Jaa helposti hetkiä lapsesi arjesta

Yhteistyössä / Kidday

____________


Heippa ja aurinkoista perjantaita!

Kylläpä on taas aika rientänyt, tuntuu kuin viikonloppu olisi vasta ollut ja taas on perjantai. Jos tulevana viikonloppuna saataisiin nukkua hieman pidempään, kun viime viikonloppuna pieni herätyskellomme herätti epätavallisen varhain. Yleensä Lilja heräilee samaan aikaan meidän kanssa, aikaisintaan kahdeksan-yhdeksän maissa. Kuitenkin viime lauantaina rakas tyttäremme päätti tepsutella seitsemän jälkeen meidän makuuhuoneeseen. Ovi paukahti auki ja Lilja totesi heti kärkeen äitiiskä heläääää! Jostain kumman syystä väsymyksestä huolimatta tämmöinen herätys ei jaksanut kovinkaan paljoa närkästyttää. Tiedän myös, ettei seitsemän edes ole välttämättä kovin myöhään, kun joissain lapsiperheissä herätään jo viideltä. Kääks. Lilja osaa muuten sanoa äiti ja iskä, mutta viime aikoina isä on saanut erikoisen arvonimen: äitiiskä. Ollaan yritetty tiedustella Liljalta, miksi iskä on kumpaakin. Vastaukseksi saamme vain aina topakka tässä on äitiiskä. Selvä homma, pikku typy.

Viime viikonloppu oli aikaisesta herätyksestä huolimatta aivan ihana, kun käytiin Särkänniemen Koiramäessä katsomassa kotieläimiä. Tänä viikonloppuna olen poikkeuksellisesti huomenna aamuvuorossa, mutta töiden jälkeen Liljan kummitäti ja hyvä ystäväni tulee meille kyläilemään! En malttaisi millään odottaa huomiseen, ihanaa nähdä pitkästä aikaa rakasta ystävää! Ja naurattaa jo etukäteen mitä kaikkea Lilja keksii, hänestä kun on kuoriutunut vielä entistä sosiaalisempi ja ns. monipuolisempi hölpöttäjä. Nyt tulee jo neljän sanan lauseita; "se on MINUN VAUVA!" huutaa Lilja ja kanniskelee kummitädiltä saamaansa nukkea ympäri kotia. Eilen Lilja peitteli vauvan omaan pinnasänkyynsä ja laittoi kummallekin puolelle unilelun; nallen ja pupun. Ja toivotti vauvalle "hyvää yökä!".


Tänään tarkoituksena oli tulla kirjoittelemaan kuulumisten lisäksi myös yhdestä näppärästä sovelluksesta, jota ollaan käytetty nyt reilu kuukausi ja joka ollaan todettu tosi käytännölliseksi ja kivaksi! 






"Saat aamulla viestin, jota alat lukemaan, mutta kesken lukemisen jotain tapahtuu (lapsi kaataa jotakin, rikkoo jotakin, tekee jotakin söpöä, tai sitten se ultimaattisesti pahin vaihtoehto: tulee liian hiljaista ja tiedät että nyt ei ole lapsella hyvät mielessä)."


Sen jälkeen kun Lilja syntyi, kommunikointi perheen ja ystävien kanssa muuttui ihan täysin. Aluksi siten, että kaikki viestit täyttyi vastasyntyneen vauvan kuvista, sitten kaikista pienimmistäkin kehitysvaiheista kääntymään oppimisesta ensimmäisiin hampaisiin. Tottakai väliin mahtuu kuulumisten vaihtoa ja ihan muitakin juttuja, mutta kyllähän ne viestit aika lapsipainoitteista tuppaa olemaan – etenkin jos kaverillakin on lapsia! Nykyään videot ovat suuressa suosiossa, niistä kun välittyy tuon pirpanan touhotus ruudun toiselle puolelle ihan eri tavalla kuin kuvissa.

Äitiysloman jälkeen viestittely muuttui jälleen: nykyään sitä ei ole tai se on tosi epäsäännöllistä. Ainakin meillä arjen pyöritys on vienyt mennessään, mikä on varmasti kaikissa lapsiperheissä tuttu ilmiö. Saat aamulla viestin, jota alat lukemaan, mutta kesken lukemisen jotain tapahtuu (lapsi kaataa jotakin, rikkoo jotakin, tekee jotakin söpöä, tai sitten se ultimaattisesti pahin vaihtoehto: tulee liian hiljaista ja tiedät että nyt ei ole lapsella hyvät mielessä). Viestin lukeminen tai lähettäminen jää kesken ja se unohtuu koko päiväksi. Sitten kolme päivää myöhemmin, kun viestilaatikko on jo täyttynyt uusista viesteistä, muistat että ainiin, se viesti. Kirjoitat nolon viestin, jossa taas miljoonannen kerran pahoittelet että unohdit vastata. Toteat, että soittaminen on parempi vaihtoehto, vaikka tiedostat että hyvin suurella todennäköisyydellä et ehdi puheluunkaan vastaamaan tai soittaa takaisin – raivostuttavaa sekin.

Ihmissuhteista huolehtiminen tuntuu vähän raskaalta välillä lapsiarjessa, ja tunnen itseni ajoittain (aika usein) huonoksi siskoksi, tyttäreksi ja ystäväksi. Yritän riittää joka suuntaan, mutta se ei ole mahdollista. Aikaa on tietty rajattu määrä, ja vaikka kaikilla ne samat tunnit käytettävissä onkin, tuntuu että lapsen kanssa (+ täysipäiväisesti työssäkäyvänä + raskaana) aika hukkuu todella tehokkaasti johonkin, mihin et itse sitä haluaisi ehkä käyttää. Sellaista yleistä säätämistä mahtuu vähän joka väliin, ja jos yhtenä päivänä ajatus harhailee etkä tajua ennakoida jotakin, tuntuu että laahaat koko viikon jäljessä ja juokset kiinni tekemättömiä töitä. Kuulostanpa kauhean negatiiviselta, kun noin yleisesti ottaen ajattelen että elämä lapsen kanssa on parasta mitä mulle on tapahtunut! Meidän oma pikku yksikkö on meille kaikille niin rakas ja tärkeä, etten osaa kuvitella elämää ilman sitä. Tai ei kohta enää niin pieni, kun toinen vauva syntyy syksyllä. Sitäkään en osaa oikein kuvitella etukäteen.




 Rikon sääntöä ja julkaisen Liljasta kasvokuvan. Menkööt nyt äidin kanssa yhdessä <3


"Isovanhemmat, sisarukset, muut sukulaiset, ystävät ja lasten kummitädit ja -sedät odottavat raporttia lapsen kehityksestä ja kasvusta kuvien ja videoiden muodossa, samalla kun vastaat viesteihin ehkä kolmen päivän välein."


Joka tapauksessa, arki on välillä aikamoista härdelliä vaikka ihanaa onkin. Isovanhemmat, sisarukset, muut sukulaiset, ystävät ja lasten kummitädit ja -sedät odottavat raporttia lapsen kehityksestä ja kasvusta kuvien ja videoiden muodossa, samalla kun vastaat viesteihin ehkä kolmen päivän välein. Ei kuulosta kovin hyvältä yhdistelmältä. Tuntuu aina erävoitolta kun saan lähetettyä jonkun videon vanhemmille, siskolle ja ehkä jopa mammani siskolle (oma mammani ei osaa käyttää Facebookia, mutta hänen sisko on poikkeuksellisen perillä nykymaailman ilmiöistä). Aina kun tällainen ihme tapahtuu, että saan lähetettyä kuvia ja videoita jollekin, lupaan että teen sen myös ensi viikolla. Kuukausi myöhemmin selaan taas tuskaillen niitä 13 000 kuvaa ja videota kuvavirrasta ja etsin sieltä parhaimpia otoksia muille lähetettäväksi. Lisäksi täytyy tarkistella kenelle nyt olen lähettänyt jo tämän, vai olenko lähettänyt sittenkään kenellekään? Kuulostaako tutulta?

Kidday on sovellus, jonne voit ladata lapsestasi kuvia ja videoita vain valituille käyttäjille nähtäväksi. Julkaisuihin voi myös kirjoittaa jonkun pienen kommentin tai kertoa vähän mitä kuvan tai videon takana tapahtuu. Lapsen aikajanan seuraajat taas voivat tykkäillä ja kommentoida kuvia, mikä on tosi kiva ominaisuus. Meillä Liljan aikajanan näkee vain tietysti me vanhemmat, mun sisko ja Liljan kummitäti. Tarkoitus olisi saada seuraavalla reissulla isovanhempien mökille myös mamman siskon puhelimeen Kidday, jotta isovanhemmat pääsevät myös seuraamaan. Sama juttu kaikille muillekin, jotka Liljan elämää aktiivisesti seuraa ja on kiinnostuneita. Voit lähettää sähköpostissa kutsulinkin niille, ketkä haluaisit päästää seuraamaan lapsesi touhuja. Myös muille kutsutuille voi antaa oikeuden julkaista. Helppoa, nopeaa ja vaivatonta! Kauheen kätevä, sanon minä.

