Featured Slider

Soitto hätänumeroon ja maailman raastavin morkkis

Siinä se tuli otsikossa tiivistettynä: ihan hirveä päivä. En kirjoita tätä siksi, että haluaisin retostella kauheilla tapahtumilla, vaan siksi, että pitää päästä purkamaan omia ajatuksia ja muistuttaa kaikkia muitakin vanhempia tekemään taas extra kierroksen kotona ja varmistamaan, että nurkat on baby proofattu!

Aukko kodin turvallisuusstandardeissa

Aamu alkoi meillä ihan tavanomaisesti, syötiin Helmin kanssa aamupuurot ja lähdettiin muskariin. Kotiin tullessa riisuin Helmiltä ulkovaatteet ja jätin hänet eteiseen leikkimään kissan kanssa. Menin itse eteisen vieressä sijaitsevaan keittiöön, jossa olin purkamassa kauppakasseja, kun kuulin eteisestä rämähdyksen ja heti perään huutoitkua. Olin nanosekunnissa paikalla, ja näin että kenkäkaappi oli kaatunut Helmin päälle. Ulkoisesti en havainnut mitään suurempia mustelmia tai muita vaurioita, ja itku oli tietysti hyvä merkki.  Pian kuitenkin huomasin Helmissä uneliaisuutta, mikä on aivotärähdyksen yksi oire – ja olinkin saman tien jo soittamassa hätänumeroon. 

Ambulanssi oli viidessä minuutissa paikalla, eikä tällä välin pienen potilaan tila ollut huonontunut onneksi. Ensihoitajat totesivat melko pian sisään päästyään ja tutkittuaan Helmin, että suurempaa huolta ei pitäisi olla. Jossain välissä olin ehtinyt miehenkin hälyttää töistä paikalle, ja lähdimme omalla autolla vielä käymään lääkärintarkastuksessa. Tällä välin Helmi alkoi olla jo enemmän oma itsensä, ja uskalsimme vähän hengähtää. Lääkärikään ei havainnut mitään hälyttävää, ja kertoi että ilta pitää tarkkailla mutta yön voi jo nukkua ihan normaalisti eikä tarvitse herätellä. No, me varmuuden vuoksi kyllä herätellään, koska ei vaan kestetä odottaa aamuun, vaan on pakko käydä tarkistamassa onko kaikki kunnossa.

Miksi näin sitten kävi? Kenkäkaappi oli hutera, koska eteisen lattia on vanhaa hirsilankkua joka ei mistään kohtaa ole suora. Kaappi odotti eteisen seinustalla myyntiä, eikä sitä siksi oltu kiinnitetty seinään. Kysyn tässä kohtaa itseltäni, että miksi helvetissä en ollut siirtänyt sitä kuistille, kun meillä on niitä kylmäeteisiä vieläpä kaksin kappalein. Siinä kaappi ei olisi ollut tiellä, eikä näin olisi päässyt käymään. Muut vaaranpaikat on kotoa minimoitu, mutta tässä kävi nyt kyllä paha virhearvio/unohdus mikä sitten aivopieru onkaan ollut. Ehdin olla tosiaan keittiössä ehkä puoli minuuttia, juuri kerkesin nostaa ruokakassin käteen ja latoa muutamat piltit siitä pöydälle kun vahinko sattui. Olin lähtenyt eteisestä hymyillen, kun kissan ja Helmin leikkiä oli hellyyttävää katsoa. No sitä hauskuutta ei sitten kauaa kestänyt.

Huono omatunto tästä ikuisuuteen

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät onneksi mene tällaisissa tilanteissa täysin lukkoon vaan ajatus kulkee yllättävän nopeasti. Samalla olen niitä ihmisiä, joille iskee se shokki ja paniikki vasta jälkikäteen. Loppupäivän Helmin vointi oli ok, mutta itsellä morkkis vain kasvoi kasvamistaan, kunnes nyt illalla oli pakko vielä avata läppäri ja kirjoittaa. Illan aikana olen saanut älyttömästi viestejä instagramin puolelle, ja tuntuu että kaikille on käynyt jotain. Kenellä on vauva kiivennyt pinnasängystä alle vuoden ikäisenä ja pudonnut pää edellä lattiaan. Toisilla on vauva pudonnut sängystä, sohvalta tai pöydältä. Kerran kuulin että tuttuni puolivuotias vauva oli kiivennyt leluarkun päälle, pudonnut siitä ja solisluu oli murtunut.

