Vappuaatto

Huh miten helpottunut olo on eilisen blogipostauksen jäljiltä! Syke nousi ja kämmenet hikosivat kun painoin "julkaise." Hyvä että uskalsin - oli raskasta roikottaa tuollaista tekstiä luonnoksissa, saati omissa ajatuksissaan. 

Enää ei tuon ajan möröt samalla tavalla pyöri mielessä kuin vielä muutama vuosi sitten, mutta silti tuntuu että sai jotain henkistä painolastia kevennettyä. Ja vaikka uskalsinkin julkaista tekstin, sitä edelsi pikavisiitti Finlexiin tarkistamaan muutama rikoslain pykälä, tuntui nimittäin siltä että olisin tekemässä jotakin laitonta. On edelleen aika tiukassa vanhat tavat, kun vieläkin kierrän hiiviskellen kehää aiheen ympärillä, eilen korkeintaan vähän sohaisin ampiaispesää. Ehkä siksi oli jo aikakin olla tästä avoin. 

Jännittävän aamun vastapainoksi eilen oli ihan mahtava päivä. Meille tuli ystäväpariskunta kylään vapunviettoon, ja aloitettiin kyläilyt lähtemällä Neitvuorelle patikoimaan. Sää oli hieman pilvinen ja välillä tuli pieniä sadekuuroja, mutta ilma oli keväisen lämmin ja sateen jäljiltä ihanan raikas. Oli ihan parasta kävellä metsässä ja ihastella luontoa ja huikeita maisemia. En yhtään ihmettele kun sanotaan että luonnossa oleilu poistaa stressiä ja laskee sykettä, itsellä ainakin toimii joka kerta. Reitin loppupäässä on laavu, jolle pysähdyttiin paistamaan makkaraa ja juomaan termarikahvit, ah! Miten kaikki ruoka ja etenkin kahvi maistuu ulkona aina paremmalta?

 

Ulkoilun jälkeen korkattiin grillikausi: tehtiin vihannesvartaita, perunanyyttejä, kanaa ja lihaa. Olen aina asunut kerrostalossa, ja tälläinen rivari-perheidylli on ihan uutta mulle. Olenkin ehkä vähän liiankin täpinöissäni meidän uudesta grillistä, orvokeista ja pelargonioista. Mies taas on asunut yli puolet elämästään omakotitalossa, mutta aika innoissaan sekin tosta meidän takapihasta oli, kun tässä yks päivä mentiin paljain varpain nurmikolle "tanssimaan nykytanssia." Eli siis nauraa kätkätettiin ja tehtiin meidän itse keksimiä liikkeitä, taisi olla naapureilla siinä ihmeteltävää.

Tänään onkin sitten vappuaatto! Luvassa on itsetehtyä simaa, donitseja, lisää grilliruokaa, lasillinen skumppaa ja rentoa oleilua hyvässä seurassa. Ainakin mun reidet on eilisestä patikoinnista niin jumissa, että tälläinen laiskottelu kuulostaa just hyvältä suunnitelmalta mun korvaan. Ulkona näyttäis myös olevan aika kiva sää, voitais ehkä jopa siirtyä takapihalle vapunviettoon, ennenkuulumatonta!

Iloista vappua!

Narsisti

Vastoin mun aikaisempia puheita, aion julkaista tämän tekstin nyt kuitenkin. Eräs ystävä kannusti mua julkaisemaan tekstin ensin itse luettuaan sen.


Mun eksä on narsisti, ihan oppikirjaesimerkki.


Siinä, sanoin sen, vaikka joskus musta tuntui etten ikipäivänä voisi sanoa totuutta ääneen, niin paljon se hävetti.

Uskaltauduin nyt viimein kirjoittamaan tästä luettuani jutun "Mistä tunnistaa narsistin", ja jälleen kerran tuohduin kun tekstissä mainittiin ohimennen joidenkin pitävän narsismia muotiterminä. Olen itsekin törmännyt tähän ajatusmaailmaan, että vähätellään koko asiaa. Ei, kaikki ex-poikaystävät eivät ole narsisteja, eikä esimerkiksi pettäminen tai valehtelu tee kenestäkään narsistia. Mä toivoisin että voisin sanoa, ettei kukaan mun eksistä ole narsisti. Mutta kun en voi.

Tästä lähtien kun joku kertoo seurustelleensa narsistin kanssa, kannattaa ennemmin uskoa kuin väheksyä. Asian ääneen sanominen pelottaa ja hävettää. On loukkaavaa, jos ensin keräät rohkeutesi ja kerrot että olet päässyt eroon narsistista, ja sitten sua ei oteta todesta. Termin vähättely on mun mielestä narsistin pussiin pelaamista, tehdään narsisteista taruolentoja.

Miten päädyin narsistin uhriksi?


Olin aika hukassa elämäni suhteen niihin aikoihin kun muutin Helsingistä Turkuun. Olin otollista riistaa kulman takana vaanivalle narsistille, sillä olin asunut Turussa vasta puoli vuotta, eronnut syksyllä edellisestä poikaystävästäni ja jotenkin niin sinisilmäisen innoissani uudesta elämästäni, että menetin järkeni hetkellisesti ja elin jossain onnenhuumassa. En muka huomannut varoitusmerkkejä, mutta huomasinhan mä. Sanonta liian hyvää ollakseen totta pitää ainakin ihmisten kanssa täysin paikkansa. 

Tapasin miehen sydäntalvella opiskelijabileissä, ja hän oli ensihetkestä asti, miten sen muotoilisi, koukuttava. Katsoi syvälle silmiin, puhui juuri niitä asioita joita jokainen nainen toivoisi kuulevansa, oli itsevarma, rento, älykäs, hyvännäköinen, kohtelias, kiinnostava. Otti huomioon, tarjosi juotavaa, kuunteli. Laittoi heti seuraavana päivänä viestiä, halusi nähdä. Vei syömään, järjesti ihania treffejä. Romantiikkaa! Sitä saisi ei-narsistimiehetkin enemmän harrastaa, haksahdin ihan täysillä tähän uudenlaiseen tapailuun ja kaikki aikaisemmat treffit ja seurustelusuhteet tuntui häneen verrattuna ihan lastenleikiltä. Nyt olen tavannut sen oikean, tältä sen kuuluu tuntua, ajattelin. Tosin näin jälkikäteen ajateltuna, ottaisin mielummin treffit vaikka Salkkareita sohvalla katsoen kuin jonkun hienon ravintolaillallisen. (Nykyään mun käsitys hyvistä treffeistä on kun vauva nukkuu ja mennään miehen kanssa yhdessä saunaan.)

