Maailman paras sämpyläresepti

Miten ihana aurinkoinen sunnuntai tänään on ollut! Eilen saatiin herätä harmauteen, ja olinkin päivän töissä, mutta sopivasti vapaapäivän kunniaksi tänään herätessä aurinko jo pilkisteli verhojen takaa. Oltiin varattu perhekuvaus aamupäiväksi, joten kotona kävi kova kuhina kun kaikki sinkoili silitysraudan, kylppärin ja vaatehuoneen väliä. Tai tyttö lähinnä tepasteli perässä ihmettelemässä mitä ne äiti ja iskä oikein puunaa itseään! Ehdittiin kuitenkin lähteä aikataulussa eikä tullut edes kiire. Kuvaukset oli erittäin onnistuneet enkä malttaisi odottaa lopputulosta. Laitan kuvia tänne blogiinkin ja kerron sitten lisää!

Kuvauksen jälkeen lähdettiin käymään kaupungilla ja haettiin miehelle uudet kevätkengät ja mulle aurinkolasit. Vanhat alkoivat olla aika kulahtaneet, ja kerrankin löysin oikeasti hyvin istuvat lasit, joten ei paljoa tarvinnut harkita otanko vai enkö. Shoppailun jälkeen tytön nukkuessa rattaissa päiväuniaan suunnattiin Siilinkarille kahville miehen kanssa. Oli ihanaa saada rauhassa juoda kahvia, syödä leivät ja jälkiruoaksi vielä kakkupala puoliksi. Ja tietenkin jutella ilman keskeytyksiä! Niitä hetkiä kun on niin harvassa. Tuntui että kummatkin virkistyttiin ihan silmissä, ja mies sanoi että on kuin uudestisyntynyt olo. Hyvillä mielin tästä taas seuraavaan viikkoon ja arkeen!

Mutta sitten tuohon vaatimattomaan ja nöyrään postauksen otsikkoon, eli siihen sämpyläreseptiin. Kysyin perjantai-illalla Instagramin puolella kiinnostaako resepti, kun hehkutin vastaleivottuja sämpylöitäni maailman parhaiksi. Gallupin perusteella kiinnostuneita oli niin monia, että katsoin parhaaksi jakaa reseptin täällä! 

Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaapissa on vain kuivahtanutta ruisleipää mutta mieli halajaisi jotain uunituoretta vaaleaa leipää? Mulle ainakin iskee se tietyin väliajoin, mutta viimeiset kolme kertaa kun olen leiponut sämpylöitä (tai yrittänyt leipoa), olen epäonnistunut komeasti. Viime kerralla taikina ei jostain syystä noussut ollenkaan ja koko taikina lensi roskiin. Kaksi sitä edeltävää kertaa sämpylät ovat jääneet liian kiinteiksi ja koviksi. Mutta nyt löysin sellaisen reseptin, johon aion tästedes palata ja toivottavasti saan sillä taiottua vielä monet kerrat tuoreet sämpylät aamu- tai iltapalapöytään. Löysin reseptin Ruususuu & huvikumpu -blogista, mutta alunperin resepti on täältä. Tällä reseptillä sämpylöistä tuli älyttömän hyvän makuisia, ne olivat pehmeitä ja kuohkeita sisältä mutta kuori oli kuitenkin kivan rapea.



Ainekset


5 dl kädenlämpöistä vettä
1 dl maitoa
25 g hiivaa
2 tl suolaa
1 rkl hunajaa
12 1/2 dl vehnäjauhoja

Tee näin


1. Mittaa vesi ja maito astiaan. Murenna hiiva toiseen kulhoon ja lisää suola ja hunaja. Kaada sekaan vähän maitovettä. Sekoita puuhaarukalla, kaada loppu vesimaito joukkoon ja sekoita taikinaan jauhot muutamassa erässä.

2. Vaivaa löysäksi leipätaikinaksi. Taikina on siinä vaiheessa hyvää, kun se jotakuinkin irtoaa kulhon reunoista ja käsistä muttei ihan. Ripottele taikinan päälle noin 2 rkl vehnäjauhoja. Peitä kulho pyyhkeellä ja anna nousta vedottomassa paikassa 1-1 1/2 tuntia.

3. Kuumenna uuni 240-250 asteeseen. Peitä kaksi uunipeltiä leivinpaperilla.

4. Ripottele 1/2 -1 dl vehnäjauhoja leivinpöydälle ja kumoa taikina varovasti pöydälle. Taikinaa ei enää tässä kohdassa vaivata, vaan ilmakuplat saavat jäädä taikinaan. 

5. Ripottele vielä pari ruokalusikallista vehnäjauhoja taikinan päälle ja taputtele taikinaa vähän kädellä.

6. Leikkaa taikina metallilastalla 5-6 suikaleeksi ja suikaleet vielä 2-3 osaan. Nosta sämpylät pellille.

7. Paista sämpylöitä uunissa pelti kerrallaan noin 20 minuuttia. 

8. Anna sämpylöiden jäähtyä ilman peitettä, jotta kuoresta tulee rapea.


Ohjeesta sen verran, että käytin ensinnäkin kuivahiivaa, sillä leipähimon iskiessä kaapista ei muuta löytynyt. Laitoin sitä vähän alle pussillisen, ehkä noin 9 g. Hunajaa tursotin taikinaan aika vapaalla kädellä, kun en sitä jaksanut niin tarkkaan mittailla. Leikkasin taikinan vain neljään osaan ja suikaleet vielä kolmeen osaan. Meidän uuni tuntui olevan aika tujakka tuon lämmön kanssa, sillä 230-240 astetta tuntui olevan jo hieman liikaa, ja sämpylöiden tarvitsi olla uunissa hädin tuskin vartti! Alkoi kuori näyttää jo sen verran rapealta että 20 minuuttia olisi ollut aivan liian pitkä aika. 

Sämpylöitä tuli tällä ohjeella muutama leipäpussillinen, joista nyt on enää rippeet jäljellä. Sämpylät maistuivat myös perheen pienimmälle, joka leipää iltapalalla mutustaessaan nukahti pöytään – ensimmäistä kertaa ikinä! Onneksi tästä on muistona iskän kuvaama viiden minuutin video, jolla tyttö nuokkuu ja äiti yrittää olla nauramatta vieressä. Nostin Liljan syliin, kannoin omaan sänkyyn ja sinne hän kellahti erittäin tyytyväisenä masu täynnä nukkumaan. Tytön nukuttaminen ei yleensä ole mikään viiden minuutin homma, ja olikin ihan ihmeellistä miten helposti tällä kertaa saatiin hänet nukkumaan. Näitä sämpylöitä tehdään totisesti toistekin! :D

Anteeksi, että minulla on perhe

Ystäväni linkkasi mulle eilen Laura Frimanin artikkelin Anteeksi, että minulla on perhe (Yle 20.3.2019). Friman kirjoittaa, että yhtäkkiä häpeää kahta lastaan kun menee haastattelemaan pariskuntaa, jotka ovat kirjoittaneet kokonaisen kirjan siitä, miten epähoukuttelevaa lapsiperheen elämä on.

Ystäväni kanssa naureskeltiin, että ollaan aika ajankohtaisista asioista taas puhuttu. Viime aikoina ollaan keskusteltu siitä, miksi nykyään tuntuu siltä, että omia elämänvalintojaan täytyy hirveästi puolustella ja selitellä. Tällä viittaan tietenkin siihen, haluaako lapsia vai ei. Ystävälläni ei siis (ainakaan vielä) ole lapsia, mutta ollaan puhuttu siitä miten nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan yleisesti ottaen aika nihkeä suhtautuminen lapsihaaveisiin. Ehkä elämme jossain negatiivisuuden kuplassa ja kuvittelemme vain, mutta ainakin mulla oli etukäteen perhe-elämästä aikamoiset ennakkokäsitykset, eikä mitenkään hyvällä tavalla.

