Se vähän henkilökohtaisempi postaus

Heissan!

Mua välillä oikein hävettää miten vähän olen täällä kirjoitellut viime aikoina. Mutta kun on ollut niin paljon tärkeämpääkin tekemistä, niin kuin esimerkiksi tänään keittiökaappien ja astioiden järjestely. Pää ei toimi jos astiat eivät ole järjestyksessä, ja kaikki sai alkunsa siitä, kun ostin ne kaksi uutta Marimekon mukia. 

No ei vaan, viime aikoina on suoraan sanottuna välillä ollut päiviä, kun mieli on ollut aika musta. Varmaan joka ikisessä blogissa jota olen lukenut, on todettu että blogissa kerrotaan elämästä 5% ja on paljon asioita, joita blogissa ei kerrota. Ja tämähän on tietysti ihan täysin totta, ihan minimaalisen pieni osa päätyy blogiin väkisinkin! Ellei nyt kolme kertaa päivässä käy raportoimassa liikkeistään. Nyt kuitenkin aion uhmata tätä kirjoittamatonta blogisääntöä – luvassa siis hieman henkilökohtaisempaa settiä.

Olen tasan kerran maininnut (tässä postauksessa), että menetimme äkillisesti mieheni äidin toissa talvena, vain viikkoa ennen Liljan laskettua aikaa. En ainakaan toistaiseksi tämän enempää jaksa asiasta puhua, mutta yleisesti ottaen asian käsittely ja sureminen on ollut tietenkin raskasta. Lisäksi anopiltani jäi meidän hoidettavaksi iso omakotitalo, joka on nyt myynnissä. Kahden talon maksaminen on onnistunut ihan ok, vaikka huoli tietysti painaa mieltä jatkuvasti. Ollaan jaksettu ihan hyvin, ja jo pelkästään ihana tyttömme on tuonut ihan mielettömästi valoa, iloa ja hyvää energiaa meidän arkeen ja elämään. Kaikista raskaista asioista huolimatta. 

Kunnes muutamia viikkoja sitten eräs kaunis päivä postiluukusta kai tipahti yksi lasku liikaa, ja mulla meni jotenkin kuppi aivan nurin, läikkyi yli, pinna katkesi, voimat vain loppui. Suoraan sanottuna vaan vitutti aivan sairaasti (anteeksi sanavalintani, tiedän että tämä on perheblogi, mutta ehkä ymmärrätte) ja rehellisesti voin myöntää, että heittelin tavaroita ympäriinsä ja raivosin miehen katsellessa hiljaa vieressä. Kun sain koottua itseni, itkin varmaan koko loppupäivän, mutta mies jaksoi lohduttaa ja jutella loputtomiin. En haluaisi olla imelä, mutta mä en tiedä mitä tekisin ilman tuota urhoani.

Tollainen nollasta sataan yltyvä raivo ei ole mulle mitenkään tavanomaista, ja etenkin äitiyden myötä olen rauhoittunut älyttömästi (joskus olin ehkä turhan kärkäs ja suorasanainenkin), mutta viimeisen reilun vuoden suru ja kaikkien asioiden hoitaminen teki tehtävänsä. Vaikka munkin elämään on kaikkea paskaa mahtunut, on tämä ollut sellainen kivireki, että jopa yhden narsistiääliön touhuilut tuntuu tähän verrattuna vähäisiltä 3-vuotiaan kiukkukohtauksilta (no sitä ne olikin, paitsi väkivallalla höystettynä, iso vauva mieheksi naamioituneena.) 

Oli aika herättelevä kokemus tuo tavaroiden heittely. Aloin miettiä miten voisin paremmin pärjätä niiden asioiden kanssa, joille en mitään voi. Olen antanut itselleni aikaa, ja vihdoin alkaa tuntua siltä, että ahdistus helpottaa, kevät tulee ja mieli kirkastuu. Eikä tämä siis mikään ainoa asia meidän elämässä ole, ihan totta olen täälläkin puhunut kun olen kertoillut meidän kivoista hetkistä ja tekemisistä. Kaikki se paine vain kasvoi liian suureksi ja saavutti mut.

