Kaiken antoi maailmaan tullessaan

Synnytyksestä on kulunut kohta kaksi kuukautta, ja vähitellen alkaa tuntua siltä että voisin kirjoitella ajatuksiani ylös ilman että alan välittömästi vollottaa. Mielestäni tärkeintä synnytykseen valmistautumisessa on ottaa selvää synnytyksestä ja ylipäätään uskaltaa ajatella synnytystä ja käydä läpi mielessä synnytyksen eri vaiheita. Voin paljastaa tulevasta jo sen verran, että mun synnytys oli oikein onnistunut ja ensisynnyttäjäksi synnytys eteni aika sutjakkaasti. Koska mua ärsytti/nauratti/hirvitti kaikki kauhutarinat synnytyksestä, joita netti on pullollaan, ajattelin jakaa oman hyvän kokemukseni.




Ennen synnytystä kehitin itselleni muutamankin kerran sellaset parin päivän intensiiviset synnytyspelkokohtaukset katsomalla jotain kauhusynnytysvideoita ja lukemalla niitä perinteisiä nettipalstakeskusteluja aiheesta. Tyyliin "tätä et tiennyt synnytyksestä: Maikku85: repesin kahtia!!" Mikä siinä on, että vaikka tietää ettei niitä keskusteluja kannata lukea niin niitä lukee silti? Kauhu sisällä kasvaa ja senkun luet vaan eteenpäin, tomppeli. Juuri kun olin saanut ajatukseni järjestykseen ja rauhoiteltua itseni takaisin synnytys on maailman luonnollisin asia -moodiin, meidän neuvolatäti sanoi että tuleva isä voi sitten kertoa siellä Naistenklinikalla sun tiedot, kun sä et siinä vaiheessa muista ees omaa nimeäs! 

???

Anteeksi mitä? Muuten niin asiansa osaava hoitaja ryhtyikin ykskaks lietsomaan synnytyspelkoa. Onko nykyään neuvolassa tarkoitus saada turhat luulot pois maalailemalla tälläisiä kauhukuvia ensisynnyttäjä-poloisten päähän? Sopersin jotain takaisin ja menin kotiin pohtimaan (itkemään) miten selviän tulevasta jos en muista edes omaa nimeäni kun lähden synnyttämään, hjälp. Päätin että ei tä näin voi olla, vauvoja syntyy koko ajan eikä se jokaiselle voi olla sellainen kidutussessio kuin nettipalstoilla annetaan ymmärtää. Päätin myös, että nyt lopetan kaikki nettipalstailut ja annan asioiden mennä omalla painollaan ja nautin ihan rauhassa raskaudesta. 

---

Olin siinä mielessä onnekas, että mulla oli tosi helppo raskaus. Teen seisomatyötä, ja ainoastaan töissä mulle tuli ajoittain harjoitussupistuksia, mutta ne ei ollut kipeitä kuitenkaan. Olin töissä ihan loppuun asti, ja jäin äitiyslomalle silloin kuin pitikin. Viimeinen kuukausi ennen laskettua aikaa meni kavereiden kanssa kahvitellessa, kokkaillessa ja kotia puunatessa. Koitin tarkkailla merkkejä lähestyvästä synnytyksestä, mutta en huomannut kyllä mitään tavallisesta poikkeavaa ja ajattelin että aivan varmasti menee yli lasketun ajan. Synnytystä edeltävinä päivinä kävin "synnytyksenkäynnistyslenkillä" pariin kertaan, joten en tiedä auttoiko ne vai vaapersinko Seurasaaren edustaa turhaan selkä kipeänä etanavauhtia.


Heräsin keskiviikko-torstai välisenä yönä siihen, että mulla on aivan järkyttävä jano. Nousin juomaan varmaan litran vettä (tässä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, heräsinhän joka yö noin 137 kertaa muutenkin) ja menin takaisin nukkumaan. Vain herätäkseni noin puolen tunnin päästä uudestaan tunteeseen, että nyt jotain tapahtuu. Taisin sanoa ääneen ei helkkari, ja mietin hetken että näinkö unta vai tapahtuuko nyt oikeasti jotain. Nousin uudestaan ylös, ja kappas, lapsivedet lorahti siihen sängyn viereen! Menin kylpyammeeseen tärisemään jännityksestä ja innostuksesta: nyt se tapahtuu! Ei tarvinnut käynnistää! Vihdoin me tavataan meidän vauva! A soitti Naistenklinikalle ja kysyi että mitäs nyt tehdään. Sieltä sanottiin että menkää takaisin nukkumaan jos supistuksia ei ole. No ei ollut, ja vuorattuani patjan pyyhkeillä kipusin takaisin sänkyyn. Nukkumisestahan ei tullut enää juuri mitään, sillä kuulostelin supistuksia ja olin muutenkin niin täpinöissäni. Sain ehkä lopulta tunnin torkuttua.