Mutta niin, artikkeli osui ja upposi, viimeistään tässä kohtaa nauroin ääneen "Jos elämää ylipäätään lähestyisi järki edellä, ei kai olisi muuta vaihtoehtoa kuin tatuoida naamansa täyteen Pentti Linkolan ekofasistisia teesejä ja kävellä sitten suoraan uuniin." Olen viime aikoina pyöritellyt päässäni usein ajatusta siitä, että mitä järkeä missään enää on, jos ympäristön suojelemisen nimissä jättäisi lapset tekemättä? Siis todella ylevää ja jaloa toimia näin, mutta let's face it, ne jotka eivät halua lapsia, eivät halua niitä todennäköisesti siksi, etteivät pidä lapsista/eivät halua luopua sen hetkisestä elämäntyylistään/pelkäävät synnytystä ja kropan pilalle menemistä, mutta en usko pätkääkään että joku, joka todella haluaisi lapsia ei tee niitä ympäristöllisistä syistä. Jos ajatus on se, ettei lapsia voi haluta/tehdä koska maapallo ei sitä enää kestä, mitä järkeä kenenkään elämällä täällä sitten on? Why not kill yourself right away?, kysyin ystävältäni. 

Niin ja tähän väliin pitää lisätä, että juu, kierrätän paperitbiojätteenmetallinlasinpahvitkartonginparistot ja uusimpana muovit (kiikutan ne tuonne kitymarketin pihalle käydessäni perheeni kanssa tekemässä perheruokaostoksia), omistan tasan kolme laukkua ja ehkä 100 vaatetta (jos sukkia ja pikkuhousuja ei lasketa), harkitsen pitkään ostoksiani, harrastan hyötyliikuntaa (paitsi jos lapsen hakemiseen päiväkodista menee julkisilla yhteensä 3 h päivässä, silloin menen ihan suosiolla autolla, sori siitä), en pahemmin lentele ulkomaille, suosin kotimaanmatkailua ja ostan luomua aina kun lompakko siihen venyy – huh mikä puolustuspuhe. Näillähän ei tietenkään ole juuri mitään merkitystä, koska olen tehnyt lapsen, jolle täytyy ostaa usein uusia vaatteita, jonka takia auto on suuri helpotus meidän taloudessa, joka syö ja kuluttaa.

En tiedä mistä olen alunperin edes  kehittänyt tälläisen perhe-gaten päähäni, mutta jostakin se kumpuaa. Ehkä se on lähtenyt siitä, miten mua ihmetyttää ja jopa vähän ärsyttääkin, millaisen kuvan muiden puheista/mediasta/"yhteiskunnalta" sain lapsiperheen arjesta etukäteen. Ja ne ennakkokäsitykset on välillä ajanut Frimanin lisäksi myös mut häpeämään ja puolustelemaan omia valintojani.

Mulla oli joitain ihan ihmeellisiä pelkoja ja ennakkokäsityksiä vanhemmaksi tulosta, äitiydestä ja vauvavuodesta, esimerkiksi:

- Synnytys on ihan hirveetä, etkä muuten enää ikinä halua toista lasta sen kokemuksen jälkeen. Että odotappas vaan!

- Kroppa menee pilalle, tissit ja takapuoli roikkuu, kiloja kertyy vääriin paikkoihin, hiukset lähtee, silmien ympärille tulee ryppyjä, kärsit kroonisesta väsymyksestä, seksi ei tunnu enää miltään – ai mikä seksi, ette te kerkeä vauvavuoden aikana edes ajatella mitään seksiä!

- Musta tulee homssuinen perheenäiti, jonka viikon kohokohta on Prismassa käynti ja tarjousten kyttääminen. En ole enää oma itseni, vaan muutun ihan joksikin toiseksi. Pukeudun kuin lapset. Puhun enää vain lapsestani, kakkavaipoista ja soseista, enkä jaksa keskittyä muiden ihmisten kuulumisiin eikä oikein enää kiinnostakaan.

- Haikailen entiseen elämään ja kadun että tein lapsia, parisuhde menee pilalle ja musta tulee yh-äiti ja tapellaan (tulevan) ex-miehen kanssa siitä kuka hoitaa lasta milloinkin. Katkeroidun ja haukun miestäni kavereilleni (niille joiden kanssa olen enää tekemisissä, kun suurin osa on kaikonnut saatuani lapsen.)

- Kaikki on vaan paskaa.

Vaikka mitä asioita, sokerirasitustestiä myöten, pelkäsin ja jännitin etukäteen. Ja se oli ihan turhaa, pelkkää ajanhukkaa! Loppujen lopuksi raskausaika, synnytys, vauvavuosi ja tämä taaperoarki on ollut yhtä dominopeliä, jossa ennakkoluulot kaatuvat yksi toisensa perään. Miksei puhuta enemmän siitä, miten hauskaa lapsen kanssa voi olla? Miksei puhuta niistä perhe-elämän hyvistä puolista? Itsestä välillä tuntuu, etten voi esimerkiksi blogiin tulla kertomaan taas miten kiva päivä meillä on ollut, että pitäisi ihan tasapainon nimissä vaihteeksi vähän valittaa. Jotenkin todistella että joo katsokaa, tää perhe-elämä on välillä ihan hirveetä te olitte oikeassa! Mä en ainakaan anna liian ruusuista kuvaa vauva-arjesta vaan kerron siitä myös ne huonot puolet! Todellisuutta, raakaa inhorealistista todellisuutta!

Tietenkin osa "peloista" on käynyt toteen. Vauvavuonna oli ajanjaksoja kun väsytti ihan saakelisti. Joskus sitä kaipasi unta, hiljaisuutta ja omaa rauhaa niin että itketti. Välillä (usein) olin homssuinen, kun en jaksanut pukea päälle muuta kuin kotivaatteet ja sutaisin hiukset sotkunutturalle. Äitiyslomalla ei mitenkään erityisen hyvä tulotaso ole, joten kyllä, kyttäsin tarjouksia ja tunsin mielihyvää kun saatiin viikon ruokaostokset tehtyä vähän halvemmalla. 

Mutta siis hetkinen? Oliko sitten ennen lasta niin, etten koskaan ollut kotivaatteissa tukka sotkunutturalla kotona koko päivää, katsoen Netflixiä tuntitolkulla? Eikö mua koskaan ärsyttänyt, oliko mun elämä aina yhtä nousukiitoa? Mitä hohdokasta siinä oli, että kävin nälkäisenä lähikaupassa joka päivä, ehkä parikin kertaa päivässä ostamassa ruokaa ja tuskailin sen kanssa jatkuvasti, että mitä me nyt tänään syödään? Eikö mua ikinä väsyttänyt? Hukuinko siihen rahamäärään, joka pankkitilillä komeili kun en ollut äitiyslomalla? Eikö meillä koskaan ollut miehen kanssa erimielisyyksiä tai riitoja? Niin, en mä oikein tiedä miten meidän elämä olisi huonontunut entisestä. Ei se niin ole mennyt että väsymys, ärsytys ja huonot päivät johtuisivat vain lapsesta, ja ilman lasta niitä ei koskaan olisi. Hah, ihan samalla tavalla ennenkin oli joskus huonoja päivä, oli lapsi tai ei.

Lisäksi on sanottava, että toinen asia mikä äitiyden lisäksi on herättänyt mut kunnolla todellisuuteen oli se, kun menetin todella läheisen ihmisen. Äkkiä ja yllättäen. Sitä väkisinkin alkaa ajatella omaa kuolevaisuuttaan ihan eri tavalla. Kun on kunnolla sisäistänyt sen tosiasian, että voisin kuolla vaikka jo tänään, tulee ajatelleeksi, että miten helvetissä mä olen joskus esimerkiksi tuhlannut järjettömästi aikaa ja energiaa sen miettimiseen, miltä mun perse juuri tänään peilistä näyttää? Paljonko painan ja paljonko mun pitäisi painaa? Siis en sano, että liikunta on turhaa ja omasta hyvinvoinnista ei tarvitse huolehtia. Mutta voi hyvät hyssykät miten itsekeskeiseltä, pinnalliselta ja kapealta se entinen elämä tuntuu nyt. Kyllä ainakin omalla kohdallani allekirjoitan täysin sen, että lapsi tuo elämään enemmän sisältöä – kaikki on paljon hauskempaa kun me ollaan me. Ja kyllä mua edelleen kiinnostaa miltä se takalisto näyttää, mutta sanotaanko näin että prioriteettilistalla pepputreenit jää kyllä todella kauas taakse kun vertaa vaikka siihen miten tärkeää on päivittäin lukea Muumilaakson retkipäivä -kirjaa tytölle. 