Ehkä onni onnettomuudessa, kun Liljalle tuli ihan kamalan kuuloinen yskä tuossa viikonlopun aikana. Sellainen kestoyskä on vaivannut vähän väliä, päiväkodista kun tarttuu kaikki mahdolliset pöpöt. Mutta nyt tytöllä alkoi mennä ääni ja selvästikin oli tosi kipeä olo. Jäin siis alkuviikosta kotiin Liljan kanssa, ja tuntuu että ihan hyvää teki meistä kummallekin, Lilja paranteli yskäänsä ja äiti päätänsä, heh. Viikonloppuna en jaksanut paljoa muuta tehdä kuin katsoa telkkarista hömppäsarjoja. Ja paistaa vohveleita, ja kutsua naapurit vohvelikesteille. Mutta nyt alkuviikosta sairaslomaillessa intouduin järjestämään ties mitä kaappia ja laatikkoa. Terapiaa parhaimmillaan! Ihanaa kun kaikella on oma paikkansa ja tuntuu kuin tilaa olisi ilmaantunut jostain kuin itsestään, sekä kaappeihin että ajatuksiin. Olen pitkästä aikaa kirjoittanut ja tehnyt myös listaa kaikista kivoista jutuista joita haluaisin keväällä ja kesällä tehdä. Ollaan miehen kanssa unelmoitu yhdessä, pienistä ja vähän suuremmistakin asioista. Ollaan äidin kanssa soiteltu ja puhuttu niistä laskuista ja sähköyhtiöiden riistomeiningeistä, mutta myös tottakai kaikesta hyvästäkin. Niin vaan asiat alkaa selkeytyä ja järjestyä, eikä olo tunnu enää yhtään niin raskaalta kuin vielä muutama viikko sitten. 

Tänään oli kotona vihdoin vähän seesteisempi tunnelma.

Ja se piti vielä sanoa, ettei olon tietystikään tarvitse tuntua heti hyvältä. Läheisen menetys on ihan hirveää, siihen ei mitenkään voi valmistautua eikä ajatukseen tottua. Aika auttaa, mutta ei se sitä surua mihinkään vie. Jokaisen kriisin edessä joudut aina antautumaan, menet palasiksi, ja sitten vähitellen keräilet niitä palasia etkä ole enää niin kuin ennen. Tärkeää on vain muistaa se, ettei menneisiin kannata jäädä vellomaan ja erityisesti yrittää elää juuri tässä hetkessä. Musta tuntuu, että mun paha olo johtui vähän siitä, että haahuilin jossain menneen ja tulevan välimaastossa murehtimassa.

Tässä illalla kaiken järjestämisen, puunauksen ja oman touhuilun päätteeksi huomasin Instagramissa viestin. Shitty is the new black -blogin Sarianna oli kysynyt seuraajiltaan parhaimpia blogeja, ja useampi oli suositellut mun blogia! Suuri kiitos, miten lämmin olo siitä tuli. Se sai nappaamaan läppärin syliin ja kirjoittamaan, vaikkakin sitten vähän näistä tummemista sävyistä. 

Mua myös jäi hirveästi häiritsemään, keitä huipputyyppejä täällä oikein käy, keitä te ootte? Tiedän että mun blogin kommenttiosio toimii tai ei toimi ihan päivästä riippuen, mutta jos voisit kommentoida tänne tai Instagramiin jotain, olisi hurjan hauskaa tutustua! 

Ensi kerralla toivottavasti kepeämmissä merkeissä, mutta tänään tuntui hyvältä kirjoittaa juuri tästä, juuri nyt.


1-vuotias uhmaikäinen

Lauantaihuomenet!

Kello on 7:15 kun nyt avasin läppärin ja aloin kirjoittaa. Ei voi muuta sanoa, kuin että jo on aikoihin eletty! Minä, Essi Maria, herään lauantaiaamuna kuuden jälkeen itsekseni enkä jää sänkyyn pyörimään. Muu perhe vielä tuhisee tyytyväisenä, Liljakin vain käänsi kylkeä ja höpötti jotain unissaan kun nousin sängystä.

