedettyä ihan piippuun jos sitä tekee liikaa eikä muista huolehtia omasta jaksamisestaan. Työnteko ei ole elämäntarkoitus, mutta on sillä suuri merkitys elämässä. Tiivistettynä; työnteko tekee onnelliseksi, kun muistaa tehdä myös omia juttuja ja sanoa ei silloin kun on levon tarpeessa.


On myös tärkeää miten itseään kohtelee. Tähän sisältyy esimerkiksi säännöllinen liikunta, uni, terveellinen ja monipuolinen ruokavalio unohtamatta herkuttelua silloin tällöin, oma aika ja itsensä kuunteleminen. 

Olen joskus pakottanut itseni jaksamaan töitä, treenaamista ja koulua loputtomasti ilman lomaa, mikä johti (ei niin yllättäen) uupumiseen. Nykyään osaan tunnistaa milloin on sanottava stop kaikelle suorittamiselle ja vain otettava rennommin. 

Sanoisin että tasapaino tekemisen ja tekemättömyyden välillä on tosi tärkeää siinä miten mielekkääksi kokee oman elämän.



Perusturvallisuus & Koti




Toisille elämässä tärkeintä on matkustelu, jatkuva liikkuminen ja se että maisemat vaihtuu tiuhaan tahtiin. Mä taas tykkään enemmän olla paikallani. Saattaa kuulostaa vähän tylsältä, mutta mulle turvaa tuo tietynlainen pysyvyys ja jatkuvuus. 

Pidän arjen rutiineista, kunhan luon ne itse eikä mulle tule sellaista puristavaa tunnetta että on pakko tehdä asioita. Vastapainoksi tykkään toki matkustella ja välillä rikkoa niitä rutiineja. On ihanaa lähteä matkalle, mutta kotiin on aina kiva palata. Turvaa tuo myös se, että talous ja opiskelu/työasiat on kunnossa.

Olen todella visuaalinen ihminen ja viihdyn kauniissa ympäristössä. Jos kotona on kauhea sekasorto ja sotku, on mun ajatuksetkin yhtä sekamelskaa. En saa aikaiseksi oikein mitään ja keskittymiskyky on huono. 

Ihailen ihmisiä jotka viis veisaavat kaoottisesta ympäristöstä, mutta olen joutunut myöntämään itselleni että en yksinkertaisesti lukeudu näihin ihmisiin. Musta on ihanaa kun kotona on siistiä, puhdasta ja raikasta, ei liikaa tavaraa ja seesteinen tunnelma, tilaa hengittää. Näinhän ei todellisuudessa aina ole, enkä ota asiasta stressiä, mutta olen selvästi parhaimmillani kun koti on järjestyksessä. 



Siinä muutamia asioita, joilla saa omaa hyvinvointia edistettyä. Loppujen lopuksi tärkeintä elämässä ovat kuitenkin ihmiset, eikä pankkitilin saldo tai pyykkivuori paljoa vaakakupissa paina. 

Tällä hetkellä minut tekee päivittäin maailman onnellisimmaksi mahassa potkiva pieni vilperi, enkä malttaisi odottaa sitä hetkeä kun pääsemme hänet tapaamaan <3


Kesä 2017

Heippa vaan! Tänään on selvästi ollut syksyn merkkejä ilmassa. Aamulla oli niin viileää ettei pelkkä neuletakki riittänyt suojaamaan tuulelta, ja poloiset varpaat meinasivat kylmettyä sandaaleissa. Taitaa olla aika pakata hellehattu, kesämekot ja sandaalit yläkaappiin ja pikkuhiljaa kaivella neuleita ja villasukkia esiin! 

Mutta juu, tämän kuulumisten kakkososan piti ilmestyä blogiin ajastettuna jo aiemmin, mutta ei nyt mennyt tällä kertaa ihan putkeen, heh. Siispä, tässä kuulumisia huhtikuusta heinäkuuhun!