Mutta vaikka kaikki toitottaa että muillekin käy näin ja ei voi olla jatkuvasti 100% varmistunut kaikesta ja nähdä kaikkea, niin silti harmittaa niin paljon että näin pääsi käymään. En nyt soimaa itseäni loputtomiin, koska ei mulla ole aikaa jäädä sänkyyn kierimään itsesyytöksissä – huominen päivä kahden lapsen kanssa on vääjäämättä edessä ja siitä se elämä taas jatkuu. Mutta kyllä huomenna käyn jälleen koko kodin läpi ja varmistelen taas jälleen kerran että onko kaikki nyt turvallista.

Onneksi tälle pienelle nallelle ei käynyt sen pahemmin.

Ja vaikka niinkin tekisin, en voi estää sitä, että joskus tulevaisuudessa jommalle kummalle lapselle taas sattuu jotakin. Tästäkin joku laittoi viestiä, että on paniikissa, kun hän tietää että vaikka kuinka nyt varmistelisi kotiaan ja soimaisi itseään, ei voi sille mitään että jotain tällaista tulee käymään jatkossakin. En voi mitenkään kontrolloida kaikkea, enkä varsinkaan toisia ihmisiä vaikka olisikin kyse omista lapsista ja heidän turvallisuudestaan. Miten monta kertaa päivän aikana minäkin jopa ärsyttävyyteen asti toistelen "älä mene sinne, älä koske siihen, ole varovainen". Juoksen lasten perässä ja nappaan horjahtavan Helmin syliin, juuri ja juuri estän pään kolahtamisen pöydänreunaan, syöksähdän poimimaan lattialta Liljalta siihen jääneen pienen esineen, jota kohden Helmi oli jo päättäväisesti lähtenyt konttaamaan. 

Tämä on myös yksi niistä syistä, miksi kahden pienen lapsen kanssa on rankkaa. Se jatkuva perässä juokseminen, valvominen, vahtiminen, päivittäiset täpärät tilanteet – joskus tuntuu että päivä menee vaan pieniä tulipaloja sammutellessa. Yritän parhaani mukaan selittää 3-vuotiaalle, mitä ei saa tehdä ja mikä on vaarallista, ja hän alkaakin jo onneksi vähän ymmärtää mitkä on niitä vaaranpaikkoja, sekä itsellä että Helmillä. Lilja on monet kerrat kyllä kiusannut pikkusiskoaan joo, mutta myös estänyt Helmiä esim. laittamasta suuhun jotain sinne sopimatonta. Onneksi siis lapset kasvaa ja järkeä tulee päähän.

Vanhemmuus on yhtä virhettä

Kirjoitin tämän tekstin myös siksi, että haluan viestittää ettei kukaan ole täydellinen, vähiten ehkä me vanhemmat. Paineet on kovat, vaatimuksia enemmän kuin kukaan ehtii ikinä täyttää, aika on rajallista ja jaksaminen myös. Vanhemmuus on yhtä virhettä toisinaan, ja olet tavallaan tuomittu epäonnistumaan. Toiset eivät huolehdi ollenkaan, toiset ylisuojelevat. Toisilla ei ole rajoja lainkaan, toisilla niitä on liikaa. Toiset kannustavat – toisilla se menee painostuksen puolelle. Teit niin tai näin, aina löytyy parannettavaa ja jokainen tekee omat virheensä. Yksi asia minkä olen vanhemmaksi tultuani oppinut on se, ettei vanhempana voi olla perfektionisti. Sellaisesta ajatusmaailmasta kannattaa pyrkiä eroon, jos mielii pysyä tervejärkisenä. Nytkin yritän toistella itselleni, että vahinkoja sattuu vaikka niitä kuinka yrittäisin estää parhaani mukaan.