Meni tuossa muutama päivä sitten usko ja toivo romukoppaan, kun oltiin tytön kanssa kahdestaan kotona viettämässä vapaapäivää, ja siinä puolen päivän jälkeen alkoi pientä taaperoani selvästi väsyttää. Haukotteli makeasti ja hieroi silmiään, ja ajattelin että mennäänpäs tästä päiväunille sitten. 40 minuuttia myöhemmin palaamme takaisin olohuoneeseen ja soitan ystävälleni ja aloitan puhelun paasaamalla puoli tuntia siitä, miten lasta voi joskus olla niin vaikea saada nukkumaan! Lopputuloksena oli se, ettei tyyppi nukkunut koko päivänä päiväunia. Kyllä, siis veti samoilla silmillä aamusta iltaan. Eikä ollut muuten yhtään kärttyinen, kumma kyllä. Hauskaa tässä oli se, että illalla nukkumaan mennessä nostin Liljan sänkyyn, hän asettui siihen mukavasti ja noin 30 sekuntia tästä alkoi kuulua pientä kuorsausta. Jaahas, ajattelin, me taidetaan ainakin merkittävästi lyhentää päiväunien pituutta, ja ehdottomasti pitää huoli siitä ettei enää tietyn kellonajan jälkeen mennä päiväunille. Näköjään liian pitkät/myöhäiset päiväunet ovat syypää siihen miksi meillä välillä hyöritään ja pyöritään iltaisin.

Miehellä oli yksi työjuttu perjantaina, ja lähdettiinkin sitten koko perhe käymään Helsingissä vähän ex tempore, kun multa peruuntui yksi koulun kurssi tältä viikonlopulta (kyllä, se olisi ollut perjantaina ja lauantaina, hirveä harmi kun ei ollutkaan.) Edellisen päivän hulinoinnin jäljiltä Lilja palasikin sitten vanhoille tavoilleen ja nukahti peräti kaksi kertaa päivän aikana; ensin päiväunille ja illalla ihan yöunille kun ajettiin kotiin päin.

Noita päiväunia edeltävät neljä tuntia, joka vietettiin tämän mun hyvän ystävän kanssa (joka aiemmin sai kuunnella sitä lapsen uni -paasausta), olikin sitten aika mielenkiintoiset. Tarkoitus oli syödä aamupalaa jossain, käydä katsomassa Lasipalatsin Amos Rexissä Magritten näyttely ja ehkä kipaista muutamassa lastenvaateliikkeessä. Noh, siinä Töölön Fazer Cafessa aamupalan aikana näkikin aikalailla jo, miten loppupäivä todennäköisesti tulee sujumaan :D Lilja kiukutteli ja osoitti mieltään heti jos äiti ei antanut huomiota. Keskustassa hän heittäytyi lattialle siihen kuuluisaan X-asentoon huutamaan naama punaisena, ja syliin nostettaessa tyttö oli selkä kaarella jalat sätkien sellainen pieni pötkylä, josta oli aika vaikea saada kiinni – puuskutin talvivaatteissani ja yritin taistella rakkaan jälkikasvuni isoin harppauksin kehittyvää omaa tahtoa vastaan. Kiukkukohtausta seurasi taas iloinen kikatus, joka läikehti pitkin kauppakeskusta ja etenkin Marimekolla käydessämme. Lilja pisti sellaisen shown pystyyn, johon kaikki myymälän myyjät ja asiakkaat pääsivät osallistumaan.  Hän juoksi äitiä karkuun ja yritti napata etenkin kaiken särkyvän käteensä, viis tyynyliinoista ja keittiöpyyhkeistä, kun tarjolla oli myös maljakoita ja kivan värikkäitä mukeja. Sain aina juuri ja juuri napattua ilkikurisen tytön syliini ennen astia-katastrofia, ja tätä seurasi taas uusi selkä kaarella sätkiminen ja närkästynyt huuto. Jota seurasi naurun remakan säestämä kukkuu-leikki pienestä asiakkaasta ilahtuneiden myyjien kanssa.


Edellä mainituista syistä johtuen tiputin taidemuseon pois ohjelmanumerostamme aika nopeasti, ja lopulta aamupalan lisäksi kävimme pyörähtämässä Kampin Bebes -lastentarvikeliikkeessä – ja siellä Marimekolla. Bebesistä löytyi Liljalle kummitädin sponsoroima ruokaessu ja lisää Sophie la Girafen vartalorasvaa. Marimekolta ostin uudet mukit, sillä Marimekon astioita ei vaan koskaan voi olla liikaa. 

Kun päästiin autolle, ei mennyt varmaan viittä minuuttia kauempaa, kun tyttö oli syvässä unessa takapenkillä. Tietenkin, olisi vain pitänyt hakea välissä auto ja nukuttaa tyttö ajellen korttelin ympäri, kun selvästikin keskustan hälinässä ei uni meinannut sitten millään tulla silmään, ymmärtäähän sen. 

