Yöheräilyt suoraan sanottuna v*tuttaa

Huhhuh, en pidä kiroilusta ja koitan välttää sitä, mutta nyt oli pakko. Ei mikään vaan kuvaa sitä tunnetta yhtä hyvin kuin suoranainen v*tutus, kun heräät kuudennen (tuhannen) kerran aikavälillä 23-04. Etenkin kun kroppa ja aivot huutaa unta viikkojen valvomisen jälkeen, ja joka kerta on vaikeampi ja vaikeampi herätä. Kun painan illalla ensimmäisen kerran pään tyynyyn, ajattelen ensin "aaaaaah, ihanaa", kunnes sellainen pieni ahdistus alkaa taas vyöryä mieleen. Turha edes nukahtaa, kun kohta pitää kuitenkin herätä. Miten mä jaksan huomisen ja taaperon uhmakiukkukohtaukset. Pitäiskö mun nyt keskellä yötä laittaa viestiä, etten pääsekään sovitulle menolle? Jos kello on nyt yksi yöllä, montako kertaa pitää vielä herätä ennen aamukahdeksaa?

Jos ihmettelet että vastaan viestiin keskellä yötä tai näytän jatkuvasti olevan aktiivinen Instagramissa, se johtuu siitä että olen hereillä yleensä klo 1, 3, 5, 7 ja 9. Tai vaihtoehtoisesti klo 24, 00.40, 1.30 jne... Olen siis aina tavoitettavissa! Hehe! 

Täysin harhaanjohtava kuva.

Pahinta näissä yöheräilyissä on tietysti itse se herääminen, kun tuntuu siltä että on juuri laittanut silmät kiinni ja sitten vierestä kuuluu "ääää-ä-ä" ja ajattelet "ei ole todellista". Toiseksi pahinta on tässä vaiheessa se raivo, mikä syttyy kun heräät aamuviideltä aivan lopen uupuneena miljoonannen kerran. Silloin alkaa ärsyttää kaikki, myös vauva. Viime aikoina olen alkanut välillä sanomaan ääneen Helmille, että "kuules öisin nukutaan, ei sulla VOI olla taas nälkä" ja joskus jopa kiroan kun on vaan niin uskomattoman vaikeaa saada itsensä väkisin sängystä ylös. Se tuntuu pahalta. Koska ei se vauva sitä tahallaan ärsyttääkseen tee, eikä se ole vauvan vika. Tai joo on, vauvahan siinä herää, mutta ei hän sille voi mitään. Ainakin Helmi kehittyy normaalisti, se on selvää. Mutta mun puolesta voisi jo riittää tämä kehitysvaihe, on nimittäin tullut harvinaisen selväksi, että meillä hulinoidaan nyt! Ärtymyksestä ja hermostumisesta tulee tietysti jälkikäteen huono omatunto ja paha mieli, ja kun katson kopassaan suloisesti tuhisevaa vauvaa en voi ymmärtää, miten hetkeä aikaisemmin olin tälle ärsyyntynyt. Ja tätä kehää kierrän koko yön, kunnes koittaa seuraava päivä, ja tunnen itseni huonoksi äidiksi ja turhasta valittajaksi.

Asiaa ei auta yhtään se, että olen oikeastaan koko sen ajan ollut kipeä, kun ollaan muutettu uuteen kotiin. Siihen päälle jotain saamarin jyrsijöitä sisätiloissa ja kamppailu sen suhteen, pitäisikö nyt muuttaa pois vai katsoa vielä poistuuko ongelma. Ihan hirveä tilanne pääkopalle kestää! Päässä surisee ja humisee väsymyksen ja nuhan takia, joka tuntuu nyt levinneen poskionteloihin. Soitin alkuviikosta ihan tokkuraisena terveyskeskukseen, että pitäisikö tulla käymään, kun olen ollut niin pitkään jo kipeä. Hoitaja sanoi vain, että käy ostamassa nenäsumutetta. Selvä! Apteekissa huomasin ajattelevani, että jäänköhän nyt väsyneenä nenäsuihkeeseen koukkuun? Se tästä nyt vielä puuttuisi.

elämäneliksiiri

Lisäksi tilanne tuntuu kamalalta myös esikoisen kannalta. Vaikka ihmeellisesti jaksan fyysisesti liikuttaa itseäni ja tehdä asioita, ei ajatus ole mukana ollenkaan. Tuntuu etten ole yhtään läsnä, vaan mun keskittymiskyky on aivan nolla. Lilja yrittää viritellä mun kanssa keskustelua tai leikkiä, ja huomaan vastaavani pahasti viiveellä, ehkä viisi minuuttia myöhässä. Siinä kohtaa Lilja ei enää edes muista mistä puhutaan. Pelkään, etten tule muistamaan tästä ajasta kauheasti mitään ja samalla menetän osan Liljan lapsuudesta. Todennäköisesti näin onkin, jos tätä heräilyä jatkuu vielä pitkään.

On tämäkin ihmiskoe. Varmaan siinä kohtaa yöt helpottaa, kun olen jo ihan luovuttamassa. Oikeastaan sekään ei juuri nyt paljoa jaksa lohduttaa, että tämä on vain vaihe, ja vaiheet alkavat ja päättyvät. Kaiken järjen mukaan tämäkin vaihe siis menee ohi, ainakin esikoisella aikanaan meni. Mutta kun helpottaisi jos tietäisi tarkan päivän, mihin asti pitäisi jaksaa. :D Sitä odotellessa mies keräsi tänä aamuna pisteet kotiin, kun ehdotti, että jos hän voisi nukkua töiden jälkeen päikkärit ja sitten valvoa Helmin kanssa seuraavan yön, jotta mä saisin nukkua. Hyvä etten alkanut itkeä helpotuksesta ehdotuksen kuultuani! Taas rakastuin mieheen ehkä vähän lisää.

EDIT//
Aloin kirjoittamaan tätä pari päivää sitten, ja nyt vasta pääsin julkaisemaan. Musta tuntuu, että noista tuhannesta heräämisestä voi vähentää yhden, jos paria viime yötä katsoo. Ehkä tämä alkaa mennä ohi, ehkä? Olen varovaisen toiveikas. Mun jaksamista taas auttoi tällä viikolla se, että muutama yö sitten mies otti vahtivuoron yöheräilyistä, tai sovittiin että hän valvoo välin 23-04 ja mä loppuyön. Heräsin siis neljältä kun oli "vuoronvaihto" ja oma "kipinävuoro" alkoi, mutta aamukahdeksalta herättyäni tajusin, etten ollut herännyt kertaakaan neljän ja kahdeksan välillä. Siis mitä luksusta oli nukkua peräti neljä tuntia yhteen soittoon, kun on herännyt jo ties kuinka pitkään lukemattomia kertoja joka yö! Oli ihan uudesti syntynyt olo, ja viimeisenä parina päivänä olen ollut ehkä hieman enemmän oma itseni. Tänään jopa käytiin lasten kanssa omalla pihalla puuhastelemassa, tai siis Helmi nukkui päiväunia, mä join kahvia ja Lilja keräili kiviä ämpäriin. Nautittiin auringonpaisteesta ja syötiin välipalaksi voileipiä. Miten hyvältä muuten maistuu kahvi ja välipala ulkona nautittuna? Samalla vähän mallailin mihin voitaisiin laittaa kesäksi hiekkalaatikko ja keinu. Huomaa ettei hiiristä ole kuulunut mitään moneen viikkoon, ja alan lämmetä taas tälle talolle. Pidetään sormet ristissä.

Tätä kirjoittaessa vauva nukkuu (taas) päiväunia takan lämmössä ja me mennään pian Liljan kanssa lukemaan Pupu tupunaa peiton alle, ja katsotaan jos Liljallekin tulisi uni silmään.

Jos seuraavalla kerralla lurittelisin jotain muuta, kuin valitusvirsiä?

Kierrätysaarteita ja hääsuunnitelmia

Kaupallinen yhteistyö / Luv North

____________

Kaiken tämän muuttokaaoksen ja kuukauden kestäneen flunssakierteen keskellä havahduttiin miehen kanssa yksi päivä siihen, että meillä on häät kesäkuussa. Onhan ne tuolla takaraivossa kolkutellut, mutta koska tilanne asumisen suhteen oli yksi iso kysymysmerkki, ei oikein ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Ja no, ei se flunssakaan asiaa auta. Kaikki vuorotellen miestä lukuunottamatta ollaan oltu kipeinä ja ravattu lääkärissä harva se päivä. Itsellä viimeisin ihanuus oli poskionteloihin levinnyt tulehdus, joka kuitenkin näyttäisi nyt menevään itsestään ohi – toivon ainakin!