Ja on muuten vähentänyt sitä jakamisen stressiä. Pikku juttu, mutta jokainen pienempikin helpotus arkeen on meillä ainakin tervetullut. Vielä olisi preppaamista siinä jakamisen säännöllisyydessä, mutta ainakin tulee kuvat ja videot kaikille samalla kertaa nähtäväksi! Uneksin tilanteesta, että kaikki kenelle nyt lähetän ties minkä viestikanavan kautta Liljan videoita, alkaisivat käyttää sovellusta ja säästyisin siltä pläräämisen ja miljoonaan kertaan lähettämisen vaivalta. Tällä hetkellä kaikilla ei ole esimerkiksi whatsappia, sit taas toisella on Facebook ja toisella ei, yhdellä ei näy videot kun lähettää perinteisen viestin kautta multimediaviestinä ja niin edelleen. Kun olisi yksi sovellus, joka pelaa kaikkien puhelimessa kunhan vain toimiva mobiilidata löytyy! No nyt sellainen sovellus on, mutta enää pitäisi saada organisoitua se kaikkien sitä tarvitsevien käyttöön.


Lilja keräsi ensin lelut parvekkeen sivupöydälle, sitten totesi että "siivoteen lelut" ja sen jälkeen siivosi ne omatoimisesti lelukoriin. Lopuksi kuitenkin nukke piti vielä viedä pöydälle takaisin.

"Osa kuvista, jutuista ja videoista on myös sellaisia, että ne haluan jakaa vain perheen, sukulaisten ja ystävien kesken."


Itse sovelluksessa pidän selkeästä ja yksinkertaisesta linjasta. Kokonaisuus on hillitty ja rauhallinen, eikä sovelluksessa ole mitään turhaa ylimääräistä. Sitä on helppo ja kiva käyttää, ja mikä parasta – voit ihan huoletta ja turvallisesti lisäillä lapsestasi kuvia ja videoita jonnekin, jossa ne näkevät vain itse valitsemasi läheiset. Olen täällä kertonutkin, että alettiin vetää tiukempaa linjaa somessa näytettävien kuvien osalta silloin kun Lilja täytti vuoden. Harvemmin lisätään kasvokuvia, ainakaan suoraan edestä päin. Myöskään blogissa en enää niin usein kerro Liljan kuulumisia, mikä toisaalta tuntuu hieman nurinkuriselta kun niistä tekisi ehkä eniten mieli kuitenkin kertoa. Voihan olla, että tällainen salailu on ihan turhaa eikä kukaan sen enempää meidän kuin kenenkään muunkaan lapsen pärstästä kiinnostu, mutta kun sitä ei koskaan tiedä. Musta tuntuisi ainakin ihan järjettömän, pohjattoman hirveältä jos mun lisäämäni kuva omasta lapsesta päätyisi vaikka jonnekin kyseenalaiselle instatilille. Näitä sattuu ilmeisesti jatkuvasti, tosin vain tästä yhdestä insta-tapauksesta olen itse kuullut. Joka tapauksessa, ihan hirveästi en halua Liljan kasvoja tuoda somessa esille, vaikka välillä tunnistettaviakin kuvia lisäilen, mutta harvemmin. Osa kuvista, jutuista ja videoista on myös sellaisia, että ne haluan jakaa vain perheen, sukulaisten ja ystävien kesken.


Oletko aiemmin kuullut Kiddaysta? 
Sovelluksen saat ladattua suoraan täältä:
http://onelink.to/kidday





Raskauden odottamattomimmat, haasteellisimmat ja ihanimmat

Tähän väliin vaihteeksi raskauskuulumisia! Tänään ajattelin listailla, mikä tässä raskaudessa on yllättänyt, mikä on ollut ollut haastavaa ja mikä erityisen ihanaa.

Olen nyt viikolla 31 (30+5) ja se tuntuu ihan hurjalta. Minne ihmeeseen viimeiset 30 viikkoa ovat hujahtaneet? Meillähän tulee kiire! Kotia on myllätty ja tavaroita laitettu myyntiin. Meidän pitäisi ennen syyskuuta:

- Saada myytyä iso työpöytä pois makuuhuoneesta, jonka tilalle tulee Liljan vanha pinnasänky.
- Löytää Liljalle käytettynä lastensänky – nimenomaan käytettynä, sillä haaveilen sellaisesta hieman ajan patinoimasta sängystä.
- Saada myytyä vanhat yhdistelmärattaat ja ostettua tilalle tuplat. Tämä onkin mielenkiintoinen projekti, sillä ensin ajateltiin hankkia Bugaboon Donkeyt, mutta tultiin siihen tulokseen että ei ole järkeä enää toisen lapsen kohdalla panostaa niin kalliisiin rattaisiin. Jos niiden käyttöikä jää johonkin vuoteen tuntuu todella turhalta edes käytettynä ostaa tonnin rattaita, vaikka ne saakin fiksattua yhden lapsen käyttöön ja lisättyä sivukopan. No, lähemmäs tonni niihin rattaisiin silti tuntuu menevän! Nyt olen katsellut Mountain Buggyn tuplia, jotka ovat edullisemmat kuin Bugaboot, mutta jotka omaan silmään näyttää yhtä ketteriltä ja käteviltä. 
- Hankkia toinen turvaistuin. Kääntyvää turvaistuinta ollaan pohdittu, ihan vain siitä syystä että lapsen laittaminen turvaistuimeen on kääntyvässä huomattavasti helpompaa. Lisäksi yleensä nämä käy vastasyntyneestä  jonnekin 18 kg asti, niin ei tarvitsisi heti olla vaihtamassa.

Uusi auto meillä on jo! Se olikin sit hieman kalliimpi shoppailureissu se. Mutta se tuntuu olevan etenkin miehelle tärkeä askel valmistautuessa vauvan tuloon.. :D Vanha Toyota Avensis vaihtui siis Skoda Suberbiin, ja vaikka en autoista nyt niin paljon tiedäkään, niin täytyy sanoa että olen kyllä tyytyväinen. Samalla tässä siis voin suositella perheautoa, jos siellä joku mietiskelee että minnehän liikkuvaan lootaan sitä nelihenkisen perheensä iskisi. Uusi Skoda on siitä ihan loistava, että vaikka siellä olisi turvaistuin takana, edessä olevan ei tarvitse istua polvet suussa. Tällä mahalla se nimittäin ei ensinnäkään onnistuisi, ja toisekseen matkustusmukavuuden kannalta on ihan plussaa. Lisäksi automaattisesti avautuva takaluukku muodostui tärkeäksi miehelle autoa metsästettäessä – ja totean nyt itsekin että on se kyllä älyttömän hyvä. Tavallaan niin länsimaisen turha ominaisuus, mutta saa joka kerta hymyilemään helpotuksesta! Kaksi kättä kun muutenkin tuntuu olevan nykyään liian vähän arjen pyöritykseen. Vaihtaminen manuaalivaihteisesta automaattiin tuntui aluksi vieraalta, mutta nyt jo myhäilen risteyksissä kun ei tarvitse kikkailla vaihteiden kanssa.

Mutta sitten niihin postauksen aiheisiin, eli mikä tässä raskaudessa on ollut yllättävää, kamalaa ja ihanaa?

Odottamattomat...


Yllättävää on ollut se, miten älyttömän nopeasti raskaus on mennyt. Ihan hirveää suorastaan, etenkin jos tämä jää viimeiseksi raskaudeksi! Tuntuu ette ole yhtään ehtinyt nauttia raskaudesta. Saa nähdä, ainakin toistaiseksi ollaan puhuttu että kaksi lasta on oikein hyvä. Ei sillä että raskaana olisi jatkuvasti erityisen ihana olla, mutta kyllä sitä jo nyt vähän haikea olo tulee. En ole ottanut todellakaan joka viikko mitään masukuvia, sillä nyt kuukaudet ovat tuntuneet viikoilta.