Miehellä oli kiva asunto, siellä oli tumma puulattia joka tuoksui hyvältä, muistan vieläkin sen tuoksun. Muutettiin nopeasti yhteen. Sehän on helpointa, ja kun muutenkin nukutaan kaikki yöt yhdessä, perustelin naiiville itselleni. Opiskelijana tuntui myös turhalta maksaa vuokraa asunnosta, joka toimi lähinnä varastona. 

Tuli kevät, oli vappu. Jäin yhden opiskelijakaverini kanssa meille kuuntelemaan musiikkia ja fiilistelemään, tarkoitus oli liittyä miehen ja hänen kavereidensa seuraan puistoon istumaan iltaa. Mulla ja kaverillani vähän venähti, ja kun saavuimme puistoon, mies oli todella kylmä ja etäinen. Yltiöihanan kohtelun jälkeen tämä kylmyys tuntui ihan hirveältä. Yritin loppuillan korjailla "virhettäni" ja olla mieliksi miehelle. Hänhän oli niin ihana. Pistin suuttumuksen alkoholin ja väsymyksen piikkiin. Hälytyskellot soi vaimeasti, mutta unohdin koko jutun nopeasti.

On kesä ja juhannus. Ollaan kutsuttu kaverit vuokramökille Paraisille viettämään keskikesän juhlaa. Mun muistikuvat tästä on sumeat, varmaan siksi etten halua muistaa. Mies käyttäytyy epäkunnioittavasti, ylimielisesti ja halveksuvasti mun kavereita kohtaan, ja olen kauhuissani. Mietin että miksi se käyttäytyy näin, mitä mä olen tehnyt? Hän on ollut niin ihana, miksei hän näytä sitä muillekin.


Jossain vaiheessa iltaa kaikki alkaa olla aika humalassa, ja mies saa yhtäkkiä hirveän raivonpuuskan. Hän suuttui siitä etten kuulemma esittänyt tarpeeksi hyvin että pidän hänestä. Jotain sen suuntaista, en muista tarkemmin. Tunnelma on jotenkin epätodellinen. Seuraava muistikuva on että ulkona sataa kaatamalla ja seison miehen kanssa mökin vieressä, hän osoittaa minua sormella hullunkiilto silmissään ja sanoo "se on joko minä tai kaverit." Mies oli luonut tyhjästä jonkun konfliktin, varmaan kohtelemalla mua huonosti niin että mun kaverit tottakai puolusti mua. Näin mies sai "syyn" sanoa että mun kaverit on häntä vastaan, eikä hän voi hyväksyä heitä. Tuosta juhannuksesta alamäki viimeistään alkoi. Hälytyskellot soi nyt jo vimmatusti, mutta sen sijaan että heräisin todellisuuteen, pakkaisin kamani ja lähtisin ihan helvetin äkkiä karkuun, olin todella häpeissäni juhannuksen tapahtumista ja jotenkin jähmetyin. Tunne oli sama kun jos sukeltaa veden alle ja avaa silmät. Vesi kohisee ympärillä ja aika tuntuu pysähtyvän. Hiukset huojuu kasvojen edessä kun ajelehdit vedessä. Liikkeet on hitaita ja kuulet veteen kantautuvat äänet vain vaimeasti.


Mies keksi lisää syitä sille ettei mun läheisiin voi luottaa. Huomasin ettei hänen mielestään kehenkään voi luottaa. Yritin sopertaa ettei mun kavereilla lähtökohtaisesti ole miestä mitään vastaan, mutta eivät he tietenkään katso jos joku kohtelee mua huonosti. Ja juhannuksena mies oli todella törkeä. En voinut ymmärtää miten miehellä oli otsaa väittää ettei hänen käytöksessään ollut vikaa. Narsistit elävät siinä uskossa, ettei normaalit käytöstavat koske heitä. Heitä koskee eri säännöt kuin muita ihmisiä. Narsistin mielestä hänellä on täysi oikeus käyttäytyä juuri niin kuin huvittaa, koska he ovat parempia kuin muut ihmiset.


Mies meni lupaa kysymättä mun Facebook-tilille ja poisti sieltä lähes kaikki mun fb-kaverit, sinne taisi jäädä 20 kaveria. Sitä ennen mies lähetti mun nimissä, mun puhelimesta, mun kavereille viestejä joissa ilmoitti etten halua enää olla heidän kanssaan tekemisissä. Mä poistin koko Facebookin ja sanoin etten tarvitse sitä.


Mies kävi salaa läpi mun puhelimen ja poisti kaikki viestit. Hän syynäsi myös mun läppärin läpi, katsoi jokaisen kuvan, jokaisen kirjoituksen. Hän löysi mun päiväkirjan ja luki sen.


Kun mies oli huolehtinut, että kaikki mun sosiaaliset suhteet oli kadonneet ja mun yksityisyys oli rikottu kaikilla mahdollisilla tavoilla, musta tuntui että olin lyöty. Jotenkin mies oli onnistunut saada mut uskomaan, etten ansaitse ketään ja että mun ystävät oli niin vihaisia ettei uskoisi mitään mitä sanoisin heille. En edes tiennyt mitä mies oli kirjoittanut heille, mutta kuulemma ei kannattaisi enää ottaa mitään yhteyttä. Musta tuntui, että elin, mutta olin kuitenkin poissa. Että pelkkä kuori oli enää jäljellä. Millään ei ollut enää mitään merkitystä.


Ihmiseen on kuitenkin rakennettu aika vahva selviytymisvietti, ja jotenkin mä kuitenkin halusin selvitä päivästä toiseen.