Huhti-toukokuu



Kevät meni nopeasti pääsykokeisiin lukiessa, töitä tehdessä, jatkuvasti pieni hymynkare huulilla ajoittaisesta pahoinvoinnista huolimatta. Pääsykokeet tuli ja meni, olin vain helpottunut että taas se hermoja raastava hakeminen on ohi. Samalla mielessä välähti toisinaan pelko siitä, etten saa opiskelupaikkaa ja jään ikuisesti kouluttamattomaksi kotiäidiksi joka elää miehensä siivellä. Älkää käsittäkö väärin, korkeampi koulutus ei missään nimessä tee kenestäkään parempaa ihmistä eikä kotiäitiydessä ole mitään hävettävää ja jokainen hoitaa raha-asiansa miten parhaaksi näkee, mutta minulle on aina ollut selvää että haluan opiskella. Olisi tuntunut siltä että jotain puuttuu jos en opiskelisi.





Kesäkuu



Kesäkuun alussa lomailtiin yhdessä A:n kanssa, eikä loma olisi voinut parempaan saumaan osua heti suht rankan kevään jälkeen. Ei tehty lomalla mitään kovin suurta ja ihmeellistä; käytiin Linnanmäellä (kahdessa laitteessa, fiilis on tärkein), oltiin isovanhempien luona maalla, tehtiin päiväreissu Turkuun, syötiin hyvää ruokaa ja nukuttiin pitkään. Siitä huolimatta oli jotenkin ihan erityisen ihana kesäloma. Oikeastaan koko kesä on ollut ehkä tähänastisen elämäni parhaimpia. Kesässä tärkeintä ei ole ne jutut mitä tekee, vaan se tunnelma, ihmiset ja yleisesti vaan kesäfiilis.



matonpesupuuhia maalla
Jo perinteeksi muodostunut Niskan peltileipä päiväreissulla Turussa, suosittelen!
Turku, helle, minä ja maha, kaverit ja jätski! 
Ps. Nyt tota "mahaa" katsoessani mietin että missä se maha on?! Muistan ajatelleeni että oon jo kunnon pallo, mutta ei se ollut mitään nykyiseen rv30-olotilaan verrattuna. :D
Ruissalo<3
Juhlistettiin mun 27-vuotissyntymäpäivää Lehtovaarassa. Vähän kalliimpi paikka, mutta oli sen arvoista! Lasissa kuplii tietysti alkoholiton Lehtikuohu ;)
Suomen kesä on ehdottomasti kauneimmillaan loppukeväästä keskikesään, silloin ulkona on sellainen herkkä ja taianomainen tunnelma.

Kesäkuu huipentui siihen kun olin töissä tauolla ja kirjauduin opintopolkuun miljoonannen kerran tarkistaakseni onko tuloksia tullut, ja siellähän se luki: hyväksytty! 


Pääsin kahteen yliopistoon siihen koulutusohjelmaan, joka kevään aikana oli alkanut tuntua enemmän omalta. Istuin siinä vaan suu auki paikallani enkä osannut itkeä, nauraa, kiljua tai tehdä mitään muutakaan, kun mut valtasi ihan mieletön onni ja riemu, olin vaan niin ylpeä itsestäni ja ihan sanoinkuvaamattoman iloinen! Suorastaan hyppelin pallomahoineni takaisin töihin ja hymyilin kuin Naantalin aurinko jokaiselle vastaantulevalle asiakkaalle.

Lasit päähän niin näyttää blondikin fiksummalta! No ei, olin just saanut tietää koulupaikasta ja oli helppo hymyillä. Näin seuraavana päivänä hyvää ystävääni, käytiin hakemassa subit joita suunnattiin Tuomiokirkon portaille syömään. Ps. Lokit olivat häikäilemättömiä, ja sain hätistellä niitä useampaan kertaan heiluttelemalla uhkaavasti sandaaliani.

