Päiväkodin aloitus ja ristiriitaiset tunteet

Heippa!

Voi että miten hyvältä tuntuu istua kunnolla alas, avata läppäri ja olla hetki vain omissa ajatuksissa ja päästä kirjoittamaan. Mulla on ollut oikein ikävä tänne blogiin!

Tällä viikolla on ollut kyllä suurten myllerrysten viikko. 

Maanantaina mulla alkoi koulu. Aamu oli syksyisen kirpeä, kuuntelin The Beatlesia ja pyöräilin yliopistolle. Tuntui tosi hassulta jättää tyttö miehen kanssa kotiin ja lähteä yksin jonnekin – moneksi tunniksi! Tuuli hulmusi hiuksissa, olotila oli odottavan jännittynyt ja hymy oli herkässä. Istuin luentosaliin ja silmäilin ympärilleni. Ei mennyt varmaan minuuttiakaan, kun ryhdyttiin puheisiin vieressä istuvan naisen kanssa. Hän opiskeli varhaiskasvatusta, minä hallintotiedettä, mutta yliopistossa kaikki ovat osa tiedeyhteisöä, tiedättehän. Kenen kanssa vain voi jutella! 

Luento alkoi juhlallisesti Oppimisen ylistyksellä, ja tunsin kuuluvani joukkoon. Ajattelin, että tässä mä nyt istun vihdoin. Ensimmäinen päivä yliopistossa! 

Päivä meni nopeasti, ja sen aikana hyvä tunne vain vahvistui. Viimeksi kun aloitin opinnot (ammattikorkeassa), mulle tuli sellainen olo heti, ettei tää ole yhtään mun juttu, mutta kokeillaan. Oikeasti olisi tehnyt mieli juosta ihan päinvastaiseen suuntaan kuin sinne kouluun. Vuoden vitkuttelin ja sitten lopetin. Nyt en olisi halunnut lähteä kotiin!

Paitsi että niin, mites se järjetön ikävä Liljaa, mikä kasvoi siinä päivän mittaan ihan uusiin mittasuhteisiin. Poljin kotiin hurjaa vauhtia, niin että reidet meni ihan maitohapoille, mutta kun tuli kova kiire päästä rutistamaan tuota rakasta pientä ihmistä.

Kun avasin oven, vastaanotto oli niin hellyyttävä, etten tiedä miten päin olisin ollut. Lilja konttasi eteiseen niin että läpsytys vain kuului, ja hymyili niin leveästi että tuttikin putosi suusta. Seuraavaksi Lilja kiipesi syliin, ja halasi oikein tiukasti. Oli selvästikin ollut äitiä ikävä, ja tunne oli molemminpuolinen.


Jotain kertoo tämän viikon tahdista, kun puhelimesta löytyy sen tavallisesti tuhannen kuvan sijaan kolme pimeää ja rakeista kuvaa, jotka kaikki näkyvät tässä postauksessa.

Ps. Tuntuu oudolta laittaa jotain muutakin päälle kuin imetyksestä virttynyt ja venynyt t-paita ja kotivaatteet. Äitiyslomalla ei tullut myöskään kovin usein harjattua hiuksia tai meikattua... Kuvan oton jälkeen tein molemmat, hah!

Pps. Jos sulla on yhtä huono (mun mielestä hyvä) huumorintaju kuin mulla, ja jos sua kiinnostaa mitä meidän päivään kuuluu, niin tervetuloa seuraamaan mua Instagramissa – mut löytää sieltä nimimerkillä Ikkunalaudalla. Ensi viikolla lainaan muutaman päivän Perhekuplan-instatiliä, ja päivittelen enemmän sinne, joten kannattaa ottaa myös Perhekuplan Instatili seurantaan! 


Pelätty päiväkodin aloitus


Mutta, miten meidän päiväkodin aloituksen kanssa kävi? Äitiä hirvitti liikaa ja perui koko jutun. No ei sentään! Perinteisesti päivää ennen päiväkodin aloitusta poukkoilin Ratinassa ja Koskikeskuksessa metsästämässä kahta asiaa, jotka voisi oikeastaan rinnastaa aarteeseen sateenkaaren päässä, Graalin maljaan, tai vaihtoehtoisesti johonkin historiallisesti merkittävään arkeologiseen löydökseen... 

Välikausihaalari
Tarpeeksi pienet kengät

M i s t ä, te hyvät ihmiset, löydätte elokuussa lapsillenne välikausihaalarin? Kaikkialla on toppahaalareita, kurahaalareita ja pilkkihaalareitakin varmaan löytyy, jos oikein etsii. Mutta ei välikausihaalareita, ja silti niistä puhutaan kuin niitä olisi joka nurkalla. Tulin siihen johtopäätökseen, että olen tyystin väärään vuodenaikaan liikkeellä. Tai sitten sen ratkaisevat pari päivää liian aikaisin – ehkä jo ensi viikolla kauppoihin tulvii välikausihaalareita? Suuntasin lastenvaatekirppikselle, mutta sieltäkään ei tällä kertaa napannut. Entäs ne kengät sitten. Sanotaan vaikka niin, että ihan kuin olisi oikeasti yrittänyt laittaa kanoottia toisen jalkaan. Onneksi on nettikaupat!

Tulin kotiin nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä, ja olin ostanut pari perusvaatetta, ohuen takin (Liljalla on vain toppatakki viime keväältä) ja kangastussin. Hienoa Essi. Käytit kaupungilla tunteja, ja tulit kotiin tussin kanssa.

Niin kuin voitte varmaan hysteerisestä shoppailureissustakin päätellä, mua alkoi hermostuttaa päiväkodin aloitus ihan älyttömästi! Pakkasin Liljan päiväkotireppua (mun isältä peritty Kånken 80-luvulta. Löytynyt hyvässä kunnossa roskiksen vierestä Läntiseltä Pitkäkadulta Turusta) ja ravasin edestakaisin ympäri kämppää ja hoin vaihtovaatteet, vaipat, tussilla, vaatteet, entä sukat, uninalle, tuttipullo, tussia siihenkin, kuva meistä, tussi. 