Onneksi häihin liittyvät suunnitelmat ja varaukset ovat kuitenkin ihan hyvällä tolalla. Hääpaikka, -kirkko ja -kuvaaja on jo aikoja sitten varattu ja osittain maksettukin. Häidenhän piti olla alunperin viime kesänä, mutta koska pieni Helmiläinen päätti tulla ensin, päätettiin siirtää häitä vuodella eteenpäin. Nyt eletään pian jo maaliskuuta, ja tosiaan vihdoin kesäkuun lopussa on häät! Aikamoinen juhlaputki on tulossa, kun ensin juhannusaattona täytän 30 v. ja siitä viikon päästä tanssitaan häitä. Aika ihanaa.


Yksi iso ahdistava tekijä kaikkeen hääsuunnitteluun liittyen, ihan siis mun omassa päässä, on ollut mun häälook ja ulkonäkö ylipäätään. Vähän turhamaista sanoa näin, mutta en voi itselleni mitään! Yleisesti ottaen en ihan hirveästi jaksa stressata esimerkiksi raskauskiloista tai hapsottavasta tukasta, mutta hääpäivänä varmaan ihan jokainen morsian haluaa olla kauneimmillaan. Ja nyt tuntuu että minä olen varmaan kauheimmillaan, sillä en ole nukkunut viikkoihin kunnolla (paitsi toissayönä kun mies otti vahtivuoron ja valvoi Helmin kanssa), en ole päässyt liikkumaan kun olen kipeä ja tosiaan se tukkakin on päässyt venähtämään kunnon leijonanharjaksi, enkä ehdi sitä kovin usein harjata. Kahdessa lapsessa on todellakin hommaa, ja vielä puolikuntoisena niin avot. Vuosisadan kaunein morsian on valmis.

Siksi päätin, että nyt alan panostaa hyvinvointiin ja ulkonäköönkin, jos se tekee itselle paremman mielen. Tässä yksi päivä päätin meikata kevyesti, vaikken ollut edes lähdössä minnekään. Ja miten valtavan piristävä vaikutus sillä oli! Tunsin itseni naiseksi, sen maitotahraisessa paidassa, puklurätti olalla raahustavan olennon sijaan. Oikeastaan meikkasin tänäänkin, vaikken ihan väsymystä ja flunssan riuduttamaa olemusta saanut piilotettua. Lauantaina olen menossa sovittamaan hääpukuja, enkä oikein malttaisi odottaa – löytyykö se oikea nyt? Sitä ennen tekisi mieli myös tehdä tälle tukalle jotakin, mutta katsotaan ehdinkö. Jos ennen hääpäivää ehtisi.

 

Tuohon itseensä panostamiseen liittyen, olen aivan super innoissani, kun saan tehdä yhteistyötä Luv Northin kanssa. Sain heiltä kierrätyshopeasta valmistetun Dot -kaulakorun, ja olen pitänyt sitä joka päivä kaulassa siitä lähtien kun sain sen. Luv North on suomalainen designbrändi, joka suunnittelee koruja kierrätetystä hopeasta ja kullasta. Korut valmistetaan käsityönä Helsingissä. Dot -kaulakoru on saanut inspiraationsa maapallosta, pale blue dot,  the only home that we've ever known. Se onkin hyvä pitää mielessä kun täällä elämme. Toista tilaisuutta ei saa, ja niillä pienilläkin hyvillä valinnoilla on merkitystä.

Jos mun läheiset kuvailee mua, he käyttävät usein sanoja luonnonlapsi tai neiti kesäheinä. Ehkä se on totta, kyllä se mua kuvaa aika hyvin. Siksi olen jotenkin erityisen kiintynyt  tähän pieneen ja siroon kaulakoruun; se ja Luv Northin brändi osuu arvojeni kanssa yhteen. Lisäksi koru mukailee muutenkin tyyliäni, se on yksinkertaisen kaunis.

Yksinkertaisen kaunis on myös se, mitä hääpuvultani toivon. Vähän pitsiä, vähän helmaa, ei liian vartalonmyötäinen. Jotain mikä jää mieleen, ja josta tulee sellainen fiilis, että tämä se on. Puku saa mielellään olla käytetty, se ei mua haittaa ollenkaan. Aion siis selata ahkerasti myös hääkirppiksiä! 


Koodilla ESSIXLUV saat -10% alennuksen kaikista koruista osoitteessa www.luvnorth.com. Koodi on voimassa maaliskuun loppuun asti.



Kotiäidillä ei ole sairauslomaa

Parasta just nyt:


- Ollaan käymässä Mikkelissä, koska saadaan vihdoin hoidettua yksi kauan taakkana ollut taloasia kuntoon. Tosi sekavat fiilikset, kun ei millään voi uskoa että tämä piina nyt oikeasti päättyy! Anteeksi kryptisyys, pointti on se, että yksi todella iso huolenaihe meidän elämästä poistuu ihan just.
- Se, että ollaan ylipäätään täällä reissussa. Kun pääsi talosta (huom. ei kodista) pois, huomaan miten rentoutunut olen. Ruoka maistuu, naurattaa enemmän, en ole niin säikky. Kyllä vain kirkastuu se, ettei hiirten kansoittama "koti" tunnu ollenkaan kodilta...
- Vaikka Helmi hulinoi öisin, on ollut ilo huomata miten helppo hänet on silti nukuttaa tai saada nukahtamaan! Helmi on täysin ehdollistunut tuolle korille jossa aina nukkuu. Korissa on siis sellaiset keinuvat jalat alla, ja kotona ollessa heijailen muutaman kerran jos ei meinaa uni tulla. Nyt otettiin reissuun kori mukaan, koska se on vaan kaikista helpoin laittaa sängyn viereen, etenkin kun Lilja nukkuu meidän välissä. Vaikka koria ei pysty keinuttelemaan, Helmi nukahtaa heti kun hänet laskee koriin. Parasta! Sentään jotain positiivista sanottavaa meidän nukkumisesta tällä hetkellä. :D
- Uutiset Natan raskaudesta ja sitä seuranneet blogikirjoitukset – vaikka Natan näkökulma äitiyteen onkin se, että "oh fuck en ole koskaan halunnut saada lapsia ja nyt olen raskaana", uskon että Natan pohdinnat (=pelot) raskaudesta, äidiksi tulemisesta ja vauva-arjesta kuvaa aika hyvin sitä miltä kaikista tuntuu kun ne kaksi viivaa ensimmäisen kerran piirtyy raskaustestin ikkunaan. Ja vaikka olen niitä viivoja tuijotellut jo kahdesti, ei siihen totu varmaan ikinä! Kyllä sitä toisellakin kerralla oli aika puulla päähän lyöty kun bebe päätti ilmoittaa tulostaan, vaikka oltiinkin sillä mentaliteetilla että tulee jos on tullakseen. Joka tapauksessa, onnea Nata!

Nyt kun tähän alkuun on saatu tällaista positiivista latausta ja jonkinlaista kiitollisuuspäiväkirjaa rustattua, voidaankin hypätä sinne valittamisen syvään päätyyn ja avautua aiheesta sairastaminen lasten kanssa. Mitä se on? Onko se mahdollista? No oman kokemuksen mukaan, ei – ei ole. Lilja on pian 2,5-vuotias, enkä ole kahteen ja puoleen vuoteen saanut parannella itseäni flunssista. Silloin kun olin viime keväänä raskaana ollessani norossa, oli ihan pakko maata raatona sängyn pohjalla. Tasan vuorokauden. Mutta kaikissa muissa tilanteissa olen jatkanut elämääni ihan niin kuin muinakin päivinä, joten flunssa tai joku muu kuumeyskänuha-kyhäelmä ei ole vaikuttanut menoon yhtään mitenkään. Olen vain parantunut siinä ohessa, tai sitten olen itsepintaisesti ollut välittämättä orastavasta kaktuksesta kurkussa ja käskenyt flunssaa pysymään poissa. Toisin sanoen heti kun pääsen kunnolla rentoutumaan, mulle iskee joku megaflunssa – samalla tavalla kuin tunnollisille työntekijöille viikonlopun tai loman koittaessa.

Ja niin kävi nytkin. Heti kun astuimme perhetuttujemme kynnyksen yli aloin niiskuttamaan taukoamatta. Tuloksena aivan järkky flunssa, joka ehkä nyt kotiinpaluun häämöttäessä huomenna alkaa helpottamaan! Kai se oli sitäkin, että kun sai vähän lisäapua lastenhoitoon annoin itselleni luvan olla kipeä. Ja voi veljet, olen nukkunut myöhään, juonut aamuisin pari kuppia kahvia, virkannut keskeytyksettä jopa kymmenen minuuttia putkeen (en ymmärrä itsekään miten saan tilaustyöt joskus tehtyä tämän kaiken keskellä), käynyt saunassa, pariin otteeseen kuumassa suihkussa ilman jalassa roikkuvaa lasta (Lilja usein haluaa tulla mukaan käymään luiskussa = suihkussa), syönyt kunnolla ja katsonut televisiosta tosi tv-ohjelmaa ja liikuttunut. Tämä on mulle lomaa! Flunssasta huolimatta.