Välillä sitä myös erehtyy keräämään sellaista hiljaista to do -listaa mielessään kaikista niistä asioista, joita pitäisi olla mutta ei vielä ole. Pitäisi huolehtia itsestään, tehdä omiakin juttuja, pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan koska kun äiti voi hyvin perhe voi hyvin, pitäisi pitää koti kunnossa (ja turvallisena), pitää huolehtia että lapsilla on vuodenaikaan sopivat, oikean kokoiset vaatteet ja että niitä on riittävästi, pitäisi myydä pienet vaatteet pois, pitää muistaa varata neuvolat ja hammaslääkärit, maksaa vakuutukset lapsille, säästää lapsille, huolehtia että lapsilla on ikätasoon nähden oikeanlaisia leluja ja tekemistä, pitäisi olla läsnä, ei saa räplätä puhelinta, ei saa käydä "vessassa" eli hengähtämässä hetken, jotta jaksaisi päivän loppuun – koska kuka silloin vahtii lapsia, vaan pitää käydä vessassa ovi auki tai ottaa lapset mukaan, ei saa menettää hermojaan vaikka uhmaikäinen uhmailisi lattialla ja 1-vuotias huutaisi väsymystään ja haluaisi päiväunille, tähän päälle pitäisi vielä hoitaa parisuhdetta ja ystävyyssuhteita, muistaa joskus vastata viestiin ja jos on vielä niin hullu kuin minä, pitäisi ehtiä kirjoittaa blogia, valokuvatakin joskus ja vastata työsähköposteihin. Tämän päivän jälkeen tuli taas sellainen olo, että paskan väliä sillä unohtuneella neuvola-ajalla, tärkeintä on että lapset pysyy hengissä ja toivottavasti mahdollisimman terveinä


Lopuksi vielä muistutus, olethan kiinnittänyt kaikki kaapit, lipastot ja hyllyt seinään? Jos et, kiinnitä ne jo tänään!


Ja ihan viimeiseksi kiitos. Valehtelematta oon tänään itkenyt ihan jokaisesta tsemppiviestistä mitä oon saanut, vaikka on tuntunut että en ansaitse niitä. Mutta niin mäkin tekisin toiselle äidille! Miksi se armollisuus on itseä kohtaan niin vaikeaa? Joka tapauksessa, kiitos. 

Essi



Uskomukseni raskaaksi tulemisesta

mitentullaraskaaksi

En tiedä olenko koskaan täällä kertonut tätä, mutta minä en tosiaankaan tullut heti ensiyrittämällä raskaaksi. Oikeastaan emme missään vaiheessa yrittämällä yrittäneet lasta, mutta jossain vaiheessa aloimme miettiä, onko kaikki kunnossa kun mitään ei tapahtunut. Tämä on tietysti todella arka ja henkilökohtainen aihe, etenkin jos raskautta toivoo kovasti eikä kuitenkaan lasta kuulu. Pakko siis laittaa heti tähän alkuun disclaimer, että tämä on vain minun kokemus raskaaksi tulemisesta, enkä jaa tässä mitään universaaleja totuuksia.

Oikeastaan jo ensitreffeillä puhuttiin mieheni kanssa läpi ne tärkeimmät: mitä mieltä olet avioliitosta, haluatko naimisiin, haluatko lapsia. Kun molemmilla oli heti ensikäsittelyssä aika vahva vastaus kaikkeen yesyesyes, ei kummankaan tarvinnut kuluttaa turhaan aikaa tai energiaa näiden asioiden pohtimiseen. En edes tiedä miten on mahdollista, että olen heti ensi treffeillä tuollaista suustani päästellyt, sillä minulla oli takana ihan hirveä parisuhde ja olin ajatellut, että ei kiitos hetkeen uutta suhdetta mistään lapsista puhumattakaan. Silti olin vaan että jees, sun kanssa lapsia kyllä joo kiitos. Olin aivan mennyttä naista.

