Varför Paris vi har ju...

No Åbo tietenkin! Nyt pääsen käsiksi mun lempiaiheeseen, josta kirjoittaminen kuitenkin riipaisee sydämestä, näin dramaattisesti ilmaistuna. Mutta kyllä vaan tulee haikaileva olo kun tuota rakasta kaupunkia ajattelen. Tiedättekö sen tunteen kun on matkalla jossakin, ja kaikki siellä vaan yksinkertaisesti kolahtaa? Tunnelma, värit, hajut, ihmiset, ympäristö, olotila. Kaikki ympärillä inspiroi ja jotenkin elämä tuntuu niin hyvältä ja täydeltä just siinä just sillä hetkellä. Oot vaan parhaimmillasi ja intoa täynnä. 

Turku on mulle sellainen. Enkä oikein edes tarkalleen tiedä miksi. Joo, olen syntynyt Korppoossa, mutta se ei teknisesti ole sama asia kuin Turku. Olen asunut kolme kertaa kauemmin Helsingissä kuin Turussa, enkä vieläkään koe Helsinkiä kodikseni, en lähellekään, niin tuskin tulee enää tapahtumaankaan. Täällä asuminen on ihan pakkopullaa! Täällä on kireä ja kiireinen ilmapiiri, ja kaikki tuntuu jotenkin näennäiseltä ja epäaidolta. Välimatkat on pitkiä, täällä on kallista asua ja elää. Tekemistä, paikkoja ja nähtävää on paljon, ja ehkä juuri siksi meinaa iskeä ähky eikä oikein osaa lähteä lopulta minnekään. Toisaalta kun kaikkea on paljon - liikaa, tuntuu ettei paikkoihin ehdi edes tutustua kunnolla tai kehittää rakkaussuhdetta. Toisin kuin vaikka Turussa.  Ehkä en vaan ole suurkaupungin tyttö. En halua loukata ketään tällä tekstilläni, tämä on vain mun kokemus kaupungista.

Onhan Helsingissä kivojakin juttuja, ja parasta on tietysti täällä asuvat ihmiset, joita tulee kova ikävä kun muutetaan pois. No okei, ehkä muistelen kaiholla myös Seurasaarta, Sibeliuspuistoa ja Cafe Regattaa, mutta siinäpä ne. 

Mietin, että miksi jaksan jauhaa näistä kaupungeista vaikka millä mitalla, ja oivalsin että se johtuu juuri siitä, etten koskaan tuntenut oloani kotoisaksi Helsingissä kun viimeksi asuin täällä. Tunsin suurta levottomuutta ja ulkopuolisuutta, haahuilin tuskastuneena Töölön katuja, miettien että mitä ihmettä mä tekisin elämälläni. Turussa viihdyin ihan heti, tuli sellainen olo että tänne mä kuulun, tää on mun koti. Ei Turussakaan kaikki mennyt aina ihan suunnitelmien mukaan, mutta se on elämää, eikä mun tapana ole jäädä roikkumaan menneeseen. Olen huomannut, että elämässä paskan määrä on vakio - sillä on enemmän merkitystä miten niihin vastoinkäymisiin suhtautuu. May the bridges I burn light the way! En voi vaikuttaa jo elettyyn, mutta tähän hetkeen voin. 

Niin, Turussa kuitenkin tuntui, että pahimmat haahuilut oli takana päin ja arki oli kovin kivaa. Ja harmitti kun olosuhteiden pakosta oli muutettava pois. Siitä lähtien olen oikeastaan haikaillut takaisin. Eihän se kaupunki yksinään onnelliseksi tee, mutta se minkälaiseksi arkeni siellä rakensin, sitä mulla on ikävä. Turussa alkanut omannäköinen elämä on jatkanut kulkuaan, ja nyt mulla on ihana mies ja meillä maailman rakkain kikattava vaippapeppu.


No mikä ihme siellä Turussa niin viehättää?


Aurajoki, joenvarressa keikkuvat sympaattiset jokilaivat, Turun energian voimalaitoksen punatiilinen, vähän rujo, savupiippu, jota koristaa Fibonaccin lukujono. 

Kesäyössä tuikkivat valot, lämmin tuuli joka suhisee jokirannan vanhoissa lehmuksissa.

Arvokkaana seisova Turun tuomiokirkko ja kauniit vanhat kivitalot. 

Mukulakivikadut, joihin kuluneet tennarit aina välillä jää niin että meinaa kompastua, mutta se ei haittaa.


Puolalan puisto ja pullo viiniä, nauru raikaa ja hilpeät jutut huononee sitä mukaa kuin viini hupenee huterista kertakäyttömukeista, alkuillan aurinko paistaa laiskasti ja lopulta painuu mailleen. Kaivetaan villatakit kangaskasseista ja siirretään hipat johonkin kotoisaan kapakkaan.