Näin jälkikäteen kun muistelen aikaa ennen lapsia, se tuntuu joltain mikämikämaalta, jossa pystyi ottamaan oikein lomaa töistä sitä varten että sai sairastaa. Pyydettiin miestä tuomaan kaupasta herkkuja ja vapistiin peiton alla Netflixiä katsellen ja kuumaa teemukia puristaen. Mitattiin kuumetta vähän väliä ja huokailtiin tuskastuneena.

Kaikki tuollainen tuntuu nyt ihan ihmeelliseltä haihatukselta. Miten olen joskus edes viitsinyt valittaa kipeästä olosta, kun silloin olen saanut ihan luvan kanssa olla kipeä – ja siitä on vielä herranjestas maksettukin! Miten hitossa olen kehdannut närkästyä, kun mies on tuonut väärän merkkistä suklaata kotiin. Nyt unelmoin siitä, että saisin flunssassa ylipäätään maata vaakatasossa muutaman tunnin, mistään suklaista ja pitkistä yöunista puhumattakaan. Ehei, ihan yhtä lailla on hoidettava lapset ja koti (siis ne välttämättömät kotityöt, en nyt todellakaan imuroi kipeänä tai muuta yhtä typerää) halusin tai en. Koska täysimetän Helmiä, en voi valitettavasti ulkoistaa yösyöttäjä miehen hoidettavaksi, hänellä kun ei viimeisimmän tiedon mukaan ole tissejä joista imettää enkä tällä hetkellä saisi mitään pumpattua kun yöunet on mitä on. Olo on kuin sellaisella tyhjiin imetyllä pussilla, joka kaivetaan viinitonkan sisältä viimeisten pisaroiden toivossa. Jep, vertasin itseäni viinitonkkaan, ja kyllä, ei ole toivoakaan että saisin juuri nyt koko yön kymmenelle herätykselle pumpattua maitoa tarpeeksi.

Me vanhemmat olemme siis tällaisia hardcore -sairastajia. Multitaskaamme kaikkea muutakin, niin miksei tätäkin. Flunssa sujahtaa hyvin sinne ruuanlaiton, pyykinpesun ja vaipan vaihtojen sekaan. Yksi tosi huono puoli tässä on vain se, että parantuminen on aika hidasta, kun ei missään välissä saa sitä kaivattua lepoa, jotta pääsisi taas iskuun ja jaksaisi pyörittää arkea. 


Yksi juttu mikä mua jokin aika sitten vähän ärsytti ja huvitti samaan aikaan, oli kun mies oli flunssassa ja tuli työterveyslääkäristä saikkulappu kourassa kotiin. Lääkärirouva oli oikein painottanut, että sanoo kotiin sellaiset terveiset, että mies ei saa nyt sitten oikeasti tehdä mitään tai rasittaa itseään "ei vaikka se puoliso kuinka käskyttäisi sua". Kyllä, juuri näillä sanoilla kuulemma! Siis anteeksi mitä?! Teki mieli ottaa ja lähteä käymään sillä samaisella lääkärillä ja hieman valaista tätä asiaa. Mä olin ihan yhtä flunssainen kuin mies, ja nyt mun pitäisi sitten hoitaa yksin kaikki, jotta mies saa levätä kunnolla. Ei mutta kyllä se flunssa on tietysti virallisempaa, kun siitä on ihan mustaa valkoisella. Mietin, että kirjoittaisikohan se lääkäri mullekin vähän sairauslomaa?

No, kai se tästä pikku hiljaa helpottaa kun lapset kasvaa. Mun köhiessä ja niiskuttaessa Lilja totesi, että "äiti on kipeä, äidin täytyy käydä lääkärissä". Jotenkin se naurattaa kun oma 2-vuotias sanoo niin kirkkaalla ja tietäväisellä äänellä kaikenmaailman ohjeistuksia. Paras on se, jos meinaan riemastua kun mies ja lapset huutaa kaikki samaan aikaan ja mulla alkaa kädet ja aivokapasiteetti loppua kesken kaikille vastatessa/kaikkia auttaessa, ja sitten Lilja jossain kohtaa sanoo napakasti "Äiti, RAAAAUUUHOITU" ja laskee pienen kätensä mun käsivarrelle ja katsoo nappisilmillään. Siinä ei ihan tosi voi muuta tehdä kuin rauhoittua, hengittää syvään ja todeta oman lapsen olevan itseä viisaampi.

Tätä se perhe-elämä kaikessa vaativuudessaan ja ihanuudessaan on. 

Fiksu 2-vuotiaani lempipuuhassaan – oppimassa taas uusia juttuja kirjoista. Lapsille todellakin kannattaa lukea ahkerasti!

Ystävyydestä

Helmin ystävänpäivälook. Liljan oli tarkoitus tulla myös kuvaan, mutta se ei tytölle käynyt. Tänään on ollut Liljalla aika temperamenttinen päivä kaiken kaikkiaan... 


En tiedä mitä olisin ja missä olisin ilman mun ystäviä! Tänään olen ollut kiitollinen heistä kaikista; olen ikävöinyt ystävääni, joka asuu maailman toisella puolen ja saa tsemppiviesteillään mut itkemään ikävästä, olen ajatellut heitä jotka asuvat toisessa kaupungissa mutta keiden kanssa laitamme viestiä päivittäin tai vähintään kerran kuukaudessa, olen ollut iloinen niistä ystävistä, joihin olen tutustunut vasta vähän aikaa sitten. Uusien ystävien löytäminen aikuisiällä ei välttämättä ole kovin helppoa, mutta siitäkin huolimatta olen ystävystynyt useamman ihanan naisen kanssa ihan viime aikoina!

Parhaimpiin ystäviini kuuluu tietysti myös mieheni, mutta minusta ystävänpäivä kuuluu enemmän ystäville! Puolisoille on olemassa niin monta päivää jota juhlistaa, että minusta tämän päivän voisi omistaa ihan vain ystävyydelle. <3 

Ystävyyttä on se, kun toinen jaksaa kuunnella, tukea ja kannustaa silloin kun surettaa tai huolettaa, iloitsee silloin kun menee hyvin eikä karkaa tai jätä yksin silloin kun elämä on kriisissä. Tosiystävät ovat pysyneet matkassa mukana kaikissa elämän käänteissä, eikä esimerkiksi se, että minusta on tullut äiti ole karkottanut heitä pois.

Ystävä osaa sanoa suoraan silloin kun on sen paikka, eikä ystävyys kaadu siihen että puhutaan asioista sellaisina kuin ne ovat. Ystävälle ei tarvitse esittää mitään, ystävän kanssa ei kilpailla ja ystävä ymmärtää ettei toisen onni ole itseltä pois. Ystävälle haluaa kaikkea hyvää, heitä auttaa tilanteessa kuin tilanteessa ja heille on aina aikaa. 

Toivoisin, että ehtisin nähdä ystäviäni useammin ja tehdä kaikkea kivaa. Yllättää jotenkin, lähettää kukkalähetyksiä ja lahjoja, mennä äitiystävän kotiin ja sanoa, että sä lähdet nyt hotelliin hierontaan ja nukkumaan hyvät yöunet, mutta kun itselläkin on kaksi lasta ja omatkin kädet täynnä. Toivottavasti ystäväni ymmärtävät, että vaikka nyt olen aika ylityöllistetty kahden pienen lapsen kanssa, kyllä se tästä kuitenkin jossain kohtaa helpottaa. Arvostan ihan hirveästi ystäviäni ja ajattelen heitä usein. Tuntuu että tässä elämäntilanteessa ehkä otan enemmän kuin annan, mutta lupaan että tulevaisuudessa annan takaisin kaiken sen mihin en nyt ole pystynyt.

Kiitos ystävät että olette tässä, olette hurjan tärkeitä. Hyvää ystävänpäivää kaikille! <3

4kk hulinat ovat täällä



Väsyneet terveiset meidän vauvaperheestä!

Mulle ja Helmille iski flunssa, ja kumpikin aivastellaan ja niiskutetaan vuorotellen. Helmi tosin näyttää yllättävän freshiltä ollaakseen kipeä, samaa ei todellakaan voi puhua tästä väsyneestä äidistä. Silmäpussit on vertaansa vailla, tukka takussa, nenä punainen ja joka paikkaan kolottaa ja särkee flunssan ja väsymyksen takia. Puhuminen on haastavaa ja ajatuksen juoksu takkuaa. Tai mistään juoksusta ei voine edes puhua, ajatuksen matelu olisi kuvaavampi. Ihan hirveä olo! Ja vielä tämän kaiken muun säädön keskellä (ks. edelliset postaukset.)