Aamulla pakattiin loputkin kamat sairaalakassiin ja lähdettiin Naistenklinikalle. Supistuksia alkoi olla epäsäännöllisesti, enkä ensin ollut ihan varma onko nää nyt niitä The Supistuksia. Olin lukenut että sen kyllä sitten tietää kun ne on niitä (Niih, odotas vaan!!). Automatka kesti sen 5min., mutta ihan tarpeeksi siltikin, sillä supistuksia alkoi tulla eikä istuminen tuntunut hyvältä. Saavuttiin synnytysosaston päivystykseen ja pääsin siitä "käyrille". Vauvan sydänäänet oli hyvät, supistuksia tuli ja sain varmistuksen sille että en kuvitellut kaikkea ja pissannut kotona lattialle, vaan lapsivesi tosiaan oli lapsivettä. Meitä oltiin lähettämässä takaisin kotiin, koska supistukset olivat epäsäännöllisiä, mutta jäätiin odottamaan aulaan vielä jonkun testin tuloksia. Testin tulos oli ok, voidaan lähteä kotiin, mutta kätilö halusi vielä tarkistaa tilanteen kun supistuksia oli kuitenkin ollut. Olinkin siinä odotusaulassa auennut sitten 3cm, jes! Ei tarvinnut lähteä kotiin, vaan lähdettiin siitä suoraan synnytyssaliin.


viimeinen vauvamasukuva

Olin ihan riemuissani että jaahas, nää olikin jo niitä The Supistuksia, ja kestin ne oikein hyvin! Tsemppasin johonkin 7-8 senttiin asti käymällä suihkussa, pyörimällä jumppapallon päällä, lantiota liikuttelemalla ja tens-laitettakin kokeilin. Ilokaasusta tuli vähän huono olo, eikä se ollut muutenkaan mun juttu.

Tähän asti synnytys oli vain vähän epämukavaa mutta ihan siedettävän rajoissa vielä. Kunnes kipu muuttui erilaiseksi kuin aiemmin; sen lisäksi että supistukset tuntuivat tasaisena jomotuksena koko lantiolla, ilmestyi vain vasemmalle puolelle kylkeen/selkään tosi inhottavaa pistävää kipua. Ilmoitin reippaasti että nyt en enää pärjää! Mulle luomusynnytys ei ollut mikään pyhä asia, ja ainoa suunnitelma oli ettei mulla ole mitään suunnitelmaa - meen fiiliksen mukaan enkä arkaile ottaa kivunlievitystä.

Sain ensin spinaalipuudutuksen, joka hieman auttoi, mutta vasemman puolen ihmeellinen pistävä kipu sen kuin jatkui. Seuraavaksi sain epiduraalin niin että makasin vain vasemmalla kyljelläni, mikä vihdoin auttoi. Halleluja! Olin viimeiset pari tuntia ollut ihan sumussa omassa kipumaailmassani, mutta nyt "heräsin" ja muistaakseni sanoin miehellenikin että kiva nähdä suakin. Epiduraali on ihan taivaanlahja, kiitos vain sille joka senkin on keksinyt. A oli myös ihana kun kiikutti mulle vettä ja suklaata ja kannusti mua jaksamaan, se auttoi yllättävän paljon. Lähettelin sukulaisille ja muutamalle ystävälle viestit että hengissä ollaan ja kaikki hyvin.

Nyt päästiin ns. takaisin hommiin, ja pian olinkin auki vaadittavat 10 cm, mutta vauva oli vielä vähän liian ylhäällä. Kokeilin eri asentoja ja huljuttelin lantiota ties miten, kunnes alkoi tuntumaan siltä kuin suoraan sanottuna olisi hirveä pee-askahätä. Niin tosiaan tässä kohtaa on hyvä ilmoittaa että synnytyskertomuksissa voi olla ällöjä yksityiskohtia, minkä nyt sinänsä ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Sanoin kätilölle että mulle saa todellakin tehdä episiotomian jos yhtään näyttää siltä ettei vauva mahdu tulemaan. Ja kyllä nainen paikkansa tuntee (heh), sillä eihän se mahtunut. Olin ponnistanut vauvaa ulos melkein tunnin, epiduraalin vaikutus oli aikaa sitten kadonnut, ja mulle alkoi tulla jo vähän epätoivoinen olo, kun kätilö vihdoin sanoi että nyt leikkaan tänne vähän lisää tilaa. Ja seuraavalla supistuksella klo 00:52 vauva syntyi ja nostettiin siihen mun rinnalle.