Mies vei mut töihin ja haki. Olin kaupassa töissä, ja sain aikaa 10 minuuttia sulkemisen jälkeen olla työpaikan ulko-ovella. Jos myöhästyin, seurasi siitä aivan järjetön paskamyrsky. Mies ajatteli, että olin jäänyt panemaan vartijaa tai vaikkapa viereisen kaupan työntekijää. Myöhästymisestä seurasi massiivinen kolmen päivän riita.


Jossain vaiheessa henkinen väkivalta muuttui myös fyysiseksi. Enää en muista mistä se lähti. Varmaan jostakin tönäisystä joka oli "vahinko." Vahingot muuttuivat tarkoitukselliseksi. Kuulin usein, että "huutaminen sattuu." En saanut korottaa ääntäni, huutaa, sanoa vastaan, itkeä, kyseenalaistaa tai tehdä mitään muutakaan inhimillistä. Joskus itsehillintäni pääsi pettämään, ja korotin ääntäni. Se hetken hiljaisuus, kun tajusin mitä olin mennyt tekemään ja että nyt muuten sattuu. Mies harppoo sekunnissa huoneen toiselta puolelta ja tarttuu mua hiuksista ja vetää mun pään maahan. Hakkaa mun päätä maahan tai seinään, tukistaa ja hiuksia irtoaa, sattuu aivan helvetisti. Kietoo käsivarren pään ympärille kuristusotteeseen. Mies sanoo "ensin sun tavarat lentää parvekkeelta alas ja sitten sä perässä."


Juu, en uskaltanut lähteä. Ymmärtänette varmaan miksi. Mies sai mut uskomaan, että se tietää kaiken. Se tarkkaili mun puhelutietoja ja näki operaattorin sivuilta kenelle soitin tai laitoin viestin. Olin jo niin vainoharhainen, etten uskaltanut töissäkään soittaa kenellekään, koska uskoin että mies saa tietää siitäkin. Ajattelin, että jos karkaan, mies löytää mut ja tappaa. 


Vaikka mun todellisuudentaju hämärtyi, ja elin päivästä toiseen jatkuvassa pelossa, johonkin ihan mun ytimeen asti mies ei päässyt. Tiesin, että mies pettää, valehtelee, kiukuttelee kuin pieni lapsi, on itsevarman ulkokuoren alla todella epävarma ja heikko, pelkää muita ihmisiä ja sosiaalisia suhteita, ja kaikkea tätä kompensoi sillä jatkuvalla rennon notkealla esityksellä. Kaikki on vain esitystä. Siksi narsisteille on turha puhua järkeä, tai yrittää saada heidät ymmärtämään että teoilla on seuraukset. Koska tiesin, että mä olen tässä se joka on järjissään, ei mies saanut rikottua mua kuin hetkellisesti. Koska tiedostin, että mies on mielisairas, mun oli helpompi pyristellä eroon koko suhteesta. En uskonut enää miehen sanomisia, tiesin mikä oli totta ja mikä ei. Opin puhumaan miehelle niin ettei hän suuttunut. Loppujen lopuksi vaikka narsistit ovat omalla tavallaan arvaamattomia, he ovat todella helposti vietävissä. Pitää vain tietää mistä naruista vedellä. Pitää osata olla sopivassa suhteessa huomaamaton, ymmärtäväinen ja katuvainen. Esittää juuri sopivasti riippuvaista miehestä, niin että miehestä tuntui että hän on kontrollissa.


Kun vihdoin koitti se päivä, jolloin mies halusi erota, esitin loukkaantunutta ja surevaa. Itkin ja olin surullinen. Kun mies lähti töihin, aloin innosta hihkuen pakata tavaroita, soitella vuokra-asunnoista ja järjestää asioita.


Kun pääsin muuttamaan omaan yksiöön, hengitin kunnolla syvään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Mä selvisin. Mä oon nyt yksin, ja se oli parasta mitä tiesin. 


Olin ostanut itselleni uuden sängyn, joka vielä odotti kokoamistaan, ja nukuin ensimmäisen yön uudessa kodissani pelkällä patjalla lattialla. Kävin uudessa lähikaupassani, meri kimmelsi, aurinko paistoi ja lumi suli, vesi kolisi pitkin räystäitä. Ostin kaupasta just sitä mitä mieli teki, ja katoin itselleni aamupalan kotoisasti siihen lattialle. Muistan miltä asunnossa tuoksui (uusi asunto ja vastakeitetty kahvi), miltä lämmin lattia tuntui ja miten aurinko paistoi sisään suurista ikkunoista. Mulla oli niin turvallinen ja ihana olla siinä ihan itsekseni. Tuntui kuin olisin noussut vedestä pintaan, äänet terävöityvät ja kovenevat. Näin taas kirkkaasti.


Tuosta hetkestä on nyt viisi vuotta, enkä välillä jaksa edes uskoa millaista mun elämä on joskus ollut. Suhde jätti omat jälkensä, mutta yllättävän tervejärkiseksi ja tasapainoiseksi tunnen itseni nykyään. Onneksi pääsin pois, ja onneksi uskallan nykyään olla onnellinen.

Kaksi pientä elefanttia marssi näin

Yksi mun ystävä just pääsi sanomasta, että mun kirjoituksista tulee aurinkoiselle tuulelle, ja heti tulin tänne ränttäämään somesta. Välillä pitää päästä avautumaan, mutta sit voi hengittää syvään ja jatkaa taas sitä aurinkoisempaa linjaa :D

Koska sukkapuikkojen kilkutus ei riittänyt, ostin virkkuukoukun. En ole koskaan virkannut mitään, mutta pidän haasteista, ja päätin että nyt opettelen. Osaan nyt tehdä muutaman perusjutun, ja huomasin että niillä pääsee jo aika pitkälle - tai ainakin saa ihan söpöt norsut aikaiseksi. Nämä kaverukset ovat hieman eri näköiset, vaikka samalla ohjeella on tehtykin. Koin muutaman ahaa-elämyksen vasta kun olin virkkaamassa kolmannen norsun toista puolta. Ehkä teen vielä muutaman norsun lisää, ja nämä saavat jäädä tälläisiksi koekappaleiksi. Ja hyötykäyttöön nekin tulevat, Lilja on nimittäin ihan oma-aloitteisesti napannut nämä käsiinsä ja tunkenut suoraa päätä suuhun. Selvä juttu, käy se noinkin!
Mun visio olisi tehdä näistä vaunulelu (tai ripustaa leikkikaareen), katsotaan mitä siitä tulee. Ohjeen näihin katsoin täältä.