Helmi on tähän asti nukkunut kuin unelma. Hän on tyytyväinen ja rauhallinen vauva, hän ei raivoa rinnalla eikä kikkaile muutenkaan syömisen kanssa; hän syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää. Välissä jumppaillaan lattialla, maiskutellaan pikkuruisia nyrkkejä ja jutustellaan isosiskon tai vanhempien kanssa. Ja sitten taas syödään ja nukutaan. Aiemmin Helmi siis heräsi yleensä kerran, joskus harvemmin kaksi kertaa yössä. Nyt heräilykertoja on jotain viiden ja sadan välillä... Neljän kuukauden hulinat ovat siis rantautuneet tännekin!

Oikeastaan heräilyt alkoivat sen jälkeen kun muutimme, mutta luulen että ne liittyvät ihan vain näihin hulinoihin, ei itse muuttoon. Ja tietysti flunssakin saattaa valvottaa, kun pieni nenä on tukkoinen ja on vaikeampi hengittää.

Muutamana yönä kirjasin herätyksiä ylös, koska alkoi tosiaan tuntua siltä, että heräilin sata kertaa joka yö. Tässä muutaman yön tutkimustulokset:

8.2. lauantai

23.20
23.45
0.40
3.05
4.35
7.10

9.2. sunnuntai

2.00
4.10
5.20
8.50

10.2. maanantai

0.37
2.50.
3.40
5.45
... ja tähän taisin lopettaa kirjauksen, koska lopussa lukee vain "ääretön"

Eli koska Helmi on nyt oppinut uusia asioita, tai ainakin tajunnut maailmasta vaikka ja mitä, me heräillään hänen hämmentyneiden aivojen kanssa tunnin-kahden välein joka yö. Voi rakas pieni.

Jotenkin olen suht selväjärkisenä selvinnyt herätyksistä, ainakin kun vertaan siihen kun edellisen kerran sain kunnian heräillä hulinoivan vauvan kanssa! Silloin en yhtään tiennyt mitä odottaa, enkä osannut varautua vaikka olin tästä vaiheesta lukenutkin. Silloin itkin ja heräsin, olin epätoivoinen, hajalla ja täysin murtunut :D Voi sitä uunituoretta äitiparkaa. Tällä kertaa tiesin jo mitä odottaa, ja nautin täysin rinnoin (haha) hyvistä yöunista silloin kun Helmi oli vielä parikuinen ja nukkui hyvin. Nyt osaan paremmin ottaa herätykset vastaan, vaikka ei se tietenkään helppoa edelleenkään ole. Mua vähän jopa nauratti, kun sain instassa muutamalta äidiltä viestiä, jossa he ylpeinä ilmoittivat miten hyvin heidän 4-12 viikkoiset vauvansa nukkuvat. En todellakaan harrasta sellaista odotas vaan -ilkkumista, mutta kyllä kieltämättä vähän teki mieli sanoa, että nauti ja nuku nyt niin paljon kun voit, koska saattaa olla että kohta hyvät yöunet on muisto vain. En sanonut! Teinkö karhunpalveluksen kanssasisarilleni?

Ei kaikki vauvat onneksi hulinoi. Olen kuullut tällaisista yksisarvisvauvoista, jotka nukkuvat syntymästään lähtien täysiä öitä ilman sen kummempia heräilyjä. Meidän vauvat eivät valitettavasti kuulu tähän joukkoon. :D

Hulina-Helmin kädet vispaavat niin innokkaasti, että mamman virkkaama nallekin lensi sivuun.


Mutta teille kaikille, joiden vauvat, taaperot tai isommat lapset eivät nuku syystä tai toisesta: TSEMPPIÄ ja kofeiinintäyteisiä päiviä<3 Heräily on kamalaa, ja seuraava päivä väsyneenä aamusta iltaan vielä kamalampaa. Ja tieto siitä, että huonosti nukuttua yötä ja sen jälkeistä väsynyttä päivää seuraa todennäköisesti ihan yhtä huono yö, saa välillä musertumaan ja itkemään. Mutta ei hätää, kyllä se siitä helpottaa. En voi tietenkään luvata mitään, mutta jopa Lilja, joka tässä vaiheessa heräili myös pahimmillaan 45 minuutin välein alkoi nukkua omassa sängyssä täysiä öitä vajaa vuoden ikäisenä. Harvassa on ne kerrat kun hän herää öisin. Nekin kerrat on olleet kun asuimme vielä edellisessä kodissa, ja vieressä vilkkaasti liikennöidyllä tiellä päristeli mopoautot niin että koko perhe heräsi, tai sitten Liljaa valvotti flunssa. Pidän todellakin sormet ja varpaat ristissä, että niin meillä kuin teilläkin siellä vauvan kanssa valvovilla paranisi yöt asap!

Ja vielä extraerityistsempit niille, jotka ei saa enää unta kun ovat heräilleet jo niin pitkään ja uni-valverytmi on aivan sekaisin. Olen itsekin sanonut, että "nuku kun vauva nukkuu", mutta ymmärrän että se voi olla mahdotonta, ja tuollaisen ohjeen kuuleminen suorastaan raivostuttavaa, kun ei se uni sormia napsauttamalla välillä tule. Itse olen toistaiseksi nukahtanut nopeasti heräämisen jälkeen, ja mikä tärkeintä, Helmi on nukahtanut heti saatuaan maitoa (!!!), mutta on mullakin muutaman kerran mennyt väsymys jo niin yli, että olen joutunut kaivamaan puhelimen esiin ja selailemaan jotain turhanpäiväistä kunnes uni tulee uudestaan. Ehkä pystyn nukahtamaan siksi, että päivisin myös taapero pitää tehokkaasti liikkeessä ja pitää huolen siitä, ettei äiti liiaksi laiskistu tai pääse lepäilemään. Toivottavasti kukaan lasta harkitseva ei muuten lue tätä postausta, kjeh.

En tiedä oliko tässä kirjoituksessa mitään päätä eikä häntää (tai puuta ja häntää, niin kuin eräs ystäväni sanoi vahingossa äitiaivoillaan :D), kun en enää edes muista mitä alkuun kirjoitin. Asiani taisi tiivistettynä olla se, että väsyttää, vauvalla on hulinat ja tsemppiä kaikille muille väsyneille äideille. Kyllä me selvitään! <3

Lue myös:

Neljän kuukauden hulinat – Lilja edition  (on muuten t o d e l l a  hassua lukea tuota postausta jälkikäteen! Lilja ensinnäkin näyttää ihan hulvattomalta – en voisi kuvitellakaan Helmiä tuolla tavalla kiukuttelemaan! Helmi on sellainen viilipytty ettei tosikaan)


Lisää asiaa nukkumisesta Liljan ollessa 7 kk (pohdin postauksessa milloin aletaan nukkua täysiä öitä, ja se tapahtui kuin tapahtuikin jo ennen kuin Lilja täytti vuoden!)


Epäonnistunut unikoulu



Edelliseen postaukseen liittyen: Helmillä on päällä h&m body, Liljan vanha Newbien neuletakki, Newbien housut, mamman neulomat villasukat ja Metsolan käytettynä ostettu pipo. Ei kaiken tarvitse olla uutta. <3

Nyt alkoi jo vähän kyllästyttää äidin kuvaussessio.

Puetko lapsesi itseäsi vai lastasi varten?

Kuulin tässä muutama päivä sitten, että eräs äiti oli instagramissaan julistanut, ettei Newbien vaatteet ole kunnon vaatteita ja ihmetellyt miten joku voi pukea lapsena sellaisiin vaatteisiin.

Reaktioni oli yksinkertaisesti:

??????

En nyt henkilökohtaisesti hyökkää kenenkään kimppuun, vaan yleisesti ottaen haluan ottaa kantaa tähän ihmeelliseen aikuisten luomaan arvostelukulttuuriin. En vain voi katsoa vierestä ja olla hiljaa, jos joku sönköttää jotain ihan ihme soopaa siitä, miten toisen lapsi on vähemmän arvokas kun häntä ei ole puettu pelkkiin merkkivaatteisiin. Tuntuu kuin autojen, talojen, lomamatkojen, kesämökkien ja muun materian lisäksi lapsistakin olisi tullut nykymaailman statussymboleita, joilla kilpaillaan siitä kuka on parempi.


"Tuntuu kuin autojen, talojen, lomamatkojen, kesämökkien ja muun materian lisäksi lapsistakin olisi tullut nykymaailman statussymboleita, joilla kilpaillaan siitä kuka on parempi."