Siinä hän vihdoin oli.<3

Kyyneleet vaan valui meillä molemmilla, miten täydellinen joku voikaan olla. Vauva tapitti meitä suurilla silmillään ja me oltiin vaan niin sekaisin onnesta. Ja surustakin, sillä oltiin juuri viikkoa aiemmin menetetty meille todella tärkeä ja rakas ihminen. 

Kaikki meni synnytyksen jälkeen hyvin, tuore isä pääsi kylvettämään vauvaa, mä sain pari tikkiä, mutta muuten kaikki ok. Kävelin itse suihkuun, mikä autuus! Mulla oli arvatenkin aivan älytön nälkä ja jano, ja pyysin että saadaan yöpalaa. Kätilö keitti myös kahvit, vaikka kello olikin kaksi yöllä. Meillä kävi tuuri ja saatiin perhehuone, ja olen siitä tosi kiitollinen, sillä niissä tunnemyrskyissä tuntui ihan kauhealta ajatukselta jos A:n olisi pitänyt lähteä kotiin. Päästiin huoneeseen, ja A meni vauvan kanssa saman tien nukkumaan. Vaikka olin juuri synnyttänyt vauvan neljän tunnin yöunilla ja kello oli jo viisi aamulla, en malttanut nukkua. Jäin sydän pakahtuen tuijottamaan kun vauva nukahti pienet sormet kietoutuneena A:n etusormen ympärille.

Synnytys ei ollut läheskään yhtä kauheaa kuin olin etukäteen kuvitellut, ja annan synnytyksen arvosanaksi 9/10. Vastoin neuvolatädin uhkailuja muistin oman nimeni, ja suurimman osan ajasta olin ihan oma itseni. Ilmoitin päivä vauvan syntymän jälkeen A:lle että mulla on vauvakuume! Johon A vastasi että ymmärtää kyllä. Täh? Oisin odottanut täystyrmäystä tälle mun onnellisuushuuruiselle ajatukselleni. Meidät kotiuttaneelle kätilölle ilmoitin myöskin että varmasti tuun uudestaan, jos toinen lapsi meille suodaan.

Synnytys oli rankka, mutta ainutlaatuinen ja ihan mielettömän upea kokemus. Sinä päivänä musta tuli äiti.

5 parasta vuonna 2017

Heippa!

Täällä ollaan palattu arkeen joulun jälkeen. Useamman päivän rentoilu kotona koko perheen kanssa teki tosi hyvää. Vaikka olenkin äitiyslomalla, tuntui että nyt ei ihan oikeasti ollut pakko tehdä mitään, ja päivät kuluivatkin syödessä, nukkuessa ja sohvalla viltin alla retkottaessa - ihan perusjoulu siis.



Aattoaamuna nukuttiin niin pitkään kuin huvitti, tällä kertaa taisi käydä jopa niin että äiti nousi vällyjen välistä ennen vauvaa. Laitoin riisipuuron uuniin hautumaan ja menin jatkamaan vielä unia. Päivällä lähdettiin koko perhe ulos kävelylle - kerrankin jouluaattona ei satanut vettä ja räntää vaakatasossa vaan ilma oli kaunis kuin mikä. Aurinkokin alkoi laskea ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi ja oranssiksi. Päivän tärkein ja vaikein hetki oli, kun kävelimme Hietsun hautausmaalle ja käytiin sytyttämässä kynttilä kaikille niille, jotka ovat joulunvietossa mukana muistoissa ja ajatuksissa. 

Kotiin palattuamme laitoin villasukat jalkaan, kääriydyin isoon villahuiviin, sytytin joka ikisen kynttilän ja haaveilin omasta saunasta. Laitettiin joulupöytä koreaksi ja syötiin pitkään ja hartaasti (tai ainakin minä söin, miehellä tuo syöminen tuppaa kestämään maksimissaan sen kaksi minuuttia). Loppuilta kului leppoisasti sohvalla sarjaa katsellen, lahjoja availlen ja pipareita mutustellen.