Tulin tänään muuten ajatelleeksi, mitä mun syksyn opinnoista tulee, jos meinaan "ihan vähän tässä näin" luennollakin virkata tai neuloa, hömhöm. Ehkä jätän ihan suosiolla kaikki käsityöt kotiin, jotta valmistunkin joskus. Ja syksystä puheenollen, olen kehittänyt kriisin siitä, mitä me tehdään Liljan hoitopaikan suhteen syksyllä. Perhepäivähoitaja, osa-aikainen vai kokoaikainen päivähoito? Yksityinen vai julkinen? Jäänkö kotiin enkä aloita vielä opiskeluja? En mä ole valmis viemään mun pientä vauvaa hoitoon! Tulee itku jo pelkästä ajatuksestakin. Äitiyslomalle jäädessäni ajattelin, että mulla tulee varmaan kauhea ikävä töihin ja takaisin ns. oikeaan maailmaan. En osannut kuvitellakaan miten vaikealta tuntuisi edes ajatella koko hoitopaikka-asiaa. Toisaalta, kuulostaa aika ihanalta, että pääsisi kouluun, opiskelemaan, viettämään omaa aikaa, saisi syödä rauhassa lounasta (!!!), ehtisin juoda kahvin kuumana jne., mutta toisaalta on ihan hirveän haikea olo. Välillä oikein nipistän itseäni ja rutistan silmät kiinni jotta muistan keskittyä kuluvaan hetkeen. Ne kun tuntuvat karkaavan niin nopeasti ohi.

Somelukutaito – mikä siinä on niin vaikeaa?

Puhuin yksi ilta ystäväni kanssa puhelimessa positiivisuuspsykologiasta ja sitä kautta myös somesta ja ihmisten suhtautumisesta someen. Tuli puheeksi, miten joitain tuntuu ärsyttävän suunnattomasti yltiöpositiiviset instagram-tilit ja blogit. Ystäväni oli siis käynyt positiivisuuspsykologian luennolla, jossa oli kerrottu esimerkki eräästä naisesta, jota ärsytti hänen ystävänsä Insta-päivitykset, kun kaikki tuntui olevan vain ihanaa ja söpöä ja upeeta.

Nainen oli sitten käynyt tämän ystävänsä kanssa kahvilla, ja ystävä kertoi, että tottakai hänen elämässään on kurjiakin asioita, ja että hän pitää Instagramia eräänlaisena kiitollisuuspäiväkirjana. Nainen ymmärsi nyt paremmin ystävänsä Insta-päivityksiä, kun tiesi ajatuksen niiden takana. 

Hyvä homma, että naiselle selvisi tämä mysteeri. Mua vaan jaksaa ihmetyttää, miten joku edelleenkin voi luulla, että some on koko totuus? Että ne iloiset pienet hetket instagramissa on yhtä kuin tämän henkilön elämä? Eikö kaikille ole jo tässä vaiheessa selvää, ettei some kerro kaikkea? Vieläkö jollekulle tulee yllätyksenä, että elämässä on muutakin kuin se mitä some antaa ymmärtää? Ilmeisesti.

On muakin joskus ärsyttänyt jotkut ihmiset somessa, mutta ei mua positiivisuus ärsytä, enemmänkin teennäisyys ja esittäminen. On eri asia kiinnittää asioita hyviin asioihin elämässä ja jakaa päivityksiä niistä, kuin esittää että kaikki olisi hyvin vaikkei ole. Valehtelu ärsyttää. Toisaalta, mistä mä tiedän valehteleeko joku vai ei. Loppujen lopuksi oon sitä mieltä, että somesta ärsyyntyminen on täysin turhaa. Erilaisuus on hyvä asia, ja erilaisuutta pitäisi osata suvaita.

Jos mua joskus ärsyttää joku somepäivitys, katson peiliin. Oon sitä mieltä, että jos positiivisuus ärsyttää niin ongelma on ihan jossain muualla kuin siinä positiivisessa Instagram-käyttäjässä. Jos toisen ilo saa kiristelemään hampaita, olisi hyvä mennä itseensä. Mikä omassa elämässä on pielessä jos toisen onni ärsyttää? Oletko kateellinen, tyytymätön omaan parisuhteeseen/työhön/ulkonäköön? 

Olisiko sitten parempi, että esimerkiksi Instagram olisi sellainen tunneroskis-kaikkionpaskaa-päiväkirja? En tiedä muista, mutta mua ei kyllä suoraan sanottuna ihan hirveän kauaa jaksaisi kiinnostaa katsella somesta kuvia toisten tiskivuorista ja pyykkikasoista, kun niitä näkee ihan tarpeeksi kotonakin. Musta on ihanaa hetkeksi unohtaa todellisuus ja vain uppoutua somemaailmaan. Ja niin tehdessäni muistan, etten vertaa esim. kotiani johonkin pinterest-kotiin, ja aiheuta itselleni turhaan pahaa mieltä. Ei mulle tule paha mieli jos jollain on täydellisesti pöyhityt sohvatyynyt kun meidän sohvatyynyt on liiskattuina sohvannurkkaan. Kyllä mä sen verran osaan järkeäni käyttää, että tajuan että pinterest-kodin sohvatyynyt on pöyhitty ennen kuvanottoa. Miten tämä voi olla jollekin niin vaikeaa sisäistää?