Mies seurasi vierestä tätä mun touhua pieni hymynkare huulillaan ja katsoi parhaaksi olla vain hiljaa. Lilja istui miehen kanssa sohvalla ja näytti ihan yhtä kummastuneelta kuin isänsä. No, loppujen lopuksi selvittiin kaikki nukkumaan, ja saatiin ihan hyvät yöunet nukuttua kaikesta huolimatta.

Aamulla tein siis jotain aivan järjenvastaista: menin päiväkotiin, ojensin mun vauvan jollekin vieraalle naiselle ja lähdin pois. Siltä se oikeasti tuntui, vaikkei kyseessä olekaan mikään epätavanomainen juttu. Mutta jos rehellisesti haluan kertoa kaikista tunteista, joita vauva-arki herättää, tässä niitä tulee. Lilja jäi oikein tyytyväisen näköisenä tutustumaan muihin lapsiin, hän ei vierastanut hoitajia ja lähtö sujui oikein hyvin. Kävellessä yliopistolle taisin ehkä pari kyyneltäkin siinä saada aikaan, kun tuntui hetkellisesti niin haikealta. Ja väärältä! Melkein vuoden olen tuon pikkuruisen tyypin kanssa joka aamu herännyt, syönyt yhdessä aamupalaa, leikkinyt, laulanut, käynyt vaunulenkillä ja harrastamassa, nukkunut yhdessä päiväunia ja seurannut tiivisti jokaista pientäkin kehitysaskelta ja uutta oivallusta.

Koululle päästyäni menin ostamaan kahvin, istuin alas ja tein tilannearvion, jonka julkaisin välittömästi Instastoryssa:



Kyllä, mieli muuttui siinä saman tien, kun ymmärsin, että Lilja on hyvässä hoidossa sen kokonaiset kolme tuntia kun mä olen luennolla. Mun pisimmät koulupäivät on neljä (4) tuntia. Opiskellakin täytyy jossain välissä, mutta kiitos oikiksen pääsykokeiden (mikään ei ole turhaa), olen tottunut lukemaan nopeassa tahdissa vaikeaselkoisiltakin tuntuvia tekstejä läpi. En tiedä missä kunnossa mun muisti on äitiysloman jälkeen, mutta kyllä se uuden oppiminen on vaan niin kivaa ja hauskaa.

Luennon jälkeen kävelin (pikakävelin) päiväkodille, ja siellä leikkipuistossa istui rattaissa Lilja, joka nauroi syvältä vatsanpohjasta edessä seisovan pikkupojan ilveilylle. Kaikki oli mennyt hyvin, Lilja oli ollut hyväntuulinen ja iloinen eikä pelännyt muita lapsia. Kalakeitto ei ollut maistunut, mutta se nyt ei tullut minään yllätyksenä. Voi miten helpottunut olo mulle tuli! Lilja oli tavallista hyväntuulisemman oloinen koko loppupäivän, vaikka yöunille rauhoittuminen oli hieman vaikeaa, kun päivä oli ollut niin jännittävä. Musta on jo vähän aikaa tuntunut, että Lilja kaipaisi leikkiseuraa muista lapsista, ettei äidin leikit enää riitä.



Nukkumishommat on taas muuttuneet ihan kertaheitolla. Nykyään nukahtaminen tapahtuu niin, että Lilja pyörii 365 astetta moneen kertaan ympäri, heittäytyy koko painollaan jomman kumman vanhemman naamalle, hyörii ja höpöttää siinä hetken, ja sitten käy nukkumaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Tässä tämän aamun taidonnäyte yhden tällaisen hyörimiskohtauksen jälkeen.


Uusi rytmi arkeen


Nyt kahden päiväkotipäivän jälkeen ei voi vielä tietää, mitä tuleman pitää, mutta ainakin alku on lähtenyt sujumaan paremmin kuin hyvin. Se jos mikä helpottaa näitä mun ristiriitaisia tunteita. Tänään oli tiedossa vain kahden tunnin hops-tapaaminen, mutta ystävällinen päiväkodin täti sanoi pilke silmäkulmassa topakasti, että pitäähän Liljan päästä syömään muiden mukana, ja että voisin ehdottomasti tuoda hänet aiemmin. Vein siis samaan aikaan kuin eilen, ja ennen luentoa istuin kirjastossa ja tein rästissä olleita hommia. 

Ennen koulun ja päiväkodin aloitusta hermostutti tuleva, kun en tiennyt miten Lilja reagoi muutoksiin ja että tuleeko tästä mitään. Nyt voin huokaista helpotuksesta, kun alan hahmottaa miten tämä uusi arki alkaa tästä rullata. Onneksi yliopisto-opiskelu on omatoimista ja joustavaa, ja opinnot pystyy suunnittelemaan pitkälti oman aikataulun mukaan. Osa luennoista videoidaan, ja ne voi katsoa myöhemmin kotona jos ei pääse paikan päälle. Suurimman osan kursseista voi suorittaa etänä, kieliopintoja lukuunottamatta. Akateeminen vapaus! Ja vastuu.

Tästä eteenpäin Lilja on siis päiväkodissa suunnilleen kolmena päivänä viikossa, loput mun kanssa kotona. Ihanan pehmeä lasku uuteen arkeen, sekä Liljalle että minulle.