Kaikkihan rakastaa lastenvaatteita. Tai ainakin melkein kaikki. Tosi monet odottavat into piukassa uusimpia mallistoja ja droppeja, eikä siinä ole mitään väärää. Harrastus se on missä muutkin. Eikä merkkivaatteita ostavat tietenkään kaikki ajattele että niillä olisi mitään tekemistä lapsen arvon kanssa. Kyllä mäkin myönnän, että lastenvaatteita on ihanaa ostaa ja pukea se oma vauva söpösti. Mutta siihen sen pitäisi sitten jäädä. Se, että sun lapsi on puettu päästä varpaisiin kalliisiin merkkivaatteisiin ei tee susta eikä sun lapsesta parempia ihmisiä. Piste.

Musta on kauheaa miettiä, miltä jostain lapsesta tuntuisi, jos hän vaikka vahingossa kuulisi kun muut aikuiset arvostelevat miten rumat vaatteet hänellä on päällä. Miettikää nyt, lapsen rakastama Ryhmä hau -paita muuttuu varmaan lapsenkin silmissä rumaksi, jos vieraat aikuiset kuiskuttavat selän takana, että mitä ihmettä lapsella on päällä. Siis en voisi kuvitellakaan vieväni omilta lapsiltani sitä riemua, kun he saa laittaa päälle lempivaatteensa. Ja he saavat ihan itse sen määritellä, mitkä niitä lempivaatteita on. Esimerkiksi Lilja rakastaa yli kaiken "kissamekkoa", eli h&m:n halpaa mekkoa, jossa on oikeasti kyllä pupun kuva, mutta Liljan mielestä se on kissa. Ja kissamekkoa käytetään harva se päivä, vaikka kaapista löytyisi myös Kaikoa, Metsolaa, Mini Rodinia ja muita kalliimpia merkkejä.

Meidän tytöillä on päällä uutta, vanhaa, käytettyä ja itsetehtyä.

Siispä en voi mitenkään ymmärtää, mitä muuta merkitystä niillä vaatteilla voi olla kuin pitää lapsi lämpimänä ja joskus jopa ilostuttaa lasta? Tärkeintähän on, että lapsella on kuivat, puhtaat ja mukavat vaatteet päällä ja joissa voi leikkiä. Joku laittoi siitäkin viestiä, ettei heidän lapset voi oikein leikkiä naapurin lasten kanssa, kun naapurin lapsilla on niin hienot vaatteet että niitä pitää kuulemma varoa. Onko vaatteissa tärkeintä niiden mukavuus ja käytännöllisyys vai onko ne vain esittelyä varten?

Ja jos tosissaan niin ajattelee, ettei esimerkiksi ne Newbien vaatteet ole kunnon vaatteita, niin pitäisikö nyt ottaa pieni hetki ja miettiä vähän. Ensinnäkin, mun mielestä me täällä yltäkylläisyyden keskellä voitaisiin olla kiitollisia jo ihan siitä, että voidaan tarjota puhtaat, kuivat ja ehjät vaatteet lapselle. Usein voidaan jopa valita mitä merkkiä ostetaan. Toisekseen kannattaisi ehkä pohtia minkälaista ajattelua omalle lapselleen opettaa. Haluatko tosissaan, että lapsesi oppii jo todella nuorena arvottamaan itseä ja muita vaatteiden ja muun omaisuuden sekä ulkonäön perusteella? Mistäköhän esimerkiksi koulukiusaaminen saa alkunsa? Surullisen usein kotona opituista tavoista. Itse en missään nimessä halua ikinä kuulla, että mun lapset arvostelee muita vaatteiden perusteella. Silloin on mennyt meidän kasvatuksessa jokin pahasti pieleen. Toivon, että saadaan kasvatettua meidän lapsista järkeviä, muut huomioon ottavia ystävällisiä tyyppejä, jotka ei valitse kavereitaan rahan vaan luonteen perusteella.

En myöskään haluaisi, että kenellekään vanhemmalle tulee sellainen olo, että on jotenkin huono tai epäonnistunut jos ei syystä tai toisesta ole varaa ostaa kalliita vaatteita lapselleen. Niin kuin instagramissanikin jo kirjoitin‚ lapselle tärkeintä on kuitenkin se, että rakastetaan, halataan, pussataan ja pidetään huolta. Kuunnellaan, annetaan huomiota, leikitään ja luetaan. Ei lapset ajattele mitä heillä on päällä. Ei opeteta lapsia myöskään ajattelemaan että sillä olisi kauheasti väliä.

-Essi

Meillä on HIIRIÄ

Niin kuin eräs ystäväni asian ilmaisi: SOSSELISOS 

Viimeksi kirjoittelinkin, että täällä on hiiriä, mutta äänikarkottimet olivat toimineet. No, tilanne on nyt se, että eivät toimi enää! Tai ei ainakaan heti kun alkaa pakkaslukemat kohota, rapina korreloi miinusasteiden kanssa.

Eilen tein aamupalaa mulle ja tytölle ja syötiin poikkeuksellisesti sängyssä. Me ei tietenkään ikinä syödä sängyssä, mutta meillä ei ollut vielä eilen keittiössä tuota kuvissa näkyvää pienempää keittiönpöytää, ja ruokasalissa oli juuri edeltävänä päivänä kuulunut hiiren vikinää ja rapinaa. Joten siis otimme Liljan kanssa ilon irti poikkeustilanteesta ja söimme aamupuurot sängyssä. Oma ruokahalu tosin katosi sillä sekunnilla, kun kuulin ruokasalin oven takaa rapinaa ja jotain ihme kohellusta. Ihan kuin hiiri olisi yrittänyt jostain raosta päästä makuukammarin puolelle, mutta ei onneksi päässyt.

Kuulostaa ehkä siltä, kuin kirjoittaisin siitä kuinka meidän ruokasalissa asustaisi joitain lihansyöjäzombieita. Nehän on vain pikkuruisia hiiriä, jotka todennäköisesti pelkäävät meitä ihan yhtä paljon kuin me kammoamme niitä. Ne vain hakeutuvat sisälle lämpimään kun tulee kylmä, tottakai.

Mutta ei se silti kivaa ole kun hiiret vipeltävät täällä samoissa tiloissa, jossa meidän 2-vuotias leikkii ja nelikuinen vauva jumppailee lattialla. "Ei kiva" on todella lievä ilmaus kun vertaa eilisiin tunnelmiin. Sen jälkeen kun hiiri rapisteli ruokahuoneessa meni taas ihan maku koko taloon ja muuttoon ja teki mieli vaan saman tien pakata kamppeet ja lähteä. Illemmalla kuului vielä olohuoneenkin puolelta ääniä, mikä sinetöi sen etten enää halunnut viettää sekuntiakaan talossa, ainakaan ilman miestä. Kyllä, olen vanhanaikainen stereotyyppinen nainen, joka ei rohkeasti mene tsekkailemaan missä hiiret vipeltää. Ei, mä otan hatkat ja odotan että mies tulee ja pelastaa.

Mies tuli ja pelasti (sen jälkeen kun olin viettänyt ns. kauppareissulla pari tuntia), ja illalla ei kuulunut tietenkään mistään mitään. Tänäänkin hiiret ovat loistaneet poissaolollaan, mutta toisaalta tänään on ollut plussakeli, joten en vielä riemuitse. Faktahan on se, että jos päiväsaikaan näkee sisällä hiiren, on ongelma todennäköisesti jo aikamoinen kun miettii miten nopeasti hiiret lisääntyvät. En myöskään halua ajatella kuinka paljon niitä menee tuolla ullakolla, talon alla, lattian alla, rakenteissa yms. Puistattavaa. 

Vuokranantaja toi tänään järeämpiä hiirenloukkuja- ja myrkkyjä talolle, jotka on siis sijoitettu muualle kuin sisätiloihin, ja sellaisiin paikkoihin joihin Lilja ei pääse. Tänne ei nyt kutsuttu tuholaistorjujaa, joka olisi kartoittanut kuinka paha tilanne on ja sen jälkeen laittanut loukut hiirten kulkureiteille. Itse olen sitä mieltä että tuholaistorjujaan kannattaisi panostaa ja katsoa auttaako se, ja jos ei, niin sitten alan kallistua siihen että me todella pakataan kaikki uudestaan ja muutetaan takaisin sivistyksen ääreen. Siis hiirettömän sivistyksen ääreen.