Toinen mikä yllätti on se, miten vähän sitä on jaksanut stressata niistä asioista joista ekassa raskaudessa murehti. Kirjoitin jo tästä aiemmin, että tällä kertaa huoletti tuhat kertaa enemmän molemmat ultrat, mutta tarkoitan että nyt en ole ollut yhtään niin hysteerinen esimerkiksi sen suhteen mitä saa syödä ja mitä ei. En syö sushia, parmankinkkua tai graavilohta, mutta jotenkin rennompi asenne on kaikkea muuta kohtaan. Vappuna join vahingossa pari kulausta alkoholillista (5%) Fresitaa, koska luulin ostaneeni alkoholitonta kaupasta. Se oli hämäävästi siinä alkoholittomien vieressä! Ensin sain kunnon kohtauksen aikaiseksi, mutta muutaman päivän päästä juttu unohtui ja totesin, että varmaan on vauvat enemmästäkin selvinneet. Että jos ne pari kulausta Fresitaa nyt aiheuttaa jonkun häiriön niin on kyllä äärettömän heiveröistä ihmiskunnan selviytyminen. Ei siis sillä, en juo tippaakaan alkoholia kun olen raskaana, enkä oikeastaan hirveästi silloinkaan kun imetän. Ei vain ole mun juttu, eikä maistu. Pari lasia ruoan kanssa on ihan maksimi. Kerran olin viime kesänä kaverin kanssa Scandinavian Music Groupin keikalla, jolloin join illan aikana jopa neljä lasillista valkoviiniä. Humalassa olen ollut viimeksi vuodenvaihteessa 2016-2017. Eli siis 2,5 vuotta sitten? Mutta niin, toivon ettei tuolla onnettomalla ajatusvirheelläni olisi mitään järkyttäviä seuraamuksia.


On muuten jännä miten paljon istukan sijainti voi oloon vaikuttaa. Ekassa raskaudessa se oli takaseinämässä, ja ai kamala miten hirveä olo siitä tuli jos erehtyi hetkenkin olemaan selällään. Jos vaikka unissaan olin kierähtänyt vahingossa selälleen, heräsin hetken päästä siihen että päässä humisee ja pyörryttää. Muistan kun jotkut muut raskaana olevat ihmettelivät tätä ja kertoivat, että pystyivät ihan hyvin nukkumaan selällään. No nyt ymmärrän heitä, sillä tässä raskaudessa istukka on etuseinässä ja ei muuten tunnu missään jos makoilee selällään. Nyt kun maha alkaa olla jo sen verran iso, ei kyllä enää pysty nukkumaan selällään niiiin vaivattomasti. Tai oikein missään muussakaan asennossa sen puoleen.

Kamalimmat...


Ihan ylivoimaisesti hirveintä tämän raskauden aikana oli norovirus! Kamala tauti muutenkin, mutta raskaana ollessa ja juuri silloin ensimmäisen ja toisen kolmanneksen vaihteessa se oli ihan erityisen hirveää. Elin sitä aikaa, kun raskauspahoinvointi näyttäytyi järjettömänä raskausväsymyksenä. Koko ajan oli aivan tajuton nälkä ja olin tottunut juomaan vettä ainakin 3 l päivässä. Näillä spekseillä vuorokauden kestänyt vatsatauti oli kyllä sellainen koettelemus ettei tosikaan. Sain syötyä ehkä yhden lusikallisen vanukasta – ei, kun sekin muuten tuli heti ylös. Vettä sain juotua ehkä muutaman lasillisen yhteensä vuorokauden sisään, ja olo oli muuten sen mukainen kun tauti alkoi mennä ohi. Oli huono olo vielä monta päivää varsinaisen taudin jälkeenkin, ihan vain siitä syystä että keho oli kuivunut enkä ollut saanut syötyä tarpeeksi. Yök, hyi kamala. No joo, joillain on varmaan just tuollainen olo koko raskauden, että en valita. Googletin että onko noroviruksesta vauvalle haittaa, ja saatuani äkkiä vastauksen selville (no ei tietenkään), jatkoin kärvistelyä ja keskityin hyvällä omallatunnolla vain omaan huonoon olooni.

Toiseksi kamalinta on ollut väsymys ja sen kanssa yleisesti arjesta selviytyminen. Elämä taaperon kanssa on ihanaa, iloista ja sydäntä pakahduttavaa, mutta kyllä kieltämättä seitsemän kuukauden väsymyksen jälkeen alkaa välillä olla pinna kireällä vaikken haluaisi. Turhauttaa kun ei pysty tekemään asioita normaaliin tapaan, eikä esimerkiksi leikkipuistoon meneminen ole kohta enää mahdollista kun en kertakaikkiaan voi juosta Liljan perässä jos hän lähtee karkuun. Mitä jos Lilja juoksee auton alle enkä ehdi juosta kiinni? Tai jotain muuta ihan hirveää. Etenkin sen jälkeen kun vauva tuntui kääntyvän pää alaspäin (muutama viikko sitten), mun kävely on ollut ajoittain aika mielenkiintoista. Iltaisin pitkän päivän jälkeen kestää viisi minuuttia päästä liikkeelle jos olen makoillut sängyssä. Pitää nousta hitaasti ylös ja "totuttaa" kroppa (ja suoraan sanottuna alakerta) pystyssä olemiseen. Ennen raskauksia tein kovia salitreenejä, kyykkäsin varmaan 100 kg (Onko se paljon, en enää muista? Oliko se peräti 100 kg?) ja sain helposti tehtyä yhden jalan kyykkyjä ja miesten punnerruksia ja ties mitä sellaista, mihin en nyt varmaan pystyisi tahdonvoimallakaan. Siis jos mahaa ei olisi. Mulla alkaa taas vähitellen olla ikävä sitä omaa kroppaa, sitä tunnetta että se on vain mun. Vaikkei se hetkeen sitäkään ole, jos imetys jatkuu samalla tavalla kuin Liljankin kanssa. Olisi jatkunut varmaan pidempäänkin, jos en olisi tullut uudestaan raskaaksi. Eilen kun kävin kaupassa katselin kassajonossa mua edellä ollutta naista, joka lappasi hihnalle vakuumipakattua lohta, marjoja, riisikakkuja, hedelmiä, rahkaa ja proteiinivanukkaita. Hänellä oli salivaatteet päällä ja tunnistin sen treenin jälkeisen euforiakuplan. Ihan tyytyväisenä menin kotiin syömään juuri leipomaani feta-pinaattipiirakkaa, mutta kyllä kelpais kunnon treeni ja sen mukanaan tuoma hyvä olo. Nyt on kaikkea muuta kuin energinen ja hyvä olo!

Yksi oikeasti hermoja kiristävimmistä ja ärsyttävimmistä jutuista on ollut se, ettei Lilja tajua miksi äidin maha yhtäkkiä on iso pallo ja miksi sitä pitäisi varoa. Ei ole niin kuin pienintäkään aavistusta, että siellä on vauva. Vaikka Lilja osaa jo puhua ikäisekseen yllättävän paljon ja ymmärtää hirveästi puhetta, jotenkin lauseet äidin mahassa on vauva, äidin mahaa pitää varoa, äidin mahan päällä ei saa pomppia menee Liljalta aivan täysin ohi, ei mitään reaktiota. Samaten on varmaankin aivan yhtä hedelmällistä yrittää jutella Liljalle, että kohta meille syntyy toinen vauva ja Liljasta tulee isosisko. Ihan vain sanahelinää meidän pikkuneidin korvissa. Mutta mitäpä alle 2-vuotiaalta voisikaan odottaa. Ärsyttävintä tuossa tosiaan on se, että joka kerta kun Lilja vahingossa heittäytyy/huitaisee/potkaisee lähellekin mahaa, mussa herää sellanen pieni raivo. Ihan kamala tunne, kun ei Lilja sitä tahallaan tee eikä tajua. Mutta joku suojeluvaisto sen raivon vaan aiheuttaa, enkä voi sille mitään. Sanon vaan napakasti em. lauseet ja koitan rauhoittua. 

Ihanimmat...


Ihanaa tässä raskaudessa on ollut sen tosiasian sisäistäminen, että me selvittiin ensimmäisestä vauvavuodesta niinkin hyvin että haluttiin vielä toinenkin lapsi :D Kuulostaa koomiselta, mutta totta helkkarissa mä pelkäsin ennen Liljan syntymää että mitenhän tässä käy. Tuntuu että joka tuutista tulee erouutisia ja eroaminen on arkipäivää. Pitkät parisuhteet tuntuu olevan harvassa, ainakin onnelliset sellaiset. No, hyvin siis kävi, vaikka universumi heitti meille aikamoisen kasan huolta, surua ja lisävastuuta niskaan siihen heti vauvavuoden alkuun, kun mieheni äiti menehtyi äkillisesti ja odottamatta. Jopa senkin kaiken keskellä me selviydyttiin, ja vauvavuosi tuntui menevän ns. siinä sivussa. Se toi iloa ja aurinkoa meidän elämään synkällä hetkellä, ja vahvisti meidän parisuhdetta entisestään. Tottakai meilläkin on riidelty, kinasteltu ja puitu erimielisyyksiä, mutta kaikki on aina puhuttu läpi. Kunnioitetaan toisiamme, kuunnellaan, puhutaan ja kohdataan tosiasiat. Hyväksytään itsemme ja toisemme kaikkine vikoineen päivineen ja silti, tai siksi, rakastetaan toisiamme entistä enemmän. Nyt tässä toisessa raskaudessa on tuntunut siltä, että vihdoin olen turvassa. En ehkä osaa selittää tätä kunnolla, mutta sen jälkeen kun on ollut kaksi vuotta parisuhteessa väkivaltaisen narsistin kanssa, on aika turvaton olo. Tie on ollut pitkä, mutta nyt voin sanoa että ihan tosissani luotan taas siihen, että kaikki on nyt ja tulevaisuudessa hyvin. En voi sitä tietää, mutta en ainakaan murehdi asiaa jatkuvasti. Olen päästänyt jostain perässä raahaamastani kivireestä irti. 