Elämässä on ollut aikoja, jolloin en ole sen kummemmin odottanut joulua eikä se ole tuntunut kovinkaan erityiseltä juhlalta. Kun tapasin A:n, alkoi joulumieleni taas vähitellen palata takaisin, ja nyt viimeistään voin sanoa että jouluhihhuli on täysin palannut kuvioihin. Tämä joulu oli vielä siitä erityinen että se oli meidän pienen perheen ensimmäinen. Vauva ei tietenkään vielä ole ihan kartalla siitä mitä joulu tarkoittaa, ja mitä noi tyypit tossa koko ajan ihmettelee ja virnistelee. Vanhemmille ehkä parhain joululahja oli se, kun vauva alkoi ensimmäistä kertaa hymyillä ja kiljua riemusta meidät nähdessään - että ei mikään ihme kun jäi joulukirkotkin välistä siinä toisiamme tuijotellessa. Seuraava joulu onkin jo vähän erilainen, kun pikkutyyppi on enemmän kaikessa tohinassa mukana. 



Nyt kun tätä vuotta on enää pari hassua päivää jäljellä, on hauska hetkeksi palata menneeseen ja miettiä mitä kaikkea vuonna 2017 tapahtui. Tässä vuoden parhaat:

1. Päiväristeily Tallinnaan helmikuussa. Rankan työputken päätteeksi teki hyvää päästä edes päiväksi pois arkea pakoon, niin paljon kuin arjestani tykkäänkin. Tuona päivänä satoi jäätävää tihkua ja mulla oli kylmä lähes koko päivän, kengistä tuli vesi läpi ja sukat kastui, mutta siitä huolimatta oli ihan mahtava reissu ja meillä oli tosi kivaa.

2. Sain tietää olevani raskaana. Laskiaissunnuntaina tein raskaustestin, ja hyppelin olkkariin jännittyneenä ja törkkäsin testin miehen naaman eteen. Olin itse siinä vaiheessa jo tosi varma raskaudesta, koska mulle tuli vaan se kuuluisa "olo", mutta nyt miehenkin oli jo uskottava että pieni laskiaispulla siellä tosiaan on uunissa. Koko raskausaika muutenkin oli ehdottomasti elämäni parhaimpia aikoja, raskaanaolo oli ihanaa!

3. Koulupaikka. Kevään kauneimmat hetket, ulkona alkaa vihertää ja luonto on herkimmillään. Aurinko alkaa paistaa ja ihmiset heräävät talvihorroksestaan... Vaan ei Essi, Essi lukee sisällä pääsykokeisiin aamusta iltaan! Välissä käyn töissä, ja raskaudestakin pitäisi keretä nauttimaan. Pääsykokeet on ohi, kesä voi alkaa. Kesäloma on ihana, mutta kesäkuun lähestyessä loppuaan mielen valtaa pelko ja jännitys. Kunnes koittaa se ihana päivä kun opintopolussa lukee hyväksytty ja postilaatikosta kolahtaa paksu kirjekuori. Näin jälkikäteen en ymmärrä miten selvisin luku-urakasta raskausväsymyksissäni. Aika suoritus vaikka itse sanonkin! Ja ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen voin ensi keväänä juhlia vappua ilman huonoa omaatuntoa siitä etten ole lukemassa, JEEEE!

4. Eräs syyskuinen lauantaiaamu: ollaan herätty kotoisaan sateen ropinaan, väsyttää ja tekisi mieli jäädä lämpimän peiton alle nukkumaan miehen kainaloon. Kello on asetettu soimaan vapaapäivästä huolimatta, sillä tarkoitus olisi lähteä Porvooseen brunssille ja viettämään kivaa vapaapäivää. Pohditaan jaksaako lähteä, mutta mies pinkaisee sängystä ylös ja julistaa että nyt lähdetään! Selvä juttu, lähdetään vain. Kannatti lähteä, sillä en osannut aavistaakaan että kotiin palaan sormus nimettömässä, hymyillen kuin riemuidiootti. Mies pääsi oikein kunnolla yllättämään! #raskausaivot

5. Tänä vuonna minusta tuli äiti. Synnytys on elämäni upeimpia kokemuksia, eikä sitä voi mitenkään kuvitella ennen kuin sen kokee. Kun 9 kuukauden odotuksen jälkeen ensi kertaa näkee oman vauvan, kun vauva ensin itkee mutta syliin päästessä rauhoittuu ja vain tapittaa takaisin nappisilmillään - mikään ei vedä vertoja sille. On myös ollut ihanaa seurata vierestä, miten upea isä A on tytöllemme. Sydän pakahtuu niiden kahden touhuja katsellessa. Niinä hetkinä ajattelen että well done, ja että niin koskas niitä häitä tanssitaan, minkäslaisen vihkisormuksen mä haluaisin?