Iloisesti vilisevä Kauppatori marjoista ja vihanneksista notkuvine pöytineen, unohtamatta vihaisia lokkeja...

Suomen ehdottomasti viihtyisin Turun pääkirjasto, jonka nurkkauksiin voi kaivautua lukemaan hyvää kirjaa. Tai vaikka vain pohtimaan elämän kiemuroita.

Söpöt kahvilat ja ravintolakulttuuri yleensäkin. Sateen rummuttaessa ikkunoihin, kengät ja sukat märkinä, hiuksista vesipisaroita tippuen on ihanaa pistäytyä Cafe Artiin espressolle. 


Ahkerasti aamusta iltaan kilkattava Föri - tält pual jokke tois pual. Martissa puutaloista leijaileva puulämmityksen tuoksu. 



Kissat jotka tulivat moikkaamaan takapihalla, kun mulla vielä oli tapana silloin tällöin polttaa yksi tupakka samalla kun vein roskia. Kuuntelin The Smithsin There is a light that never goes out sadattatuhannetta kertaa.

Kun ajaa autolla Ruissaloon, ja seuraa ohikiitävää yhdeksi vihreäksi kuvaksi sekoittuvaa maisemaa. Iltauinti Saaronniemessä, kävely takaisin autolle paljain varpain pelkässä pellavakesämekossa kun ei jaksa pukea alusvaatteita, tukka merivedestä laineilla. 

Kun avaa autonikkunat ja antaa tuulen tuivertaa merivedeltä tuoksuviin hiuksiin. Meikittömissä kasvoissa tuntuu päivän rusketus, silmät menevät kiinni ja suu kääntyy hymyyn.


Turn and face the strange

Yleensä takuuvarma keino herättää mut on tuoda kupillinen höyryävän kuumaa kahvia mun nenän alle. Mies on tottunut töidensä takia heräämään aikaisemmin kuin minä (no vauvan kanssa herätään klo 11, että kuka tahansa herää aikaisemmin kuin me), ja viikonloppuisin usein häärää täällä jo aamupalaa kun mä vasta availen silmiäni. Yleensä herään keittiöstä kantautuvaan kotoisaan kolinaan tai sitten tähän kahvi nenän alle -taktiikkaan, jota mies usein käyttää. Mutta tänään en! Kahvikuppi oli yöpöydällä, ja kahvi jo kylmää. "Jätin sen siihen kun et herännyt millään!" No en herännyt joo, kello on 12.15 ja nyt vasta havahdun siihen että on aivan tajuton nälkä. Eilen oltiin koko päivä menossa, että ei ihmekään kun uni maistui. Lämmitin kahvin mikrossa (...) ja katoin aamupala-lounaan tähän keittiönpöydälle. Netflix ja Gilmoren tytöt pyörimään!





Eilen käytiin siis Mikkelissä katsomassa vuokra-asuntoja, ja ai että. Muutetaan rivitaloon kaksioon järven rannalle! Asunto on vanha, lattia muovimattoa ja yleisilme vähän kulahtanut, mutta tunnelma oli söpö. Mikkelissä oli pakkasta -12 astetta, aurinko paistoi ja maisemat oli ihan mielettömän upeat! Vaikka aluksi olin hyvin skeptinen tästä muutosta, niin nyt viimeistään innostuin ihan kunnolla. Ollaan jo pitkään haikailtu vähän rauhallisempaan ympäristöön ja nyt se tapahtuu. Tekee tosi hyvää. En malta odottaa luontoretkiä lähimetsiin, omaa saunaa ja aamukahveja omalla pikkupihalla sitten keväämmällä.

On muuten jännä miten mieli muuttuu. Oon aina elänyt siinä uskossa, etten haluaisi asua missään muualla kuin kaupungissa suht lähellä keskustaa. Mies taas on aina viihtynyt paremmin syrjemmässä. Ja tässä mä nyt into piukeana oon muuttamassa Mikkeliin, 20km keskustasta. Käytiin me katsomassa paria muutakin asuntoa lähempänä keskustaa, mutta ähh, ei tuntunut yhtään hyvältä ratkaisulta. Nyt jopa oman asunnon ostaminen jostain enemmän maaseudulta ei ole mielestäni ollenkaan hassumpi ajatus. Mitä mulle on tapahtunut?

Ainiin, meidän rakas vauva on jo kolmikuinen! Neiti on jo tottunut pitkiin automatkoihin, ja pärjäsi eilen oikein hyvin nallepuvussaan koko päivän. Mutta huono omatunto silti kolkuttaa, kun kaikkia aikuisten asioita hoitaessa ei ehdi huomioimaan tarpeeksi. Tänään siis ollaan koko päivä kotona, pussataan, halataan, luetaan eläinkirjaa, lauletaan Maija mehiläistä ja tietenkin käydään pitkiä keskusteluja. Tosin nyt hän nukahti tuohon leikkimatolle itsekseen, kukkapeiton alle. Leikitään sitten myöhemmin.