Lopuksi vielä, että hyvin kaikki taas sujui! Milloin oppisin olemaan murehtimatta turhia? Asioilla todella on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Jos siis epäröit, että onnistuisiko yliopistossa opiskelu pienen lapsen kanssa, niin ainakin mun kokemuksen perusteella se on ihan järjestettävissä. Varmasti riippuu ihan lapsesta, ja opinnoistakin, esim. lääkiksessä opiskelu on sen verran lähiopetuspainoitteista (ymmärrettävästä syystä), että siellä ei tälläinen kolmen päivän päiväkotirytmi välttämättä onnistuisi. Mutta elämäntilanteita on monenlaisia, ja lapset ovat loppujen lopuksi aika sopeutuvaisia, kunhan jokaisen yksilölliset ominaisuudet ja luonne otetaan huomioon. Monet ovat sanoneet myös, että jos aikoo laittaa lapsen päiväkotiin, kannattaa se tehdä kun lapsi on noin 1-2 -vuotias. Tämä tieto perustuu täysin mutu -nimiseen tutkimustulokseen, mutta olen kuullut paljon hyviä kokemuksia varhain aloitetusta päivähoidosta. 

Tunteita on siis ollut laidasta laitaan, mutta päällimmäisenä tunteena juuri nyt on varmaankin helpotus. 
Saa jakaa päiväkodinaloitus-tunnelmia! Ja muitakin tunnelmia. Mitä teidän syksyyn kuuluu? 😊

Kylässä Koiramäessä

Vaikka tyttö on vielä tosi pieni, ollaan silti jo nyt tykätty tehdä kaikkea lapsiperheille suunnattua. Tässä vauvavuoden aikana ollaan käyty mm. vauvojen taidetuokiossa Oopperatalolla, muskarissa, perhekerhossa, vauvauinnissa, katsomassa lampaita, ja kotieläinpihalla. Taidetuokiosta Lilja tuntui tykkäävän hurjasti, vaikka hän oli tuolloin vasta 2,5 kk. Lokakuussa ollaan menossa uudestaan, tällä kertaa isompien lasten ryhmään. Tällä kertaa taidetuokiossa teemana on Tšaikovskin Prinsessa Ruusunen – jännittävää! En sitten tiedä kumpi on loppujen lopuksi tästä enemmän innoissaan, vauva vai äiti. 😊 Tuokioissa siis leikitään, lauletaan ja viimeksi saatiin katsoa ballerinan lyhyt tanssiesityskin. Tämän syksyn taidetuokiot taitavat valitettavasti olla jo täyteen varattu, mutta niitä järjestetään taas uudelleen keväällä, joten kannattaa olla kuulolla jos kiinnostuit!

Tänään oli tarkoitus lähteä heti aamiaisen jälkeen Särkänniemen Koiramäkeen, mutta Lilja sai ilmeisesti kananmunasta aika tujakan allergisen reaktion, ja päivä alkoi reissulla päivystykseen – taas. Onneksi reaktio meni itsestään ohi, mutta kyllä siinä sai taas henkeään pidättää kun seurattiin tytön vointia. Päivystyksestä lähdettiin viimein kohti Särkänniemeä, Lilja toinen silmä turvoksissa mutta muuten ihan oma iloinen itsensä. 

Koiramäki oli taas yhtä ihastuttava kuin aina ennenkin, ihan yksi mun suosikeista! Käytiin katsomassa vuohia, alpakkaa, sikoja, hevosia, kanoja ja poneja. Kanat olivat taas jälleen kerran Liljan mieleen, niissä on vain jotakin niin kiehtovaa. Ehkä ne puhuvat samaa kieltä, kun Lilja niille niin tomerasti jutteli. On niin hauskaa seurata tytön reaktioita; kun hän silmät ymmyrkäisinä tuijottaa ja osoittelee eläimiä kysyvästi. Viime aikoina tuntuu, että tyttö on alkanut ymmärtää enemmän puhetta, mm. nimensä hän tunnistaa selvästi ja myös muitakin sanoja. Kieltosanat ovat myös tulleet tutuiksi, vaikkei hän niitä aina uskokaan. Hymyilee vain ilkikurisesti ja jatkaa puuhiaan, omaa tahtoa siis ainakin löytyy. 😄 Hän yrittää myös matkia meidän puhetta, mutta suusta tulee vielä tietenkin ulos vain suloista höpinää. Onkin hassua ajatella, että niinhän se kieli jatkuvasti kehittyykin – kuuntelemalla ja oppimalla. Eihän tässä tavallaan enää kauaa ole, kun ensimmäisiä sanoja alkaa tulla.


Vähän vielä raukalla silmä turvoksissa, mutta se ei menoa haitannut.


"Katso isä, Muumipapan hattu!", kommentoi eräs pikkupoika.


Mikäs sieltä tulee...


...Maisa-possu lähdössä päiväkävelylle.


Pidin erityisesti tästä Riikinkukko-kyyhky -kyltistä.


Jos et ole vielä käynyt Koiramäessä, suosittelen lämpimästi! Meiltä löytyy kirjahyllystä varmaan kaikki Koiramäki-aiheiset kirjat, enkä malta odottaa että Lilja on vähän isompi ja pääsen lukemaan niitä hänelle. Toistaiseksi Liljan lempikirjat ovat sellaisia, joita voi huoletta pureskella ja maistella, mutta ehkä sitten joskus myöhemmin. 😀

Kroppa 10 kk synnytyksestä

Miltä näyttää vatsalihakset 10 kuukautta synnytyksen jälkeen? Miten olen palautunut raskaudesta? Tällä kertaa ajattelin kirjoitella ajatuksiani raskaudesta ja synnytyksestä palautumisesta ja yleisesti hyvinvoinnista. Nyt kun kaikki muutot ja muut aikaa ja energiaa vievät pakolliset tehtävät alkaa olla takanapäin, on ollut ihanaa taas keskittyä ihan siihen perusarkeen ja omaan hyvinvointiin siinä ohella.