Asiat ovat muuttuneet, priorisoin kaikkea eri tavalla ja mun mielestä, siis huom. mun mielestä, elämä on tuhat kertaa parempaa kuin ennen. Voi sitä aina kysyä, että "siis eikö sua muka harmita, kun et voi vaan nukkua niin paljon kuin haluat?", no totta kai välillä harmittaa. Vaikka meillä onkin käynyt ihan hyvä tuuri, ja tuo meidän pelätty pieni ihmishenkilö, joka on tullut viemään meidän elämästä kaikki värit, nukkuukin ihan hyvin. Mutta vaihtaisinko mä tämän elämän entiseen parempien yöunien takia? En missään nimessä! En mä ennen saanut aikaiseksi yhtään sen enempää kuin mitä nyt. Oikeastaan päinvastoin. Mä vaan haahuilin ja mietin mitä haluaisin opiskella ja mitä tehdä elämälläni. Tunsin jatkuvasti sellaista selittämätöntä tyhjää oloa, eikä mitkään taidemuseot, illanistujaiset, salitreenit tai lomamatkat vieneet sitä pois. Ei auttanut lukeminen, kirjoittaminen, itsetutkistelu, unelmointi, tulevaisuuden suunnitelmat, jooga, juoksuharrastus tai valokuvaaminen.

Heti äidiksi tultuani tajusin, että mun "unelma-ammatti" on olla äiti. Se jokin tyhjyys sai vihdoin selityksen, kun se katosi sinä päivänä kun Lilja syntyi. Haluan tehdä elämässäni muutakin, ja teen noita samoja asioita edelleen mitä ennenkin. Mutta nyt se kaikki tuntuu oikealta, mulla ei ole kiire minnekään, juuri nyt tässä on hyvä. Mä nautin elämästä ja äitiydestä! 

Olen siis juuri se nainen, joka valitsi sen joidenkin mielestä maailman tylsimmän elämän; parisuhde, kihlat, häät, lapsia, lomamatkat johonkin tylsään lapsiystävälliseen kohteeseen (unohda ne reppureissut), omistusasunto, ehkä joskus kesämökki. Prisma ja autokärryt, Hoplop, leikkipuisto, kuravaatteet, Teletapit. Jonkun mielestä maanpäällinen helvetti, mun mielestä taivas. Entinen elämä tuntuu kolkolta, tyhjältä, aavemaiselta, liian hiljaiselta, epävarmalta ja kaukaiselta – nyt elämässä vasta on ne värit. Ja se parjattu ihmislapsi toi ne värit meidän elämään. 

Niih, että odotappas vaan mikä elämä sua voi odottaa vaikka siihen kuuluisikin se lapsi.

- Essi





Makuuhuoneen uusi ilme ja keväthaikailua

Tänään on ollut oikein perinteinen viikkosiivouspäivä! Olen puunannut keittiön, pessyt pyykkiä, imuroinut ja lempikotityöni nykyään: lattioiden pesu Viledan höyrypesurilla. Muutama tippa mäntysuopaa vesisäiliöön ja koti tuoksuu ihanan puhtaalta ja raikkaalta. Lakanatkin vaihdoin, ai että. Se tunne kun illalla saa sujahtaa puhtaisiin lakanoihin, siitä jaksan aina vouhottaa. Iltapalaksi pyöräytin meille vielä herkkusmoothiet (omena, mustikka, jäinen banaani – ei sen ihmeellisempää.)

Intouduin tänään myös lähtemään Ikeaan tytön kanssa, jotta mies sai rauhassa kirjoittaa opparia. Siis oikein uhrauduin pakosta lähtemään Ikeaan, ihan hirveetä. Meillä oli oikein hauska tyttöjen reissu, Lilja löysi lastenosastolta monta autoa ja meni niistä ihan pähkinöiksi (uusin sana on nyt AUTO!, joka huudetaan joka ikinen kerta kun ulkona nähdään auto, eli siis todella usein) ja minä tuijotin hymynkare suunpielissä tuota ihanaa pientä olentoa. 

Katsottiin yhdessä tarkkaan jokainen auto, joka osastolta löydettiin, valkattiin Liljalle uusi oma pieni junarata kotiin viemisiksi ja suunnattiin alakertaan kukkaosastolle. Viherkasvivalikoima oli tällä kertaa hieman laihanpuoleinen, mutta uusi lattialamppu olohuoneeseen ja muutama tyynynpäällinen tarttui mukaan. Ennen lähtöä syötiin vähän välipalaa (eli minä söin hodarin ja tyttö sämpyläosion hodarista) ja ajeltiin kotiin. Olipa mukavaa istua siinä yhdessä ja vähän herkutella. Liljakin tuntui nauttivan kun tehtiin jotain hieman tavallisesta poikkeavaa.

Kotimatkalla takapenkiltä alkoi kuulua tasaista tuhinaa, mikä tarkoitti sitä, että kotona hyökkäsin lattianpesun kimppuun, sillä homma on paljon yksinkertaisempaa kun ei ole joku pieni tepastelemassa ja liukastelemassa kosteilla lattioilla. Kasasin lampun ja totesin, että se sopii ihan täydellisesti meidän olohuoneeseen – pitää ottaa kuva päivänvalossa ja esitellä täälläkin!

Mutta niin, sitten postauksen aiheeseen. Makuuhuone sai tässä muutama viikko sitten vähän uutta ilmettä, kun päätin että nyt saa luvan riittää kaikki väliaikaisratkaisut. Oltiin viime vuonna tänne muuton (muutto 2/2) jälkeen niin kyllästyneitä kaikkeen pakkaamiseen, purkamiseen ja sisustamiseen ettei paljoa jaksanut kiinnostaa. Kannettiin vaan kamat sisään ja purettiin ne mitä tarvittiin ja se sai riittää. Nyt kuitenkin elvyttyäni muutoista on alkanut taas inspiraatio palata sisustamisen suhteen, ja ensimmäiseksi projektiksi valitsin meidän makuuhuoneen.

Vanha yöpöytä sai lähteä kiertoon ja otin tilalle yhden valkoisista pinnatuoleista. Vanha pöytävalaisin ei oikein sopinut tuolin kanssa, joten siirsin olohuoneesta metallisen jalkalampun sängyn viereen. Inhoan näitä vuokra-asunnon kylmiä muovimattolattioita, joten sängyn viereen muutti ihanan pehmeä ja lämmin H&M Homen villamatto. Sängyn päädyssä nojaa vielä kiinnittämistään odottava Ikean Hemnes -peili, ja joitain taulujakin olisi ehkä kiva saada seinälle. Täällä vaan kun on kaikki seinät kiveä, niin ei tuo poraaminen ole mitään mukavinta hommaa. Onneksi taloyhtiöltä saa lainattua kiviporan, mutta on se aina sellainen operaatio (josta myös naapurit tykkää.) Makuuhuoneessa on ihan perus joku Ikean kattovalaisin, jonka valosta en oikein pidä kun se on sellainen suoraan silmiin paistava jyrkän kliininen valo. Sain älynväläyksen ja kiedoin palan valkoista kangasta lampun ympärille (ei liian lähelle etten sytytä taloa palamaan) ja nyt valo on paljon lempeämpi. Kankaan kanssa väkertäessäni kuulin kyllä korvissani mieheni sanat kun hän näkee uuden hökötyksen, mutta yllätyksekseni hän ei sanonut oikein mitään, joten tulkitsen että hiljaisuus on hyväksymisen merkki. Innostuksissani en tietenkään tajunnut ottaa tästä mun virityksestä yhtään kuvaa – ehkä paljastan tekeleeni vielä myöhemmin.


