Featured Slider

Ekologisempia vaihtoehtoja kylpyhuoneessa

Sunnuntai-iltaa!

Täällä ollaan herätty jo kuuden maissa, kun Lilja tepsutti taas tapansa mukaan meidän sängyn viereen pupu kainalossa, asetteli ensin pupun äidin viereen nukkumaan ja sitten vaati itse saada tulla nukkumaan äidin ja iskän väliin. Yleensä saan uudestaan nukuttua tämän söpön herätyksen jälkeen, mutta ei tänään. Vauva myllersi mahassa siihen malliin että unet sai unohtaa! Suosiolla nousin ylös ja siirryin olohuoneen puolelle pohdiskelemaan, että mihin sitä käyttäisi tämän kaiken ajan. On nimittäin harvinaista saada tehdä jotakin ilman keskeytyksiä, ja välillä sitä meinaa mennä oikein lukkoon kun ei tiedä miten päin sitä olisi.

Keittelin aamukaffet siinä seitsemän jälkeen, virkkailin hetken tilaustöitä ja päätin tulla päivittelemään kuulumisia tänne blogin puolelle (julkaisu kuitenkin venyi taas iltaan, kas kummaa). Mitään sen ihmeellisempää ei meille kuulu, muuta kuin että arki on aika kivaa just nyt. Raskausväsymys on helpottanut ja tilalle on tullut _nyt jo_ se perinteinen pesänrakennusvietti. Täällä on tehty vaikka mitä; käytetty kaikki huonekasvit suihkussa, siivottu parveke, silitetty ja ripustettu verhoja, siivottu kaappeja, testattu taloyhtiöltä lainattua ikkunapesuria (on muuten ihan loistokeksintö, kannattaa kokeilla!) suunniteltu kaikenmaailman diy-projekteja ja mitä vielä. Olen viime aikoina iloinnut ihan hirveästi arkisista asioista, muun muassa tiskaamisesta, vessan siivouksesta, pyykinpesusta, pyykkien viikkaamisesta, kasvojen pesusta ja suihkussa käymisestä.

Ööh, mitä?

Salaisuus tähän on panostaminen käyttöesineisiin. En erityisemmin ole "koristeihmisiä", mitä tulee sisustukseen, pukeutumiseen tai vaikka meikkaamiseen. Tykkään selkeästä ja luonnollisesta linjasta. Vaatteissa ja sisustuksessa rakastan luonnonmateriaaleja ja suosin aika neutraalia värimaailmaa. Mun mielestä esimerkiksi vaatteita ei tarvitse olla paljon, mutta ne jotka kaapista löytyy tulisi olla hyvälaatuisia, kestäviä ja yksinkertaisesti niitä lemppareimmista lemppareimpia vaatteita (ai kauhea mikä sanahirviö). Sama pätee kodin käyttöesineisiin – mun mielestä on suorastaan nautinto tiskata puisella tiskiharjalla, käyttää ekologista tiskiainetta (jonka haju ei pistä raskausnenään), pyyhkiä pöytä virkatulla kestorätillä (nämä on vielä virkkuukoukulla odottamassa valmistumistaan), pestä pyykit ekopesuaineella ja sen jälkeen viikata ne meriheinäkoriin muovisen pyykkikorin sijaan. Itsetehty pyykkietikka olisi seuraavaksi kokeilulistalla. Ainoa mikä aiheuttaa päänvaivaa on, että minkä kaikista ihanista eteerisistä öljyistä valitsisin tuoksuksi? Ihan järisyttävän iso ongelma.