Hyvinvoinnin pyhä kolminaisuus


Mulle hyvinvointi on yksi toimivan arjen peruspilareista. Hyvään oloon ei mitään erityisiä vippaskonsteja tarvita, vaan ihan levolla, liikunnalla ja monipuolisella ravinnolla pääsee jo aika pitkälle. Silti multa tuppaa välillä unohtumaan, miten yksinkertaista loppujen lopuksi on pitää itsestään huolta. Pitkään aikaan mikään edellämainituista tekijöistä ei omalla kohdalla ole oikein toteutunut, vaan liuta muita asioita on mennyt hyvinvoinnin edelle. Kuten arvata saattaa, siitähän ei mitään hyvää ole seurannut. Olo on ollut turvonnut, väsynyt ja yleisesti vähän alavireinen. Nyt päätin lopettaa turhan surkuttelun ja tehdä asialle jotain!

Katkonaisiin yöuniin ei ihan hirveästi ole voinut nyt vaikuttaa, mutta selvästi paremmin yöt menee nyt kun tytölle puhkesi ensimmäiset kaksi alaetuhammasta. Herätykset on vakiintuneet nyt kahteen, joista toinen on yleensä kuudelta, mikä lasketaan jo kuitenkin ihan aamuksi, hurraa! Kaksi herätystä voi jonkun korvaan kuulostaa paljolta, mutta sen jälkeen kun on parhaillaan herännyt öisin tunnin välein, kaksi herätystä on ihan luksusta. Aamun herätyksen jälkeen nostan vauvan meidän väliin nukkumaan, ja yleensä torkutaan siinä vielä pari-kolme tuntia ja heräillään ihan kaikessa rauhassa (Liljan jalka mun naamassa ja käsi miehen nenässä tms.) Parempien yöunien jälkeen on ihan uudestisyntynyt olo ja energiaa eri tavalla kuin aiemmin.

Vauva-arjessa ei ihan tosta noin vain voi lähteä treenaamaan neljästi viikossa, mutta nyt ilmojen viiletessä on ollut taas niin piristävää päästä vaunulenkille. Oikein odotan joka päivä sitä, että pääsen taas lenkkeilemään – parasta on jos mies tai samassa talossa asuva pikkuserkkuni lähtee mukaan. Jos meno rattaissa alkaa olla levotonta, pysähdytään hetkeksi leikkipuistoon, mutta useimmiten Lilja viihtyy rattaissa oikein hyvin maisemia katsellen.

Vaunulenkkien lisäksi ajattelin aloittaa varovasti myös salitreenit. Yliopistolla on oma sali, jossa järjestetään myös ryhmäliikuntaa. Ostin kortin nyt alkuun syyslukukaudelle, katsotaan sitten miten todellisuudessa tulee salilla käytyä kun illat pimenevät ja tekis vaan mieli käpertyä sohvannurkkaan. :D Mitään älyttömiä maksimitreenejä en sinne ajatellut lähteä vetämään, mutta jos vaikka muutaman kerran viikossa kävisi sillain lempeästi treenaamassa. En ole ollut 1,5 vuoteen salilla, joten nyt jos koskaan kannattaa aloittaa varovasti. Myös kotijoogailun elvyttäminen kiinnostaa, olisi ihanaa saada taas siitäkin rutiinista kiinni. Joskus tekee vaan niin hyvää pysähtyä hetkeksi ja hengittää oikein kunnolla sisään ja ulos.

Lisäksi ollaan molemmat miehen kanssa vähän korjattu ruokavaliota, ja mm. vähennetty radikaalisti maitotuotteita, ne kun tuntuu aiheuttavan selittämätöntä turvotusta kummallekin – oli maito sitten laktoositonta tai ei. Välillä edelleen himoitsen tavallista luonnonjugurttia marjoilla, myslillä ja pähkinöillä, ja silloin tällöin ostankin kotiin ihan sitä oikeaa jugurttia. Mutta muuten ollaan tultu toimeen oikein hyvin kaurajugurtilla, erilaisilla tuorepuuroilla ja puuroilla. Tein viime viikolla itse kotimaisista omenoista omenahilloa, on muuten hyvää kun laittaa sitä jugurtin tai kaurapuuron päälle! 

Tänne uuteen kotiin muutettuamme saatiin samalla isompi keittiö ja enemmän laskutilaa, ja nyt rakas blenderini on päässyt taas arvoiselleen paikalle keittiötasolle. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin innostunut smoothieista! Eilen pääsi kokeiluun appelsiini-porkkana-inkivääri -smoothie, mutta taisin lorauttaa siihen hieman liikaa vettä. Muuten maku oli ihanan raikas ja erilainen – jatkoon! Vähän kyllä kutkuttaisi jossain vaiheessa päästä kokeilemaan mehupuristinta, ties minkälainen mehumonsteri mustakin kuoriutuisi.

Joka tapauksessa, olo on ollut ihan erilainen kun on taas kiinnittänyt enemmän huomiota muutamiin pikkujuttuihin arjessa. Taas tuli huomattua, miten pienestä oma jaksaminen onkin kiinni. Lisäksi allekirjoitan väittämän tyytyväinen äiti, tyytyväinen perhe.




Eroon erkaumasta


Kokeilin tässä taas eilen mitä mun vatsalihasten erkaumalle kuuluu. Kävin siis ihan äitiysfyssarilla muutama kuukausi takaperin, jossa katsottiin ultralla vatsalihasten ja jännesauman tilanne. Lopuksi sain ohjeet, joilla voin kotona turvallisesti vahvistaa vatsalihaksia. Tuolloin tilanne oli ihan ok muuten, mutta navan kohdalla erkauma oli edelleen, 7 kk synnytyksestä, aika iso. Nyt kun kokeilin, erkauma on kaventunut puolella! Eihän se näppituntumalla sama asia ole kuin ultralla katsottuna, mutta kehitystä on silti selvästi tapahtunut. 