Toivon tietenkin, että ongelma saadaan ratkaistua, mutta olen aika skeptinen. En jaksaisi todellakaan muuttaa uudestaan, mutta toisaalta jaksan mitä vain jos se tarkoittaa ettei tarvitse stressata lasten takia hiiristä – ja kieltämättä ei ne hiiret itseänikään inspaa juuri yhtään. Ajattelin ensin itsekin, että eihän tämä nyt niin paha ongelma ole, mutta sen jälkeen kun mainitsin tästä eilen instagramissa, viestikansio räjähti ja sain vaikka kuinka monta viestiä siitä, että hiiret ovat terveysriski etenkin perheessä, jossa on pieniä lapsia. You don't say! En antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos jommalle kummalle tytölle tulisi jotain seurauksia siitä, että ollaan asuttu täällä. Tässä tilanteessa pitää laittaa syrjään kaikki muu, koska tietysti lapset on tärkeintä. Ihana talohan tämä muuten on, mutta kieltämättä innostus on aikalailla laantunut näiden parin viime viikon aikana. Olen myös tosi väsynyt, koska en ole nukkunut hyvin aikoihin ja päivät olen stressannut tätä asumisasiaa. On suoraan sanottuna aika ryytynyt olo, ja tekisi mieli lähteä jonnekin kylään, jotta saisin lomaa omasta kodista. Miten hullulta sekin kuulostaa. Ei tunnu yhtään siltä, että olisi kotona, vaan siltä kuin olisi jossain eräretkellä. Ja nyt musta on alkanut tuntua siltä, etten ole eräihminen ollenkaan. 

Tänään päätin tehdä sitä mikä tuo minulle iloa: hypistellä kukkia ja valokuvata.


Olisin tietysti toivonut, että voisin palata tännekin jo hieman iloisemmissa tunnelmissa, mutta joskus elämä on tätä! Kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan, mutta turhaa on jäädä liian kauaksi aikaa voivottelemaan. Jos joudutaan muuttamaan uudestaan, niin sitten muutetaan. Ei me tätä voitu tietää, vaikka tosin vuokranantaja ehkä olisi voinut jotenkin varoittaa etukäteen, että kannattaa hei muuten asentaa hiirenloukut ennen kuin muutatte. Ennen kuin ehdittiin kantaa kaikki tavarat sisään ja levitellä ympäriinsä. Nyt kun ei tiedä yhtään minne kaikkialle nämä meidän ylimääräiset asukkaat ovat päässeet pujahtamaan. Tekisi mieli pestä ja desinfioida oikeastaan koko omaisuus.

Kaikki hiirimuistelot saa jakaa kommenttiosioon, niitä onkin jo kivasti ihmiset jakaneet instagramissa. Yksikin hiiri oli kipittänyt joulukuusen nokkaan vapisemaan, kun kissa oli ajanut sitä takaa. Hiiriä on ollut uusissa ja vanhoissa taloissa, kerrostaloissa, omakotitaloissa, jopa autossa ja auton takakontissa! Hiiriä on tunkenut sisään liesituulettimesta, seinien väleistä, eristeistä. Tuntuu että hiiriä on lähes poikkeuksetta omakotitaloissa, ei ehkä sisällä, mutta vähintään välikatossa tai jossain seinän takana rapisemassa. Ehkä me ostetaankin asunto jostain ihan uudesta kerrostalosta? Tai vähintään rivitalosta?




Rehellisiä kuulumisia uudesta kodista

Nyt on muutto vihdoin ohi, huh! 

Tuntuu kuin elämä olisi pyörinyt muuton ympärillä viimeiset 2kk, eli siitä lähtien kun huomasimme ilmoituksen Oikotiellä. Ensin pohdittiin ollaanko ihan idiootteja kun lähdetään muuttamaan, pitäisikö vain yrittää kestää liian pientä kotia muutama vuosi vai etsitäänkö jotain muuta. Kun saimme päätöksen tehtyä, alkoi tietysti pakkaaminen ja kaiken järjestäminen. Muutto huipentui edelliseen iltaan, kun mun selkä sanoi itsensä totaalisesti irti. Oikein tunsin kun kipu levisi joka puolelle ja pahentui ihan muutamassa minuutissa sellaiseksi, että pystyin makaamaan sängyssä vain tietyssä asennossa. Just ja just kerkesin napata särkylääkkeen, joka ei juurikaan auttanut. Mun pakkaamiset jäi siihen ja mietin että hohhoijaa, mitähän tästä tulee. Tuntui että sekin oli merkki siitä, että olikohan tää nyt sittenkään oikea ratkaisu. Tuntui ja tuntuu edelleen niin vaikealta vaihtaa lapsen päiväkotia etten tiedä miten päin olisin. En ymmärrä miten asuinympäristön muutos saikin mut tällä kertaa niin tolaltaan, olen kuitenkin muuttanut aika monta kertaa aikuisiällä. Tai ehkä syy onkin juuri siinä...

Viimeisenä iltana (ennen selkäepisodia) päätimme vastoin järkeä lähteä kaiken muuttohulinan keskeltä miehen kanssa syömään pikaisesti yhteen lähiöraflaan. Istuin siinä, join punaviiniä ja itkua tihrustin että tuntuu pahalta. Viimeinen päiväkotipäivä oli ollut sinä päivänä, enkä voinut edes katsoa tarkemmin pientä siilikorttia, jonka Lilja oli saanut päiväkodista. Oli vaan sellainen olo, että perutaan koko juttu ja jäädään tänne. Kotiin tullessa paha mieli varmaan siirtyikin sit selkään ja ulisin sängyssä koko loppuillan ja yön. Imetykset hoitui niin, että mies joutui aina myös heräämään kun vauva heräsi (tervetuloa kerhoon, heheh) ja nostamaan vauvan mun syliin että sain imetettyä. Sitten jossain ihme kung fu -asennossa ninjailin Helmin takaisin koppaansa nukkumaan. Oli se aikamoista touhua, sanonpa vaan.

Muutto meni kuitenkin odotusten vastaisesti tosi sujuvasti, vaikka mä lähinnä selkää pidellen imuroin mattojen alta paljastueita pölyhiukkasia ja taivastelin miten paljon hommaa vielä on. Äkkiä se koti siitä kuitenkin tyhjeni ja sitä mukaa haikeus taas voimistui mielessä. Se ensimmäinen sateinen elokuinen yö uudessa kodissa, kun tuntui ihan yhtä oudolta istua siellä liikenteen melussa parvekkeella mitä nyt täällä maaseudun rauhassa. Liljan ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat, kaikki meidän hauskat yhteiset jutut. Voi miten paljon elämää niidenkin seinien sisään mahtui! Alakerrassa asuva pikkuserkku perheineen, heidän tyttö joka on Liljan kanssa kuin paita ja peppu. Mikä onni että muutettiin silloin muutama vuosi sitten samaan taloon. Nyt luodaan uusia muistoja täällä, ja varmaan taas jonkin ajan päästä (jos ei nyt kuitenkaan ihan heti huomenna), tuskailen täältä muuton kanssa ja kaihoisasti ajattelen niitä Helmin ensimmäisiä askeleita ja sanoja. Kai tämä kipuilu liittyy jotenkin siihen, kun tajuaa lasten kautta entistä vahvemmin sen, miten nopeasti aika kuluu ja miten ihanaa aikaa me nyt eletään.


Ensimmäinen yö uudessa kodissa meni kuulostellen hiiriä, ullakolta kuuluvaa rapinaa, tuulenhuminaa ja kummituksia. Mun mielikuvitus on aivan järjettömän vilkas, enkä toisaalta ymmärrä että mitä helkuttiä mä kelasin kun halusin muuttaa vanhaan taloon! Noh, kummituksista en tiedä mutta h i i r i ä täällä kyllä on. Olin varautunut hiiriin, koska asutaan maalaistalossa, tarkemmin sanottuna 1900-luvun alussa tähän siirretyssä hirsitalossa. Eli talo on oikeastaan rakennettu reilusti yli sata vuotta sitten, edes vuokraisäntä ei sitä tiedä tarkasti milloin. Joten hiiriä on, varmaan niitä kummituksiakin. Mutta siinä vaiheessa kun löysin hiirenkakkaa pahvilaatikosta, jossa oli Liljan leluja, sekä pyykkikorista, jossa oli Helmin vastapestyt vaatteet ja harsot, totesin että nonnihhh, heippaaa! Joko hiiret tai minä!

En tiedä millä mielenlujuudella sain itseni kuitenkin pidettyä täällä ja uskoin, kun kaikki sanoivat että ultraäänellä toimivat pistorasiaan laitettavat hiirenkarkottimet pitävät hiiret oikeasti poissa. Nyt meillä on sellainen lähes joka huoneessa ja hiiret ovat ihme kyllä tajunneet ihan oman hyvinvointinsa nimissä pysyä tuolla ullakolla. Edelleen katson jalkoihini huoneesta toiseen kävellessä ja jos menen sellaiseen huoneeseen, jossa ei kukaan ole hetkeen käynyt, silmäilen nurkat läpi ja hieman pälyillen astun kynnyksen yli. Kai sekin helpottaa jossain vaiheessa.