Ihanaa ja samalla myös haikeaa on se, että tajuaa miten nopeasti elämä menee eteenpäin. Kohta meillä on jo kaksi lasta, vaikka vielä hetki sitten ei ollut yhtään. Olen siitä valtavan kiitollinen, ihan joka päivä. Elämä meni ehkä sittenkin niin kuin toivoin sen menevän. Joskus oli aikoja, kun en jaksanut edes unelmoida mistään. Tuntui että kaikki tavoittelemani asiat kaikkosivat vain kauemmas mitä kovemmin niitä yritin saavuttaa. Nyt yhtäkkiä mulla onkin elämässä juuri niitä asioita, joista joskus uneksin. Ja enemmänkin! 


Toisaalta vaikka haikeaa onkin, on myös ihan kiva ajatus että tämä olisi viimeinen raskaus. Ajatus siitä että lapsiluku on nyt täynnä, eikä enää kamppailua liitoskipujen, kiristävän ihon, väsymyksen, turvotuksen ja muiden raskausoireiden kanssa on aika huikea. Puhumattakaan synnytyksen jälkeisestä säädöstä jälkivuotoineen, imetyksineen, vatsalihasten erkaumineen ja raskauskiloineen. Niitä ei jää ikävä. Tai siis, nehän on vasta edessä, mutta en odota innolla. Synnytys sen sijaan on maaginen kokemus, eikä tällä kertaa pelota läheskään yhtä paljon. Tottakai jännittää ne perusjutut, siis tiivistettynä mun ja vauvan hengissä selviäminen, mutta muuten ei oikeastaan synnytys pelota. Enemmänkin sellainen kun ei millään jaksais. Siis ainakin väsyneenä menee ajatus tuohon suuntaan, mutta onneksi hormonit auttaa sitten h-hetkellä. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Koska viimeksi ollessani äitiyslomalla innostuin käsitöistä ihan uudella tavalla, on tässä raskaudessa ehkä parasta ikinä selata Pinterestistä  ja Instagramista kaikkia inspiskuvia virkatuista ja neulotuista vauvanvaatteista ja leluista. Kun vain olisi aikaa niitä tehdä! Olen ihan kivan pinon virkannut pajuneliöitä vauvanpeittoa varten, mutta haluaisin tehdä vielä vaikka mitä. Toisaalta, enää kuukausi äitiysloman alkuun, jolloin aikaa on muuhunkin. Yksi projekti on itsetehty vauvan leikkikaari, joka ajateltiin miehen kanssa väsäillä. Mun virkkaamat norsut pääsee tietenkin koristamaan kaarta, mutta voisin ehkä keksiä vielä jotain muuta uutta kivaa, en tiedä tosin vielä mitä. Liljalle tein viime kesänä neulotun nallepehmolelun – ehkä uudelle vauvalle voisin kokeilla virkata jonkun söpön? 

Yksi mikä on myös eri tavalla tällä kertaa äitiyslomalle jäädessä, on tulot. Viimeksi olin pelkästään etuuksien varassa, nyt mulla on nämä mun tilaustyöt. En malta odottaa että mulla olisi aikaa oikein istua alas ja ideoida vähän lisää tätä mun pienimuotoista yritystoimintaa. Siis sana jota en ajatellut ikinä käyttäväni kun viitataan mun tulevaisuudensuunnitelmiin. Yrittäminen on ollut mulle aina ihan vieras asia, ja nyt olen löytänyt itseni lukemasta veroista, kirjanpidosta ja ties mistä. Jo on aikoihin eletty. Ei tällä mun toiminnalla vielä koko elantoa ansaita, mutta kivaa pientä lisätuloa kuitenkin. Ja ainakin on mahdollisuus vaikuttaa omiin tuloihin äitiyslomalla, mikä tuntuu ihan super hienolta! Ps. Jos joku verottaja eksyy tätä lukemaan (tuskin), niin tähdennän vielä että virkkaamalla vaunuleluja en ole vielä todellakaan arvonlisäverovelvollinen. En siis tehtaile veropetosta virkkuukoukullani. Tiedoks vaan.

9 viikkoa raskautta vielä jäljellä – mitä veikkaatte, viihtyykö vauva mahassa niin pitkään? Lilja syntyi pari päivää lasketun ajan jälkeen, ja mulla on sellainen tunne ettei tämä vauva ainakaan yhtään sen pidempään jaksa yksiössään kököttää. Jännittävää!











Meidän 1v 8kk taaperon puheen kehitys

Hyvää heinäkuun ensimmäistä!

Ihan hirveää vauhtia on taas aika juossut. On pitänyt blogin puolelle tulla noin joka toinen päivä, mutta aina tulee joku akuutimpi tilanne. Auton huolto ja arjen säätäminen sen ympärille, juhannus (siis se pakkaaminen, järjestäminen, kaupassakäynti pallomahan kanssa ja kaikkea hidastava jaloissa pyörivä taapero), kummitytön ristiäiset ja tilaustyöt. Käytännössä mulla ei ole koskaan sellaista hetkeä, kun ei pitäisi tehdä jotakin, mutta se ei mua haittaa – lähinnä alkaa harmittaa kun en millään pysty monistautumaan kolmeksi Essiksi jotta kerkeisin joka paikkaan. No, toistaiseksi se ei ole mahdollista, mutta josko nyt heinäkuussa päästäisiin vihdoin normaalimpaan tahtiin!

Totta puhuen syy sille että tänään ehdin blogiin, on se että Liljalla on mahdollisesti kurkunpääntulehdus ja jäätiin kotiin parantumaan. Yskä kuulostaa sellaiselta haukahtavalta, nenä vuotaa eikä ruoka oikein meinaa maistua. Toivottavasti menisi nopeasti ohi, kurjaa näin kesällä olla kipeänä kun ei viitsisi hirveästi päästää tyttöä leikkipuistoon touhuamaan ettei tauti mene pahemmaksi. 

Mutta niin, kaikista mahdollisista aiheista ehkä puheen oppiminen on ollut se, josta eniten on tehnyt mieli tulla kirjoittelemaan! Ihan jo siksi, että olisi joku paikka, jossa on vähän tarkemmin muistissa mitä kaikkea tuo tättähäärä jo osaa höpötellä. On hauskaa lukea kirjoituksia muutamia kuukausia taaksepäin ja verrata miten hurjasti Lilja on kehittynyt. Ja on muuten meinaan ihan älyttömiä harppauksia tullut tässä kevään mittaan mitä tulee puheen kehitykseen!


Liljalla oli pitkään yleissana, akkiish, joka tarkoitti vähän kaikkea. Anna, kiitos, ole hyvä, tänne, auta jne. Tällä mentiin jonkun aikaa, kunnes Lilja äkkäsi kotieläinkirjasta sen mitä eläimet sanovat. Eläimen nimiä hän ei osannut sanoa, mutta kertoi kyllä auliisti mitä mikäkin eläin sanoo. Tästä parin kuukauden päästä Lilja alkoi yks kaks puhua kuin papupata! Sanoja tuli ihan hurjaa vauhtia, monta uutta sanaa viikossa. Jopa kolmen sanan lauseita! Oltiin ihan hämmästyneitä, kun ajateltiin että ei sitä puhetta ihan noin paljoa vielä tässä vaiheessa odottaisi tulevan. Mutta lapset kehittyy omaan tahtiin, ja siinä missä meidän murulaisen hiukset muistuttavat edelleen jonkun linnun töyhtöä, niin puhetta taas tulee kuin vanhalla tekijällä. 