Onko minussa jotakin vikaa?

Meni kuitenkin reilusti yli vuosi, eikä mitään kuulunut, vaikka periaatteessa olisin voinut tulla raskaaksi. En kytännyt kuukautiskiertoani, en tiennyt yhtään milloin ovuloin eikä sillä tavalla "yrittämällä yritetty" lasta. En googletellut vinkkejä raskaaksi tuloon, en juonut greippimehua enkä käynyt akupunktiossa. Jossain vaiheessa kuitenkin mieltä alkoi kaihertaa, että onko minussa jotain vikaa? Samaa ajatteli myös mieheni. Yritimme kartella aihetta, sillä tuntui että mitä enemmän asiasta puhuu, sitä todemmaksi se muuttuu. Huoli kasvoi kuukausi kuukaudelta, ja lopulta emme voineet olla ottamatta asiaa puheeksi. Varasimme ajan Naistenklinikalle, jotta saataisiin selvyyttä asiaan. Saimme ajan nopeasti, kun kerroimme että "yritystä" oli takana yli vuosi.

Aika oli varattu perjantaille, ja saimme jo ensi käynnillä kuulla, että kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta minulle varattiin aika vielä varmuuden vuoksi johonkin lisätutkimukseen muutamien viikkojen päähän..

.. Ja lopulta siinä kävikin sitten niin, että soitin Naistenklinikalle peruakseni ajan, sillä olinkin raskaana! Hoitajaakin nauratti langan toisessa päässä, että ette te sitten sen enempää apua tarvinneetkaan, hyvä niin ja paljon onnea

Tämä kuva todistaa sen että tein kaksi testiä! Lilja...

... ja Helmi.

Miten ihmeessä tässä näin kävi, ajattelin tuolloin pitkään. Olin todella taikauskoinen raskaudesta ja raskaaksi tulemisesta, ja oli niin älyttömän ihmeellistä olla raskaana. En meinannut uskoa koko juttua, vaikka minulle tulikin tosi vahva tunne raskaudesta jo muutama päivä ennen positiivisen testin tekoa. Ja kaikesta huolimatta en tainnut tehdä kuin sen yhden ainoan – tai ehkä kaksi? – raskaustestiä, ihan tosi, kaikki ei tee kahtakymmentä testiä. Jotenkin ajattelin että teen sen yhden ja se saa riittää. Lisätestit ei tee asiasta itselleni yhtään sen todellisempaa tai epätodellisempaa. Koska vauvaa oltiin saatu odottaa jo suhteellisen pitkä aika, suhtauduin raskauteen heti alusta alkaen jollain tapaa pelonsekaisin tuntein, ja niin kuin sanoin, aika taikauskoisestikin jopa! 

Ajattelin, että tulin vihdoin raskaaksi, koska...

Kävimme Naistenklinikalla, ja kuulimme ettei meissä kummassakaan pitäisi olla mitään vikaa, eikä pitäisi olla periaatteessa mitään estettä raskaaksi tulemiselle. Tämän kuuleminen oli molemmille niin iso helpotus, että rentouduimme ja siksi tulin heti raskaaksi. Mua ehkä jopa hieman nolottaa/naurattaa, miten nopeasti tulin raskaaksi tuon käynnin jälkeen. Tässä todella on ilmiselvä tapausesimerkki siitä, kun sanotaan että stressaamalla asiasta siitä tulee vain vaikeampaa. Mua ärsytti niin suunnattomasti tuolloin, jos luin jostakin että se on vaan korvien välissä tai se tulee kun on tullakseen tai lakatkaa yrittämästä niin kyllä se haikara sieltä saapuu!, jos joku pari oli yrittänyt lasta pitkään eikä siitä huolimatta ollut tullut raskaaksi. Mutta itselle sitten kävikin juuri niin, että kun joku kertoi että ei ole estettä raskaudelle, niin pam, olenkin paksuna.