Ei mun omassakaan elämässä kaikki todellakaan ole täydellisesti. Mä en edes tiedä mistä alottaisin jos alkaisin kirjoittaa blogia siitä, mihin kaikkeen olen elämässäni pettynyt, missä olen epäonnistunut, miten mua on satutettu. Yritin kerran kirjoittaa postausta aiheesta narsistinen ex-poikaystävä, mutta kirjoituksesta tuli niin pitkä, että voisin kirjoittaa romaanin tai kokonaisen kirjasarjan, Essin narsistinen ex-poikaystävä osat 1, 2 ja 3. Halusin ylipäätään kirjoittaa aiheesta, koska oli YK:n kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi, ja koska olen törmännyt asian vähättelyyn ("Kaikki katkerat naiset haukkuu eksiään naristeiksi") ja koska perheväkivalta on edelleen vähän tabu ja siitä pitäisi pystyä puhumaan. Mutta tulin siihen tulokseen, että sinä päivänä, kun osaan kirjoittaa järkevän pituisen tekstin aiheesta, julkaisen sen. Toistaiseksi en aio alkaa pitää julkista päiväkirjaa kaikista niistä vääryyksistä, joita olen kokenut.

Yksi syy elämän siloittelulle somessa on myös se, että jos kertoisin täysin avoimesti kaikesta mitä munkin elämässä tapahtuu, tulisin kertoneeksi samalla myös mun läheisten ihmisten todella henkilökohtaisista asioista. Koska en voi enkä halua tehdä sitä, pysyn mielummin leipäohjeissa ja vauvakuulumisissa, korkeintaan kerron univajeesta. Olen viime kuukausina ollut välillä pohjattoman surullinen, ja ainoa piristys sen kaiken keskellä on välillä ollut yksinkertaisesti valokuvaaminen, kuvanmuokkaaminen ja bloggaaminen jostain hömpästä. Se on saanut mut muistamaan, että elämässä on muutakin ja että elämä jatkuu. En ymmärrä, mitä hyötyä mulle olisi siitä, että tulen vielä jakamaan sitä surua tänne blogiinkin, kun se muutenkin jo täyttää ajatukseni.

Tiivistyksenä: some ei kerro koko totuutta,

ja ihan tarkoituksella.

Pieniin iloisiin hetkiin keskittyminen voi olla jollekulle ainoa piristys muuten aika synkän arjen keskellä.

Meillä alkaa onneksi jo pikkuhiljaa helpottaa, vaikka edelleen onkin paljon asioita hoidettavana. Puhutaan taas jo tulevaisuudesta, ja uskotaan että lähiaikoina vielä tulee se päivä, jolloin ainoa murhe on ne tiskivuoret ja likaiset pyykit.

Vauvauintia ja puutarhahommia

Olipa ihana viikonloppu. Kaiken arjen pyörityksen ja ei-niin-kivojen asioiden hoitamisen lomassa tulee niin tarpeeseen sellaiset tuiki tavalliset päivät, jolloin nukutaan pitkään, tehdään ruokaa yhdessä, ulkoillaan. Sellaiset päivät, joista jää hyvä olo pitkäksi aikaa, joiden jälkeen jaksaa taas palata niiden ei-niin-kivojen asioiden pariin. 
Lauantai oli sellainen päivä. Herättiin aikaisin aamulla, sillä meillä oli vauvauinti klo 8.30 (nukuttiin pitkään sitten sunnuntaina.) Kahvit matkamukeihin, uninen vauva turvaistumeen, uniset vanhemmat etupenkille ja nokka kohti uimahallia. 

Mua vähän jänskätti etukäteen että mitä jos a) vauva kakkaa veteen b) ei tykkää vedestä ollenkaan ja saa kunnon raivarit tai c) liukastun ja kaadun kun kannan vauvaa turvakaukalossa altaalle ja vauva lentää veteen. 

Onneksi mikään skenaarioista a-c ei toteutunut, päinvastoin. Lilja rakasti vauvauintia! Kikatti, sanoi nannannaa (ämmä ja mamma on nyt hetkeksi jääneet), pärskytteli vettä niin ettei vanhemmat nähneet mitään kun vettä läiskittiin silmiin jatkuvalla syötöllä, ja oli vain ihan hurjan söpö pikkuisessa kukallisessa uimapuvussaan. Oli ihanaa olla vedessä yhdessä ja hymyillä niin että poskiin sattui.

Vauvauinti oli siis oikein kiva kokemus, päänvaivaa aiheutti ainoastaan uimapuvun pukeminen suihkun jälkeen nihkeän vauvan päälle, lähes mahdoton tehtävä! Uinnin jälkeen käytiin torilla juomassa vuoden ensimmäiset torikahvit ja samalla haettiin ekat kukat takapihalle. Herra A paineli suoraan kukkamyyjän luo kun kuuli mun hihkaisun orvokit nähdessäni, fiksu tuo mun mies.

Kotona olin onnessani kun sain työntää kädet multaan ja istuttaa orvokit, fiilistellä kevättä ja tulevaa kesää. Annoin itselleni luvan laittaa takapihaa kesäkuntoon vaikka asutaankin täällä vain vähän aikaa. Ensimmäiseksi aion siirtää orvokit takapihalle kun olen varma ettei yöpakkasia enää tule - kukkapoloiseni ei saa päästä jäätymään. Haluaisin myös kokeilla kasvattaa tämän kesän yrtit pihalla, yleensä olen ainakin basilikan saanut pysymään hengissä ikkunalaudalla. Joku pieni pöytä olisi myös kiva, ja ehdottomasti lisää lyhtyjä!
Oikea sunnuntai-aamupala: american pancakes vaniljajäätelöllä, kinuskikastikkeella ja mustikoilla. Nam.