Tuon mielikuvituksenkin kanssa olisi vielä tekemistä. Iltaa kohden alkaa pieni ahdistus edelleen hiipiä mieleen, enkä oikein osaa sanoa mistä se tarkalleen ottaen johtuu. Ajatukset alkaa laukata, ja joka yö olen nukahtanut kuunnellen podcasteja (ei mitään rikosjuttuja) ja välillä säpsähdellen jos kuulen jotakin kolinaa, huminaa tai naksahteluja. Aamun valjetessa helpottaa, eikä päivisin pelota. Kai se vaan on mun osani olla tällainen säikky vellihousu, enkä pakottamalla saa mitenkään kytkettyä sitä itsestäni pois. Olen tosin tässä viikon aikana todennut, että sitten kun oikeasti ostetaan se oma koti, sen ei ehkä kannata olla ainakaan näin vanha talo, ihan mun mielen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Tänään ja eilenkin oikeastaan on ollut jo ihan hyvä päivä. Eilen pikkuserkkuni kävi kyläilemässä ja auttoi meitä laittamaan paikkoja kuntoon. Tänään olen ottanut kiinni työjuttuja, jotka on ollut jäissä hiiriselkkauksen jäljiltä ja illalla leivoin korvapuusteja. Koko ensi viikko on täynnä kivaa ohjelmaa, sillä talo tarvitsee positiivisia juttuja ahdistavan alun jäljiltä!

 Helmi on niin lutunen, maalaistalon vauveli.


Katsotaan nyt miten tämä elämä täällä alkaa tästä muotoutua. Sen sanon että itsensä repäisy kaupungista maalle on ajatuksena ihana, mutta käytännössä vaatii totuttelua. Kaikkea kanssa. Joskus myöhemmin varmaan muistelen tätäkin aikaa ja naurattaa omat kummitusjutut ja tämä kaupunkilaisuus. Ja jos kuitenkin käy niin ikävästi, ettei maalaisilma yhtään nappaa, niin aina voi palata takaisin kaupunkiin.

Onko siellä lukijoissa muita, jotka ovat muuttaneet kaupungilta "takaisin" maalle? Kauanko meni tottua maalaiselämään, vai jäikö asuminen kokeiluksi?

-Essi

Somekateudesta, ilkeistä kommenteista ja vääristyneistä mielikuvista

Viime viikolla tuli instagramissa vastaan sellainen tapaus, jossa yhdistyi vainoamista, kiusaamista, ilkeää kommentointia ja lopulta aika uhkaaviakin viestejä. En avaa tätä tämän enempää, sillä se ei ole mun asia enkä halua toisen puolesta enempää ruotia mitä tapahtui, ihan jo yksityisyyden vuoksi. Mutta juttu sai mut pohtimaan suhtautumistani someen, sen aiheuttamaan kateuteen, vääristyneisiin mielikuviin ja kaikkiin muihin ikäviin lieveilmiöihin.

Mun suhtautuminen someen on aina ollut jotenkin, hmm. Neutraali. Se on kiva juttu, joka parhaimmillaan yhdistää, inspiroi ja tuo iloa. Siellä voi käydä tunnelmoimassa, hakemassa ideoita ja jakamassa ajatuksia. Sieltä saa ihan huippuhyvää kohdistettua vertaistukea, se on upea paikka verkostoitua ja ehkä parhaiten somen hyvät puolet huomaa näin äitiyslomalla, kun ei säännöllisesti pääse esimerkiksi työpaikalle tai muualle aikuisten seuraan. Kun elää sellaisessa vauva-, taapero- ja perhekuplassa neljän seinän sisällä, ja päiviä rytmittää ainoastaan lasten päiväunet, ruoka-ajat ja ulkoilut. Kerran viikossa muskari, sekin alle tunnin. Sen vastapainoksi on ihanaa päästä hetkeksi jonnekin "muualle", omaan hengähdyspaikkaan, jossa voi avautua tai olla hiljaa, ihan tarpeesta riippuen. 

Itse en ihme ja kumma ole joutunut kohtaamaan henkilökohtaisesti somen ikävää puolta. En ole suoranaisesti mitään ihan törkykommentteja tänne bloginkaan puolelle saanut, vaikka luulin että niitä auttamatta tulisi ihan vain jo sillä verukkeella, että "bloggaaja tuo itsensä esille ja tekee itsestään julkisen, jolloin on oikeus puhua paskaa". En instagramissakaan muista saaneeni mitään negatiivissävytteisiä viestejä tai kommentteja, en ainakaan mitään mikä olisi mieleen jäänyt. Ainoa huono kokemus oli silloin, kun olin juuri synnyttänyt ja Helmi joutui teho-osastolle, ja joku käsitöiden perään kyselijä suuttui kun en vastannut päivässä. Mutta siinäpä se. 

Erään ystäväni kanssa kahvitellessani oikein syvennyttiin pohtimaan, miten on mahdollista etten ole saanut yhtä ainoaa inhottavaa kommenttia minnekään. Itse olen sitä mieltä, että pidän ehkä liiankin matalaa profiilia ja silottelen mielipiteitäni. En jaa täällä mitään ihan älyttömän henkilökohtaisia juttuja ainakaan kovin usein, en tuo esiin epäsuosittuja mielipiteitäni eikä kirjoitustyylini ole erityisen provosoiva. Melkein lisäsin tähän, että yksi syy voisi olla myös se, että blogia lukee vanhempieni lisäksi vain muutama ystäväni, mutta analytiikka kertoo toista. Kyllä täällä lukijoita käy! Tai sitten syynä on se, että mobiililaitteella kommentointi blogissani on lähes mahdotonta ja pahansuovat kommentit ovat kadonneet taivaan tuuliin?


Some ja sen ei-toivotut lieveilmiöt

No mutta kuitenkin. Ehkä tästä syystä en aiemmin ole liiemmin uhrannut ajatusta sille, mitä kaikkea some voi kaiken hyvän lisäksi tuoda tullessaan – kateutta, kiusaamista, vainoamista, se voi jopa olla syynä välien viilenemiseen ystävän kanssa. Tuntuu jopa vähän hoopolta miten sinisilmäinen olen aiemmin ollut, en ole älynnytkään mitä kaikkea myrskyä kauniiden kuvien ja hyväntahtoisten kommenttien takaa voi paljastua. Vaikken itse ole kokenut mitään edellämainituista, on sen sijaan nyt ihan viime aikoina korviin kantautunut vähän väliä joitain someselkkauksia; pahan puhumista selän takana, toisen lyttäämistä, vertailua, arvostelua, juoruilua. Viimeisimpänä tämä viimeviikkoinen keissi, joka sai jo aika suuret mittasuhteet, eikä jäänyt enää vain viattomaksi kommentoinniksi instagramissa, vaan homma levisi jo oikeankin elämän puolelle.

Otin tämän seurauksena puheeksi somekateuden omassakin instagramissani, sillä ihan itsestäänselvää on, että tuo mainitsemani tapaus johtui ilman muuta kateudesta. Varmasti taustalla oli muutakin, jotain ongelmia omassa henkilökohtaisessa elämässä, jotka vain entisestään pahensivat asiaa. Sain keskustelunavaukseeni lukuisia viestejä, joissa myöskin ihmeteltiin mitä kaikkea kateus voikaan saada aikaan. 

Yhdessä viestissä eräs seuraaja kertoi, että sen jälkeen kun hän oli alkanut saada lisää seuraajia ja kaupallisia yhteistöitä instagramissa, hänen ystävänsä ei ollut kestänyt tätä ja käytännössä katkaissut välit. Siis apua, instagramin takia. Ehkä se ystävä ei sitten koskaan ollutkaan ystävyyden arvoinen. Eräs toinen seuraaja kertoi, että hänen ystävä oli myöntänyt olleensa kateellinen, mutta päässyt kateudesta eroon sitten kun oli itsekin alkanut saada enemmän suosiota omalla tilillään. Kolmannessa viestissä kerrottiin, ettei oikein uskalla tai viitsi hehkuttaa mitään tai tuoda esille onnellisia asioita elämässä, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Neljännessä viestissä eräs seuraaja kertoi, että hänen tehtyä muutaman kaupallisen yhteistyön, hän alkoi saada muutamalta kaverilta ihmeellistä epäsuoraa kommenttia siitä, miten kaupalliset yhteistyöt vaikuttaa vain epätoivoisilta yrityksiltä saada rahaa ja tavaraa. Kommentit oli huonosti verhottu passiivis-aggressiiviseen muka-huolestuneeseen sävyyn, joista paistoi läpi kateus. Sain tämän tyylisiä viestejä kymmenittäin! Se avasi ihan uuden maailman, mitä en ollut aiemmin nähnyt.