Vehnänalkioöljy ja foolihappo. Ennen käyntiä Naistenklinikalla, astelin johonkin luontaistuotekauppaan ja ostin kalleinta foolihappoa, monivitamiinia ja vehnänalkioöljyä mitä kaupasta löytyi. Vanhempi naismyyjä katsoi minua aika tietäväisesti, kun katseli ostoksiani. Tämä oli tammikuun alussa, eli ehdin noin kuukauden lisätä öljyä smoothien sekaan ja napsia foolihappoa, kunnes tulin raskaaksi. En kertonut tästä kenellekään, en edes miehelle, koska pidin itseäni hölmönä ja jotenkin hävetti. En ollut puhunut tästä edes parhaalle ystävälleni, ja raskaus tuli hänellekin ihan puun takaa – mutta niin se tuli meillekin! Oli vaikea puhua, kun ei varsinaisesti yritetty mutta yritettiin vähän salaa kuitenkin. 

Jooga. Muistan, että olin lukenut jostain/saanut jostain päähäni että tietynlaisen mielenrauhan saavuttaminen ja joogaaminen voi edistää raskaaksi tulemista. Tämä tietysti ei auta mihinkään rakenteelliseen ongelmaan lapsettomuudessa, mutta juuri tällaisia minunlaisiani stressaajia se voisi kuulemma auttaa. Joogasin ja yritin tyhjentää mieleni. En onnistunut siinä kovin hyvin, ja lopulta ajattelin herkeämättä sitä, miten olla ajattelematta mitään. Mikä johti aina johonkin uuteen ajatukseen ja sen tukahduttamiseen, ja lopulta olin varmaan stressaantuneempi kuin ilman joogaa ja zen-hetkeäni.

Uusi työpaikka. Olin ollut samassa työpaikassa useamman vuoden, myyjänä isossa tavaratalossa, samalla kun hain yliopistoon. Elämäni tuntui kiertävän kehää aina keväisin koittavan pääsykoerumban ja sitä seuraavan vuorotyöarjen ympärillä, kun en päässytkään opiskelemaan. Pidän asiakaspalvelusta, ja teen sitä edelleenkin, mutta vähän eri muodossa tosin. Myyjän työssä olet kuitenkin koko ajan esillä ja saatavilla, ja saat aika vähän hengähdystaukoja. Tällaisena semi-introverttinä se oli aika raskasta, ja tarvitsin paljon aikaa palautuakseni työpäivien jatkuvasta sosiaalisten tilanteiden tykityksestä. Vapaat ei usein olleet peräkkäin, ja aika pitkiä työputkiakin tein. Lopetin myös salilla treenaamisen jossain kohtaa, koska en palautunut työstä enkä treenistä ollenkaan. Yhdestä salitreenistä palautuminen kesti vähintään viikon, eli kaikki ei ollut tosiaan ok.

Lisäksi ennen nykyistä parisuhdettani olin ollut henkisesti todella raskaassa parisuhteessa, josta eroon pääseminen oli iso helpotus, mutta suhteesta toipuminen kesti jollain tasolla todella pitkään. Vaikka koin olevani onnellinen, helpottunut, rakastunut ja toiveikas, kehoni muisti kyllä kaiken sen pelon, raivon ja adrenaliinin edellisestä suhteesta. Fyysisesti olin edelleen aivan ylikierroksilla ja loppuun palanut. Kärsin ahdistuneisuus- ja paniikkioireista. Sain muutamia paniikkikohtauksia, ja myyjän työssä tuntui, että paniikkikohtaus oli joinain päivinä jatkuvasti ihan nurkan takana. Isot tilat, paljon ihmisiä, jatkuva hälinä = paniikkihäiriöisen painajainen. Lopulta olin tullut siihen pisteeseen, että irtisanoin itseni ja jäin tietoisesti ihan tyhjän päälle työttömäksi ilman jatkosuunnitelmia. Tavoitteenani oli vain ja ainoastaan palautua ja hieman kartoittaa mitä oikeasti haluan ja mihin suuntaan elämässä lähteä. 