Oli super kiva nähdä ystävää ja käydä vanhoilla kotikulmilla Töölössä, mutta huh, sarjassa "haastavimmat päivät lapsen kanssa" tuo aamupäivä menee kyllä sinne top vitosen joukkoon! Näin jälkeenpäin vaan naurattaa, mutta kyllä se kuntoa vaatii juosta tuolla pitkin käytäviä erään erittäin vilkkaan ja uteliaan pikkutyypin perässä! Sovittiin ystävän kanssa että lähiaikoina vapaan viikonlopun sattuessa pakkaan kasvonaamioni ja pyjamani mukaan, otan junan Helsinkiin ja jätän tytön isänsä kanssa kotiin viettämään isä-tytär-päivää. Tämä mama alkaa nimittäin olla kyllä sen vapaaillan tarpeessa :D Ihan vain jo senkin takia että kerkeisi kunnolla vaihtamaan kuulumisia ja pystyisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pidempään kuin sen puoli minuuttia. Ja voin kyllä jo valmiiksi luvata, että yksi yö poissa tytön luota saa varmaan aikaiseksi sellaisen ikävän, että on entistä ihanampi taas nähdä seuraavana päivänä! Oletettavasti kotiin palaa levännyt ja onnellinen äiti, joka on saanut hetken hengähtää arjen pyörityksestä.


Tässä välissä kun tätä olen kirjoitellut, makuuhuoneesta kantautui iloinen pölpötys, ja sängyssä istuikin erittäin aurinkoinen ja iloinen, uniselta tuoksuva tyttö. Ihan eri meininki kuin eilen. Ollaan syöty aamupalaa ja sitten katsottiin jakso Muumeja (koska äiti halusi.) Nyt tyttö on jo tovin taas leikkinyt itsekseen, tutkinut kirjoja ja käynyt välillä nappaamassa aamupalalta syöttötuolille jääneitä mandariinin palasia. Tällä hetkellä hän nostaa paidanhelmaansa ylös, tutkii keskittyneesti napaansa, osoittaa sitä ja sanoo "tätä." Olen viimeisen kolmen päivän aikana sanonut varmaan 150 kertaa napa, mutta Lilja itsepäisesti on sitä mieltä, että se on ihan selvällä suomen kielellä tätä. Ok, selvä juttu. 

Viikonlopuksi ei ole tiedossa m i t ä ä n, ja se on ihanaa. Kävelylenkkejä ulkona, oli sää mikä hyvänsä, jotain hyvää ruokaa, leikkimistä, vaikka niitä päiväunia ja ehkä joku hyvä leffa aikuisten kesken sitten kun tyttö on jo nukkumassa. Jos vain itse pysyn siis hereillä.

Kestävämpiä leluja

Kaupallinen yhteistyö / Pikku Kaspian

____________


Heissan!

Täällä ollaan yritetty heräillä kevääseen. Mikä siinä onkin, että kun ensimmäiset auringonsäteet pilkistävät vihdoinkin pilvenraosta monen kuukauden pimeyden jälkeen, itselle ainakin iskee ihan älytön väsymys? Ja sama ilmiö tapahtuu ihan joka ikinen kevät. Ei mutta, en halua todellakaan valittaa, ihanaa kun on ollut valoisampaa. Tässä yksi päivä aamulenkillä kävellessäni olin tuntevinani vienon kevään tuoksun nenänpäässäni, ja voin vaikka väittää että tuuli oli monta astetta lempeämpi ja lämpimämpi kuin vielä viikko sitten. En tiedä kuvittelinko, mutta mielestäni kuulin myös linnunlaulua. No, helmikuutahan tässä jo mennään – kyllä se kevät sieltä pikkuhiljaa hiipii!

Mutta tänään leikkisämpiin aiheisiin, nimittäin leluihin. Kun Lilja syntyi, emme painiskelleet täällä leluvuorten keskellä eikä pinnasängyssäkään majaillut kuin yksi pieni pehmopossu. Kaikki ilmeisesti tietävät, että me ei tykätä turhasta tavarasta, ja hyvä niin. Jotenkin kummasti lelumäärä on kyllä kasvanut etenkin 1-vuotissynttäreiden ja joulun jäljiltä, mutta ollaan oikein hyvillään siitä minkälainen leluvarasto meiltä löytyy. Liljahan rakastaa kirjoja, ja niitä meiltä löytyykin ihan komea pino. Lisäksi puisista leluista tykätään erityisesti, ne kun tuntuvat olevan kestäviä ja pitkäikäisiä, ja tottakai ne myös näyttävät tosi söpöiltä. 