Näin kevään tullen kaipaisin hirveästi myös jotain väriä sisustukseen, ja perinteisesti olen ollut niinkin räväkkä, että kesäksi laitan neutraalien sävyjen lisäksi sinistä. Olen tässä mietiskellyt mikä se muu väri voisi olla, mutta ainakin toistaiseksi neutraalilla linjalla mennään. Mitäs sitä väkisin tyyliä muuttamaan, kun se oma juttu on löytynyt, mutta välillä vaihtelu voisi virkistää. 

Tässä kirjoittaessani Macbook ilmoitti, että "sinulla on muisto tasan vuosi sitten" ja päädyin katsomaan vuoden takaisia kuvia siltä ajalta kun asuimme vielä Anttolassa. VIRHE! Ulkona sataa epämääräistä jotain, on harmaata ja usvaista. Vuosi sitten Anttolassa ei ollut tätä vaihetta ollenkaan vaan kuvan kauniista talvesta kimmeltävine lumikinoksineen hypättiin suoraan kevääseen ja auringonpaisteeseen. Loskaa oli ehkä viikon tai kaksi, ja ensimmäisen äitienpäiväni muistan ikuisesti, kun puin päälle kesämekon ja auringossa oli melkein + 30. Mutta se talvi, se vasta kaunis olikin! Ihan erilainen mitä täällä ja rannikkokaupungeissa. 

Lisäksi olen vuosi sitten leiponut vuokaleipää, neulonut elämäni ensimmäisiä villasukkia, tehnyt antikvariaatista löydön ja istutellut helmililjoja. Miten tuostakin on jo vierähtänyt vuosi? 

novitaseitsemänveljestä

Mutta nyt haikailut sikseen ja unten maille! 

Mukavaa alkavaa viikkoa,

Essi

Miten meidän taapero nukkuu



Heippa ja hyvää lauantai-iltaa!

Nukkuminen on asia, joka puhuttaa aina lapsiperheissä, siitä kyselevät lapsettomat ja lapselliset tutut, siitä on monia mielipiteitä ja tuntuu, ettei yhdessäkään perheessä nukuta samanlailla kuin toisessa. Meillä on ollut kyllä vaikka ja mitä vaiheita nukkumisen kanssa, välillä helpompaa ja välillä haastavampaa. Ajattelin tänään vähän koota yhteen miten meidän nukkumiset sujuu nykyään tuon 1 v 4 kk taaperon kanssa. Seuraa siis nukkumispostaus osa tsiljoona – ja muuten ensimmäinen postaus Kaksplussalla, jee!

Pääsääntöisesti meillä nukutaan läpi yön, mutta sen jälkeen kun aloimme taas totuttaa Liljaa nukkumaan omassa sängyssä, ollaan heräilty muutamia kertoja. Ihan vastasyntyneenä Lilja nukkui tosi hyvin, josta otin kyllä kaiken ilon irti ja nukuin pois raskaudesta jäänyttä univelkaa (=vessassa ramppaaminen, veri ei kiellä, bileet mahassa.) Neljän kuukauden kohdalla meillä alkoi oikein toden teolla ne kuuluisat neljän kuukauden hulinat. Heräsin parhaimmillaan 40-60 minuutin välein öisin imettämään, eikä enää jaksanut edes kiinnostaa johtuiko heräilyt hulinoinnista vai tiheän imun kaudesta vai mistä. Yritin vain selvitä ja jaksaa! No, sitä vaihetta onneksi kesti loppujen lopuksi tosi vähän aikaa, mutta tiedätkö sen tunteen kun olet lopen uupunut ja unelmoit vain siitä, että saisit nukkua läpi yön? Silloin muutama viikkokin tuntuu tooosi pitkältä ajalta. Jossain kohtaa yöt vähän rauhoittuivat ja pikku hiljaa heräilyt vähentyivät 1-2 kertaan yössä. Jos Lilja nukkuu mun vieressä, saadaan koko perhe nukkua läpi yön ilman herätyksiä.

Lilja nukkuu suurimman osan yöstä omassa sängyssä, sillä totesimme tässä, että vaikka perhepedissä nukkuessa saadaan nukkua yöt rauhassa, olisi kuitenkin ihan kiva nukkua välillä miehenkin kanssa yhdessä. Tässä välissä Lilja nukkui monta kuukautta omassa sängyssään, mutta päiväkodin aloitus ja siitä seurannut kestoyskä ja flunssakierre johti siihen, että otin tytön nukkumaan mun viereen. Mies hyörii ja pyörii nukkuessaan eikä saa nukuttua kun pelkää kääntyvänsä tytön päälle unissaan, joten tuomio oli sohvalla nukkuminen. Jokin aika sitten päätimme alkaa taas totuttaa Liljaa omaan sänkyyn, ja yleensä teemme niin että nukutamme hänet ensin meidän sänkyyn ja siitä nostamme omaan sänkyyn. Välillä ensimmäinen kiekaisu tytön huoneesta kuuluu vasta kahdeksalta aamulla, välillä taas herään kahdelta yöllä hätääntyneeseen itkuun. En tiedä onko hänellä kylmä, kun siinä unen tuoksinnassa yleensä tuppaa potkimaan peiton pois päältä, vai johtuuko herääminen yksinkertaisesti siitä, että huomaa nukkuvansa yksin? Nukutan tytön uudestaan ja jatketaan taas unia.


Olisiko perhepeti sitten kuitenkin oikea ratkaisu, kun tyttö on vielä joka tapauksessa tosi pieni. Tähänkin asti monet asiat on opittu ihan itsestään ajallaan, sitten kun Lilja on siihen itse ollut valmis. Mikään asia ei oikeastaan ole tullut "pakottamalla", paitsi tietysti ihan normaalit jutut, kuten päivärytmi, nukkumaanmenoajat, hammaspesut ja sellaiset. Ei niistä jousteta, mutta ei kaikki aina mene niin kuin suunnittelee vaikka kuinka haluaisi. Ehkä tässäkin asiassa pitäisi vain antaa lapselle aikaa, mutta toisaalta on niitäkin öitä, kun saadaan nukkua rauhassa yöt eikä herätyksiä ole. Edelleenkin toistan itseäni: tutkimattomia ovat lapsen tiet.

Olen myös pohtinut isompaan sänkyyn siirtymistä, sillä tuo meidän typykkä kyllä on päivänselvästi perinyt isältään tuon hyörimisen. Mä olen sellainen joka nukkuu sikeästi ja levollisesti, ja saatan herätä suunnilleen samasta asennosta johon olen nukahtanut. Mutta isällä ja tyttärellä on hieman eri meiningit! Lilja yleensä nukkuu peppu pystyssä, jalat ihan sikkaralla, poikittain, ylösalaisin, päällä seisten... No siis kaikissa muissa mahdollisissa asennoissa paitsi jotenkin "normaalisti" :D Olen huomannut, että tuo pinnasänky on siitä vähän huono, kun siinä ei edes tuollainen 80 senttinen pikkuihminen mahdu kääntymään haluamallaan tavalla. Miksei tehdä neliön muotoisia pinnasänkyjä? En tiedä minkä ikäisenä yleensä lapset siirretään "isojen lasten sänkyyn" nukkumaan, mutta tuntuu sekin hurjalta, kun miettii tuota hyörimistä. Tyttö varmaan putoaisi sängystä ensimmäisen puolen tunnin aikana. Olen vain välillä miettinyt tätäkin, sillä joskus kun Lilja yöllä herää, nostan hänet meidän (isolle) sohvalle olohuoneeseen. Siinä hän nukkuu helposti aamuun asti ja herättyään hän kiipeää sohvalta pois ja tassuttelee oitis makuuhuoneeseen herättämään iskää ja äitiä. Se on muuten maailman ihanin tapa herätä kun Lilja iloisena tulee avaamaan oven ja hihkaisee "heiiii!" ja virnistää leveästi sängyn vierestä. Siitä on parasta nostaa tyttö meidän väliin ja heräillään kaikki yhdessä. Ehkä Liljaa siis ahdistaa pinnasängyssä se, ettei sieltä pääse pois halutessaan? Voi pikku vankia.