Nyt täytyy kyllä myöntää, etten hetkeen ole muistanut tai "ehtinyt" tehdä näitä liikkeitä, mutta nyt tähänkin on tultava muutos. Erkauma aiheuttaa ainakin mulle tosi inhottavia selkäkipuja, mikä sit taas osaltaan vaikeuttaa ihan yleisesti elämistä. Lisäksi mulla on paha tapa seistä selkä notkolla, mikä on selvästi jäänne raskausajalta. Välillä oikein huomaan, miten lantio kallistuu eteen ja selkä notkistuu liikaa. Luulen että tähänkin auttaisi keskivartalon lihasten vahvistaminen. Tuntuu muuten oudolta, että se osa-alue kropasta, joka on aina ollut mulla eniten "tikissä" onkin nyt se, johon pitää kiinnittää treenatessa eniten huomiota.

Erkauman takia en myöskään uskalla tehdä tiettyjä liikkeitä salilla treenatessa, enkä ainakaan käyttää kovin isoja painoja. Vähän täytyy siis käyttää mielikuvitusta, jos meinaa saada esim. hyvät reisi- ja pakaratreenit aikaiseksi! 


Kroppa 10 kk synnytyksen jälkeen


Synnytyksestä palauduin mielestäni suhteellisen nopeasti. Mun paino nousi noin 12 kg raskauden aikana, mikä ei kuulosta paljolta, mutta kyllä se 160 senttisessä varressa tuntuu. Raskauskilot kuitenkin karisivat hurjaa vauhtia muutamassa viikossa ihan itsestään, mutta jotenkin kummasti niitä alkoi tulla pikkuhiljaa takaisin – joko kroppa säikähti äkillistä painonlaskua tai sit niillä suklaalevyillä ja joulutortuilla taisi olla osuutta asiaan. :D Mua ei haitannut painonnousu raskaudessa eikä sen jälkeen, mutta olihan siinä totuttelemista uuteen ulkomuotoon. Synnytyksen jälkeen vatsan alue oli niin omituisen tuntuinen, ettei sitä oikein osaa edes selittää. Tuntui kuin vatsalihaksia ei olisi ollut ollenkaan, ja että sisuskalut vain olisivat siellä vaeltaneet miten sattuu. Kävely oli sellaista vaappuvaa, ja alkuun aika huteraakin.

Kevään ja kesän mittaan kroppa alkoi tuntua taas enemmän omalta, ja vartalon malli muistuttaa enemmän sitä entistä Essiä. Yks kaks huomasin, että vanhat farkut mahtuukin jalkaan, vaikka vielä muutamia viikkoja aikaisemmin ei ollut toivoakaan. Nyt ihan viime aikoina on viimeisenä vatsakin alkanut näyttää jopa kiinteältä, vaikken mitään kävelylenkkiä kummempaa ole tehnytkään. Ei mulla mitään sikspäkkiä todellakaan ole, mutta selvästi huomaan että jotain palautumista on vihdoin tapahtunut! Navasta huomaa, että iho on joutunut koville, ja se onkin ainoa paikka, johon mulla tuli raskausarpia. Muualle kroppaan niitä ei tullut yhden yhtäkään. Rinnat on tietenkin kokeneet kolauksen, mutta mitä muutakaan voi odottaa kun ensin kuppikoko kasvaa kolmella, jonka jälkeen seuraavat 10 kk joku pieni tissitakiainen roikkuu niissä jatkuvasti kiinni. 

Voisin tietysti valittaa roikkuvista tisseistä, levenneestä takapuolesta ja reisistä, kadonneista lihaksista ja löysemmästä ulkomuodosta, mutta ketä se hyödyttäisi? Luulen että positiivinen ajattelu ja kiitollisuus myös tuntuu kropasta kivemmalta. Keho ja mieli kun kuitenkin ovat yksi kokonaisuus, ja jos yksi osa haukkuu jatkuvasti toista, ei siitä voi seurata mitään muuta kuin ongelmia. Uskon, että rennolla asenteella voi edesauttaa palautumista ja hyvinvointia raskauden jälkeen.

Ja siis, en tietenkään usko että pelkällä positiivisella ajattelulla saa kasvatettua lihaksia ja karistettua raskauskilot, mutta uskon että puhumalla itselleen nätisti saa ihan varmasti parempia tuloksia kuin sättimällä. Uskon myös, että joissain tilanteissa herkuttelu on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin väkisin treenaaminen (eilen söin välipalaksi pakastimesta mokkapalan kahvin kanssa, eikä mikään olisi sopinut siihen hetkeen paremmin!)

Kun nykyään siis katson itseäni peilistä, tunnen syvää kiitollisuutta kehoani kohtaan. Miten hyvin se on mua kohdellut, miten hyvin hommansa hoitanut – nyt mä aion kohdella sitä hyvin. On aivan käsittämätöntä, miten se on luonut ja kasvattanut tuollaisen pienen ja täydellisen uuden ihmisen. Ei voi siis muuta sanoa, kuin että kiitos kroppa. Mulla ei ole sitten niin mitään reklamoitavaa! 



Taas tuli syötyä mokkapala ja pari kaurakeksiä, hups...


...Mutta ehkei se kuitenkaan haittaa.

Toivotan siis kaikille raskaanaoleville/synnyttäneille naisille hyvää mieltä ja lempeää palautumista! Ja tietysti kaikille muillekin: Ole ylpeä itsestäsi, olet upea. ♡

- Essi




Minä kysyn, mies vastaa

Millaista vauva-arki on isän näkökulmasta? Mikä on ollut haastavinta, mikä parasta? Miten parisuhde on muuttunut vauva-arjen myötä? Näihin ja muutamaan muuhun kysymykseen sain houkuteltua mieheni vastaamaan.