Heinäkuu


Heinäkuun alku meni sulatellessa iloisia uutisia ja järjestellessä kouluun liittyviä asioita. Aloitan koulun syksyllä 2018, sillä meidän pieni bebe tulee maailmaan näillä näkymin lokakuun lopussa. Heinäkuussa olen tehnyt aika paljon töitä, mutta pieni väsymys ei haittaa kun tietää että tässä ehtii enää pari kuukautta olla töissä ennen äitiyslomaa. Ihan hullua miten nopeasti aika on mennyt! Mulla ja vauvalla on kaikki hyvin, maha kasvaa ja varpaita en ole enää hetkeen nähnyt alaspäin katsoessani. :D 



Heinäkuuhun on töiden lisäksi mahtunut reissu Itä-Suomeen äidin luokse, lastenvaunujen shoppaamista, ystäväpariskunnan kyläilyä meillä ja miniristeily Helsingin edustalla, paljon irtojätskiä, muutama Ikea-reissu ja yhdet kesähäät.



On ollut ihana kesä, mutta nyt väistämättä alkaa ajatukset kääntyä pikkuhiljaa lähestyvään syksyyn. Illat pimenevät vähitellen ja kuvittelen haistavani tuulessa jo ripauksen syksyä. Mieli haikeana mietin mennyttä kesää ja kaikkea mitä siihen on kuulunut, mutta onneksi on vielä elokuu. Aion käydä vielä ainakin uimassa, Korkeasaaressa ja syödä pari irtojätskiä lisää.



Edit: Yritin käydä uimassa, mutta lasketaanko varpaiden huljuttelu vedessä? Korkeasaarikin taitaa siirtyä syyskuulle!


Vuosi 2017 - kevät

Hyvää elokuun ekaa ja hei pitkästä aikaa, blogi! 

Ajattelin kirjoitella vähän kuulumisia, mutta vaikka tiivistäisikin tulisi postauksesta kilometrin pituinen, joten jaoin sen kahteen osaan. Järkkäri on pysynyt visusti jossain piilossa viimeiset kuukaudet, mutta nappasin puhelimesta vuoden aikana kertyneitä kuvia.

Viimeinen reilu puoli vuotta on ollut sellaista hulinaa ja myllerrystä elämässä että ajastuskin kirjoittamisesta on tuntunut jo valmiiksi pakkopullalta. Kirjoittaminen on pyörinyt ihan viimeisenä to do -listalla, vaikka se kivaa onkin ja toimii ainakin itsellä hyvänä stressinpoistajana. Aika ja kapasiteetti on ollut niin kortilla ettei mihinkään luovaan ole oikein irronnut musta enää mitään. Kuitenkin tässä eräänä iltana töissä häärätessäni huomasin ajattelevani taas miten kiva olisi kirjoittaa, kaivaa kamera jostain kätköistä esiin ja kuvata niitä mulle mieluisia asioita elämässä (aamukahvi, kukat, sohvatyynyasetelmat ja muut tärkeät). Mielessäni aloin jo jopa kirjoittaa tätä tekstiä ja ymmärsin että nyt on korkea aika palata luovien puuhien äärelle.


Mutta mihin se kuusi kuukautta on niin vain hujahtanut?


Tammikuu

Ensinnäkin, tein todella paljon töitä alkuvuodesta kun työ oli silloin aika yrittäjähenkistä ja vaati paljon joustamista. Uusia tilanteita tuli joka päivä eteen ja tällaiset tänka på:t piti mielen virkeänä, mutta olihan se raskasta myös. Haasteiden edessä kun muutenkin on kaksi vaihtoehtoa; panikoida ja luovuttaa tai hengittää syvään ja yrittää parhaansa. En ole luovuttajatyyppiä joten valitsin yrittämisen, mutta hitsi vie on se kuluttavaa. Hatunnosto kaikille yrittäjille!