Somekulttuuri kaipaa käytöstapoja

Olemmeko siis edelleenkin ala- tai yläasteella? Olenko sittenkin 9-vuotias, enkä 29-vuotias? Somessa kiusataan, juorutaan, jätetään ulkopuolelle, arvostellaan suoraan ja epäsuorasti, lytätään, levitetään huonoa ilmapiiriä eteenpäin. Kuulostaa ihan siltä, mitä itse jouduin kokemaan ollessani vielä peruskoulussa! Ala-asteella eräs silloinen "kaverini" oli niin mustasukkainen, että varasteli minulta ja kerran lavasti toisen samalla luokalla olleen tytön varkaaksi. Hän ei sietänyt sitä jos en joka päivä leikkinyt hänen kanssaan, ja toisinaan hän suunnitteli ilkeitä kepposia joilla saisi mun nolattua koulussa tai julkisella paikalla. Mussa ei omasta mielestä ollut mitään aihetta kateuteen. Mulla oli muutama hyvä kaveri, keskiverto koulumenestys enkä ollut luokan suosituin tyttö. Jopa niinkin nuorena kuitenkin tajusin, että kaikki johtuu siitä että tytöllä ei ollut kotona kovin hyvä olla vanhempien avioeron takia, ja se näkyi hänen käytöksessään. Silloin ala-asteellakin se tuntui mielestäni utopistiselta, miten joku voi käyttäytyä noin, mutten koskaan kuvitellut, että vielä 29-vuotiaanakin kirjoitan tällaista blogipostausta.

Mikä kumma saa aikuisen ihmisen kirjoittelemaan kaiken maailman pa*kaa blogien kommenttikenttiin ja vauvapalstalle? Instagramiin, jopa omille tutuille tai kavereille? Onko taustalla masennus tai jokin mielenterveyden häiriö? Kateus, joka on saanut valtavat mittasuhteet? Niin syvä pettymys omaan elämään, ettei kertakaikkiaan kykene käsittelemään hankalia tunteita, joita muut ihmiset saavat aikaan? Jos hetkeksi istahdan keittiöpsykologin tuoliini, diagnosoisin tälle jo aiemmin mainitulle tyypille jonkin sortin synnytyksen jälkeisen masennuksen (hänellä on myöskin alle vuoden ikäinen vauva), mikä ilmenee hieman erikoisella tavalla. Tietenkään kaikissa tapauksissa ei ole kyse masennuksesta. Voi olla, että sosiaalisissa taidoissa on puutteita tai sitten on pahoja ongelmia oman itsetunnon kanssa. Tai jotain muuta. En voi kerta kaikkiaan kuvitella, että normaali tasapainoinen ihminen jaksaisi tuhlata aikaansa moiseen höpönlöpöön.

Vaikka kuinka piiloutuisit anonymiteetin taakse, joudut silti itse elämään oman pahan olon ja sen aiheuttamien tekojen kanssa. Vaikka saisitkin hetkellisesti aiheutettua huonon mielen jollekin tuntemattomalle somessa, todennäköisesti se toinen jatkaa elämäänsä seuraavana päivänä yhtä onnellisena kuin aina ennenkin, kun taas sinä joudut edelleen hampaat irveessä selaamaan sitä samaa somehelvettiä. Tervettäkö? Ei se olo helpota, vaikka kuinka yrittäisit purkaa sitä muihin, kun se todellinen ärsytyksen aiheuttaja löytyy omien korvien välistä.


Kateus on luonnollinen tunne, jota pitäisi osata käsitellä

Kateus on tietenkin täysin luonnollinen tunne. Se joka sanoo, ettei koskaan tunne kateutta, valehtelee. Minäkin tunnen joskus kateutta. Aika harvoin nykyään, mutta toisinaan edelleen. Olen kateellinen heille, jotka saavat halata anoppiaan lämpimästi ja voivat kysellä noloja tarinoita miehensä lapsuudesta anopiltaan. Minulta on tämä viety, enkä sille mitään voi. Se tosiasia, ettei Lilja ja Helmi koskaan pääse tapaamaan toista isoäitiään, kirpaisee mua joka kerta kun asiaa ajattelen. Olen kateellinen myös vähemmän tärkeistä asioista, mutta elämän suuret vastoinkäymiset ovat kyllä kieltämättä pistäneet asioita silviissiin perspektiiviin, etten ihan hirveästi jaksa kuluttaa aikaa sen miettimiseen, mitä muilla on ja mitä mulla ei ole. Sen sijaan keskityn siihen mitä mulla on ja mitä voisin saada. Ja kas kummaa viime vuosina niitä hyviä asioita onkin tullut aika rytinällä, joten siinä on kyllä jotain perää, että ajattelemalla positiivisesti saat todennäköisemmin ihania juttuja elämääsi.

Ja vaikka kateus ON inhimillistä, sitä pitäisi kuitenkin osata käsitellä terveellä tavalla. Jos tunnet kateutta tai muita hankalia tunteita esimerkiksi toisen somepäivitysten takia, pysähdy miettimään mikä tunteen taustalla on. Ärsyttääkö tyyppi vain siksi että se valittaa? Vai siksi että se hehkuttaa jotain mitä sulla ei ole? Saavuttiko se jotain mitä haluaisit saavuttaa? Onko sen elämä sellaista mistä unelmoit? Seuraavaksi kannattaa pohtia sitä, pitäisikö sun muuttaa elämässä jotakin, luopua jostakin ja tehdä tilaa uudelle, ehkä kenties käsitellä jotakin asiaa joka on jäänyt menneisyydessä käsittelemättä...

Homma toimii myös toiseen suuntaan. Ihan kaikkea ei kannata ottaa kuuleviin korviinsa mitä muut sanoo. Nimittäin kyllä sitä kaikenlaista hiihtäjää ja kommenttia tähän maailmaan mahtuu. Itse käytän sellaista systeemiä, jota voisin nimittää vaikka sosiaalisten suhteiden ympyräksi. Ympyrän keskiössä on perhe sekä kaikista läheisimmät ja rakkaimmat sukulaiset ja ystävät. Heidän mielipidettä arvostan, oli se sitten kehu tai rakentavaa palautetta, heidän neuvojaan kuuntelen ja heille uskallan kertoa kaiken ja sanoa suoraan mitä sydämellä on. Kun mennään ympyrän reunojen yli, siellä on no more f*cks to give -alue. Siellä on siis tuntemattomat, ja some. Jos somessa joku huutelee jotain idioottimaista, se menee mulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. On jopa hellyyttävää, jos joku puolituttu on joskus epäsuorasti yrittänyt kommenteillaan pahoittaa mun mielen, koska se on vain sanahelinää ja energian tuhlausta. Tiivistettynä siis, kuuntelen oikeastaan niiden kaikista läheisimpien mielipiteitä itsestäni, ja oletan muiden ihmisten tekevän samoin. En koskaan kommentoi kenellekään puolitutulle mitään asiatonta, en neuvo enkä jaa omia mielipiteitäni jos ei sitä erikseen pyydetä, koska ajattelen, ettei se ole mun asiani näin tehdä. Miksi ihmeessä hän mua kuuntelisi? Miksi mä käyttäisin energiaani ohjeistaakseni tuntemattomia?
Ote erittäin salaisista puhelimen muistiinpanoistani.

Suosittelisin siis, että miettii näin aikuisena ihmisenä hieman omaa toimintaansa, periaatteitaan, paikkaansa tässä maailmassa, sitä, minkälaisen kuvan annat itsestäsi muille, minkälaisen esimerkin annat omalle lapsellesi ja etenkin: minkälaisena ihmisenä voit hyväksyä itsesi ja seistä omien sanojesi ja tekojesi takana. Mä tykkään itsestäni näin, enkä koe tarvetta arvostella muita enkä myöskään itseäni. En kaipaa muiden mielipiteitä enkä hyväksyntää. En myöskään odota, että muut tarvitsevat sitä minulta.

Mitä siis tehdä, jos muiden tilit aiheuttavat jatkuvasti kateutta? Somessa on pyörinyt syömishäiriöliiton kampanja, joka kehottaa olemaan seuraamatta sellaisia tilejä/blogeja, jotka aiheuttaa pahaa mieltä tai vaikean olon. Mun mielestä erittäin hyvä ohjenuora ihan noin muutenkin somemaailmaan: älä seuraa jos ärsytän, aiheutan sietämätöntä kateutta tai muita hankalia tunteita. En tee sitä tahallani, joten kaikenlainen ärsyyntyminen ja mielipaha on sun oma valinta.

Mitä ajatuksia aihe herättää? Ootko kohdannut somevihaa tai -kateutta? Saa jakaa ajatuksiaan suuntaan tai toiseen, kaikki mielipiteet on sallittuja! 

-Essi


Ps. Kommentointi ei toimi aina mobiililaitteilla, joten kannattaa kopsata kommentti ennen kuin julkaiset! Voit kokeilla uudestaan eikä kirjoitus häviä bittiavaruuteen.