MLL:n artikkelin mukaan 1 1/2 -vuotiaan keskimääräinen sanavarasto on 30-50 sanaa, mutta sanoisin että meillä oli sanoja tuossa vaiheessa kyllä paljon enemmän. Nyt Lilja osaa laskea kymmeneen (tosin nelonen jää aina välistä), vaikka en usko että hän vielä ymmärtää mitä numerot tarkoittavat. Hän osaa luetella värejä, koko joukon eläimiä, vaatekappaleita, esineitä, ruokia, ruumiinosia, verbejä, adjektiiveja. Lilja osaa laulaa monta lastenlaulua, esimerkiksi Ihhahhaata hän on hoilannut jo kuukausia, mutta viime viikolla hän oppi jatkamaan laulua "juokse hepo hiljaa, kannat pikku Liljaa". Viikonloppuna Lilja alkoi laulaa jotakin laulua, jota en ole aiemmin kuullutkaan, mutta jonka hän on oppinut päiväkodissa. Jotakin laivasta ja maille menemisestä ja omenoiden ostamisesta. Lilja osaa kertoa milloin on nälkä, milloin haluaa maitoa, milloin väsyttää ja pitää mennä nukkumaan eli kukkumaan. Kun ollaan leikkipuistossa, Lilja tulee ilmoittamaan että keinumaan ja kun nostan hänet keinuun ja olen antamassa ensimmäisiä vauhteja, Lilja huutaa jo valmiiksi kivaa! Jos käy joku vahinko, Lilja toteaa oho, huppista keikkaa. Kun ollaan lähdössä ulos, hän huutaa riemuissaan kengät jalkaan tai uusimpana ja hauskimpana missä on popot, popot jalkaan. Myös jotain yksinkertaisia taivutuksia ja sanojen yhteyksiä Lilja ymmärtää, esimerkiksi minun - sinun, ei saa - saa, saako - ei saa, mitä siellä on - täällä on jne.

Selvää on, että päiväkodin varhainen aloitus on ihan varmasti kehittänyt puhetta nopeampaan tahtiin. Siellä lauletaan ja toistetaan samoja juttuja joka päivä, ja kotonakin on tullut tutuksi tietyt päiväkodissa opitut käskyt: esimerkiksi Sylvi, hattu päähän! Nyt pää tyynyyn ja nukkumaan! Ei saa pomppia/hyppiä. Nyt siivoteen! (eli siivotaan). Sampo, se on ninun (minun)! Sampo, Sylvi ja Saku tuntuvat olevat Liljan parhaimmat ystävät päiväkodissa, heidän nimensä kun seikkailevat aika usein mukana puheessa. 

Käytiin Liljan kanssa Hatanpään ruusutarhassa kävelyllä tässä yksi päivä.

Luulen että päiväkodin lisäksi myös ahkeralla lukemisella (ja leikkimisellä, yhdessä laulamisella ja jutustelulla) on ollut vaikutusta suht nopeaan puheenkehitykseen. Ollaan alusta asti luettu päivittäin erilaisia kirjoja Liljalle, ja hän on aina ollut niistä todella kiinnostunut. Ostin Liljalle "Ensimmäinen sanakirjani" -lastenkirjan, jonka ikäsuositus on 2+, mutta tuntuu että kirja on jo nyt ihan liian "helppo" ja kaivataan lisähaastetta. Oikeastaan kaikki kirjat on jo aika läpikoluttuja, täytyisi varmaankin täydentää kirjavarastoa ja siirtää näitä ihan vauvakirjoja jo pois odottelemaan seuraavaa lukijaansa.

Tietenkään sanat eivät ole kaikki täydellisiä, esimerkiksi lentokone on lenkone, banaani baniini, lisää maitoa lisää paitoa mutta sitten taas maito on ihan maito jos se sanotaan yksinään. Lippis on vippisMissä tutti non, on myös hyvin usein kuultu kysymys, eikä siinäkään ole kuin yksi ylimääräinen kirjain :D Tänään aamulla Lilja kosketti ensin iskän olkapäätä ja kertoi tässä iskä, sitten omaa masua ja sanoi tässä Liija, ja viimeisenä mun olkapäätä ja sanoi tässä äiti. Tätä tehdään joka päivä, ja se on tietenkin super suloista. 

Luonnollisestikin mun ja miehen on pitänyt kiinnittää hirveästi huomiota siihen mitä omasta suustaan päästää. Lilja on toistanut jo ainakin kerran joka ikisen kirosanan mitä kauniissa suomen kielessämme on, ja vaikkei saisi nauraa, niin kyllä se nyt vaan naurattaa kun vaahtosammuttimen kokoinen taapero sanoo voi peekele. Tämä oli siis tapahtunut kun mies oli yksi päivä hakenut tytön päiväkodista, ja mies oli jotain ärissyt liikenteestä. Ei ollut kiroillut mutta Lilja oli vaistonnut että nyt on sellainen tilanne kun kiroillaan ja täydentänyt sitten takapenkiltä pienellä enkelinäänellään peekele! Tässä täytyy meidän vanhempien tosissaan nyt prepata.

Tästä tuli nyt arvatenkin tällainen oman lapsen ylistys -postaus, mutta minkäs sille mahtaa. Kun toinen osaa niin hienosti on ansainnutkin kaikki kehut! Kovin ylpeitä ja iloisia ollaan tuosta meidän touhottajasta, tottakai.

Miten teidän taaperon puhe on kehittynyt?

Ekologisempia vaihtoehtoja kylpyhuoneessa

Sunnuntai-iltaa!

Täällä ollaan herätty jo kuuden maissa, kun Lilja tepsutti taas tapansa mukaan meidän sängyn viereen pupu kainalossa, asetteli ensin pupun äidin viereen nukkumaan ja sitten vaati itse saada tulla nukkumaan äidin ja iskän väliin. Yleensä saan uudestaan nukuttua tämän söpön herätyksen jälkeen, mutta ei tänään. Vauva myllersi mahassa siihen malliin että unet sai unohtaa! Suosiolla nousin ylös ja siirryin olohuoneen puolelle pohdiskelemaan, että mihin sitä käyttäisi tämän kaiken ajan. On nimittäin harvinaista saada tehdä jotakin ilman keskeytyksiä, ja välillä sitä meinaa mennä oikein lukkoon kun ei tiedä miten päin sitä olisi.

Keittelin aamukaffet siinä seitsemän jälkeen, virkkailin hetken tilaustöitä ja päätin tulla päivittelemään kuulumisia tänne blogin puolelle (julkaisu kuitenkin venyi taas iltaan, kas kummaa). Mitään sen ihmeellisempää ei meille kuulu, muuta kuin että arki on aika kivaa just nyt. Raskausväsymys on helpottanut ja tilalle on tullut _nyt jo_ se perinteinen pesänrakennusvietti. Täällä on tehty vaikka mitä; käytetty kaikki huonekasvit suihkussa, siivottu parveke, silitetty ja ripustettu verhoja, siivottu kaappeja, testattu taloyhtiöltä lainattua ikkunapesuria (on muuten ihan loistokeksintö, kannattaa kokeilla!) suunniteltu kaikenmaailman diy-projekteja ja mitä vielä. Olen viime aikoina iloinnut ihan hirveästi arkisista asioista, muun muassa tiskaamisesta, vessan siivouksesta, pyykinpesusta, pyykkien viikkaamisesta, kasvojen pesusta ja suihkussa käymisestä.

Ööh, mitä?

Salaisuus tähän on panostaminen käyttöesineisiin. En erityisemmin ole "koristeihmisiä", mitä tulee sisustukseen, pukeutumiseen tai vaikka meikkaamiseen. Tykkään selkeästä ja luonnollisesta linjasta. Vaatteissa ja sisustuksessa rakastan luonnonmateriaaleja ja suosin aika neutraalia värimaailmaa. Mun mielestä esimerkiksi vaatteita ei tarvitse olla paljon, mutta ne jotka kaapista löytyy tulisi olla hyvälaatuisia, kestäviä ja yksinkertaisesti niitä lemppareimmista lemppareimpia vaatteita (ai kauhea mikä sanahirviö). Sama pätee kodin käyttöesineisiin – mun mielestä on suorastaan nautinto tiskata puisella tiskiharjalla, käyttää ekologista tiskiainetta (jonka haju ei pistä raskausnenään), pyyhkiä pöytä virkatulla kestorätillä (nämä on vielä virkkuukoukulla odottamassa valmistumistaan), pestä pyykit ekopesuaineella ja sen jälkeen viikata ne meriheinäkoriin muovisen pyykkikorin sijaan. Itsetehty pyykkietikka olisi seuraavaksi kokeilulistalla. Ainoa mikä aiheuttaa päänvaivaa on, että minkä kaikista ihanista eteerisistä öljyistä valitsisin tuoksuksi? Ihan järisyttävän iso ongelma.