Päästäkseni asiaan, olen tässä muutaman kuukauden sisällä siirtynyt shampoissa ja suihkusaippuoissa tyystin palasaippuoihin. Innostus lähti siitä kun sain Ecolifeltä testiin Carita Cosmetiikan palasaippuoita ja deodoranttivoiteen. Suhtauduin aluksi hieman skeptisesti siihen, että hiukset muka saisi puhtaiksi pelkällä palasaippualla. Mulla on ollut käytössä Vihreä Savi -shampoopala, joka sopii hyvin rasvoittuvalle hiuspohjalle. Aiemmin olen joutunut pesemään hiukset ihan vähintään joka toinen päivä, ja yleensä se toinenkin päivä on menty kuivashampoon voimalla. Olen yrittänyt kyllä pestä hiuksia harvemmin, mutta ei töihin vain kehtaa mennä likaisella tukalla. Jouduin nielemään skeptisyyteni kun olin muutaman viikon pessyt hiukset palasaippualla, sillä pesuväli pidentyi ihan älyttömästi, entisestä 1-2 päivän välein pesusta on siirrytty kahtene kertaan viikossa. Hiukset tuntuu erilaisilta, ei sellaisilta nitisevän puhtailta. Ja se kuohkeus! Hyviä hiuspäiviä on nyt paljon useammin kuin ennen. Helmi -hoitoainepala on myös ollut käytössä, mutta täytyy myöntää että Kreikan matkan jälkeen oli pakko turvautua muutaman kerran hopeahoitoaine-naamioon, sillä tukka oli niin keltainen. Mulla on myös todella kuiva tukka, ja tuntuu ettei hoitoainepala riitä ihan sellaisenaan ainakaan vielä – ehkä jos hiukset ensin elpyvät vuosien pesukierteestä?


Lisäksi tykkään siitä, että Carita Cosmetiikan tuotteet on pakattu pahviin, joten turha muovijäte vähentyy taas pala kerrallaan! Kierrätätkö muuten muovit? Me ollaan nyt noin vuoden ajan kierrätetty suurin osa muovista, ja se muovin määrä on aivan j ä r k y t t ä v ä. Sekajätteen osuus roskista on vähentynyt huomattavasti kun vie muovit erikseen kaupan pihan muovinkeräysastiaan. Helppo homma, mutta toivoisin silti että jokaiseen taloyhtiöön tulisi oma muovinkeräysastia.







Toinen ihan superhyvä tuote on Turve aktiivihiili -suolasaippua, jolla pesen kasvot. Aiemmin mulla on ollut käytössä perus (luonnonkosmetiikka) putsari, mutta se ei kertakaikkiaan puhdistanut meikkivoidetta iholta. Piti aina vähintään kahdella vanulapulla pyyhkiä loput meikit pois, ja siltikin jäi vähän sellainen puolipuhdas olo kasvoihin. Tällä muuten lähtee meikki pois ihan yhdellä pesulla, eikä valkoiseen kasvopyyhkeeseen jää mitään ylimääräistä. Ah mikä helpotus arkirutiineihin! Palasaippuoiden lisäksi sain testiin myös deodoranttivoiteen. Voide on alumiiniton ja kemikaaliton. Vaikka raskaus hikoiluttaa enemmän kuin normaalisti, deovoide on ollut ihan huippu. Levittämisen jälkeen tulee sellainen olo kuin olisi laittanut vauvan talkkia kainaloihin (?), joka tapauksessa sellainen kuiva ja raikas tunne. Tuoksu on kiva ja mieto, ei yhtään pistävä. Ainakin ilmastoidussa toimistossa menee työpäivä helposti tällä!

Huono puoli suolasaippuan tultua kuvioihin on se, etten enää tarvitse niin usein näitä mun kestovanulappuja. Virkkailin näitä oikeastaan ensimmäistä kertaa viime kesänä kun "kosin" kaasojani, mutta nyt sain aikaiseksi tehdä itsellekin näitä kunnon pinon. Hyvästi kertakäyttöiset vanulaput! Psst. Näitäkin muuten teen tilauksesta, (vaikkei alunperin se ollut tarkoituksena kun Instagramiin näistä kuvan julkaisin, tilauksia vain tuli) joten jos et itse jaksa ryhtyä virkkailemaan, saa laittaa tilausta tulemaan! Hinta 10 kpl nipulle on 20 € + postikulut.


virkatutpuhdistuslaput

Ps. Tämä ei muuten ollut mikään maksettu tai etukäteen sovittu postaus, halusin ihan vilpittömästi tulla täälläkin kertomaan Carita Cosmetiikan tuotteista. 

*Carita Cosmetiikan tuotteet saatu Instagram-näkyvyyttä vastaan.