Toinen vaihtoehto on ottaa pinnasängystä laita pois, mitä tajusin oikeastaan vasta tätä kirjoittaessani. Miksen sitä heti ajatellut? Onneksi ostettiin sellainen sänky, josta saa tosiaan otettua tuon laidan veks, sillä sehän voisi olla hyvä ratkaisu tähän meidän tilanteeseen. Lattialle tyynyjä ja tyttö sinne tuhisemaan. Voi sieltä sitten herätessään kipsuttaa ihan rauhassa meidän huoneeseen jos hätä tulee. 

Positiivinen muutos unirytmiin, tapahtui muuten tässä alkuvuodesta, mistä piti vielä mainita ihan erikseen. Talvella tuntui että tytöllä meni unirytmi jotenkin aiiiivan sekaisin pimeydestä tai kellojen kääntelystä tai jostakin tuntemattomasta syystä. Mutta nyt, valon määrän lisääntyessä, alkoi yks kaks uni tulla aiemmin illalla. Hurraa! Mitään ei olla muussa rytmissä muutettu, vaikka nykyään siis on toiset päiväunet jääneet kokonaan pois. Tämä nukkumaanmenon aikaistuminen tuli tosin jo ennen sitä, ja siitä olen hyvin kiitollinen. Nykyään tyttöä alkaa väsyttää siinä kahdeksan aikaan iltapalan jälkeen, ja yleensä viimeistään yhdeksältä hän on jo sikeässä unessa. Tämä on erittäin tervetullut muutos, sillä sehän tarkoittaa että nykyään meillä vanhemmilla on paremmin iltaisin aikaa tehdä omia juttujamme, lukea, jutella, käydä saunassa tai mitä nyt sitten haluaakin. Aika usein olen tosin itsekin valinnut mennä ajoissa nukkumaan, mikä on aika erikoista näin luonnostaan iltavirkulle ihmiselle. Tuossa yksi aamu heräilin vapaapäivänä 6:40 ilman mitään herätystä, ihan itsekseni. Oli aika luksusta keittää aamukahvit, lukea uutiset ja syödä rauhassa aamupalaa kun tyttö oli vielä nukkumassa. Ihan erilainen startti päivään!

Sellaisia ajatuksia nukkumisesta tällä kertaa! Näitä on ihan hauska itsekin lueskella jälkeen päin ja muistella mitä eri vaiheita meilläkin on ollut. Joskus saattaa tulla sekin aika, kun Liljaa pitää väkisin repiä sängystä ylös kouluun, mutta se aika tulee sitten joskus vähän myöhemmin...

Miten teidät taaperot nukkuvat?

Blogi siirtyy Kaksplussalle

Heissan!

Siinäpä se tärkein uutinen tuli otsikossa, eli ensi viikon aikana blogini siirtyy Kaksplussan riveihin! Olen innoissani tästä muutoksesta, vaikka samalla mieli on haikea, sillä Perhekuplan blogiyhteisö on ollut niin lämminhenkinen ja heistä on tullut tässä viimeisien kuukausien aikana lähes joka päiväinen osa arkea – ihan huipputyyppejä koko poppoo! Mutta uutta kohti hyvillä mielin, en malta odottaa.

Puhuin tästä muutoksesta siskolleni viime viikonloppuna mökillä, ja hän sanoi vain, ettei koskaan ole ymmärtänyt mitä merkitystä sillä on missä bloggaaja bloggaa ja miksi se on niin suuri uutinen jos "blogikoti" vaihtuu. Täytyy rehellisesti myöntää, etten mäkään ennen ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Se on vähän kuin vaihtaisi työpaikkaa. Uusi ympäristö, uudet ihmiset ja toimintatavat. Lukijalle muutos ei varmastikaan ole mikään sen kummoisempi juttu, mutta täytyy sanoa että täällä päässä se tuntuu hypyltä tuntemattomaan! :D

Muita uutisia: olen saanut vähitellen voimani takaisin alkuviikon taudin riepoteltua kroppaani. Kyllä muuten vie voimat tuollainen vuorokauden syömättömyys ja makoilu. Seuraava päivä meni jo paremmin, paitsi että illalla iski karmea päänsärky ja niskat oli aivan jumissa. Mikään hieronta, venyttely tai konsti ei auttanut, piti vain kestää. Särkylääkettäkään en halunnut ottaa, kun vatsa oli vielä niin arka. Lisäksi tiistaina mieheenkin iski tuo sama kamala tauti, onneksi ei sentään oltu ihan samaan aikaan kipeänä, muuten lapsenhoito olisi ollut ihan mahdotonta! Keskiviikkona otin takapakkia, ja taas podin huonoa oloa koko päivän. Torstaina jopa uskaltauduin kouluun, jossa selvisin neljästä tunnista kolme. Kolmen tunnin jälkeen heikotti ja pyörrytti niin kovasti että oli pakko luovuttaa ja lähteä kotiin. Kävin hakemassa tytön päiväkodista mehun voimalla, sitten suunnattiin kauppaan ja kotona tehtiin herkkuruokaa. Alkoi oikeasti olla jo aika jumalaton nälkä kun ei ollut koko viikkoon syönyt mitään kunnon ruokaa. Tehtiin kotitekoista pizzaa, paitsi huijattiin vähän ja käytettiin kaupan valmispohjia. Mutta mitä sitten, etenkin tällä viikolla se oli enemmän kuin sallittua. Perjantaina alkoi jo väri palata kasvoille, ja lauantaina olin jopa kokonaisen päivän töissä, jee! Ei pyörryttänyt eikä heikottanut, ja oli oikeastaan ihanaa päästä töihin tekemään omia juttuja. Työsähköposti oli tietenkin räjähtänyt sairasloman aikana, mutta muutamassa tunnissa sekin oli purettu.

Tyttö oli eilen hoidossa ja mies kirjoitti opparia koko päivän. Töistä tullessa kotona odotti siis hiljaisuus – ja siivottu koti sekä pieni rakkausviesti jääkaapin ovessa. Olin niin ilahtunut miehen uurastuksesta että hyvä kun en alkanut itkua tihrustaa. Vissiin vähän tunteet pinnassa tämän viikon koettelemusten jälkeen. Ei mutta, olen muutenkin sellainen nainen, joka ei kaipaa hienoja lahjoja tai illallisia, vaan arvostan enemmänkin näitä arjen pieniä juttuja. Sitä kun toinen on ajatellut sua ja tehnyt jotain kivaa tai piristävää. 

Tänään on ollut totisesti s u n n u n t a i. Aamu alkoi perinteiseen tapaan hyvällä aamupalalla; munakasta, hedelmiä, appelsiinimehua ja kotitekoisia sämpylöitä. Aineet sekaisin, nostellaan pellille, vartti uunissa ja valmista! Istuttiin aamiaispöydässä varmaan tunti. Jopa uskaltauduin juomaan kokonaisen kupillisen kahvia, ensi kerran sitten viime viikonlopun. Aamupalan jälkeen lähdettiin tytön kanssa käymään ulkona, kun mies jäi urhoollisesti kotiin tekemään taas opparia (hänellä todellakin on missio saada se pian valmiiksi – itse en olisi voinut vastustaa auringonpaistetta.) Käytiin samalla hakemassa vähän tulppaaneja kotiin, varma kevään merkki. Totesin myös, että tekisi mieli leipoa pitkästä aikaa jotakin makeaa. Nyt jääkaapissa odottelee suklaajuustokakku, nam. Illalla voisi vielä napsauttaa saunan päälle ja laittaa tytölle kylpyleikit valmiiksi. Vaikka viikko alkoi aika heikosti, sen lopetus on ollut kyllä sitäkin parempi.