Saimme yhteistyössä Pikku Kaspianin kanssa supersuloisen PlanToys Pupun kilpa-auton täydentämään leluvalikoimaamme. Lilja on surrutellut pupulla menemään sanoen samalla "prrrrrrrrrr" ja kikatellen päälle. Mies joka tekee töitä autojen parissa kommentoi, ettei pupun menopeli kuulemma ihan menisi katsastuksesta läpi, liian löysät laakerit taisi olla. Mutta se ei meidän menoa haittaa, pupun matkustusväline kelpaa olkkarin ajoradalle vallan hyvin!

PlanToysin lelut ovat ekologisia ja lapselle turvallisia; niissä käytettävä puu on käsitelty lämmöllä myrkyttämisen sijaan, niissä on käytetty myrkytöntä liimaa ja kaikki värit ovat kasvivärejä tai vesipohjaista myrkytöntä mustetta.

Kovasti pisti pupu kikattamaan. 


Toisena uutuutena saatiin tämä Lovi venttiilimuki, josta Lilja samantien oikeaoppisesti tarrasi kiinni, hörppäsi kunnon kulauksen maitoa ja tämän jälkeen viskasi mukin matolle. Kiitos muru. No mutta, muki on ollut meillä ihan yhtä paljon käytössä kuin aikaisempi nokkamukikin, joten todella tarpeeseen se ainakin tuli. Muki on siitä kätevä, ettei siitä voi kaataa maitoa jos alkaa tehdä mieli tepposia äidille. Yksi meidän nokkamukeista on sellaista mallia, että siitä saa kätevästi kaadettua maidot lattialle tai syöttötuolille. Lainehtivaan pöytään on sitten kiva sörkätä hihat ja huljutella maito pitkin pöytää. Venttiilimuki on siis ehdottomasti enemmän äidin mieleen kuin perinteinen nokkamuki.

Mukin nokka on valmistettu kemiallisesti neutraalista silikonista, ja lisäksi se on helppo puhdistaa ja koota. Muki on varustettu likaantumiselta suojaavalla kannella, kahvoilla ja liukuestepohjalla. Suositusikä mukille on + 12 kk.


Mikäli leluvalikoima kaipaa päivitystä tai lapsellasi on aika siirtyä tuttipullosta nokkamukiin, nyt saat kaikista Pikku Kaspianin normaalihintaisista tuotteista -20 % alennuksen koodilla IKKUNALAUDALLA. Koodi on voimassa 28.2. asti! :)







Talvipäiviä ja puiset nimipalikat arvonnassa

Heippa ja kaunista talvipäivää!

Ihan ensimmäiseksi vinkkaan yhdestä superkivasta arvonnasta, joka järjestettiin yhdessä Miniboonin kanssa! Arvonnassa voit voittaa suloiset MaiBoon puiset nimipalikat ja Poopuan purulelun. Nimipalikoissa saat toki valita haluamasi kirjaimet ja värivaihtoehtojakin on kolme: vaaleanpunainen, minttu ja harmaa. 

Arvonta löytyy mun Instagram-tililtä ja arvonta-aikaa on vielä tämän viikon perjantaihin (8.2.2019) asti, käykäähän osallistumassa! :)

puisetpalikat
puisetpalikat
poopua

Kiva päästä välillä tänne blogiinkin, toisinaan tulee oikein ikävä tänne! Eihän täällä olla edes helmikuuhun päästy, kun viimeinen kirjoitus on tammikuun lopulta. 

Muhun on iskenyt viime aikoina kova tarve viettää joka ikinen mahdollinen hetki tytön kanssa. Jossain postauksessa kirjoitin, että alkoi kyllästyttää se suorittamiseen lipsahtanut arki. No nyt on kyllä suorittaminen tästä kaukana! Kai nämä on jotain äidin vaiheita sitten, ihan vaikka vaihteeksi kun tytöllä ei ole nyt mitään erityistä vaihetta. Paitsi hampaita tulee – taas, mutta siinä ei ole mitään uutta! Töissä tietysti täytyy käydä, mutta opiskeluiden suhteen on ollut tosi rauhallinen alkuvuosi, ja hyvä niin. Mikäs hoppu tässä muka olisi. Kai me nyt vähän tasapainotetaan sitä syksyä rennommalla tahdilla.

Mitäs me ollaan sitten viime aikoina puuhailtu?