Raskauden ärsyttävimmät

Yleensä puhutaan siitä, että raskaana olevat naiset ovat huvittavia. Monet asiat laitetaan helposti raskaushormonien piikkiin ja oletetaan muutenkin että raskaus muuttaa ihmistä niin paljon, että koko persoona muuttuu siinä samalla. Raskaus, synnytys ja vauva/lapsiarki on nyt olettamuksia täynnä muutenkin, mutta nyt jotenkin tuli tarve avautua raskaana olevan näkökulmasta, että mikä muissa ihmisissä ärsyttää.


Ylisuojeleminen/Paapominen


Kaikella rakkaudella, mutta ärsytti ihan suunnattomasti ensimmäisessä raskaudessa kun silloisessa työpaikassani en olisi pyyhettäkään saanut nostaa, enkä nousta edes ensimmäiselle askelmalle tikkailla (ylettääkseni johonkin tuotteeseen, joka oli vähän liian korkealla, 160 cm "pitkä" kun olen.) Siis oikeasti, aika sankari saa olla jos meinaa ekalta rappuselta jotenkin kiepsahtaa maahan niin että sattuu. Tällainen skenaario lähinnä naurattaa kun sitä alkaa kuvitella. Toki ymmärrän ettei korkealle saa kiivetä, etenkään loppuraskaudessa. Mutta kun en saanut edes silloin kun olin hädin tuskin toisella kolmanneksella, kun maha loisti edelleen poissaolollaan. Heti jos katsoinkin tikkaita päin esimies juoksi paikalle kieltämään! Ymmärrän kyllä, olihan se hellyyttävääkin ja hän vain huolehti, mutta samalla pisti ärsyttämään kun oli tottunut tekemään itse. Ajattelin että selviän ehkä hengissä siitä yhdessä askelmasta.

Sama koski nostelua, siis ymmärrän kyllä ettei mitään oikeasti painavaa saa eikä kannatakaan edes yrittää nostaa, sen nyt järki ja kroppakin sanoo. Mutta tsiisus sentään, mä olin ennen ensimmäistä raskautta käynyt kymmenisen vuotta aktiivisesti salilla, mulla oli tosi hyvä peruskunto ja jonkun kevyen pyyhepinon tai pahvilaatikon nostaminen ei tuntunut oikeasti missään. Kantelin niitä yhdellä kädellä todistaakseni, etten todellakaan nostele näitä karkkipussin painoisia kuormia selällä tai sillä raskausvatsalla. Jota ei siis silloin näkynyt ollenkaan. 

Myös vanhemmat sukulaiset harrastivat tätä paapomista. Nostin kahvipannua, ja isoäitini parkaisi että "herravarjele älä nosta mitään ettei mene kesken!". Suuremmalla todennäköisyydellä saisin keskenmenon tuosta äkillisestä huutamisesta kuin sen kahvipannun nostamisesta. Edelleen painotan, huolenpitoahan se vain on, mutta oikeesti. Se että on raskaana ei tarkoita että menee rikki pienestä tuulenhenkäyksestä. Eikä mene vauvakaan, vauvat on aika kestäviä.

Mies osasi onneksi olla suojelevainen ja huolehtivainen järkevissä mittasuhteissa, ja juuri sen verran kuin musta tuntui hyvältä. Osaltaan sitä kaipaakin tietynlaista suojelua ja turvallisuudentunnetta raskaana ollessa, se on ihan luonnollista. Varmasti hormoneilla on myös jotain tekemistä asian kanssa. Mies huolehti etten tekisi liian pitkiä työpäiviä, tuli hakemaan töistä ja mielellään vei töihin aina kun pystyi. Hän tuli lähes jokaiselle neuvolakäynnille mukaan, koska halusi olla mun tukena ja osallistua. Jos olin myöhään liikkeellä jossakin, hän laittoi viestiä onko kaikki ok, ja haluanko että hän tulee hakemaan tai vastaan. Se tuntui kivalta.