Sellaisia uutisia ja arjen kuulumisia tällä kertaa – palataan taas ensi viikolla!

Leppoisaa sunnuntai-iltaa ♡

Ei-toivottu vieras tuli kylään

Nimittäin vatsatauti! Huhhuh, sanon minä! Eilinen oli yhtä tuskaa koko 24 tuntia, mutta tänään jo helpottaa ja olen saanut syötyäkin jotain. Ja juotua vettä enemmän kuin koko eilisen aikana yhteensä. 

Laskiaisviikonloppu vietettiin mökillä perheen ja suvun kesken aurinkoisista päivistä nauttien. Oli luvattu lumipyryä, mutta se loisti poissaolollaan ja sen sijaan sattui viikonlopuksi aivan ihana auringonpaiste! Ei oikeastaan mitään sen ihmeellisempää tehty viikonlopun aikana, syötiin, saunottiin, nukuttiin ja vietettiin aikaa perheen kanssa. Kaikki huomio oli toki taas kiinnittynyt tuohon 1v4kk tytöntylleröön, joka puuhasteli kaikkea hauskaa, kiipesi ihan jatkuvasti (kielloista huolimatta) mökin portaita ylös ja lauleli yhdessä pötkössä jatkuvalla toistolla ihhahhaa ihhahhaa, aa aa auto, tip tap tip tap tipetipe tiptap. Käytiin kävelylenkillä sekä lauantaina että sunnuntaina, ja ai että teki hyvää tuo maalaisilma.

Tyytyväinen pieni tallustelija kottikärryjensä kanssa.


Sunnuntaina illalla tultiin kotiin, tein meille pikaisesti kanasalaatit ja käytiin suht ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa taas uuden viikon. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että heräsin kolmelta yöllä siihen että on aivan järkyttävän huono olo. Siitä lähtien torkuin pienissä pätkissä, ravasin välillä vessassa ja join pieniä määriä vettä. Kärvistelin sängyssä maaten koko päivän, kunnes vihdoin yöllä huomasin että olo alkaa parantua, jee! Tänä aamuna herätessäni oli taas heikko olo, mutta ihan vain siksi etten ollut syönyt murustakaan vuorokauteen. Aamupalaleivät ja appelsiinimehu pysyivät sisällä, eikä tullut huono olo – voiton puolella ollaan! Nyt vain toivon ettei miehelle iske tuo sama kamala tauti, nimittäin epäilen että tytöllä se oli jo, aika lievänä tosin. Ihmettelin kun Lilja ei oikein syönyt viikonloppuna ja puklasi pari kertaa vähän, mutta muuten oli oma touhukas itsensä. Luulin että taas tehdään hampaita, koska silloin tytöllä tuntuu olevan aina tosi huono olo eikä ruoka maistu. Noh, taisi olla joku pöpö, jonka mä sit onnettomana nappasin..

Mutta joo, olisin voinut tänä aamuna itkeä onnesta kun ajattelin miten ihanaa on olla taas terve ja miten hyvin meillä on kaikki asiat. Edellisen postauksen avautuminen oli paikallaan, mutta ihan hyvä saada välillä herätys siihen miten onnellinen ja kiitollinen saan joka päivä olla meidän pienestä perheestä.

Eilen sängyssä tuskaillessani kuulin, kun mies meni tytön kanssa alkuillasta saunaan. Lilja nauraa kihersi kylpyammeessaan (ihme on tapahtunut, kylpeminen ei enää aiheuta naama punaisena huutamista!) ja tuntui tykkäävän kovasti saunahetkestä iskän kanssa. Vaikka oli huono olo, hymyilytti kovasti miten hyvin nuo kaksi tulee toimeen keskenään.

Tänään aion vielä lepäillä ja palautua eilisestä, ehkä lueskella jotakin ja tuijottaa Netflixiä. Olen haaveillut jonkin aikaa siitä, että saisi vaan retkottaa sohvalla jotain hyvää sarjaa katsoen, olla ihan yksin kotona ja nauttia omasta rauhasta! Näköjään kannattaa varoa mitä ajattelee, koska toiveeni toteutui :D

Se vähän henkilökohtaisempi postaus

Heissan!

Mua välillä oikein hävettää miten vähän olen täällä kirjoitellut viime aikoina. Mutta kun on ollut niin paljon tärkeämpääkin tekemistä, niin kuin esimerkiksi tänään keittiökaappien ja astioiden järjestely. Pää ei toimi jos astiat eivät ole järjestyksessä, ja kaikki sai alkunsa siitä, kun ostin ne kaksi uutta Marimekon mukia. 

No ei vaan, viime aikoina on suoraan sanottuna välillä ollut päiviä, kun mieli on ollut aika musta. Varmaan joka ikisessä blogissa jota olen lukenut, on todettu että blogissa kerrotaan elämästä 5% ja on paljon asioita, joita blogissa ei kerrota. Ja tämähän on tietysti ihan täysin totta, ihan minimaalisen pieni osa päätyy blogiin väkisinkin! Ellei nyt kolme kertaa päivässä käy raportoimassa liikkeistään. Nyt kuitenkin aion uhmata tätä kirjoittamatonta blogisääntöä – luvassa siis hieman henkilökohtaisempaa settiä.

Olen tasan kerran maininnut (tässä postauksessa), että menetimme äkillisesti mieheni äidin toissa talvena, vain viikkoa ennen Liljan laskettua aikaa. En ainakaan toistaiseksi tämän enempää jaksa asiasta puhua, mutta yleisesti ottaen asian käsittely ja sureminen on ollut tietenkin raskasta. Lisäksi anopiltani jäi meidän hoidettavaksi iso omakotitalo, joka on nyt myynnissä. Kahden talon maksaminen on onnistunut ihan ok, vaikka huoli tietysti painaa mieltä jatkuvasti. Ollaan jaksettu ihan hyvin, ja jo pelkästään ihana tyttömme on tuonut ihan mielettömästi valoa, iloa ja hyvää energiaa meidän arkeen ja elämään. Kaikista raskaista asioista huolimatta. 

Kunnes muutamia viikkoja sitten eräs kaunis päivä postiluukusta kai tipahti yksi lasku liikaa, ja mulla meni jotenkin kuppi aivan nurin, läikkyi yli, pinna katkesi, voimat vain loppui. Suoraan sanottuna vaan vitutti aivan sairaasti (anteeksi sanavalintani, tiedän että tämä on perheblogi, mutta ehkä ymmärrätte) ja rehellisesti voin myöntää, että heittelin tavaroita ympäriinsä ja raivosin miehen katsellessa hiljaa vieressä. Kun sain koottua itseni, itkin varmaan koko loppupäivän, mutta mies jaksoi lohduttaa ja jutella loputtomiin. En haluaisi olla imelä, mutta mä en tiedä mitä tekisin ilman tuota urhoani.

Tollainen nollasta sataan yltyvä raivo ei ole mulle mitenkään tavanomaista, ja etenkin äitiyden myötä olen rauhoittunut älyttömästi (joskus olin ehkä turhan kärkäs ja suorasanainenkin), mutta viimeisen reilun vuoden suru ja kaikkien asioiden hoitaminen teki tehtävänsä. Vaikka munkin elämään on kaikkea paskaa mahtunut, on tämä ollut sellainen kivireki, että jopa yhden narsistiääliön touhuilut tuntuu tähän verrattuna vähäisiltä 3-vuotiaan kiukkukohtauksilta (no sitä ne olikin, paitsi väkivallalla höystettynä, iso vauva mieheksi naamioituneena.) 

Oli aika herättelevä kokemus tuo tavaroiden heittely. Aloin miettiä miten voisin paremmin pärjätä niiden asioiden kanssa, joille en mitään voi. Olen antanut itselleni aikaa, ja vihdoin alkaa tuntua siltä, että ahdistus helpottaa, kevät tulee ja mieli kirkastuu. Eikä tämä siis mikään ainoa asia meidän elämässä ole, ihan totta olen täälläkin puhunut kun olen kertoillut meidän kivoista hetkistä ja tekemisistä. Kaikki se paine vain kasvoi liian suureksi ja saavutti mut.