Päästäkseni asiaan, olen tässä muutaman kuukauden sisällä siirtynyt shampoissa ja suihkusaippuoissa tyystin palasaippuoihin. Innostus lähti siitä kun sain Ecolifeltä testiin Carita Cosmetiikan palasaippuoita ja deodoranttivoiteen. Suhtauduin aluksi hieman skeptisesti siihen, että hiukset muka saisi puhtaiksi pelkällä palasaippualla. Mulla on ollut käytössä Vihreä Savi -shampoopala, joka sopii hyvin rasvoittuvalle hiuspohjalle. Aiemmin olen joutunut pesemään hiukset ihan vähintään joka toinen päivä, ja yleensä se toinenkin päivä on menty kuivashampoon voimalla. Olen yrittänyt kyllä pestä hiuksia harvemmin, mutta ei töihin vain kehtaa mennä likaisella tukalla. Jouduin nielemään skeptisyyteni kun olin muutaman viikon pessyt hiukset palasaippualla, sillä pesuväli pidentyi ihan älyttömästi, entisestä 1-2 päivän välein pesusta on siirrytty kahtene kertaan viikossa. Hiukset tuntuu erilaisilta, ei sellaisilta nitisevän puhtailta. Ja se kuohkeus! Hyviä hiuspäiviä on nyt paljon useammin kuin ennen. Helmi -hoitoainepala on myös ollut käytössä, mutta täytyy myöntää että Kreikan matkan jälkeen oli pakko turvautua muutaman kerran hopeahoitoaine-naamioon, sillä tukka oli niin keltainen. Mulla on myös todella kuiva tukka, ja tuntuu ettei hoitoainepala riitä ihan sellaisenaan ainakaan vielä – ehkä jos hiukset ensin elpyvät vuosien pesukierteestä?


Lisäksi tykkään siitä, että Carita Cosmetiikan tuotteet on pakattu pahviin, joten turha muovijäte vähentyy taas pala kerrallaan! Kierrätätkö muuten muovit? Me ollaan nyt noin vuoden ajan kierrätetty suurin osa muovista, ja se muovin määrä on aivan j ä r k y t t ä v ä. Sekajätteen osuus roskista on vähentynyt huomattavasti kun vie muovit erikseen kaupan pihan muovinkeräysastiaan. Helppo homma, mutta toivoisin silti että jokaiseen taloyhtiöön tulisi oma muovinkeräysastia.







Toinen ihan superhyvä tuote on Turve aktiivihiili -suolasaippua, jolla pesen kasvot. Aiemmin mulla on ollut käytössä perus (luonnonkosmetiikka) putsari, mutta se ei kertakaikkiaan puhdistanut meikkivoidetta iholta. Piti aina vähintään kahdella vanulapulla pyyhkiä loput meikit pois, ja siltikin jäi vähän sellainen puolipuhdas olo kasvoihin. Tällä muuten lähtee meikki pois ihan yhdellä pesulla, eikä valkoiseen kasvopyyhkeeseen jää mitään ylimääräistä. Ah mikä helpotus arkirutiineihin! Palasaippuoiden lisäksi sain testiin myös deodoranttivoiteen. Voide on alumiiniton ja kemikaaliton. Vaikka raskaus hikoiluttaa enemmän kuin normaalisti, deovoide on ollut ihan huippu. Levittämisen jälkeen tulee sellainen olo kuin olisi laittanut vauvan talkkia kainaloihin (?), joka tapauksessa sellainen kuiva ja raikas tunne. Tuoksu on kiva ja mieto, ei yhtään pistävä. Ainakin ilmastoidussa toimistossa menee työpäivä helposti tällä!

Huono puoli suolasaippuan tultua kuvioihin on se, etten enää tarvitse niin usein näitä mun kestovanulappuja. Virkkailin näitä oikeastaan ensimmäistä kertaa viime kesänä kun "kosin" kaasojani, mutta nyt sain aikaiseksi tehdä itsellekin näitä kunnon pinon. Hyvästi kertakäyttöiset vanulaput! Psst. Näitäkin muuten teen tilauksesta, (vaikkei alunperin se ollut tarkoituksena kun Instagramiin näistä kuvan julkaisin, tilauksia vain tuli) joten jos et itse jaksa ryhtyä virkkailemaan, saa laittaa tilausta tulemaan! Hinta 10 kpl nipulle on 20 € + postikulut.


virkatutpuhdistuslaput

Ps. Tämä ei muuten ollut mikään maksettu tai etukäteen sovittu postaus, halusin ihan vilpittömästi tulla täälläkin kertomaan Carita Cosmetiikan tuotteista. 

*Carita Cosmetiikan tuotteet saatu Instagram-näkyvyyttä vastaan.




Raskauden ärsyttävimmät

Yleensä puhutaan siitä, että raskaana olevat naiset ovat huvittavia. Monet asiat laitetaan helposti raskaushormonien piikkiin ja oletetaan muutenkin että raskaus muuttaa ihmistä niin paljon, että koko persoona muuttuu siinä samalla. Raskaus, synnytys ja vauva/lapsiarki on nyt olettamuksia täynnä muutenkin, mutta nyt jotenkin tuli tarve avautua raskaana olevan näkökulmasta, että mikä muissa ihmisissä ärsyttää.


Ylisuojeleminen/Paapominen


Kaikella rakkaudella, mutta ärsytti ihan suunnattomasti ensimmäisessä raskaudessa kun silloisessa työpaikassani en olisi pyyhettäkään saanut nostaa, enkä nousta edes ensimmäiselle askelmalle tikkailla (ylettääkseni johonkin tuotteeseen, joka oli vähän liian korkealla, 160 cm "pitkä" kun olen.) Siis oikeasti, aika sankari saa olla jos meinaa ekalta rappuselta jotenkin kiepsahtaa maahan niin että sattuu. Tällainen skenaario lähinnä naurattaa kun sitä alkaa kuvitella. Toki ymmärrän ettei korkealle saa kiivetä, etenkään loppuraskaudessa. Mutta kun en saanut edes silloin kun olin hädin tuskin toisella kolmanneksella, kun maha loisti edelleen poissaolollaan. Heti jos katsoinkin tikkaita päin esimies juoksi paikalle kieltämään! Ymmärrän kyllä, olihan se hellyyttävääkin ja hän vain huolehti, mutta samalla pisti ärsyttämään kun oli tottunut tekemään itse. Ajattelin että selviän ehkä hengissä siitä yhdessä askelmasta.

Sama koski nostelua, siis ymmärrän kyllä ettei mitään oikeasti painavaa saa eikä kannatakaan edes yrittää nostaa, sen nyt järki ja kroppakin sanoo. Mutta tsiisus sentään, mä olin ennen ensimmäistä raskautta käynyt kymmenisen vuotta aktiivisesti salilla, mulla oli tosi hyvä peruskunto ja jonkun kevyen pyyhepinon tai pahvilaatikon nostaminen ei tuntunut oikeasti missään. Kantelin niitä yhdellä kädellä todistaakseni, etten todellakaan nostele näitä karkkipussin painoisia kuormia selällä tai sillä raskausvatsalla. Jota ei siis silloin näkynyt ollenkaan. 

Myös vanhemmat sukulaiset harrastivat tätä paapomista. Nostin kahvipannua, ja isoäitini parkaisi että "herravarjele älä nosta mitään ettei mene kesken!". Suuremmalla todennäköisyydellä saisin keskenmenon tuosta äkillisestä huutamisesta kuin sen kahvipannun nostamisesta. Edelleen painotan, huolenpitoahan se vain on, mutta oikeesti. Se että on raskaana ei tarkoita että menee rikki pienestä tuulenhenkäyksestä. Eikä mene vauvakaan, vauvat on aika kestäviä.

Mies osasi onneksi olla suojelevainen ja huolehtivainen järkevissä mittasuhteissa, ja juuri sen verran kuin musta tuntui hyvältä. Osaltaan sitä kaipaakin tietynlaista suojelua ja turvallisuudentunnetta raskaana ollessa, se on ihan luonnollista. Varmasti hormoneilla on myös jotain tekemistä asian kanssa. Mies huolehti etten tekisi liian pitkiä työpäiviä, tuli hakemaan töistä ja mielellään vei töihin aina kun pystyi. Hän tuli lähes jokaiselle neuvolakäynnille mukaan, koska halusi olla mun tukena ja osallistua. Jos olin myöhään liikkeellä jossakin, hän laittoi viestiä onko kaikki ok, ja haluanko että hän tulee hakemaan tai vastaan. Se tuntui kivalta.

Ainoa kerta kun jouduin vähän toppuuttelemaan miestä oli se, kun Turun puukotus tapahtui, ja mies oli sitä mieltä että nyt mun ei ole enää hyvä mennä töihin.. :D Ei naurattanut ketään silloin, mutta kyllä mä kuitenkin ajattelin töissä käydä ihan normaalisti. Myönnän kuitenkin sen, että tarkistin aina onko mattoveitsi jossain käden ulottuvilla, siitä kun tietenkin olisi suuri apu mikäli joku hyökkäisi viidakkoveitsen kanssa Helsingin keskustassa sijaitsevaan kodintekstiileitä myyvään liikkeeseen. Ihan mahdollistahan se olisi, siksi oli hyvä, että muovinen, pinkki mattoveitsi oli osa pelastautumissuunnitelmaani. Toisekseen olin myös käynyt mielessäni läpi pakoreitin, jota seuraisin myymälästä ulos ja keskustan uumeniin. Nämä suojautumisstrategiat tuntuivat rauhoittavan miestä ja pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että voisin jatkaa töissä.