Ainoa kerta kun jouduin vähän toppuuttelemaan miestä oli se, kun Turun puukotus tapahtui, ja mies oli sitä mieltä että nyt mun ei ole enää hyvä mennä töihin.. :D Ei naurattanut ketään silloin, mutta kyllä mä kuitenkin ajattelin töissä käydä ihan normaalisti. Myönnän kuitenkin sen, että tarkistin aina onko mattoveitsi jossain käden ulottuvilla, siitä kun tietenkin olisi suuri apu mikäli joku hyökkäisi viidakkoveitsen kanssa Helsingin keskustassa sijaitsevaan kodintekstiileitä myyvään liikkeeseen. Ihan mahdollistahan se olisi, siksi oli hyvä, että muovinen, pinkki mattoveitsi oli osa pelastautumissuunnitelmaani. Toisekseen olin myös käynyt mielessäni läpi pakoreitin, jota seuraisin myymälästä ulos ja keskustan uumeniin. Nämä suojautumisstrategiat tuntuivat rauhoittavan miestä ja pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että voisin jatkaa töissä.



Pysyin pystyssä Kreetan vuoristoissa, vaikka välillä vähän tuulikin.

Julkisissa liikennevälineissä kulkeminen


Etenkin ratikoissa kulkeminen oli todella hermoja raastavaa aina silloin tällöin. Joko 
a) ihmiset ajattelivat että olin silläviisiin lihonut, että muuten suht hoikkaan varteen on vaan ilmestynyt tuollainen järkyttävän kokoinen rantapallo, eivätkä he ollenkaan osanneet varoa ja törmäilivät mahaan/työntyivät ohitseni ja selvästikin ärtyneenä ihmettelivät miksen anna tilaa. No anteeksi nyt vaan, en ajatellut litistää tätä raskausmahaani tähän ratikan kaiteeseen, kiitos vaan. Ja se tuskan määrä, joka ihmisissä herää kun he joutuvat sekunnin tai kaksi odottamaan kun yrität siirtyä pois tieltä.

Tai b) olet yhdeksännellä kuulla raskaana ja nouset puuskuttaen täpötäyteen ratikkaan, ja ainoa reaktio joka kanssamatkustajissa herää on katsoa tiiviisti ikkunaan päin, ettei vain joutuisi nousemaan ja antamaan istumapaikkaa. Raskaana olevat eivät vaadi erityiskohtelua, mutta kyllä hyviin käytöstapoihin kuuluu antaa istumapaikka vanhuksille ja raskaana oleville. Itse olen aina tehnyt niin, ja odotan että mullekin tehdään niin. Lähinnä siis sen takia, että no joo, varsinkin loppuraskaudessa seisominen väsyttää, mutta en tiedä kuinka turvallista se on huojua ja roikkua kiinni tangoissa ruuhkabussissa tai ratikassa. Jos tulee äkkijarrutus, siinä ei paljoa ole tehtävissä.

Kerran jouduin melkein pidättelemään naurua, kun eräs nuorehko nainen niin ponnekkaasti käänsi päätään pois päin minusta, että touhu näytti jo tosi kipeältä. Teki mieli sanoa hänelle, että voit rauhoittua ja olla ihan normaalisti, jään seuraavalla pysäkillä pois. Tulee kuule kohta niin kamala niskasärky sulle, että parempi vaan nyt rentoutua siinä ja lopettaa tuo niskan jännittäminen. 

Hieman jopa hävettää suomalaisten puolesta, kun loppujen lopuksi ainoat jotka antoivat aina istumapaikan (tai tarjosivat sitä), olivat vanhukset, ulkomaalaiset, turistit ja narkkarit. Kerrankin eräänä aamuna matkalla töihin kukaan ei tehnyt elettäkään ratikassa antaakseen istumapaikkaa. Raskaus oli jo siinä pisteessä, että käytännössä ilman vatsalihasten tukea tasapainoilu täydessä ratikassa alkoi olla jo todella vaikeaa, ja oikein mielelläni istuin jos vain istumaan pääsin. Ainoa joka minulle tarjosi paikkaa, oli eräs selvästi aineissa ollut nuori mies, joka singahti seisomaan saman tien minut nähdessään ja kysyi hei haluutsä tulla istumaan, tuu vaan tähän! Kyllä kiitos, ja samalla annoin kyllä pahaa silmää kaikille niille, jotka katsoivat vierestä kasvoillaan vaivaantunut ilme. No kai se nyt hävettää, kun sillä kaikkien parjaamalla narkkarilla on paremmat käytöstavat kuin sulla. 