Ollaan leivottu korvapuusteja, tehty hyviä ilta- ja aamupaloja, luettu kaikki tytön lempikirjat sataan kertaan läpi, nukuttu pitkiä päiväunia, katsottu Muumeja, rakennettu palikoista torneja, laulettu, nautiskeltu kilokaupalla appelsiineja ja tietenkin ihmetelty tuota lumimäärää ja talven ihmemaata! Lilja on myös tyhjentänyt oikein urakalla keittiön laatikoita ja roudannut kauhaa ja vispilää omaan pinnasänkyyn. En tiedä miksi, mutta hänestä se on hurjan hauskaa. Paras leikki on, kun hän pudottaa tutin 5 desilitran metalliseen mittaan ja sitten vispilällä sekoittelee. Vielä parempi, jos iskä tulee sekoittamaan ja Lilja voi seurata toimitusta sivusta. Voi noita pöllöjä<3 Ei mutta, vaikka talviset päivät ovat olleet aika utuisia (miten sitä lunta vieläkin tulee?), niin tuo tyttö on kyllä sellainen mun oma pieni aurinko. On vaan niin parasta seurata hänen omia touhujaan ja suhtautua niihin niiden vaatimalla vakavuudella. Kun Lilja tuo minulle lahjaksi lattialta noukkimansa kananmunankuoren (miten se sinne joutui..), otan sen ilolla vastaan ja sanon kiitos. Ja siitäkös hän ilahtuu, pieni aurinkoiseni.


Ollaan usein menty sieltä missä aita on matalin, tehty välillä valmisruokaa, annettu kodin vähän repsottaa, paikat on ollut vähän sinne päin. Ei olla jaksettu suunnitella minuuttiaikataulua, eikä varsinkaan vapaapäivinä! Olen huomannut että ne vapaapäivätkin tulee hyvin käytettyä, vaikkei aina olisi jotain erityistä ohjelmaa. Mitä ikinä sitten ollaan tehtykin, se on tullut tarpeeseen. Ja se on tuntunut vaan niin hyvältä, keskittyä niihin oikeasti merkityksellisiin asioihin. Myöskin se, että on välillä paikallaan ja on jopa tylsää on niin tarpeellista. Aivot saa hengähtää ja kuinka ollakaan, tylsyydestä kumpuaa aina jotain uusia ideoita ja inspiraatiota. Vaikken erityisemmin ahdistu somesta tai puhelimen käytöstä (koska ainakaaan omasta mielestäni se ei mun tai meidän elämää hallitse liiaksi), niin se on kyllä totta että puhelimen näprääminen vie tylsyyden mahdollisuuden helposti pois. Bussissakin huomaa, miten suurin osa matkustajista on katse alaspäin suunnattuna puhelimen ruutuun. Unohtakaa ne puhelimet hetkeksi hyvät ihmiset! Istukaa bussissa ja vaipukaa omiin ajatuksiinne, katsokaa ikkunasta ulos. Toki tiedän senkin, että joillekin se bussimatka saattaa olla päivän ainoa rauhallinen hetki, jolloin voi tehdä mitä lystää, vaikka kuunnella äänikirjaa tai katsoa tv-sarjaa, ja sekin on ihan ok. Mutta joskus on hyvä myös vaan tuijotella niitä maisemia!

Tosin tähän loppuun voisin kertoa eilisestä, kun töistä tullessa kotona ei ihme ja kumma ollut ketään; minä olin yksin kotona! Tiesin että muu perhe saapuu tunnin sisällä, joten pistinkin sit oikein ranttaliksi. Imuroin, pesin lattiat, laitoin pyykit pyörimään, astianpesukoneen päälle, ruoan uuniin ja jopa vein roskat! Sen ansiosta tänään on oikein hyvillä mielin voinut vain olla, vaikka ehkä muutenkin olisin tehnyt niin. Kieltämättä on kuitenkin kiva, ettei keittiö tursua likaisista astioista eikä eteisessä haise roskapussi. Sen sijaan keittiö kiiltää ja täällä tuoksuu mäntysuopa, ai että!

Juuri nyt Lilja nukkuu päiväuniaan, mä puhuin ystäväni kanssa tunnin puhelimessa ja ajattelin ehkä neuloa jotakin. Lankaa on, puikkoja on, mutta yleensä aikaa ja rauhaa ei, joten ei ole tullut hirveästi aloitettua mitään projekteja viime aikoina! Jos vaikka nyt, ihan siksi että tekis kovasti mieli.

Ja ainiin, hyvää Runebergin päivää – syökää torttuja!