Ensi vuodesta ei ainakaan näillä näkymin ole tulossa yhtään sen rauhallisempi, päin vastoin. Nautitaan nyt näistä vuoden viimeisistä päivistä ja ladataan akkuja tulevaan.

Miten teidän joulu meni?

Joulurauhaa

Heippa vaan ja terveisiä Töölöstä!

Niin kuin kirjoitinkin, täällä on joulusiivoukset tehty, lahjat paketoitu ja kuusi (kuuset) haettu. Tänään olen graavannut lohen ja laittanut perunalaatikon aluilleen. Kinkunkin muistin ottaa sulamaan jääkaappiin paistoa varten. Muistaakseni joku vuosi taisi käydä niin että kinkku oli pakkasessa vielä aattoaamuna, ja sitä sitten sulateltiin kuumassa vedessä ja mitä kaikkea. Taidettiin istua joulupöytään vasta yhdeksän aikoihin illalla. Tänä jouluna ollaan vaan ihan kolmistaan kotona, minä, A ja vauva, että sen puolesta ei haittaisikaan vaikka joulupäivällinen olisi vähän myöhempään. 

Otin tänään jouluisia kuvia vauvasta muistoksi, onhan hänen ensimmäinen joulu. Levitin kuusen alle lampaantaljan, asettelin ympärille muutaman lahjapaketin ja jouluvalot, puin vauvalle söpön rimpsumekon ja pistin vauvan pötköttämään taljalle. 


Mietin hetken että mitähän vauva tästä tuumaa, mutta turhaan. Meni ehkä viisi minuuttia kun hänen korkeutensa torkahti, hälle näemmä kelpaa nukkumapaikaksi vain pehmeä lampaantalja - ei nimittäin unipesään nukahda juuri koskaan! Lopetin kuvaamisen, sillä kameran aukon suljinääni sai beben säpsähtämään joka kerta hereille kauneusuniltaan. Siihen hän jäi tuhisemaan tyytyväisenä puoleksitoista tunniksi.


Nyt kun kaikki joulupuuhat on hoidettu, voisin sytyttää kynttilät, kaataa meille lasit punaviiniä ja kilistää ihan vain rauhalle. 

Nyt toivottelen kaikille ihanaa joulua!

Essi

Neljä yötä jouluun on

* Kaupallisessa yhteistyössä Joulupukkikotiin.fi:n kanssa.

Tai teoriassa enää kolme, eletäänhän tässä jo tavallaan torstaita. Mutta huh joulukiirettä! Yksi raskausoireistani oli viehtymys kaikenlaiseen suunnitteluun: illanistujaiset (järjestin meillä mm. tyttöjen peli-illan), muutto (häämöttää ensi vuoden puolella), kihlajaiset, ristiäiset, joulu. Joulua oon suunnitellut tänä vuonna ekaa kertaa varmaan silloin kun ensimmäinen risu juhannuskokossa on sytytetty. Kaikesta suunnittelusta huolimatta tuntuu että kyllä se kiire pääsee tän jouluhullunkin vaan yllättämään! Toisaalta kalenteri on täynnä pääasiassa vain kivaa tekemistä, ja ihan hymyssäsuin täällä vielä ainakin toistaiseksi ollaan. 

Maanantaina sain rakkaan siskoni Turusta kylään, ja vietettiin ihana päivä yhdessä puuhaillen. Käytiin keskustassa kahvilla ja tekemässä jouluostokset, jonka jälkeen tultiin meille leipomaan pipareita. Eilen kävin postista hakemassa yhden sisustukseen liittyvän jutun, siitä lisää myöhemmin. Ilta meni lahjoja paketoidessa ja Spotifyn Folksy Christmas -listaa kuunnellessa. Aijuu, illalla intouduin ja tein itse lahjaksi joulusinappia! Itsetehty sinappi on kiva lahjaidea, helppo tehdä ja aivan tajuttoman hyvää.


