Vaan kuinkas kävikään...
Neuvolalääkäri ei ollutkaan se sama, joka vielä viimeisimmässä tsekkauksessa oli ollut. Hän oli aivan ihana: ystävällinen, helposti lähestyttävä, asiantunteva ja hänellä oli hyvät sosiaaliset taidot (mikä tuntuu olevan joillekin lääkäreille ihan mahdottomuus). Hän antoi mulle viime käynnillä jopa ohjeet lantionpohjan vahvistamista varten ennakoiden synnytystä ja synnytyksen jälkeistä aikaa ajatellen.
Nyt lääkäri olikin vaihtunut hermostuneen oloiseen, kulmien alta pälyilevään nuoreen miekkoseen. Hän jos joku näytti kieltämättä hieman eksyneeltä – en tiedä (enkä tiedä tietääkö hänkään) miten kummassa hän oli tuohon pestiin päätynyt. Vaikutti siltä, ettei lasten- ja äitiysneuvolan lääkärinä toimiminen ollut hänelle ihan sitä mitä oli lääkikseen päntätessä lääkärin työn ajatellut/toivonut olevan. Ehkä hän on jossain pakollisessa harjoittelussa tai muussa vastaavassa?
Lääkäri ensinnäkin tuntui säikähtävän Liljaa ja hämmentyvän siitä, että mulla oli Lilja mukana. Lilja ryntäsi oitis lelujen luokse, johon lääkäri takellellen kommentoi "ottakaa se lelu vain". Hmm, siis mua melkein alkoi vähän naurattaa, koska kuulosti siltä että hän teititteli 2-vuotiasta. Mikäs siinä, kohteliasta se vaan on.. Toisekseen lääkäri vaikutti siltä, että tilanne oli lääkärille yhtä kiva kuin mitä mulle se pakollinen fysiikan kurssi lukiossa oli. Sain siitä muuten tuurilla kutosen, ja totesin, että mun lahjakkuus on ennemmin siellä reaali- ja taideaineiden saralla.
En voisi kuvitellakaan lähteväni ulos kylmään ilman Lola&Lykken rintojen lämpösuojaa. Muuten valehtelematta tissit jäätyy!
*tuote saatu
Seuraavaksi lääkäri kyseli palautumisesta, mielialasta, jaksamisesta ja jälkivuodosta.
Kerroin palautuneeni hyvin. Raskauskiloja on karissut noin 12 kg ja selkäkivut ovat loistaneet poissaolollaan, mitä ihmettelen suuresti. Hyvä vaan! Olen tietoisesti yrittänyt joka välissä tukea vatsalihaksilla selkää, vältellyt ääriasentoja ja kiinnittänyt erityistä huomiota siihen miten esimerkiksi nostelen Liljaa tai vauvaa.
Mieliala on ollut tasaisen hyvä, lukuunottamatta alun hormonimyllerrystä, jolloin itkin milloin mistäkin, yleensä ihan vaan silkasta onnesta. Muutaman minihermoromahduksen olen saanut, johtuen kasaantuneista tekemättömistä asioista ja huonosti nukutuista öistä. Tunnen jaksavani hyvin, vaikka hommaa kahdessa lapsessa riittääkin. Pysyn iloisena ja energisenä kun kotona on asiat hyvin ja kun saan silloin tällöin hengähtää vaikka käymällä saunassa tai kaupassa (hehee, vanhemman oma aika) yksinäni. Se, että mies soittaa joka päivä kesken työpäivän ja kysyy miten menee ja tsemppaa, merkitsee myös tosi paljon. Silloin kun mies on kotona, hän osallistuu ihan yhtä lailla lasten- ja kodinhoitoon, käy melkein aina kaupassa ja lähtee välillä esikoisen kanssa jonnekin, jotta saan olla vauvelin kanssa välillä rauhassa. Henkisen jaksamisen ja järjissä pysymisen kannalta on myös ihan elinehto, että mulla on äitikavereita joiden kanssa viestitellä vaikka keskellä yötä kun ei meinaa pysyä hereillä mutta vauva pöhisee. Heidän kanssa voi jakaa kaikki tunteet ja ajatukset mitä tää lapsiperheen arki aiheuttaa.
Jälkivuoto loppui noin 4-5 viikon päästä synnytyksestä, ja kuukautisetkin on tulleet jo kerran, mikä oli aikamoinen yllätys! Viime kerralla niitä sai odotella ainakin 4 kk.
Lääkäri ei näistä selostuksista kuullut puoliakaan, koska musta tuntui että mun piti pitää keskustelua yllä ja koittaa vähän saada lääkäriä rentoutumaan – luulisi että asetelman pitäisi olla ihan toisin päin. Vastasin kysymyksiin muutamalla lauseella, koska tuntui että lääkäriä jännitti sen verran että halusi vain koko käynnin olevan ohi. Hän vielä tarkisti kohdun ja teki sisätutkimuksen.
KAIKKI OK MOIKKA TÄSSÄ PAPERI OLE HYVÄ.
Siinäpä se kaikessa lyhykäisyydessään mitä tosta käynnistä jäi mieleen! Unohdin ihan tyystin kaikki kysymykset joita mulla oli ennen lääkäriä, ja loppujen lopuksi lähdin kotiin hämmentyneenä, sen Kelaan toimitettavan kyllä olen synnyttänyt vauvan -paperin kanssa. Mites se erkauma? Saako nyt mennä salille? Entä lenkille? Ilmeisesti joo, kun ei näistä mainittu mitään.
Musta on kerrassaan omituista, ettei ole ihan yleinen käytäntö neuvoa synnyttäneitä äitejä erkauman ja liikunnan kanssa. Ilmeisesti erkaumakin tuntuu olevan mielipidekysymys, siis että onko sitä olemassa vai ei. Joissain kaupungeissa ei puhuta siitä tarkoituksella mitään, koska se ei kuulu lääkärin toimenkuvaan/osaamisalueeseen. Ihan kaiken järjen mukaan vatsalihakset joutuvat väistymään kasvavan vatsan tieltä, joten en oikein ymmärrä tätä onko erkauma todellinen -keskustelua. Olisi aika tärkeää kiinnittää siihen huomiota, kun liikunta on kuitenkin levon ja monipuolisen ruokavalion ohella yksi tärkeimmistä tekijöistä hyvinvoinnin kannalta. Väärin tai liian rankasti liikkumalla saa kyllä aiheutettua itselleen paljon ongelmia. Etenkin nyt kun kotona on vauvan lisäksi myös vilkas taapero, olisi ihan kiva pysyä fyysisesti toimintakykyisenä ja hyvinvoivana.
Kai mä sitten googlailen itsekseni liikunnasta raskauden jälkeen ja yritän tunnustella onko mulla erkaumaa vai ei. Toistaiseksi ei sitä selkäkipua ole näkynyt, mutta enpä ole kauheasti uskaltanut vielä mitään tehdäkään! Nähtäväksi jää miten käy kun tekee ensimmäisen pidemmän kävelylenkin tai käy salilla.
Minkälaisia jälkitarkastuksia teillä on ollut? Onko liikunta tai erkauma otettu puheeksi lääkärin aloitteesta?