Viikonlopun hyvä fiilis on jatkunut tähän harvinaisen kivaan maanantaihinkin. Beibsin hulinavaiheen aiheuttama univelka alkaa selvästikin olla pikkuhiljaa selätetty. Tänään olen pessyt kolme koneellista pyykkiä, viikannut vaatteet kaappiin (viime aikoina ne on tupannut pyörimään kaikkialla muualla kuin vaatekaapissa), kokannut, leiponut pataleipää, vaihtanut lakanat, hoitanut niitä tylsempiä asioita, laittanut siman tekeytymään ja käynyt kaupassa. Hymyilytti myös eilisillan tähtihetki: mun Newbie-vaatehulluus huipentui siihen, kun mun kuva Liljan uusista kevätvaatteista jaettiin Newbien Instagram-tilillä (@newbielovers)! Pieni askel ihmiskunnalle, iso tälle newbiehörhölle. Vähän naurattaa, miten mun arki ja ilonaiheet on muuttuneet tässä viimeisen vuoden aikana, kun nykyään iloitsen neulomisesta, virkkaamisesta, siitä että vauva syö omenasosetta, siitä että pataleivästä tuli täydellinen, enkä malta odottaa että pääsen vappuna syömään herkkuja. Ennen vanhaan oli vappuisin ihan muut jutut mielessä, nyt on laitettu vappuperinteet hieman uusiksi. Mutta mä nautin nyt tästä elämäntilanteesta täysillä, koska kerkeän kyllä vielä moneen kertaan stressaantua opiskeluista ja töistä ja olla kiireinen. Nyt mulla ei ole kiire yhtään minnekään, ja se on aika ihanaa se.
äitiyslomani tähtihetki: vauvanvaatteet läjässä

Ps. Piristin blogin ulkoasua hieman, sillä nyt on k e v ä t !

Neulottu nallepehmolelu

Hei! 

Oltiin aamulla muskarissa, ja taisi olla aika rankka tuokio, kun vauva nukkuu takapihalla vaunuissa päikkäreitä jo toista (vai jo kolmatta?) tuntia. Vähän aikaa pyörin olohuoneessa ympyrää ja mietin mitä tekisin, kunnes uskalsin avata koneen ja tulla raapustamaan ohjetta tähän neulottuun nallepehmoleluun! Olin nimittäin aivan varma että sillä sekunnilla kun avaan läppärin, ivaan kohtaloa ja vauva herää. Mutta siellä se ainakin vielä toistaiseksi tuhisee, joten så här!


nallepehmolelu


Sain jostain idean tehdä Liljalle oman pehmolelun, ja löysin ohjeen tähän söpöön neulottuun nalleen Novitan nettisivuilta. Ohjeeseen olen vain lisännyt omia kommenttejani väliin.

Alkuperäisessä ohjeessa on ilmoitettu senttimäärät ensin Isoveli -lankaa varten ja sitten 7 veljestä -langalle, mutta mä tein nallen noilla Isoveli -langan senttimäärillä. Selvyyden vuoksi jätin ohjeeseen näkyville vain käyttämäni senttimäärät. 

Tein nallen neulekorista löytyneillä langoilla, tällä kertaa Novitan 7 veljestä -langalla. Nalleen käytin harmaata (047) ja puseroon vaaleanpunaista (053).


Jos ohje vaikuttaa hankalalta, niin ei hätää, nalle on yllättävän helppo tehdä! Mulla meni tätä tehdessä vain muutama päivä, enkä ole mikään neulekonkari. Pään vaivaa aiheutti muutama juttu, mutta kerron näihin vinkkini kommenteissa.

Kas näin:


Tarvitset:


sukkapuikot nro 4 tai käsialan mukaan (käytin 3,5)
7 veljestä lankaa, kahta eri väriä
paksua lankaa apulangaksi, käytin silkkinyöriä
vanua
päättelyneula


Nalle:


Aloita neulominen päälaelta. Luo apulangalla (tämä lanka poistetaan lopuksi työstä) 46 s ja jaa s:t neljälle sukkapuikolle (11,12,11,12 s). 

(Tämä oli mulle vähän tänka på, koitin luoda apulangalle silmukat (katsoin taas youtube-videon), mutta siitä räpellyksestä ei tullut mitään, joten päädyin lopulta tekemään ihan normaalisti paksummalle puikolle silmukat, joiden läpi pujotin päättelyneulalla silkkinyörin.)

Neulo sileää neuletta suljettuna neuleena 10 cm. 

Neulo sitten kaulaa varten 1. sekä 3.puikolla 2 s yhteen 2 kertaa ja 2. sekä 4.puikolla 2 s yhteen 3 kertaa. 

Jatka lopuilla 36 s:lla sileää vartaloa varten 13 cm. 

Ota sitten työhön vain 4. ja 1.puikkojen s:t jalkoja varten ja jätä loput s:t odottamaan. Jaa s:t kolmelle puikolle ja jatka sileää suljettuna neuleena 8 cm. 

Neulo koko krs:n ajan 2 s yhteen, katkaise lanka, vedä loppujen 9 s:n läpi, kiristä ja päätä hyvin. Tee toinen jalka samoin.

Poimi toisesta sivusta kättä varten n. 2 cm kaulan alapuolelta lähtien pystysuunnassa 9 krs:n matkalta 6 s, sitten 1 s seuraavan s:n kohdalta poikkisuunnassa, poimi sen jälkeen 6 s pystysuunnassa ylöspäin 9 krs:n matkalta (väliin jää 2 s) ja poimi vielä poikkisuunnassa 2 s. Jaa nämä 15 s kolmelle puikolle ja neulo suljettuna neuleena sileää 5 cm. 

Neulo vielä 3 krs nurin ja neulo samalla aina joka puikon lopussa 2 s yhteen. Katkaise lanka ja vedä s:oiden läpi. Täytä käsi vanulla, vedä s:t suppuun ja päätä lanka hyvin. Tee toinen käsi samoin. 

Täytä nalle vanulla. Vedä aloituslanka pois työstä ja silmukoi 4.puikon s:t 1.puikon s:ihin sekä 2.puikon s:t 3.puikon s:oihin.

(Jos olet kuin minä, etkä tiedä mitä silmukointi on, hyvä ohje löytyy täältä.)


Ompele pään ulkoreunoihin etupistoja vinottain kaksinkertaisen neuleen läpi jolloin muodostuvat korvat

Luo kuonoa varten 20 s ja jaa ne 4:lle puikolle. Neulo suljettuna neuleena sileää. Neulo sitten 4., 5. ja 6.krs.lla joka puikon lopussa 2 s yhteen. Katkaise lanka, vedä loppujen 8 s:n läpi, kiristä ja päätä hyvin. Kiinnitä kuono päähän ja täytä se vanulla. 