Tänään ollaan haettu kuusi numero kaksi, sillä ensimmäisen kanssa kävi silviissiin ikävästi, että unohdettiin leikata juureen uusi imupinta eikä kuusipoloinen saanut ollenkaan vettä. Eräs aamu kävelin kuusen ohi pellavaisine aamutakkeineni, ja pelkkä takinhelman hipaisu sai neulaset varisemaan lattialle. Totesin, että eiköhän yksi kuusi riitä, mutta mies ilmoitti että ei käy. Kerta on kuuselle raivattu tilaa niin uusi on haettava. Lisäksi tänään on tehty joulusiivousta ja laitettu tupa joulukuntoon. Minä pesin lattiat ja mies jynssäsi kylpyhuoneen lattiasta kattoon (ihan pyytämättä, mikä urho), vauva osallistui laadunvalvojan roolissa tarkkailemalla siivoustoimitusta sitteristään. Iloisesta hymystä tulkitsin että läpi meni, kelpaa.

Vielä ei tänä vuonna joulupukki ole tulossa meille kylään, ehkä sitten ensi vuonna kun vauva on jo taapero. Mutta niille vanhemmille, joiden lapset jo innosta hihkuen ja jännitys mahanpohjassa kutkuttaen tiirailevat tonttuja ikkunoista, malttamattomana laskevat päiviä jouluaattoon, tekevät lahjalistaa joulupukille, odottavat joulupukkia saapuvaksi ja kuuntelevat korva tarkkana, että kuuluisiko nurkan takaa jo tiukujen helinää, minulla on vinkki.

Joulupukki Kotiin on joulupukkipalvelu, josta perheet löytävät jouluksi pukin käymään lahjat jakamassa. Joulupukit voivat lisätä yhteystietonsa joulupukkipalveluun saadakseen lisää näkyvyyttä jouluna. Sivustolla on myös kätevästi listattu pukit paikkakunnittain, joten pukin tilaaminen on tehty todella helpoksi. Yksi stressinaihe vähemmän jouluvalmisteluihin!


Kuusenhavuja levittelin vähän ympäri kotia, sekä sidoin juuttinarulla muutaman oksan ulko-oveen, ruokapöydällä on kukkurallinen klementiinejä ja joulukuusen alle on ilmestynyt kasa paketteja. Koti on puhdas ja raikas, täällä tuoksuu kuusi ja piparit; 

joulu on tullut.

//Essi


Mitä odotin vauva-arjelta

Kun sain tietää olevani raskaana, rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli että mitä helvettiä me ollaan menty tekemään.

 Seuraavaksi olin aivan järjettömän onnellinen vaikkakin aika paniikissa. Tätä ajatusten sekamelskaa ei onneksi jatkunut kovin kauaa, vaan siitä ne tunteet pikkuhiljaa tasottui raskauden edetessä. 

On muuten ihan sairaan hyvä että odotus kestää sen 9 kuukautta, sillä sen lisäksi että kroppa muuttuu niin myös mieli käy läpi aikamoisen myllerryksen. 

Alkujärkytyksestä selvittyäni ja todettuani että raskaus ja synnytys on ajatuksena ihan ok, siirryin siihen seuraavaan mieltä askarruttavaan kysymykseen: miten, miten me ikinä selvitään vauva-arjesta. 

Suoraan sanottuna pelkäsin, että vauva-arki on ihan painajaista, me ei nukuta koskaan, vauva menee rikki, me ei osata hoitaa vauvaa, me riidellään aamusta iltaan ja väsymyksissämme heitetään kihlasormukset Töölönlahteen (tai esim. vessanpönttöön) ja erotaan.

No, tällättis vähän yli kuukauden kokemuksella voisin varovasti todeta, ettei se vauva-arki nyt ihan niin dramaattista ole. 

Ensinnäkin, nukuin parhaat yöunet kuukausiin kun päästiin vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Raskaana ollessa heräilin tunnin parin välein siihen että on jano, nälkä, pissahätä, huono asento, vauvalla on tsempalot mahassa, veri ei kierrä jne. 

Olin ihan järkyttynyt kun mentiin nukkumaan joskus kahdentoista aikaan illalla ja heräsin vasta NELJÄLTÄ (!!!) aamuyöllä kun vauva sanoi kerran ää-ää ilmoittaakseen että nyt on ruoka-aika. Olin varmaan viimeksi joskus keväällä nukkunut neljä tuntia putkeen.