Aurinkoista sunnuntaita,

Muuttohommia

Kotona on kerrankin siistiä, pyykit on kuivumassa, ikkunalaudalla ja sohvapöydällä palaa kynttilät, vauva nukkuu, kaadoin juuri kuppiin kuumaa (!!) tummapaahtoista kahvia ja nyt istun sohvannurkassa viltin alla läppäri sylissä - hetki omaa aikaa. Ulkona satoi eilen lunta koko päivän, ja takapihan puut ovat kauniit lumisessa peitteessään. On jotenkin pysähtynyt tunnelma.


Tekisi hirveästi mieli kuvata kotia ja esitellä uusi astiakaappi ja kirjahylly, mutta sitten muistan ylipitkän to do -listan liittyen tulevaan muuttoon. Mun pitäisi pakata kotia, ei kuvata sitä. Kröhöm.

Olen muuttanut viimeisen kuuden vuoden aikana kuusi kertaa. Kuusi! Näitä muuttoja läpikäyneenä ainakin yksi ohje on ihan ykkönen: muuttoon ei koskaan voi olla liian valmistautunut. Eikä pakkaamista voi aloittaa liian aikaisin.

Nyt on vasta helmikuun toinen päivä, mutta silti tuntuu että aika loppuu kesken! En ole kiirehtinyt minkään kanssa, ollaan vauvan kanssa nukuttu joka päivä (perhevalmennus-aamushowta lukuunottamatta) pitkään, vauvan mielestä hyvä aika herätä on siinä 11 aikoihin. Sopii mulle. Mutta nyt! Pieni stressi alkaa nostaa päätään, kun mietin mitä kaikkea pitäisi keretä tehdä ennen muuttoa. 


  • Pakastin pitää syödä tyhjäksi (kauhee homma kerrassaan) ja sulattaa (oikeasti kauhee homma). 
  • Kaikki lainatut kirjat pitää palauttaa omistajilleen, ja samalla tietty nähdä näitä ko. omistajia ja kuulumisten vaihdon yhteydessä juoda kuppi kahvia tai jopa lasillinen viiniä.
  • Ullakko pitää käydä läpi. Tässä mulla lukee tehtävälistalla "for the love of god Essi, nyt oikeesti". Näissä vanhoissa töölöläis-kivitaloissa on tunnelmaa, mutta myös huonot puolensa. Yleensä varastotilat ovat aivan kamalassa kunnossa tai sitten niitä ei ole. Meillä on ullakko, mutta siellä ei periaatteessa kannattaisi säilyttää juuri mitään, ei ainakaan tekstiilejä. Kesän korvalla toin kassillisen kesävaatteita ullakolta, ja kassista lensi ampiainen ilostuttamaan päivääni. Mayday, mayday! Mies oli mökillä ja mä olin yksin kotona, tietenkin. Mulla meni kaksi tuntia kerätä rohkeutta avata ikkuna, jotta ampiaispoloinen pääsi lentämään ulos. Lisäksi soitin kaksi rohkaisupuhelua kaverilleni, joka joutui krapulaisena herätä rauhoittelemaan mua ampiaispaniikissani. Sen koommin emme ole säilyttäneet vaatteita ullakolla. Mutta siellä sitä tavaraa on, ja ne pitää käydä läpi. Otan mukaan siis kumihanskat, jätesäkkejä ja sellaisen ampiaissuojapuvun kun menen ullakolle.
  • Huomenna ajetaan Mikkeliin katsomaan potentiaalisia vuokra-asuntoja. Aika varmasti kuitenkin päädytään saunalliseen rivitalokaksioon järvimaisemiin. Kuulostaa erittäin, erittäin hyvältä mun korvaan. Mutta ei vielä hihkuta liikaa.
  • Kuun puolessa välissä käydään maalla mun isovanhempien mökillä, jonne tulee myös muuta perhettä. On ihana nähdä sukua, mut päätarkoituksena tässä on saada otettua kuva viidestä sukupolvesta, siis Liljasta, musta, mun isästä, isänäidistä ja isänäidinäidistä. Kyllä, mun isoisoäiti on vielä elossa, ja täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Ihan huikeeta<3
  • Tietysti kaikki normaalit muuttohommat; pakkaustarvikkeet, pahvilaatikot, tavaroiden läpikäynti ja mahdollinen kierrättäminen/myyminen, siivoaminen, pakkaaminen jne.


Kyllä siinä riittää tekemistä taas kerrakseen. Kivaa viikonloppua!