* * *

Haastatteluun tiivistyi kyllä hyvin kaikki vauvavuoden tunteet; ilo, pelko, huoli, riittämättömyyden tunne, onni. Lisäksi meillä vauvavuotta on värittänyt myös aivan järjetön suru, kun mieheni äiti menehtyi äkillisesti vain viikkoa ennen laskettua aikaa. Jos sanotaan, että vauva-aika on yhtä vuoristorataa, niin sitä se on meillä ainakin ollut, potenssiin sata. Tunteet on vaihdelleet pohjattomasta surusta kuplivaan iloon ja takaisin. On ollut ihan mielettömän hienoa seurata tyttäremme kasvua ja kehitystä. Kokea raskaus, synnytys ja vauvavuosi yhdessä mieheni kanssa. Ollaan naurettu ja itketty. Itketty sitä, ettei mieheni äiti ehtinyt nähdä ensimmäistä lapsenlastaan. Oli niin musertavan raastavaa kestää sitä tosiasiaa, etten päässyt koskaan laittamaan sitä nyt vauva syntyy -viestiä tulevalle anopilleni.

Seuraavana päivänä suru-uutisen kuultuamme istuimme hautaustoimistossa. Kaikki eivät osaa kohdata toisen surua. Jotkut menevät lukkoon, toiset ovat vain hiljaa, jotkut ovat ajattelemattomia tai suorastaan tökeröitä. Mies pöydän toisella puolella osasi kuitenkin sanoa juuri ne oikeat sanat ja olla siihen tilanteeseen nähden niin ystävällinen ja lohduttava kuin vai voi. 
Hän sanoi: "Hämmästyttävän usein elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä." 
Jotenkin tuo lause jäi mieleeni, ja väkisinkin pisti miettimään, että oliko tällä kaikella jokin tarkoitus. Vaikka en pidä itseäni mitenkään erityisen hengellisenä ihmisenä, enkä tiedä uskonko tuonpuoleiseen, niin siitä olen ainakin varma, että Liljan mukana kulkee aina suojelusenkeli.

Läheisen äkillinen menetys on raskainta mitä olen koskaan joutunut käymään läpi, ja vielä niin suuren ilon hetkellä. Mutta tiedättekö, tämä on sitä elämää. Kaikesta selviää, vaikkei siltä ensin tuntuisi. Läheisten tuki on ollut ihan korvaamattoman tärkeää, ilman heitä ja ulkopuolista apua me ei varmastikaan oltaisi selvitty tästä kaikesta. Olen myös niin ylpeä meistä; miten hyvin saatiin asiat lopulta hoidettua, miten me ollaan kestetty kaikki yhdessä, ja siitäkin huolimatta ollaan osattu nauttia vauvavuodesta ja elämästä yleensäkin. Ja lopuksi, olen aivan äärettömän ylpeä ja kiitollinen miehestäni, joka kaikesta huolimatta on ollut loistava isä tyttärellemme.




Raskaus & synnytys


Miltä tuntui kun raskaustesti näytti positiivista? Mihin soppaan olen itseni pistänyt / voi helkkari / jes, maailman parasta?

Se oli yhden unelman täyttymys, ja samalla myös hirveä yllätys ja ehkä vähän pelottavaakin. Hymyilytti, mutta samalla pelotti. Sellanen että mitä helvettiä sitä on tullut tehtyä.

Mikä jännitti etukäteen vauva-arjessa?

Että pysyykö se hengissä ja onko se terve.

Millaista raskausaika oli miehen näkökulmasta?

Se oli semmosta odottamista. Vauva vaan kasvo siellä (:D), kävin töissä ja mietin koskahan se tulee ulos sieltä. Tuli kiire saada asiat valmiiks, koulu ja koti. Tätä puhuessani molemmat on vielä vähän kesken.

Jännittikö synnytys?

Ois varmaan jännittänyt ellei olisi tullut tätä kamalaa asiaa tässä samalla. Nousin ylös, tein asioita, menin eteenpäin. Mikään ei tuntunut miltään, oli niin kamala shokki ja suru. Ja se lievä katkeruus kun tämä värittää tätä hienoa tapahtumaa. Se vei siitä paljon pois, tuntui että se oli vaan sellaista "koita jaksaa tää on hieno juttu."

Miten synnytys meni?

Se meni aika hyvin, mun mielestä. Oon kuullut kaikkee "se voi kestää neljä päivää!" -juttuja, meillä se ei mennyt niin. Se meni silleen niinku vauvat syntyy. Enkä ees pyörtynyt.

Rankinta synnytyksessä oli ne elämäni pisimmät kaks sekuntia kun vauva syntyi, eikä ensin kuulunut mitään. Sitten kuului parkaisu. 

Ja se, ettei äiti ollut täällä.


Vauva-arki & vanhemmuus



Pelkäsitkö meneekö vauva rikki?

Pelkäsin, aluksi. Aika nopeasti oppi hoitamaan vauvaa ja pitämään sitä sylissä.

Vastasiko vauva-arki sitä mitä olit kuvitellut? Muuttuiko jokin ennakkokäsitys?

Pidin itseäni vähän kuin tyhjänä tauluna, koska vaikka sä lukisit vauva-arjesta kaiken etukäteen, et tietäisi siitä siltikään puoliakaan. Tiesin ettei siihen voi oikein valmistautua, että sen näkee sitten minkälaista se on. En ottanut kuuleviin korviini sellasta ootappa vaan -ajattelua.

Miten isäksi tuleminen on muuttanut sua?

Mä oon miettinyt sitä välillä, että onko se loppujen lopuks muuttanut. Kyllä mä ennen lasta jo aloin olla sellanen ettei kiinnostanut riekkua missään, kiinnosti lähinnä se miten elättää itsensä ja läheisensä. Olin aika motivoitunut ja ehkä liiankin suorituskeskeinen, ehkä se johtui siitä että olin tulossa isäksi. Ehkä oon vähän rauhallisempi ja kärsivällisempi nyt. Teen enemmän kotitöitä, kun haluan tukea sua kun tiedän ettet saa nukuttua hyvin.

minä: ♡♡♡

Mikä vauva-arjessa on haastavinta?