Helmikuu


Työprojektin päätyttyä helmikuun alussa palkitsin itseni ja avomieheni A:n (tuntuu oudolta kutsua yli kolmekymppistä miestä poikaystäväksi) päiväreissulla Tallinnaan. Töiden lomassa ei oikein ollut ehtinyt moneen viikkoon syödä kunnolla joten aloitettiin aamu ihanalla brunssilla laivalla; muistan miten onnellinen olin kun siinä höpötettiin kahvikuppiemme äärellä, vielä vähän unisena aikaisesta herätyksestä. Sää oli kevättalvelle tyypillinen, vähän sateinen höystettynä hyytävällä tuulella, mutta mieli oli aurinkoinen. Käveltiin ympäriinsä vanhassa kaupungissa, pysähdyttiin pubiin lämmittelemään, käytiin syömässä hampurilaiset ja kilisteltiin kivan päivän kunniaksi. Väsyneinä mutta onnellisina hipsittiin laivaan ja nukahdettiin myöhään yöllä omaan sänkyyn hymy huulilla.




Helmikuun tein töitä vähän normaalimmalla tahdilla ja nautiskelin tavallisesta elämästä. Yhden viikonlopun vietin hyvän ystäväni luona yökyläillessä. Ystäväni kokkasi ihan mahtavaa ruokaa, juotiin pari lasia viiniä, höpöteltiin naistenjuttuja, laitettiin kasvonaamiot ja saunottiin. Aamulla sain Hesarin sänkyyn (!) ja heräilin keittiöstä kantautuvaan lupaavaan kolinaan ja kahvintuoksuun. Ystäväni se siellä puuhasi meille ihanaa aamupalaa. Katettiin aamupalat ja päätettiin katsoa samalla pari jaksoa paljon hehkutettua Skamia. Skam ei muhun iskenyt, mutta lautasella ollut avokadon puolikas suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla sitäkin enemmän! 



Seuraavalla viikolla havaitsin että avokadothan on muuten ihan älyttömän hyviä, sitruunasta puhumattakaan. Aiemmin ei olisi tullut mieleenkään esim. imeskellä sitruunaviipaletta sellaisenaan, mutta nyt se maistui taivaalliselta. Tilanne ns. eskaloitui siihen kun töissä vetelin avokadoja pussikaupalla (no ei nyt ihan), ja työkaverini ihmetteli mikä tämä mun äkillinen avokadohulluus on. Vastasin että ehkä mulla on puute hyvistä rasvoista! 

Aloin aavistella että jokin on muuttunut. Laskiaissunnuntaina tuijotinkin raskaustestin kahta viivaa typerä hymy naamallani. 

Meille tulee vauva!!!!!!

Sitä tunnetta on vaikea sanoin kuvailla kun alkaa vähitellen tajuta että kohta meitä onkin kahden sijaan kolme. Ajatukset poukkoili vuoristorataa häkeltyneen onnellisesta pelonsekaiseen epävarmuuteen ja taas takaisin siihen, että tekisi mieli kailottaa ilouutista jokaiselle vastaantulevalle. Ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista hetkistä<3



Maaliskuu

On sanomattakin selvää että kaikki suunnitelmat keväälle meni vähän uusiksi tai ainakin muokkautui jollakin tavalla. Tarkoitus oli hakea kouluun, johon on aika haasteellista päästä ja johon päästääkseen useimmat joutuu lukemaan 10-12 tuntia päivässä, unohtamaan sosiaalisen elämän ja kaiken muun seitsemäksi viikoksi. Mä otin heti sen asenteen että mihinkään älyttömiin lukupäiviin mä en nyt edes yritä pystyä - luen tehokkaasti sen verran kuin jaksan ja pystyn olosuhteet huomioon ottaen. Hain myös toiseen yliopistoon opiskelemaan ihan muuta alaa, ja kevään luku-urakkaa tarpoessa aloin miettiä että olisiko tämä aiemmin b-vaihtoehtona pitämäni koulutusohjelma ehkä sittenkin mulle se a-vaihtoehto, ja olenko kolistellut useamman vuoden väärän tiedekunnan ovia.


...Jatkuu!