Ompele mustalla langalla varsipistoin kuonoon suu. Kiinnitä lopuksi silmät.

(Käytin tähän tummanharmaata alpakkalankaa, jota sattui löytymään. Ompelin samalla langalla silmät.)

Pusero:


Luo 24 s ja neulo ainaoikeaa tasona.

Kun kpl:n korkeus on 4 cm, lisää molempiin reunoihin hihoja varten kerralla 7 s ja jatka ainaoikeaa 38 s:lla.


Kun kpl:n korkeus on 10 cm, päätä pääntietä varten keskimmäiset 12 s ja luo ne heti seuraavalla kerroksella uudelleen.


Kun olet pääntieltä neulonut 6 cm, päätä hihojen s:t ja jatka ainaoikeaa 4 cm, päätä s:t. Ompele sivu- ja hihasaumat.


. . . . . .

Sellainen nallepehmolelu! Huh, oli siinä hommaa vaikka sinänsä helppo olikin tehdä. Jos intoudut tekemään ohjeen mukaan omaa pehmolelua, saa laittaa kuvia tulemaan ja kerro miten meni! Autan myös enemmän kuin mielelläni jos on jotain kysyttävää. :)



Lilja ja neljän kuukauden hulinat

Hei pitkästä aikaa!

Tänään on ollut ihanan lämmin kevätpäivä. Lähdin vauvan kanssa käymään kaupassa, ja puin päälle vanhasta tottumuksesta villapaidan, pipon ja kevytuntuvatakin. Vauvan pakkasin lämpöpussiin pipoineen päivineen. Menin ulos vain huomatakseni että meillä on aivan liikaa päällä - täällähän on tullut kevät! Ulkona tuoksui ihanalta, tuuli oli lämmin, ja tuntui että talven jäljiltä syväjäässä olleet hartiat laskeutuivat ja oli helpompi hengittää.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt aika sumussa täällä meidän vauvalandiassa. Muutama yö sitten kirjoitettua: Voi elämänkevät sentään. Kello on 4:29, mies nukkuu, vauva tuhisee tyytyväisenä pinniksessään, ja mä kirjoitan täällä tikkana vauvakuulumisia. Miksi? Siksi että olen nyt pari viikkoa herännyt joka yö 5-10 kertaa, silmät sikkaralla imettänyt ja nukuttanut vauvaa, ja vihdoin voin ilokseni todeta, että olen tottunut tähän uuteen tapaan nukkua. Kjeh, ei mitään sarkasmia edellisessä lauseessa. 

Liljalla ilmeisesti alkoi nk. neljän kuukauden hulinat, jolloin vauvojen unirytmi muuttuu enemmän aikuisen unirytmin kaltaiseksi. Lilja on jo 5kk, mutta selvästikin tämä vaihe teki tuloaan jo useamman viikon, kunnes homma eskaloitui. Täällä on ollut kieltämättä aikamoista hulinaa sekä yöt että päivät. :D 

Lilja koki sellaista elämäntuskaa ettei paremmasta väliä; nukkuminen oli tyhmää, hereilläolo oli tyhmää, syöminen oli vielä tyhmempää ja oikeastaan kaikki oli (vanhempien iloksi) hänen mielestään tyhmää. Ehkä vähän liioittelen, mutta aikaisempaan verrattuna oli aikamoinen show. Koti muistutti taistelutannerta, mm. eräänä aamuna havahduin siihen, että mun yöpöydällä oli ollut jo monta päivää pissavaippa (en ymmärrä miten ja kuka sen siihen oli jättänyt, varmaankin allekirjoittanut.)

 Alkuviikosta 5 kk-neuvolassa Lilja sai vielä rokotukset, ja soppa oli valmis. Täällä laahusti kaksi väsynyttä vanhempaa nukuttamassa ja viihdyttämässä rakasta pikkupötkylää, joka vuoroin kiljui naama punaisena, vuoroin zumbasi sylissä ja veti itsensä kaarelle. Lasittunein katsein vaihdettiin välillä vuoroa jotta toinen pääsee syömään, suihkuun, vessaan ja mitä nyt normaalielämään kuuluukin. Äiti oli väsynyt, iskä oli väsynyt, vauva oli väsynyt, varmaan naapurikin oli väsynyt.

Meidän pieni päivänsäde

Kuin taikaiskusta vauva katsoi että nyt on hyvä aika lopettaa hulinointi, ja että kaikki onkin ihan ok. Thank lord! Oli nimittäin tähän mennessä ihan heittämällä haastavin (ja väsyttävin) vaihe. Tänään Lilja on taas kikattanut menemään niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, pyörinyt leikkimatolla kuin hyrrä, harjoitellut ryömimistä ja maistanut palan avokadoakin. Jopas nyt jotakin! Aika nopeasti unohtuu viime viikkojen valvomiset kun kuuntelee toisen söpöjä vauvahöpinöitä ja riemunkiljahduksia. 

Joten oi kevät, tulitpa hyvään saumaan. Taivas aukeni, aurinko paistoi, vauva nukahti ja äiti sujahti takapihalle iltapäiväkahveille t-paidassa. T-paidassa! Siellä mä retkotin onnellisena, kuuntelin äänikirjaa ja hörpin kahvia. Iltapäivästä leivoin vielä ihanan kirpsakan sitruunajuustokakun. Seuraavia hulinoita odotellessa!

Lilja 5 kk

Tänään on taas merkkipäivä: Lilja on jo viisi kuukautta vanha! Miten voi olla, että synnytyksestä on jo melkein puoli vuotta? Vastahan me tultiin turvakaukalon kanssa kotiin. Juostiin kilpaa tarkistamaan hengittääkö vauva. Jännittyneinä kylvetettiin vauvaa kotona ensimmäistä kertaa. Oltiin valtavan ylpeitä kun jo pariviikkoisena vauva tuntui hymyilevän tarkoituksellisesti, vaikka hymy saattoi tietenkin johtua jostain ihan muustakin. Kun vauva alkoi jokellella jo parikuisena, eikä non-stop -höpötykselle edelleenkään näy loppua.