...pitkä hiljaisuus...

Haastavinta... En mä nyt tiedä onko siinä mitään niin haastavaa. Meillä on ollut tässä vauvavuonna niin paljon muutakin ettei vauva-arki ole tuntunut vaikealta. Vaihdat sen vaipat, syötät ja pidät siitä huolen – ei siinä oikeastaan mitään hankalaa ole.

No jos pitää jotain sanoa, niin varmaan se että pelkään ja oon koko ajan huolissaan siitä. Mä edelleenkin käyn katsomassa että onko kaikki hyvin ja hengittääkö se kun se on nukkumassa.

Mikä isänä olemisessa on parasta?

Se että näät omassa lapsessa omia, puolison ja sukulaisten piirteitä. Se kun näen sen kasvavan ja oppivan joka päivä jotain uutta. Ehdoton rakkaus ja side joka ei koskaan katkea.




Parisuhde



Miten vauva-arki on vaikuttanut  parisuhteeseen?

On se vienyt paljon yhteistä aikaa meiltä, mutta kyllähän me myös kolmestaan tehdään paljon yhdessä. Yhteiset touhut on muuttunut; ennen kuunneltiin Gunnareita ja Mastodonia, nyt kuunnellaan Kikattavaa kakkiaista ja katotaan miten Lilja reagoi joka asiaan.

 minä: Ja matkitaan kun se tekee jotain hauskaa.

Sen huomaa, että kun lapsi vaatii paljon huomiota, puolison huomiointi jää vähän vähemmälle. Toisaalta taas vauva-arki on myös lähentänyt meitä paljon. Silti, on välillä ikävä sua, ja kaipaan sitä että tehdään kahdestaankin juttuja.

Onko parisuhteella mitään toivoa vauvan synnyttyä?

Ei. Ei. Loppu.

Vinkit hyvään parisuhteeseen

No ei vaan. Onhan se haastavaa aikaa, mutta kun tiedostaa sen että se on vain väliaikaista, osaa paremmin ottaa vastaan ne vauva-arjen haasteet. En ymmärrä niitä jotka vauvavuonna eroaa. Se on vaan sen hetken, se menee ohi. Kyllä sä kerkeet elämässäs tehdä muutakin sitten myöhemmin.

Vinkit: Puhu siitä mitä haluat ja kaipaat, älä provosoi toista. Hyvä kommunikointi. Sanoista tekoihin, jos tarvitset omaa aikaa tai aikaa yhdessä, laita se tapahtumaan.

* * *

Vaikka me paljon miehen kanssa kaikesta puhutaankin, oli silti mielenkiintoista kuulla miehen ajatuksia odotukseen, synnytykseen ja vauva-arkeen liittyen. Tottakai ollaan puhuttu näistä aina vaan kun ehditään, mutta oli hauskaa ihan istua alas ja ottaa aikaa varta vasten haastattelulle.

Huh, onpahan ollut melkoinen vuosi.




Parasta yhdeksänkuisen kanssa

Kun aamulla nostan unisen vauvan sänkyyn mun viereen, ja hän kömpii kainaloon saman peiton alle nukkumaan (tosin ensin vauva pyörii ja hyörii unissaan kuin hyrrä, ja saat mojovan potkun pikkukantapäästä suoraan silmäkulmaan.)

Kun siivoat lattiaa syöttötuolin alta syömisen jälkeen, ja unohdat sinne muutaman murun, jotka vauva tulee noukkimaan suuhunsa. Lilja huolehtii aina siivouksen loppusilauksesta.

Kun vauva kiljuu riemusta jonkun tietyn lelun nähdessään ja heiluttaa sitä iloisesti kädessään. Meillä tälläisen riehaantumisen aiheuttaa tällä hetkellä lelukakkupala, jonka päällä on marja. Lelusta tulee ilmeisesti mieleen tissi, koska Lilja yrittää imeä kakkupalaa.. :D

Kun laitan soimaan popsi popsi porkkanaa, ja Lilja nousee tv-tasoa tai sohvaa vasten kikattaen jammailemaan. Polvet notkuvat ja pikkunyrkki hakkaa tahtia musiikin tahdissa.

Kun vauva konttaa lattialla niin hurjaa vauhtia että läpsytys vain kuuluu.


Kun viet vauvan leikkipuistoon keinumaan ja leikkimään hiekkaleikkejä. Kumma kyllä, Lilja tajuaa olla syömättä hiekkaa! Tänään ostettiin Liljalle ikioma punainen ämpäri ja lapio.

Kun käy vahinko ja pää kopsahtaa johonkin ja tulee itku, ja kun menen lohduttamaan ja Lilja painaa pään mun rintaan ja haluaa halata. Ei kivaa tietenkään että sattuu, mutta vaihteeksi tuntuu hyvältä olla lähekkäin muutenkin kuin vain imettäen.

Kun vauva iltaisin nukahtaa sylikkäin iskän kanssa iskän rinnan päälle. Ehkä maailman suloisin näky.

Kun vauva saa hullunpuuskan. Nyt muutaman kerran on tullut sellainen hihitys-kikatus-lelut lentää-hullunpuuska ettei paremmasta väliä. Yleensä tämä tapahtuu kun Lilja on selällään ja katsoo jotain lelua (tai esim. äidin villasukkaa..) Kädet ja jalat viuhtoo edestakaisin ja jos nauraa vauvan touhuille, vauva saa tästä vain lisää kierroksia ja puuska yltyy yltymistään.