Täällä Tampereella homma on jo aivan överiä. Tällä viikolla aamun ruuhkabussissa oli aivan järjettömän kuuma, bussi oli ääriään myöten täynnä ja tietenkään missään ei ollut jäljellä istumapaikkoja. Tässä vaiheessa vielä pärjään oikein hyvin seisaaltaan, mutta mieluiten pitäisin kuitenkin jostakin kiinni. Nimittäin ripustauduin yhden tangon varaan, kun kuski oli tyyppiä äkkijarrutus/kiihdytys joka jeesuksen risteyksessä ja käänteessä. Mutta sekös alkoi erästä naista ärsyttää, kun en liikkunut eteenpäin vaan jäin siihen tangon viereen seisomaan. Mun ohi pääsi ihan helposti, ei mitään ongelmaa. Ainoa syy miksen itse mennyt eteenpäin oli se, että seuraava kohta bussissa oli pitkä kaista penkkejä, joiden vieressä ei ollut yhtä ainoaa tankoa josta pitää kiinni, pelkästään niitä katossa roikkuvia liaaneja. Bussikuskikin oikein kuulutti, että tiivistäkää eteenpäin, josta nainen tietysti sai vielä lisäintoa mäkättämiselleen, ja huusi kovaan ääneen että rohkeasti vaan eteenpäin. Mutta kun nyt ei ole rohkeudesta kiinni tämä liikkuminen, vaan ihan siitä etten mä todellakaan mene tuonne kaatumaan bussin lattialle tän mahan kanssa. Jäin seuraavalla pysäkillä pois ja odotin suosiolla seuraavaa bussia. Anteeksi tamperelaiset, mutta aivan järkyttävää käytöstä. En ole kertaakaan nähnyt, että täällä annettaisiin vanhuksille istumapaikka. Tuijotetaan kyllä, mutta ei tehdä elettäkään. Joka ikinen kerta kun olen itse noussut ja antanut paikan vanhemmalle väelle, heidän reaktio on ollut niin yllättynyt, että huomaa kyllä tuollaisen huomaavaisuuden olevan täällä päin harvinaista. Tässä olisi kyllä tsemppaamisen paikka!

Ennakkoluulot ja oletukset


Sen ajatuksen, että raskaana olevat naiset puhuvat vain raskaudestaan, voisi kääntää ihan toisin päin. Törmäsin hirveän usein siihen oletukseen, että haluaisin puhua vain raskaudesta, vauvatarvikkeista ja tulevasta synnytyksestä. Todella usein jouduin muistuttelemaan, että hei, täällä on edelleen se sama Essi kuin ennenkin, mä nyt satun vain olemaan raskaana. Raskaus ei ole lobotomia (hehheh, vaikka välillä siltä tuntuukin kun ei muista mitään), eikä se muuta ihmistä kokonaan joksikin toiseksi. Tottakai se on iso muutos elämässä ja muuttaa ihmistä, mutta ei se pyyhi pois kaikkea mitä on aiemmin ollut. Hassuahan se olisi, jos raskaus ei mihinkään vaikuttaisi, mutta jotenkin se on musta alentavaa olettaa, että joskus fiksu ja hauska ihminen muuttuisi ihan muuksi sillä hetkellä, kun raskaustesti näyttää positiivista. Miksi raskaus joskus nähdäänkin niin negatiivisena asiana?

Tottakai oli ystävällistä kysyä että miten olen voinut ja jutella hetki vaikka siitä, minkälaiset vaunut tilattiin vauvalle. Mutta seuraavaksi voidaankin jo siirtyä johonkin aivan muuhun, koska se oma pää kyllä piti huolen siitä, että mielessä ei paljoa pyörinyt mikään muu kuin raskausviikot, vauvan kehitysvaiheet, se mitä saa ja mitä ei saa syödä/tehdä, raha-asiat, äitiysloma, tuleva synnytys, äitiys, vanhemmuus, vauva-arki, nukkuminen, imetys... Musta oli ihan t o d e l l a virkistävää kuulla mitä mun ystävät puuhasivat ja mitä heille kuului. Oli ihanaa jutella uutisista, uusimmista trendeistä, kulttuurista ja vaikutuksen tehneistä artikkeleista tai kirjoista, joita itse tai ystäväni oli lukenut. Oli niin hauskaa lähteä Seurasaareen kävelylle, käydä jätskillä tai kahvitella. Etenkin äitiyslomalle jäätyäni ramppasin joka päivä jonkun ystävän luona, tai sitten saatiin meille vieraita ja sain hyvän syyn leipoa jotakin. Se oli parasta! Kerrankin oli aikaa nähdä kunnolla ystäviä ja perhettä, kun ei tarvinnut miettiä aikatauluja ja työvuoroja. Joten ei, mä olisin tylsistynyt kuoliaaksi tai tullut hulluksi jos koko sen ajan, kun näin mun ystäviä oltaisiin puhuttu vain vauvoista tai mun raskauskrempoista.