 Toisekseen me nukutaan yöt pääsääntöisesti oikein hyvin, tosin on niitä hulinaöitäkin ollut muutama, mutta eikös se vähän niinkuin kuulu asiaan. Joskus vauva vaan päättää kello kaksi yöllä että nyt ei nukuta, vaan nyt vispataan jalkoja ja käsiä villisti visp visp.

 Se saattaa hetken ärsyttää, etenkin jos oon fiksuna äitinä valvonut kun vauva nukkuu, mutta ärsytys unohtuu sen siliän tien kun katson oman pikku vauvelini iloista vispaamista ja hampaatonta hymyä<3 




Nyt myös tiedän mistä raskaana olevien naisten pesänrakennusvimma johtuu: ihan siitä että luulee ettei vauvan synnyttyä pysty yksinkertaisesti enää tekemään mitään. 

Toki synnytyksestä palautumisessa menee joo jonkin aikaa, mutta ajattelin että meillä imuroidaan seuraavan kerran ehkä ensi vuonna. Siksi olikin suuri yllätys, että a. vauva nukkuu paljon myös päivällä (mitä olin ajatellut??) ja b. mistä johtuen mulla on aikaa tehdä vaikka mitä. Oon tässä kuukauden aikana siivonnut useammin kuin kerran, kahvitellut ja nähnyt kavereita, käynyt kylvyssä, kokkaillut, leiponut, valokuvannut, rakentanut joulua.




Olen kerennyt juomaan kahvia, lukemaan Koti&Keittiö -lehteä ja vielä jopa kuvaamaankin tätä tapahtumaa.


Parisuhteesta sen verran, että ei olla heitetty sormuksia Töölönlahteen eikä vessanpönttöönkään, eikä muutenkaan olla näillä näkymin laittamassa lusikoita jakoon (mikä olisi harmillista, sillä meidän kaikki lusikat taitaa olla A:n).

 Toki kahdenkeskistä aikaa on vähemmän, tai käytännössä katsoen sitä ei ole sillä vauvahan on koko ajan siinä vieressä, mutta ollaan me keretty vauvan nukkuessa pitämään ns. kotitreffejä. Juodaan lasit viiniä, syödään hyvää ruokaa (ihan jopa ruokapöydän ääressä), jutellaan ja keskitytään se hetki vain toisiimme. 

Välillä tulee väsyneenä sanottua jotain typerää toiselle, mutta sitähän nyt tapahtuu ihan ilman vauvaakin, että en sitä välttis laittaisi vauva-arjen piikkiin. Hyvin menee!


Mä jopa tiivistäisin, että vauva-arki on aika ihanaa. Jotenkin sitä tajuaa ton pötkäleen kasvaessa niin hurjaa vauhtia että tää aika on niin kullanarvoista ja ohikiitävää että haluaa nauttia joka hetkestä. 

Vaikka olisi hiukset ja paita puklussa, kakkaa hoitopöydän lisäksi seinässä ja vauvan kantapäässä ja ylipäätään olemus ei niin hehkeä niin silti, en voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen siitä mitä mulla on.

Paras aika vuodesta

Hei! Tää mun bloggaaminen on tälläistä kvartaalityyppistä; postaus neljä kertaa vuodessa. On siinäkin tavallaan säännöllisyyttä! Selitykseksi voin sanoa, että on tässä ihan aihettakin ollut poissaoloon. On ollut sydäntäraastavaa surua, mutta myös iloa - siis elämää. Paluun kunniaksi ajattelin kirjoitella vähän joulujuttuja.

Joulunodotukseen meillä kuuluu...


...Kynttilät, mikä yllätys! Alan varmaan jo elokuussa sytyttelemään kynttilöitä kun ensimmäisen kerran haistan tuulahduksenkin syksystä tai havaitsen häivähdyksenkin pimenevistä illoista. Syksy merkitsee sitä, että kesä on tullut päätökseensä ja voikin seuraavaksi alkaa odottaa joulua. Joo, mä oon ehdotomasti jouluihminen!





...Piparitalkoot. Seuraa paljastus: syön piparkakkutaikinaa sellaisenaan vaikken olisi leipomassa pipareita. Tänä vuonna ostin valmistaikinaa pakastimeen jo hyvissä ajoin, mutta kun leivontapäivä koitti, piti ostaa vähän lisää sillä joku oli nakertanut jo hyvän palan taikinankulmasta. Ja kyllä ne piparit uppoaa pipareinakin, leivoin nimittäin ensimmäisen satsin tossa pari viikkoa sitten ja nyt pyörii enää murut korinpohjalla. Ja A on syönyt niistä ehkä kolme (3) kappaletta. Oon lohduttanut itseäni sillä että imetys vie paljon energiaa, ja käytännössä katsoen mä en ole syönyt kaikkia pipareita yksin vaan myös vauva on osallistunut piparikatoon..