Pysyin pystyssä Kreetan vuoristoissa, vaikka välillä vähän tuulikin.

Julkisissa liikennevälineissä kulkeminen


Etenkin ratikoissa kulkeminen oli todella hermoja raastavaa aina silloin tällöin. Joko 
a) ihmiset ajattelivat että olin silläviisiin lihonut, että muuten suht hoikkaan varteen on vaan ilmestynyt tuollainen järkyttävän kokoinen rantapallo, eivätkä he ollenkaan osanneet varoa ja törmäilivät mahaan/työntyivät ohitseni ja selvästikin ärtyneenä ihmettelivät miksen anna tilaa. No anteeksi nyt vaan, en ajatellut litistää tätä raskausmahaani tähän ratikan kaiteeseen, kiitos vaan. Ja se tuskan määrä, joka ihmisissä herää kun he joutuvat sekunnin tai kaksi odottamaan kun yrität siirtyä pois tieltä.

Tai b) olet yhdeksännellä kuulla raskaana ja nouset puuskuttaen täpötäyteen ratikkaan, ja ainoa reaktio joka kanssamatkustajissa herää on katsoa tiiviisti ikkunaan päin, ettei vain joutuisi nousemaan ja antamaan istumapaikkaa. Raskaana olevat eivät vaadi erityiskohtelua, mutta kyllä hyviin käytöstapoihin kuuluu antaa istumapaikka vanhuksille ja raskaana oleville. Itse olen aina tehnyt niin, ja odotan että mullekin tehdään niin. Lähinnä siis sen takia, että no joo, varsinkin loppuraskaudessa seisominen väsyttää, mutta en tiedä kuinka turvallista se on huojua ja roikkua kiinni tangoissa ruuhkabussissa tai ratikassa. Jos tulee äkkijarrutus, siinä ei paljoa ole tehtävissä.

Kerran jouduin melkein pidättelemään naurua, kun eräs nuorehko nainen niin ponnekkaasti käänsi päätään pois päin minusta, että touhu näytti jo tosi kipeältä. Teki mieli sanoa hänelle, että voit rauhoittua ja olla ihan normaalisti, jään seuraavalla pysäkillä pois. Tulee kuule kohta niin kamala niskasärky sulle, että parempi vaan nyt rentoutua siinä ja lopettaa tuo niskan jännittäminen. 

Hieman jopa hävettää suomalaisten puolesta, kun loppujen lopuksi ainoat jotka antoivat aina istumapaikan (tai tarjosivat sitä), olivat vanhukset, ulkomaalaiset, turistit ja narkkarit. Kerrankin eräänä aamuna matkalla töihin kukaan ei tehnyt elettäkään ratikassa antaakseen istumapaikkaa. Raskaus oli jo siinä pisteessä, että käytännössä ilman vatsalihasten tukea tasapainoilu täydessä ratikassa alkoi olla jo todella vaikeaa, ja oikein mielelläni istuin jos vain istumaan pääsin. Ainoa joka minulle tarjosi paikkaa, oli eräs selvästi aineissa ollut nuori mies, joka singahti seisomaan saman tien minut nähdessään ja kysyi hei haluutsä tulla istumaan, tuu vaan tähän! Kyllä kiitos, ja samalla annoin kyllä pahaa silmää kaikille niille, jotka katsoivat vierestä kasvoillaan vaivaantunut ilme. No kai se nyt hävettää, kun sillä kaikkien parjaamalla narkkarilla on paremmat käytöstavat kuin sulla. 

Täällä Tampereella homma on jo aivan överiä. Tällä viikolla aamun ruuhkabussissa oli aivan järjettömän kuuma, bussi oli ääriään myöten täynnä ja tietenkään missään ei ollut jäljellä istumapaikkoja. Tässä vaiheessa vielä pärjään oikein hyvin seisaaltaan, mutta mieluiten pitäisin kuitenkin jostakin kiinni. Nimittäin ripustauduin yhden tangon varaan, kun kuski oli tyyppiä äkkijarrutus/kiihdytys joka jeesuksen risteyksessä ja käänteessä. Mutta sekös alkoi erästä naista ärsyttää, kun en liikkunut eteenpäin vaan jäin siihen tangon viereen seisomaan. Mun ohi pääsi ihan helposti, ei mitään ongelmaa. Ainoa syy miksen itse mennyt eteenpäin oli se, että seuraava kohta bussissa oli pitkä kaista penkkejä, joiden vieressä ei ollut yhtä ainoaa tankoa josta pitää kiinni, pelkästään niitä katossa roikkuvia liaaneja. Bussikuskikin oikein kuulutti, että tiivistäkää eteenpäin, josta nainen tietysti sai vielä lisäintoa mäkättämiselleen, ja huusi kovaan ääneen että rohkeasti vaan eteenpäin. Mutta kun nyt ei ole rohkeudesta kiinni tämä liikkuminen, vaan ihan siitä etten mä todellakaan mene tuonne kaatumaan bussin lattialle tän mahan kanssa. Jäin seuraavalla pysäkillä pois ja odotin suosiolla seuraavaa bussia. Anteeksi tamperelaiset, mutta aivan järkyttävää käytöstä. En ole kertaakaan nähnyt, että täällä annettaisiin vanhuksille istumapaikka. Tuijotetaan kyllä, mutta ei tehdä elettäkään. Joka ikinen kerta kun olen itse noussut ja antanut paikan vanhemmalle väelle, heidän reaktio on ollut niin yllättynyt, että huomaa kyllä tuollaisen huomaavaisuuden olevan täällä päin harvinaista. Tässä olisi kyllä tsemppaamisen paikka!

Ennakkoluulot ja oletukset


Sen ajatuksen, että raskaana olevat naiset puhuvat vain raskaudestaan, voisi kääntää ihan toisin päin. Törmäsin hirveän usein siihen oletukseen, että haluaisin puhua vain raskaudesta, vauvatarvikkeista ja tulevasta synnytyksestä. Todella usein jouduin muistuttelemaan, että hei, täällä on edelleen se sama Essi kuin ennenkin, mä nyt satun vain olemaan raskaana. Raskaus ei ole lobotomia (hehheh, vaikka välillä siltä tuntuukin kun ei muista mitään), eikä se muuta ihmistä kokonaan joksikin toiseksi. Tottakai se on iso muutos elämässä ja muuttaa ihmistä, mutta ei se pyyhi pois kaikkea mitä on aiemmin ollut. Hassuahan se olisi, jos raskaus ei mihinkään vaikuttaisi, mutta jotenkin se on musta alentavaa olettaa, että joskus fiksu ja hauska ihminen muuttuisi ihan muuksi sillä hetkellä, kun raskaustesti näyttää positiivista. Miksi raskaus joskus nähdäänkin niin negatiivisena asiana?

Tottakai oli ystävällistä kysyä että miten olen voinut ja jutella hetki vaikka siitä, minkälaiset vaunut tilattiin vauvalle. Mutta seuraavaksi voidaankin jo siirtyä johonkin aivan muuhun, koska se oma pää kyllä piti huolen siitä, että mielessä ei paljoa pyörinyt mikään muu kuin raskausviikot, vauvan kehitysvaiheet, se mitä saa ja mitä ei saa syödä/tehdä, raha-asiat, äitiysloma, tuleva synnytys, äitiys, vanhemmuus, vauva-arki, nukkuminen, imetys... Musta oli ihan t o d e l l a virkistävää kuulla mitä mun ystävät puuhasivat ja mitä heille kuului. Oli ihanaa jutella uutisista, uusimmista trendeistä, kulttuurista ja vaikutuksen tehneistä artikkeleista tai kirjoista, joita itse tai ystäväni oli lukenut. Oli niin hauskaa lähteä Seurasaareen kävelylle, käydä jätskillä tai kahvitella. Etenkin äitiyslomalle jäätyäni ramppasin joka päivä jonkun ystävän luona, tai sitten saatiin meille vieraita ja sain hyvän syyn leipoa jotakin. Se oli parasta! Kerrankin oli aikaa nähdä kunnolla ystäviä ja perhettä, kun ei tarvinnut miettiä aikatauluja ja työvuoroja. Joten ei, mä olisin tylsistynyt kuoliaaksi tai tullut hulluksi jos koko sen ajan, kun näin mun ystäviä oltaisiin puhuttu vain vauvoista tai mun raskauskrempoista.


Kuva viime kesältä. Siis ajalta ennen raskauslobotomiaa, jota nyt parhaillaan elän.