Kuva viime kesältä. Siis ajalta ennen raskauslobotomiaa, jota nyt parhaillaan elän.


Toinen oletus, joka mua ihmetytti ja ihmetyttää edelleen on se, että elämä käytännössä loppuu siihen kun saa lapsia. Siis anteeksi, mutta millaisen lapsuuden te olette eläneet jotka näin ajattelette? Onko teillä ollut jotenkin todella kurja ja ankea lapsuus? Meillä ainakin matkusteltiin, oltiin ulkona, leivottiin, kokkailtiin, kyläiltiin isovanhemmilla ja kummeilla, purjehdittiin, luettiin kirjoja, piirrettiin, maalattiin, katsottiin yhdessä elokuvia, käytiin retkillä, nautittiin luonnosta, juostiin ulkona, keksittiin vaikka mitä omia leikkejä ja projekteja joko parhaan kaverin tai kaikkien pihapiirin lapsien kanssa. Mun arkeni on meidän lapsemme lapsuus. Mä ainakin toivon, että voitaisiin antaa meidän lapsille sellainen lapsuus, josta he saavat kaiken tarvittavan siihen, että heistä kasvaa tasapainoisia, onnellisia ihmisiä, ja jota he voivat muistella hymyssäsuin sitten aikuisina.

Omasta puolestani voin sanoa, että elämä 1,5-vuotiaan kanssa on jo nyt ihan todella hauskaa ja antoisaa. Se lapsiperheiden elämän rankkuus josta aina niin tietäväisesti puhutaan, on sitä, että kaiken yhteensovittaminen on rankkaa. Se rankkuus ei tule siitä, että lapsen kasvattaminen olisi ainoastaan taakka, joka vie elämästä kaiken ilon ja vapauden. Tottakai vauvavuosi on kaikessa intensiivisyydessään rankka, mutta myös todella ihana. Siitä rankan tekee se väsymys, kaikki uusi, muutokset. Ei se vauva itsessään, sehän tuo ihan hirveästi iloa elämään. Lapsen kasvaessa hänen kanssaan voi tehdä vaikka mitä, ja lapsen kanssa on jo ihan erilaista kuin vielä vuosi sitten. Haasteita on varmasti luvassa, en sitä sano, mutta niinhän elämässä muutenkin. 

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä se, minkä jo ensimmäisenä mainitsinkin. Ne on ne raskaushormonit. Voi pyhät pyssyt sentään, että toi lause saa mulla karvat nousemaan pystyyn. Kyllä, se menee hormonien piikkiin että itkee mainoksesta. Mutta ei kaikki vaan mene. Ihan kuin ei saisi olla tunteita ollenkaan niin kuin muilla ihmisillä, oot vain sellainen vauvantekokone jota ei kannata ottaa tosissaan koska raskaushormonit. Huomaan ainakin itsessäni sen, että olen aika paljon pidättäytyvämpi raskaana ollessa. En jaksa yhtään kuunnella miten joku asia, joka muutenkin ottaisi hermoon on nyt vain hormonien aiheuttamaa harhaa. Palataan asiaan sitten syyskuun lopussa kun saan taas olla oma itseni!

Mutta tämän kilometriavautumisen voisin lopettaa nyt tähän, ihailtavaa mikäli jaksoit lukea tänne asti! Ehkä tää oli enemmän terapiaa mulle kuin viihdyttävää luettavaa muille. Lupaan ensi kerralla palata hieman aurinkoisemmissa merkeissä!


Mitä ärsytyksiä sulla on ollut raskausaikana?