Iltakylpyhetket: Lilja rakastaa vettä. Vettä on yleensä kylvyn jälkeen ammeessa puolet vähemmän kuin ennen kylpyä, koska suurin osa vedestä on iloisen naurun säestämänä läiskitty pitkin äitin ja iskän vaatteita ja kylpyhuonetta. 

Kun Lilja syö jotakin hänen mielestään oikein hyvää, esim. mansikkaa tai appelsiinia, ja hän yrittää sanoa nam nam. "TAM TAM" vauva sanoo, ja äitiä naurattaa. Parin yrityksen jälkeen vauva osaa jo taas sanoa nam nam. :D

Se, kun Lilja nauraa meidän kanssa yhdessä. Hän ei ihan vielä ymmärrä mille nauretaan, mutta mitäs siitä kun voi nauraa mukana. 

Kun huomaat että sun vauva alkaa näyttää jo enemmän taaperolta, eikä enää niin paljon vauvalta. Nyt sanon vielä vauvavauvavauva kun vielä voin, enää alle 3 kk kun Lilja täyttää vuoden ja on jo taapero, ihan hullua. On hauskaa huomata, että Liljasta on jo nyt kasvanut ihan oma persoonansa, jolla on omat juttunsa ja touhunsa. 


Ihana pikkutyyppi 💜



Virkattu mekko vauvalle

*Postaus sisältää kaupallisia linkkejä.

Käsityöteemalla pitkästä aikaa!

Onko siellä muita, joilla on aina enemmän käsityöprojekteja jonossa kuin ehtisi yhden ihmiselämän aikana toteuttaa? Mulla on aina vähintään kolme eri projektia samaan aikaan kesken, ja vaihtelen niitä sitten fiiliksen mukaan. Vaikka heinäkuussa oli aivan järjetön helle, ja olisi tehnyt mieli asua järvessä, sen sijaan minä, Essi Maria, neuloin villasukkia. Ihastuin niin palavasti Novitan Isoveli-lankaan, että siitä oli pakko päästä tekemään jotain, heti. No, ainakin on ihanan paksut ja lämpimät palmikkovillasukat odottamassa kylmempiä kelejä. Tällä hetkellä puikoilla on valmistumassa vuorostaan miehelle oranssinpunaiset villasukat. Se on muuten jännä, miten heti heinäkuun vaihtuessa elokuuksi kaikki punaisen ja ruskean eri sävyt alkaa näyttää tosi houkuttelevalta. Pidän elokuusta; kun ei tunnu enää kesältä, muttei ole vielä oikein syksykään – se on jotain siltä väliltä. Elokuussa on takuulla oma tunnelmansa.

Villasukkaprojektin jälkeen olin närkästynyt itselleni – miksi ihmeessä pitää keskellä helleaaltoa tarttua sukkapuikkoihin ja paksuun villalankaan? Tästä viisastuneena päätin tehdä jotain kevyttä, kesäistä ja söpöä Liljalle. Löysin youtubesta simppelin ohjeen virkattuun vauvan mekkoon, ja päätin kokeilla.

Tästä tuli aivan ihana! Mies on mainostanut kaikille, että Essi on muuten ihan itse tehnyt tämän mekon!, mikä on aika hellyttävää. Mekkoon meni vajaa kolme kerää valkoista Novitan Cotton Softia (50g/kerä) ja käytin 3,5 mm virkkuukoukkua. Koska käytin ohuempaa lankaa ja koukkua kuin videolla, lisäsin silmukoita jotta mekosta tulisi oikean kokoinen. Helman alaosasta tein myös leveämmän kuin mitä ohjeessa oli, eli lisäsin pylväitä viimeisiin kerroksiin.



Alkuperäinen ohje: Wooly Wonders Crochet

Arkikuvia kodista

Blogeissa on nyt kiertänyt viime aikoina hauska koti sellaisena kuin se on -tyyppinen haaste, ja aion nyt itsekin tarttua tähän! Mikä sen parempi ajankohta osallistua, kuin muutto vauva-arjessa? Myönnettäköön, että pahin kaaos on onneksi jo takanapäin, eikä tämä nyt paha ole, ei ollenkaan. 

Seuraa paljastus: eka yö uudessa kodissa oli ihan h i r v e ä. Järvimaiseman ja tuulensuhinan vaihtuminen kerrostaloihin ja liikenteen meluun otti koville. Haahuilin pitkin öitä uudessa kodissamme, kirjoitin ajatuksia päiväkirjaan, istuin parvekkeella ja seurasin kello kolmen ruuhkaa talomme vierestä kulkevalla tiellä. Ja siis kyllä, kello kolmen ruuhkaa yöllä. Nyt aletaan jo kotiutua tänne, ja uusi ympäristö tuntuu ihan hyvältä. Kaikessa on puolensa. Mutta kyllä me taidettiin tehdä sellainen lohdutuslupaus, että tämä jää meidän viimeiseksi kerrostaloasunnoksi. :D

Tälläiset haasteet on ihan viihdyttäviä, mutta kyllä mä silti tykkään vähän panostaa kuviin. Ei tarvitse aina olla tip top, mutta ei mua innostaisi jatkuvasti sotkuakaan kuvata. Jotain siltä väliltä on just hyvä! 


Olen kunnon salmiakkimonsteri. Aina pitää olla kotona salmiakkia. Uudet villasukat miehelle tekeillä! Niistä tulee niin kivat, että voisin esitellä ne blogissakin.


Tilanne on tästä jo hieman edistynyt.


 Mulla on tullut joku ihmeellinen himo sitruunamelissaan, ja tungen sitä joka paikkaan.
Puhuinkin tässä yhdelle ystävälleni, että en ole koskaan ollut yhtä innokas lattianpesijä kuin nyt. Tonne härveliin kaadetaan vettä ja vedellään lattiat suitsait. Voisin pestä lattioita vaikka joka päivä..


Lilja löysi kaverin peilistä. Ihanat pullaposket tässä kuvassa <3