Lilja 5kk:

- Osaa kääntyä mihin ilmansuuntaan tahansa, ja tykkää kääntyillä erityisesti hoitopöydällä. Koita siinä vaihtaa vaippaa kun vauva on vääntäytynyt "banaaniasentoon" ja on työn ja tuskan takana saada neiti edes hetkeksi selälleen.

- On oppinut sanomaan mamma, mömmö, mämmä. Äänensävy vain vaihtelee iloisesta jokeltelusta väsymyskiukkuun :D Mömmömmöööö!
- Osaa istua kevyesti tuettuna, kohta varmaan jo ilman tukea. Tänään muskarin valokuvauksessa yksilökuvia otettaessa Lilja istui ihan itse ja äiti katsoi liikuttuneena vierestä. Vauvan ensimmäinen valokuvaus <3

- Oppi kikattamaan jo varhain, mutta nyt nauraa ihan kunnolla! Ei ole mitään söpömpää kuin vauvan nauru.

- Vetää itsensä kippuralle, tarttuu jalkoihinsa ja koittaa vetää sukkia jalasta. Aina vähintään toinen sukista on omilla teillään.
Sukka pois jalasta -operaatio käynnissä

- Jotain pieniä ryömimisyrityksiä on havaittavissa, mutta toistaiseksi aiheuttaa vain turhautumista koska liikkeelle olisi päästävä, heti!

- On maistanut banaania, marjasosetta, porkkanaa ja päärynää, mutta tähän mennessä vain porkkana on tainnut eksyä mahaan asti. Kaikki muut maut on phyi! Miksi minun pitää syödä väkisin tälläistä pahaa sotkua, tuumaa vauva. Äidinmaito on edelleen parasta, mitä Lilja tietää.
- Yrittää tarttua kaikkeen mahdolliseen ja viedä suuhun. Äidin hiukset, aikuisten ruoka (oma ei kelpaa tietenkään), villaviltti (tulee karvoja suuhun mutta ei näköjään haittaa)

- Rakastaa laulamista ja musiikkia! Äitiinsä tullut. Ja isäänsä myös. Raskaana ollessani soittelin välillä kitaraa ja lauloin, joten musiikkikasvatus on aloitettu hyvissä ajoin. Hämä-hämähäkki taitaa olla lemppari!
- Mahallaan ollessaan nostaa kädet suoriksi ja kuikuilee kiinnostuneena ympärilleen.

- On sitä mieltä, että äiti on maitoautomaatti ja iskän kanssa on parasta leikkiä.

- Ilmaisee tahtonsa erittäin äänekkäästi, mutta suurimman osan ajasta on iloinen ja nauravainen vauva.
Milestone -vauvakortin kulma eksyi suuhun ja on kuvaussession päätteeksi vähän kärsineen näköinen.

Uusi arki meidän pienen perheen kanssa on ollut tähän mennessä aivan ihanaa, kaikkine yöheräilyineen päivineen. En osaisi kuvitella enää elämää ilman Liljaa <3


Pääsiäisviikonloppu

Täällä on vietetty aivan ihana pääsiäinen! Perjantaina saatiin mun sisko tänne kylään, käytiin yhdessä tekemässä maailmanlopun ruokaostokset, saunottiin ja löydettiin uusi guilty pleasure -sarja: Bachelor Suomi. Kyllä, minä, Essi, katson nyt virallisesti bätselöriä enkä malta odottaa tiistaita kun uusi jakso tulee. Täytyy varmaan soittaa siskolle ja spekuloida yhdessä uusimpia juonenkäänteitä.

Lauantaina nukuttiin pitkään, syötiin hyvät aamupalat ja lähdettiin hiihtämään. Hiihto sujui ihan ok kunnes tuli ensimmäinen isompi mäki. Ensin siskolla meni mutka hieman suoraksi ja seuraavaksi mä heittäydyin naamalleni ladulle ihan silkasta ällistyksestä etten kaatunut ensimmäisessä kaarteessa. Ihan varmuuden vuoksi kaaduttiin yhteen läjään vielä loppumetreillä ja naurettiin vedet silmissä kun oltiin niin taitavia hiihtäjiä. Ollaan puhuttu sitä, että mitkään sellaiset urheilulajit, joissa jalkojen ja maan välissä on jokin ylimääräinen kapistus, ei ole meidän heiniä. Näin esimerkiksi hiihto, luistelu ja laskettelu rajautuu automaattisesti pois meidän mukavuusalueelta. Mut oli silti tosi hauskaa! Hiihtoreissun jälkeen siirryttiin keittiöön puuhaamaan pääsiäisateriaa ja tietenkin kinderkakkua. Kakkuun tuli kolme levyä suklaata ja koristeeksi muutama suklaapatukka, suklaamuna ja suklaarakeita. Olen aika varma, että jos ei tän vuoden, niin ainakin kevään suklaakiintiö on nyt täynnä!

Suklaan vastapainoksi lähdettiin sunnuntaina pienelle patikointiretkelle Neitvuorelle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä ollut liikaa pakkastakaan, oli melkein jopa keväinen olo. Vauva viihtyi hyvin kantorepussa koko retken ajan, ainakin tyytyväisestä jokelluksesta päätellen. Oli varmasti kivaa vaihtelua rattaissa kököttämisen sijaan! Neitvuorelle tulee lähdettyä aivan varmasti uudestaankin.
Huomenna meidän pieni neiti täyttää jo viisi kuukautta! Sen kunniaksi on luvassa muskarin ryhmäkuvaus (:D), niin paljon sylittelyä ja pusuja kuin vauva vain jaksaa ja ehkä maistellaan taas jotain uutta sosetta. Tähän mennessä porkkana on ollut ainut jota tytsy ei ole kolannut suusta samantien ulos. Odotan malttamattomana sitä että löytyy joku mistä arvon neiti pitää, sillä vähemmän katkonaiset yöunet olisi erittäin tervetullut lisä tähän arkeen! 

Miten teidän pääsiäinen meni?