...Joulukorttien väkerrys. Viime vuonna sanoin miehelle että käypäs ostamassa joulukorttitarvikkeita niin tehdään yhdessä. No, se tuli takaisin valmiskorttien kanssa. Ei mulla ollut sydäntä sanoa että meepäs uudestaan. Tänä vuonna oli mun vuoro hakea korttitarvikkeita, ja käytinkin hyvän tovin kartonkihyllyjen edessä pyörimiseen. Mutta koska joulu tuli Suomalaiselle kirjakaupalle ilmeisesti yllätyksenä, oli punainen kartonki loppunut koko puljusta. Mää oisin halunnut just punaista! Itse korttien tekoon mies osallistui liimaamalla yhden tarran per kortti, tuo askarteluniekka. Mut oli sekin yhdessä tekemistä<3


...Joulukuusen haku. Otettiin kirves kainaloon ja lähdettiin koko perhe Sibeliuspuistoon kuusenhakureissulle. Lunta satoi ja oli ihana taianomainen talvinen tunnelma kun valittiin kuusista paras, heti siitä Sibelius-monumentin vierestä. Haa! No ei vaiskaan, ihan ajettiin kuulkaas Bauhausiin ja valkkasin sieltä pienen kuusen, sillä isompi ei olisi mahtunut autoon vauvan turvakaukalosysteemin ja rattaiden viedessä noin 90% tilasta. Kuusentuoksu on joka vuosi yhtä ihana, parhaita asioita joulussa! Ei tekokuuselle!



...Itsenäisyyspäivän vietto. Kaksi erillistä juhlaa, mutta miellän tän aina osaksi joulua, Suomessa kun ollaan. Tänä vuonna itsenäisyyspäivä olikin ihan erityinen, kun mittariin kilahti jo 100 vuotta. Ja kiva päivä olikin! Pakattiin bebe tuulensuojaan vaunuihin, otettiin ratikka ja suunnattiin Kauppatorille juhlatunnelmaa fiilistelemään. Siellä ne 100 Suomen lippua liehui saloissaan, ja varmaan yhtä monta poliisiakin päivysti torilla. Aika nopeasti livettiin paikalta kahvilaan lämmittelemään, tuuli oli meinaan aika hyytävä, eikä mulla ollut pipoa. Ai miksi, no siksi että olen pölhö. Olin vielä juuri pessyt hiukset enkä löytänyt pipoa mistään, mutta ajattelin että no kyllä mä nyt selviän märillä hiuksilla usean tunnin tuolla ulkona. Oon siis vieläkin flunssassa, et se meni hyvin se. Kotona tein meille Essin Itsenäisyyspäivän Illallisen, eli vähän hienommin uunilohta sitruunalla, keitettyjä perunoita ja hyvää salaattia. Korkattiin skumppapullo ja kilisteltiin Suomelle, sekä mun koulupaikalle  (syystä että kesäkuun lopussa ei paljoa skumpalla kilistelty kun vauva oli vielä mahassa). Jälkiruoaksi tein piparkakkumoussea, ihan sairaan hyvää oli vaikka itse sanonkin.



...Joulusiivous. Vähän tylsempi juttu, mutta lopputulos palkitsee. Nyt ei olla ihan hirveästi tässä siivoiltu flunssan takia, mutta vielä ehtii. Vauva sitteriin tai kantoreppuun ja äiti imurinvarteen! Vauva on siitä hauska tapaus että se nukahtaa imurinhurinaan, oikea siivousvauva. Tänä vuonna en tee mitään sen ihmeellisempää kuin pesen lattiat ja pyyhin pölyt, mutta kyllä toi olkkarin ikkunaan pari päivää sitten ilmestynyt linnunpaska on tavalla tai toisella saatava pois. Hyvää joulua sinnekin!!



Nyt juon vihdoin mun mikrossa lämmitetyn teen (vauvan kanssa tee ja kahvi tulee aina lähes poikkeuksetta juotua kylmänä) ja menen seurustelemaan vauvan kanssa päivän polttavista puheenaiheista.

Ihanaa joulunodotusta!