Ehkä onni onnettomuudessa, kun Liljalle tuli ihan kamalan kuuloinen yskä tuossa viikonlopun aikana. Sellainen kestoyskä on vaivannut vähän väliä, päiväkodista kun tarttuu kaikki mahdolliset pöpöt. Mutta nyt tytöllä alkoi mennä ääni ja selvästikin oli tosi kipeä olo. Jäin siis alkuviikosta kotiin Liljan kanssa, ja tuntuu että ihan hyvää teki meistä kummallekin, Lilja paranteli yskäänsä ja äiti päätänsä, heh. Viikonloppuna en jaksanut paljoa muuta tehdä kuin katsoa telkkarista hömppäsarjoja. Ja paistaa vohveleita, ja kutsua naapurit vohvelikesteille. Mutta nyt alkuviikosta sairaslomaillessa intouduin järjestämään ties mitä kaappia ja laatikkoa. Terapiaa parhaimmillaan! Ihanaa kun kaikella on oma paikkansa ja tuntuu kuin tilaa olisi ilmaantunut jostain kuin itsestään, sekä kaappeihin että ajatuksiin. Olen pitkästä aikaa kirjoittanut ja tehnyt myös listaa kaikista kivoista jutuista joita haluaisin keväällä ja kesällä tehdä. Ollaan miehen kanssa unelmoitu yhdessä, pienistä ja vähän suuremmistakin asioista. Ollaan äidin kanssa soiteltu ja puhuttu niistä laskuista ja sähköyhtiöiden riistomeiningeistä, mutta myös tottakai kaikesta hyvästäkin. Niin vaan asiat alkaa selkeytyä ja järjestyä, eikä olo tunnu enää yhtään niin raskaalta kuin vielä muutama viikko sitten. 

Tänään oli kotona vihdoin vähän seesteisempi tunnelma.

Ja se piti vielä sanoa, ettei olon tietystikään tarvitse tuntua heti hyvältä. Läheisen menetys on ihan hirveää, siihen ei mitenkään voi valmistautua eikä ajatukseen tottua. Aika auttaa, mutta ei se sitä surua mihinkään vie. Jokaisen kriisin edessä joudut aina antautumaan, menet palasiksi, ja sitten vähitellen keräilet niitä palasia etkä ole enää niin kuin ennen. Tärkeää on vain muistaa se, ettei menneisiin kannata jäädä vellomaan ja erityisesti yrittää elää juuri tässä hetkessä. Musta tuntuu, että mun paha olo johtui vähän siitä, että haahuilin jossain menneen ja tulevan välimaastossa murehtimassa.

Tässä illalla kaiken järjestämisen, puunauksen ja oman touhuilun päätteeksi huomasin Instagramissa viestin. Shitty is the new black -blogin Sarianna oli kysynyt seuraajiltaan parhaimpia blogeja, ja useampi oli suositellut mun blogia! Suuri kiitos, miten lämmin olo siitä tuli. Se sai nappaamaan läppärin syliin ja kirjoittamaan, vaikkakin sitten vähän näistä tummemista sävyistä. 

Mua myös jäi hirveästi häiritsemään, keitä huipputyyppejä täällä oikein käy, keitä te ootte? Tiedän että mun blogin kommenttiosio toimii tai ei toimi ihan päivästä riippuen, mutta jos voisit kommentoida tänne tai Instagramiin jotain, olisi hurjan hauskaa tutustua! 

Ensi kerralla toivottavasti kepeämmissä merkeissä, mutta tänään tuntui hyvältä kirjoittaa juuri tästä, juuri nyt.


1-vuotias uhmaikäinen

Lauantaihuomenet!

Kello on 7:15 kun nyt avasin läppärin ja aloin kirjoittaa. Ei voi muuta sanoa, kuin että jo on aikoihin eletty! Minä, Essi Maria, herään lauantaiaamuna kuuden jälkeen itsekseni enkä jää sänkyyn pyörimään. Muu perhe vielä tuhisee tyytyväisenä, Liljakin vain käänsi kylkeä ja höpötti jotain unissaan kun nousin sängystä.

Meni tuossa muutama päivä sitten usko ja toivo romukoppaan, kun oltiin tytön kanssa kahdestaan kotona viettämässä vapaapäivää, ja siinä puolen päivän jälkeen alkoi pientä taaperoani selvästi väsyttää. Haukotteli makeasti ja hieroi silmiään, ja ajattelin että mennäänpäs tästä päiväunille sitten. 40 minuuttia myöhemmin palaamme takaisin olohuoneeseen ja soitan ystävälleni ja aloitan puhelun paasaamalla puoli tuntia siitä, miten lasta voi joskus olla niin vaikea saada nukkumaan! Lopputuloksena oli se, ettei tyyppi nukkunut koko päivänä päiväunia. Kyllä, siis veti samoilla silmillä aamusta iltaan. Eikä ollut muuten yhtään kärttyinen, kumma kyllä. Hauskaa tässä oli se, että illalla nukkumaan mennessä nostin Liljan sänkyyn, hän asettui siihen mukavasti ja noin 30 sekuntia tästä alkoi kuulua pientä kuorsausta. Jaahas, ajattelin, me taidetaan ainakin merkittävästi lyhentää päiväunien pituutta, ja ehdottomasti pitää huoli siitä ettei enää tietyn kellonajan jälkeen mennä päiväunille. Näköjään liian pitkät/myöhäiset päiväunet ovat syypää siihen miksi meillä välillä hyöritään ja pyöritään iltaisin.

Miehellä oli yksi työjuttu perjantaina, ja lähdettiinkin sitten koko perhe käymään Helsingissä vähän ex tempore, kun multa peruuntui yksi koulun kurssi tältä viikonlopulta (kyllä, se olisi ollut perjantaina ja lauantaina, hirveä harmi kun ei ollutkaan.) Edellisen päivän hulinoinnin jäljiltä Lilja palasikin sitten vanhoille tavoilleen ja nukahti peräti kaksi kertaa päivän aikana; ensin päiväunille ja illalla ihan yöunille kun ajettiin kotiin päin.

Noita päiväunia edeltävät neljä tuntia, joka vietettiin tämän mun hyvän ystävän kanssa (joka aiemmin sai kuunnella sitä lapsen uni -paasausta), olikin sitten aika mielenkiintoiset. Tarkoitus oli syödä aamupalaa jossain, käydä katsomassa Lasipalatsin Amos Rexissä Magritten näyttely ja ehkä kipaista muutamassa lastenvaateliikkeessä. Noh, siinä Töölön Fazer Cafessa aamupalan aikana näkikin aikalailla jo, miten loppupäivä todennäköisesti tulee sujumaan :D Lilja kiukutteli ja osoitti mieltään heti jos äiti ei antanut huomiota. Keskustassa hän heittäytyi lattialle siihen kuuluisaan X-asentoon huutamaan naama punaisena, ja syliin nostettaessa tyttö oli selkä kaarella jalat sätkien sellainen pieni pötkylä, josta oli aika vaikea saada kiinni – puuskutin talvivaatteissani ja yritin taistella rakkaan jälkikasvuni isoin harppauksin kehittyvää omaa tahtoa vastaan. Kiukkukohtausta seurasi taas iloinen kikatus, joka läikehti pitkin kauppakeskusta ja etenkin Marimekolla käydessämme. Lilja pisti sellaisen shown pystyyn, johon kaikki myymälän myyjät ja asiakkaat pääsivät osallistumaan.  Hän juoksi äitiä karkuun ja yritti napata etenkin kaiken särkyvän käteensä, viis tyynyliinoista ja keittiöpyyhkeistä, kun tarjolla oli myös maljakoita ja kivan värikkäitä mukeja. Sain aina juuri ja juuri napattua ilkikurisen tytön syliini ennen astia-katastrofia, ja tätä seurasi taas uusi selkä kaarella sätkiminen ja närkästynyt huuto. Jota seurasi naurun remakan säestämä kukkuu-leikki pienestä asiakkaasta ilahtuneiden myyjien kanssa.