Olin tässä tyyliin kuudennella kuulla raskaana ja näytin samalta kuin nykyään aina lounaan jälkeen. :D

Oli pakko lisätä tämä kuva, kun sattui silmään. Tämä todistaa väitteen todeksi, siis siitä että ylähuuli katoaa lapsien jälkeen jonnekin. Milloin mulla on ollut tollaiset duckface-huulet? Johtuuko ylähuulen katoaminen siitä, että kahden lapsen kanssa pitää kiristellä hampaita ja naamaa jatkuvasti? (ÄLÄ OTA SISKOLTA KÄDESTÄ!!)

Tässäkin varmaan rv 35 ja näyttää samalta kuin rv 5 toisessa raskaudessa


Kohti unelmaelämää

Lopulta olin työttömänä vaivaiset 1,5 kk ja päädyin takaisin samalle alalle, mutta yritykseen, jonka arvot kohtasivat omieni kanssa ja vähän eri työtehtäväänkin. Työpaikka oli tosi kiva ja viihdyin ensimmäistä kertaa vuosiin työssäni! Se oli ihanaa, inspiroivaa ja tunsin jonkun taakan kadonneen harteiltani. Paniikki ja ahdistus katosivat tauon ja uuden työpaikan löytymisen jälkeen. Aloitin vuoden tauon jälkeen myös taas treenaamisen salilla, ja voi vitsit se tuntui h y v ä l tä. Oli kannattanut hiljentää tahtia ja kuunnella mitä keho yrittää sanoa.

Aluksi olin uudessa työpaikassani määräaikaisella sopimuksella ensimmäiset kolme kuukautta, jonka jälkeen allekirjoitin paperit vakituisesta työpaikasta helmikuussa, siis vähän sen jälkeen kun Naistenklinikalla käyntiä. Tuolloin olin jo raskaana, tosin en tiennyt sitä vielä.

Hassua on myös se, että tuona keväänä pääsin lisäksi kahteen yliopistoon sisään, kun en viimeiseen 3-4 vuoteen ollut päässyt minnekään. Elämä meni siis uusiksi oikein rytinällä: uusi työpaikka, raskaus ja koulupaikka. Vuosi 2017 oli kyllä ihmeiden vuosi!

Toista lasta ei sitten ehditty edes kunnolla suunnitella, kun tulinkin jo yllättäen raskaaksi esikoisen ollessa vähän päälle vuoden ikäinen. Toinen lapsi oli todellinen yllätys, mutta hyvin iloinen ja toivottu sellainen. En siis ehtinyt edes kaivella mitään foolihappoja tai vehnänalkioöljyjä esiin, kun plussa jo pärähti tikkuun. 

Niin kuin voi huomata, en edelleenkään usko että tulin raskaaksi vain siksi, että me tehtiin sitä juuri otollisena ajankohtana ovulaation kannalta (vaikka toki sekin tarpeellista on), vaan uskon että se oli monien asioiden summa. Ehkä tärkeimpinä tekijöinä pidän sitä, että annoin kroppani palautua ensin menneestä, pysähdyin kunnolla miettimään mitä haluan, ja sen jälkeen aloin mennä rohkeammin kohti itseni näköistä elämää. Olin niin tiltissä menneestä, ettei mikään ihmekään etten ollut aiemmin tullut raskaaksi. Lisäksi raskaus olisi tullut huonoon saumaan, jos edelleen olisin ollut kurjassa työpaikassa ja vain stressannut tulevaa. Raskaus tuli siis juuri oikealla hetkellä, silloin kun olin siihen valmis. Vaikka eihän toisaalta äidiksi tuloon koskaan ole täysin valmis, ei siihen voi oikein valmistautua. Mutta jollain tasolla piti ensin raivata tilaa uudelle elämälle, ennen kuin olin valmis äidiksi.

Lilja kotiintulopäivänä

Ja Helmi. Sama nallepuku, sama sohva, samat kädet – eri nalle. <3

Sellainen oli mun tarina! Onko sulla jotain uskomuksia raskautumiseen liittyen tai poppaskonsteja joita oot kokeillut tullaksesi raskaaksi?

Seuraa meitä myös Instagramissa: Ikkunalaudalla

Essi