Toinen oletus, joka mua ihmetytti ja ihmetyttää edelleen on se, että elämä käytännössä loppuu siihen kun saa lapsia. Siis anteeksi, mutta millaisen lapsuuden te olette eläneet jotka näin ajattelette? Onko teillä ollut jotenkin todella kurja ja ankea lapsuus? Meillä ainakin matkusteltiin, oltiin ulkona, leivottiin, kokkailtiin, kyläiltiin isovanhemmilla ja kummeilla, purjehdittiin, luettiin kirjoja, piirrettiin, maalattiin, katsottiin yhdessä elokuvia, käytiin retkillä, nautittiin luonnosta, juostiin ulkona, keksittiin vaikka mitä omia leikkejä ja projekteja joko parhaan kaverin tai kaikkien pihapiirin lapsien kanssa. Mun arkeni on meidän lapsemme lapsuus. Mä ainakin toivon, että voitaisiin antaa meidän lapsille sellainen lapsuus, josta he saavat kaiken tarvittavan siihen, että heistä kasvaa tasapainoisia, onnellisia ihmisiä, ja jota he voivat muistella hymyssäsuin sitten aikuisina.

Omasta puolestani voin sanoa, että elämä 1,5-vuotiaan kanssa on jo nyt ihan todella hauskaa ja antoisaa. Se lapsiperheiden elämän rankkuus josta aina niin tietäväisesti puhutaan, on sitä, että kaiken yhteensovittaminen on rankkaa. Se rankkuus ei tule siitä, että lapsen kasvattaminen olisi ainoastaan taakka, joka vie elämästä kaiken ilon ja vapauden. Tottakai vauvavuosi on kaikessa intensiivisyydessään rankka, mutta myös todella ihana. Siitä rankan tekee se väsymys, kaikki uusi, muutokset. Ei se vauva itsessään, sehän tuo ihan hirveästi iloa elämään. Lapsen kasvaessa hänen kanssaan voi tehdä vaikka mitä, ja lapsen kanssa on jo ihan erilaista kuin vielä vuosi sitten. Haasteita on varmasti luvassa, en sitä sano, mutta niinhän elämässä muutenkin. 

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä se, minkä jo ensimmäisenä mainitsinkin. Ne on ne raskaushormonit. Voi pyhät pyssyt sentään, että toi lause saa mulla karvat nousemaan pystyyn. Kyllä, se menee hormonien piikkiin että itkee mainoksesta. Mutta ei kaikki vaan mene. Ihan kuin ei saisi olla tunteita ollenkaan niin kuin muilla ihmisillä, oot vain sellainen vauvantekokone jota ei kannata ottaa tosissaan koska raskaushormonit. Huomaan ainakin itsessäni sen, että olen aika paljon pidättäytyvämpi raskaana ollessa. En jaksa yhtään kuunnella miten joku asia, joka muutenkin ottaisi hermoon on nyt vain hormonien aiheuttamaa harhaa. Palataan asiaan sitten syyskuun lopussa kun saan taas olla oma itseni!

Mutta tämän kilometriavautumisen voisin lopettaa nyt tähän, ihailtavaa mikäli jaksoit lukea tänne asti! Ehkä tää oli enemmän terapiaa mulle kuin viihdyttävää luettavaa muille. Lupaan ensi kerralla palata hieman aurinkoisemmissa merkeissä!


Mitä ärsytyksiä sulla on ollut raskausaikana?


Oot niin ihana -vauvakirja + arvonta

Yhteistyössä / Oot niin ihana & Perhekupla

____________


Olen sellainen nainen, joka toisaalta ei halua nurkkiin pyörimään mitään ylimääräistä, mutta toisaalta taas haluaa säästää mitä ihmeellisimpiä juttuja. Meillä on vitriinikaapissa sellainen ulospäin aivan tavallinen pahvilaatikko, joka kuitenkin kätkee sisäänsä mitä kalleimpia aarteita. Muistolaatikosta löytyy kaikkea ravintolakuitista mun ja miehen ensimmäisiltä treffeiltä Liljan sairaalarannekkeeseen Naistenklinikalta. 

Kirjoittaminen on myös yksi tapa säilöä muistoja, sellaisessa muodossa että hetkiin palaaminen on helppoa. Sanat vievät kuukausien ja vuosien taakse, ja usein rakastan jälkeenpäin lukea erityisesti kaikkea silloin kirjoittaessa turhalta tuntunutta; sitä missä olen istunut kun tekstin olen kirjoittanut, mitä musiikkia olen kuunnellut tai minkälainen sää on silloin ollut – sellaisia pieniä hauskoja yksityiskohtia, jotka unohtuvat. Muistot ovat kuin vesi, joka valuu sormien välistä vaikka kuinka yrität saada vettä pysymään käsissäsi. Jäljelle jää vain muutamia pisaroita.

Kaikki vanhemmat tietävät miten hurjaa vauhtia vauvavuosi kuluu. Joskus minuutit tuntuvat loputtoman pitkiltä, etenkin niinä pimeinä aamuyön hetkinä, kun olet juuri saanut unen päästä kiinni ja kun siitä minuutin päästä heräät taas vauvan itkuun. Joskus taas päivät kuluvat niin nopeasti vauvan kehitystä seuratessa, että ne tuntuvat olevan ohi silmänräpäyksessä. Niitä hetkiä et saa enää takaisin, vuodet kuluvat ja lapset kasvavat ja muuttavat joskus pois. Kaikkine sävyineen vauvavuosi on kuitenkin ikimuistoinen kokemus, jonka haluaa taltioida mahdollisimman tarkasti muistoihin, kuviin – ja vauvakirjaan.



Oot niin ihana -vauvakirja


Yhteistyössä Oot niin ihanan kanssa sain meidän uudelle tulevalle pienokaiselle ihan oman vauvakirjan. Oot niin ihana -vauvakirja on kansiomainen, ihan uudenlainen vauvakirja. Sivujen järjestystä voi muuttaa ja väleihin voi lisätä omaa sisältöä esimerkiksi muovitaskuissa. Kirjaan voi ostaa lisämateriaalia ootniinihana.fi, mm. jatko-osan, johon sisältyy ikäsivut 1-7. Monissa vauvakirjoissa kirja päättyy ensimmäiseen ikävuoteen, ja sen vuoksi moni tärkeä muisto saattaa jäädä puhelimen muistion tai kuvavirran varaan. Jatko-osan löydät täältä. 

Vauvakirjan mukana tulee kätevä säilytyslaatikko, joka toimii säilytyspaikkana kirjan lisäksi myös muille vauvamuistoille, esimerkiksi sille alussa mainitsemalleni synnytyssairaalan sairaalarannekkeelle. Meillä tallessa on myös nippu onnittelu -ja syntymäpäiväkortteja, ensimmäinen tutti, tuttinauha ja tietysti kasa valokuvia. Nyt vauvamuistot eivät huku omille teilleen, kun ne löytyvät kaikki yhdestä ja samasta paikasta.

Kirjan ulkoasu on ihanan raikas ja yksinkertaisen selkeä. Sivut on painettu laadukkaasta, paksusta paperista, ja kirja on suurimmaksi osaksi valmistettu Suomessa. Sivuille on jätetty sopivasti tilaa, jotta voit tehdä niistä oman näköiset. Tykkään erityisesti siitä, ettei sivuilla ole liikaa johdattelevia kysymyksiä tai aloitettuja lauseita, vaan voin itse kirjoitella kirjaan tärkeäksi kokemiani asioita. 

Kirja alkaa sivuista mistä kaikki alkoi ja odotus, joten on ihanaa että tämä malttamaton odottaja pääsee jo vähän vauvakirjan täyttämisen makuun. Hetki omaa aikaa; höyryävä kuppi kahvia maitovaahdolla, muutama pala suklaata, minä, mahassa potkiva vauva ja tämä kirja, johon meidän perheen tarina jatkuu.

Oot niin ihana -vauvakirja on persoonallinen ja kaunis lahja esimerkiksi ristiäisiin, babyshowereihin tai ihan vain omalle vauvalle. Kirjan voit tilata täältä (48,50 €).





A R V O N T A


Oot niin ihana jälleenmyy myös by Pinjan silikonikoruja, ja sain tämän neutraalin sävyisen korun teille arvottavaksi. Esikoisen imetysaikana en ollut kuullutkaan imetyskoruista, mutta nyt toisen kanssa aion sellaisen hankkia. Koru antaa imetyksen, sylittelyn tai kantamisen ajaksi pikkukäsille turvallista näperreltävää, jolloin äiti välttyy nipistelyltä ja hiuksista kiskomiselta. Arvontaan voit osallistua Instagramissa tai kommentoimalla tähän postaukseen kenelle koru tulisi. Instagramista minut löytää nimimerkillä Ikkunalaudalla

Arvonta alkaa tänään 29.5. ja päättyy 5.6. klo 20:00, onnea arvontaan!