Edellä mainituista syistä johtuen tiputin taidemuseon pois ohjelmanumerostamme aika nopeasti, ja lopulta aamupalan lisäksi kävimme pyörähtämässä Kampin Bebes -lastentarvikeliikkeessä – ja siellä Marimekolla. Bebesistä löytyi Liljalle kummitädin sponsoroima ruokaessu ja lisää Sophie la Girafen vartalorasvaa. Marimekolta ostin uudet mukit, sillä Marimekon astioita ei vaan koskaan voi olla liikaa. 

Kun päästiin autolle, ei mennyt varmaan viittä minuuttia kauempaa, kun tyttö oli syvässä unessa takapenkillä. Tietenkin, olisi vain pitänyt hakea välissä auto ja nukuttaa tyttö ajellen korttelin ympäri, kun selvästikin keskustan hälinässä ei uni meinannut sitten millään tulla silmään, ymmärtäähän sen. 

Oli super kiva nähdä ystävää ja käydä vanhoilla kotikulmilla Töölössä, mutta huh, sarjassa "haastavimmat päivät lapsen kanssa" tuo aamupäivä menee kyllä sinne top vitosen joukkoon! Näin jälkeenpäin vaan naurattaa, mutta kyllä se kuntoa vaatii juosta tuolla pitkin käytäviä erään erittäin vilkkaan ja uteliaan pikkutyypin perässä! Sovittiin ystävän kanssa että lähiaikoina vapaan viikonlopun sattuessa pakkaan kasvonaamioni ja pyjamani mukaan, otan junan Helsinkiin ja jätän tytön isänsä kanssa kotiin viettämään isä-tytär-päivää. Tämä mama alkaa nimittäin olla kyllä sen vapaaillan tarpeessa :D Ihan vain jo senkin takia että kerkeisi kunnolla vaihtamaan kuulumisia ja pystyisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pidempään kuin sen puoli minuuttia. Ja voin kyllä jo valmiiksi luvata, että yksi yö poissa tytön luota saa varmaan aikaiseksi sellaisen ikävän, että on entistä ihanampi taas nähdä seuraavana päivänä! Oletettavasti kotiin palaa levännyt ja onnellinen äiti, joka on saanut hetken hengähtää arjen pyörityksestä.


Tässä välissä kun tätä olen kirjoitellut, makuuhuoneesta kantautui iloinen pölpötys, ja sängyssä istuikin erittäin aurinkoinen ja iloinen, uniselta tuoksuva tyttö. Ihan eri meininki kuin eilen. Ollaan syöty aamupalaa ja sitten katsottiin jakso Muumeja (koska äiti halusi.) Nyt tyttö on jo tovin taas leikkinyt itsekseen, tutkinut kirjoja ja käynyt välillä nappaamassa aamupalalta syöttötuolille jääneitä mandariinin palasia. Tällä hetkellä hän nostaa paidanhelmaansa ylös, tutkii keskittyneesti napaansa, osoittaa sitä ja sanoo "tätä." Olen viimeisen kolmen päivän aikana sanonut varmaan 150 kertaa napa, mutta Lilja itsepäisesti on sitä mieltä, että se on ihan selvällä suomen kielellä tätä. Ok, selvä juttu. 

Viikonlopuksi ei ole tiedossa m i t ä ä n, ja se on ihanaa. Kävelylenkkejä ulkona, oli sää mikä hyvänsä, jotain hyvää ruokaa, leikkimistä, vaikka niitä päiväunia ja ehkä joku hyvä leffa aikuisten kesken sitten kun tyttö on jo nukkumassa. Jos vain itse pysyn siis hereillä.

Kestävämpiä leluja

Kaupallinen yhteistyö / Pikku Kaspian

____________


Heissan!

Täällä ollaan yritetty heräillä kevääseen. Mikä siinä onkin, että kun ensimmäiset auringonsäteet pilkistävät vihdoinkin pilvenraosta monen kuukauden pimeyden jälkeen, itselle ainakin iskee ihan älytön väsymys? Ja sama ilmiö tapahtuu ihan joka ikinen kevät. Ei mutta, en halua todellakaan valittaa, ihanaa kun on ollut valoisampaa. Tässä yksi päivä aamulenkillä kävellessäni olin tuntevinani vienon kevään tuoksun nenänpäässäni, ja voin vaikka väittää että tuuli oli monta astetta lempeämpi ja lämpimämpi kuin vielä viikko sitten. En tiedä kuvittelinko, mutta mielestäni kuulin myös linnunlaulua. No, helmikuutahan tässä jo mennään – kyllä se kevät sieltä pikkuhiljaa hiipii!

Mutta tänään leikkisämpiin aiheisiin, nimittäin leluihin. Kun Lilja syntyi, emme painiskelleet täällä leluvuorten keskellä eikä pinnasängyssäkään majaillut kuin yksi pieni pehmopossu. Kaikki ilmeisesti tietävät, että me ei tykätä turhasta tavarasta, ja hyvä niin. Jotenkin kummasti lelumäärä on kyllä kasvanut etenkin 1-vuotissynttäreiden ja joulun jäljiltä, mutta ollaan oikein hyvillään siitä minkälainen leluvarasto meiltä löytyy. Liljahan rakastaa kirjoja, ja niitä meiltä löytyykin ihan komea pino. Lisäksi puisista leluista tykätään erityisesti, ne kun tuntuvat olevan kestäviä ja pitkäikäisiä, ja tottakai ne myös näyttävät tosi söpöiltä. 

Saimme yhteistyössä Pikku Kaspianin kanssa supersuloisen PlanToys Pupun kilpa-auton täydentämään leluvalikoimaamme. Lilja on surrutellut pupulla menemään sanoen samalla "prrrrrrrrrr" ja kikatellen päälle. Mies joka tekee töitä autojen parissa kommentoi, ettei pupun menopeli kuulemma ihan menisi katsastuksesta läpi, liian löysät laakerit taisi olla. Mutta se ei meidän menoa haittaa, pupun matkustusväline kelpaa olkkarin ajoradalle vallan hyvin!

PlanToysin lelut ovat ekologisia ja lapselle turvallisia; niissä käytettävä puu on käsitelty lämmöllä myrkyttämisen sijaan, niissä on käytetty myrkytöntä liimaa ja kaikki värit ovat kasvivärejä tai vesipohjaista myrkytöntä mustetta.

Kovasti pisti pupu kikattamaan. 


Toisena uutuutena saatiin tämä Lovi venttiilimuki, josta Lilja samantien oikeaoppisesti tarrasi kiinni, hörppäsi kunnon kulauksen maitoa ja tämän jälkeen viskasi mukin matolle. Kiitos muru. No mutta, muki on ollut meillä ihan yhtä paljon käytössä kuin aikaisempi nokkamukikin, joten todella tarpeeseen se ainakin tuli. Muki on siitä kätevä, ettei siitä voi kaataa maitoa jos alkaa tehdä mieli tepposia äidille. Yksi meidän nokkamukeista on sellaista mallia, että siitä saa kätevästi kaadettua maidot lattialle tai syöttötuolille. Lainehtivaan pöytään on sitten kiva sörkätä hihat ja huljutella maito pitkin pöytää. Venttiilimuki on siis ehdottomasti enemmän äidin mieleen kuin perinteinen nokkamuki.

Mukin nokka on valmistettu kemiallisesti neutraalista silikonista, ja lisäksi se on helppo puhdistaa ja koota. Muki on varustettu likaantumiselta suojaavalla kannella, kahvoilla ja liukuestepohjalla. Suositusikä mukille on + 12 kk.


Mikäli leluvalikoima kaipaa päivitystä tai lapsellasi on aika siirtyä tuttipullosta nokkamukiin, nyt saat kaikista Pikku Kaspianin normaalihintaisista tuotteista -20 % alennuksen koodilla IKKUNALAUDALLA. Koodi on voimassa 28.2. asti! :)